Rabbit Hole

91 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus John Cameron Mitchell

Tämän viikon lopulla vietämme pyhäinpäivää, jolloin erityisesti muistamme poisnukkuneita rakkaitamme. Myös tämän viikon elokuva liikkuu noissa tunnelmissa. Se kertoo avioparista, joka on menettänyt ainoan lapsensa, ja heidän suruprosessistaan.

Halusin tällä kertaa tutustua myös elokuvan taustoihin, koska aihe on niin vaikea ja herkkä, että siitä ei ole aivan helppoa tehdä elokuvaa. Rabbit Hole perustuu David Lindsay-Abairin samannimiseen näytelmään. Tämä palkittu näytelmä syntyi, kun kirjailija opettajansa rohkaisemana alkoi kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään pelotti. Kahden lapsen isänä hän päätti kirjoittaa lapsen menettämisestä, koska se on jokaisen isän ja äidin suurin pelko. Käsikirjoitus puhutteli ohjaaja John Cameron Mitchelliä, jonka pikkuveli oli kuollut Johnin ollessa 14-vuotias, ja joka koki perheensä edelleen olevan toipumassa menetyksestä.

Jos elämäsi tarinaan liittyy lapsen menettäminen, voit varmasti löytää tästä elokuvasta monia tuttuja ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Ja koska jokainen meistä on todennäköisesti jossakin elämänsä vaiheessa menettänyt jonkun läheisensä, elokuva voi koskettaa meitä kaikkia. Kristittyinä meille on annettu aivan valtava iankaikkisen elämän lupaus ja toivo, ja me tiedämme, että kuolema ei ole kaiken loppu, mutta meidän on silti tärkeä antaa itsellemme lupa surra. Olemme vain ihmisiä, ja läheisen menettäminen rusikoi sisintämme ankaralla kädellä. Sellaisen kokemuksen läpi ei kukaan meistä tule muuttumatta. Rabbit Holen kaltaisten elokuvien kautta voi kohdata ja käydä läpi tunteita, joita menetykseen liittyy.

Elokuvan alkaessa Beccan (Nicole Kidman) ja Howien (Aaron Eckhart) 4-vuotias Danny-poika on kahdeksan kuukautta aikaisemmin jäänyt auton alle kotitalonsa editse kulkevalla tiellä. Pariskunta yrittää jatkaa elämäänsä talossa, jossa kaikki muistuttaa heitä menetyksestä. Elokuva kuvaa sitä, miten eri tavalla ihmiset surevat ja miten vaikea on antaa toiselle lupa surra omalla tavallaan. Siinä missä Howie haluaa yhä uudestaan katsella puhelimeensa tallettamansa videopätkän pojastaan, Becca haluaa kerätä pois näkyviltä kaiken, mikä muistuttaa häntä Dannysta. Hänen piinattu mielensä näkee pojan jokaisen päivän jokaisena hetkenä ilman näitä muistutuksiakin. Howie haluaa käydä sururyhmässä, jossa lapsensa menettäneet vanhemmat jakavat tuntojaan, mutta se ei ole Beccan juttu. Hän ei halua avautua ajatuksistaan ja tunteistaan muille, eikä halua tulla "ammattimaiseksi rypijäksi", kuten hän ryhmäläisiä nimittää. Howie haluaisi myös, että he vähitellen alkaisivat taas tavata ystäviään ja palaisivat normaaliin elämään. Beccasta ajatus tuntuu mahdottomalta. Entinen on peruuttamattomasti poissa, ja hän uskoo, ettei mikään enää koskaan voi olla normaalia, saati sitten hauskaa.

Suru uhkaa näin ajaa puolisot erilleen toisistaan. Howie jatkaa sururyhmässä käymistä ja lähentyy Gabbyn (Sandra Oh) kanssa, joka myös käy ryhmässä yksin. Becca taas saa lohtua tutustuessaan onnettomuusautoa ajaneeseen Jasoniin (Miles Teller). Pojan kanssa hän voi puhua onnettomuudesta, kun Howien kanssa se on mahdotonta, koska he pelkäävät keskustelun vain avaavan haavoja ja käynnistävän toinen toisensa syyttelemisen. Elokuvan nimi Rabbit Hole juontuu Jasonin piirtämästä sarjakuvasta. Se kertoo tiedemiehestä, joka löytää kaninkolon tapaisia aukkoja, joiden kautta pääsee rinnakkaisiin todellisuuksiin. Tiedemies kuolee, ja hänen poikansa lähtee etsimään häntä kaninkolojen kautta. Poika löytääkin isänsä, mutta erilaisen version hänestä. Sarjakuva kiehtoo Beccaa. Tässä maailmassa on siis vain surullinen versio hänestä, ja on muita todellisuuksia, joissa hänen muilla versioillaan menee hyvin. "Jossain tuolla olen onnellinen", miettii Becca. Ajatus lohduttaa häntä ja auttaa häntä suuntautumaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Yhteys puolisoiden välille löytyy lopulta jälleen, ja he alkavat ottaa varovasti askeleita eteenpäin yhdessä.

Howien ja Beccan suruprosessi on koskettavaa katsottavaa, mutta Beccan äiti (Dianne Wiest) on minusta kuitenkin elokuvan kiinnostavin henkilö. Hän ymmärtää tyttärensä surun ja näkee, miten tämä kärsii. Hänenkin elämäänsä liittyy lapsen menettäminen, Beccan veli on näet kuollut vuosia aikaisemmin. Menetyksen kipu on edelleen osa tätä naista, mutta se on vain osa hänen tarinaansa, ei koko totuus hänestä. Kun hän kertoo elämästään, hänen silmissään ei ole vain kyyneleitä, vaan myös huumorin pilkettä. Huumori voi kyllä olla vähän mustanpuhuvaa, mutta naurun avulla elämän sietämättömän painavat taakat on kevyempi kantaa. Beccasta tuntuu kuitenkin, ettei äidin menetystä voi mitenkään verrata hänen omaansa: onhan pikkupojan kuolema auto-onnettomuudessa aivan eri asia kuin aikuisen pojan kuolema huumeiden yliannostukseen. Mutta äiti jaksaa odottaa ja olla saatavilla, ja pikku hiljaa luottamus ja yhteys äidin ja tyttären välille alkaa rakentua.

Joskus jostakin elokuvasta voi saada matkaevästä, joka ruokkii pitkän aikaa, ja minulle Rabbit Hole on yksi niistä elokuvista. Beccan äiti on hyvin tavallinen nainen, mutta hänellä on elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Hänen suullaan sanotaankin jotakin niin oivaltavaa, että talletin sen mieleeni heti kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Äiti lausuu nämä sanat tilanteessa, jossa Becca on vihdoin valmis kuulemaan, miten äiti on selvinnyt omasta menetyksestään. "Meneekö se koskaan pois?" kysyy Becca äidiltään. Äiti miettii hetken ja vastaa sitten. "Ei. En usko. Minulta se ei ole mennyt pois yhteentoista vuoteen. Mutta se muuttuu. Sen paino muuttuu. Jossain vaiheessa siitä tulee siedettävä. Pääset ryömimään sen painon alta pois, ja siitä tulee tulee kuin kivi, jota kannat taskussasi. Välillä jopa unohdat, että se on siellä. Mutta sitten panet jostakin syystä kätesi taskuun, etsiäksesi sieltä jotakin - ja siellä se on. Ai niin -  se. Se voi olla kauheaa. Mutta ei aina. Ei siitä pidä, mutta se on jotakin mitä sinulla on poikasi sijaan. Sitä kantaa mukanaan. Ei se mene koskaan pois. Ja se on ....oikeastaan aika hyvä niin."

Nämä sanat ovat auttaneet minua näkemään oman kipuni jonakin, jolla on rajat ja muoto ja jonka pystyy kantamaan. Mutta niin Beccan ja hänen äitinsä kuin meidän kaikkien muidenkin on kuitenkin tosi lohduttavaa saada tietää, että kyllä se vielä joskus menee pois. Menetyksen raskas, kipeä paino ei kestä ikuisesti. Kivet, joita kannamme taskuissamme, tulevat eräänä päivänä katoamaan, ja saamme huomata, että kuolleen kiven tilalla on jälleen se meidän rakkaamme, elävämpänä kuin koskaan. Beccan äidin sanat ovat viisaat, mutta haluan tällä kertaa päättää vielä lohduttavampiin ja rohkaisevampiin sanoihin. Näin kirjoittaa apostoli Paavali toisessa kirjeessään tessalonikalaisille: "Tahdomme, veljet (ja siskot), teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan." 

Toivorikasta pyhäinpäivää siis meille kaikille!

City of Angels - Enkelten kaupunki

110 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Brad Silberling

City of Angels on elokuva, josta joka katsomiskerralla toivon saavani enemmän irti kuin sitten kuitenkaan saan. Mutta jotakin se minulle puhuu, ja siksi se on päässyt mukaan myös tähän blogiin.

Elokuva kertoo nuorehkosta Los Angelesissa asuvasta sydänkirurgista, Maggiesta (Meg Ryan), joka on työssään niin taitava ja menestynyt, että leikkauksista alkaa tulla hänelle jo rutiinia. Jimi Hendrixin musiikin tahtiin vaativimmatkin operaatiot sujuvat kuin tanssi. Kunnes sitten erään rutiinileikkauksen yhteydessä potilas yllättäen kuolee. Tästä alkaa Maggien kipuilu isojen kysymysten kanssa, joita hän ei ole aikaisemmin juurikaan miettinyt. Onko ihminen todella pelkkiä soluja ja niiden välistä tilaa? Onko elämä meidän hallittavissamme, vai onko pelissä jotakin suurempaa ja enemmän? Miksi yleensä taistella ihmiselämän pelastamiseksi? Mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee? Muilta sairaalan lääkäreiltä Maggie ei juurikaan saa vastakaikua pohdinnoilleen, ja varsinkin kuolema tuntuu olevan asia, josta ei mielellään puhuta.

Näiden kysymysten keskelle saapuu - tai oikeastaan on jo siellä - Seth (Nicolas Cage), joka on enkeli. Kyllä vaan, aivan oikea enkeli, vaikka hän ei todellakaan näytä siltä mustine pitkine takkeineen ja paksupohjaisine kenkineen. Samannäköisiä enkeleitä on tuo enkelten kaupunki, Los Angeles, täynnä. Näkymättöminä he seuraavat ihmisten elämää ja vaikka eivät voikaan suoranaisesti puuttua tapahtumien kulkuun, he pystyvät läsnäolollaan ja sillä kuuluisalla enkelin kosketuksellaan rohkaisemaan ja rauhoittamaan ihmisiä. Seth ja hänen enkelitoverinsa ovat virkistävän erilaisia verrattuna monien muiden elokuvien enkeleihin, muutenkin kuin ulkoiselta olemukseltaan. Ainakin yhdessä asiassa he nimittäin ovat sellaisia kuin enkelit Raamatun mukaan ovatkin: henkiolentoja, jotka eivät ole koskaan olleet ihmisiä. Tämä elokuva ei siis syötä katsojille sitä satua, että ihmisistä tulisi kuoltuaan enkeleitä.

Enkelit eivät pysty aistimaan eivätkä tuntemaan, mutta Seth haluaisi pystyä. Varsinkin sen jälkeen, kun hän näkee Maggien ja rakastuu tähän. Suhteen eteneminen on kuitenkin melko mahdotonta aineettoman enkelin ja lihaa ja verta olevan naisen välillä. Onnekseen Seth saa eräältä aiempaa kokemusta omaavalta ystävältään vihjeen, miten asiaa voisi auttaa. Hän tekee hypyn tuntemattomaan -  ja herää ihmisenä. Itse rakkaustarina, joka tätä hyppyä sitten seuraa, ei minussa herättänyt kovinkaan suuria tunteita - ehkä siksi, että Nicolas Cage on tässä enkelin roolissaan vieläkin ilmeettömämpi kuin tavallisesti. Mutta olisihan se ollut hienoa, jos romanssi olisi voinut jatkua hiukan pidempään. Maggie saa kuitenkin vastauksia suuriin kysymyksiinsä aikaisemmin kuin itsekään olisi uskonut, ja niin pariskunnan ensimmäinen yhteinen aamupalakin jää syömättä. Puhumattakaan siitä, että olisimme saaneet nähdä, miten tämä ihmisen ja ex-enkelin yhteiselämä olisi sujunut.

Miksi tämä elokuva sitten on mukana blogissani? Se on täällä siksi, että se havahdutti minut ymmärtämään, miten valtavan hieno lahja ihmisen elämä on. Elämä ihmisruumissa kaikkine mahdollisuuksineen: voit kuulla ja nähdä, haistaa ja maistaa, koskea ja tuntea, itkeä ja nauraa, rakastaa ja vihata. Mietipä, koska olet viimeksi oikein kunnolla maistellut, miltä erilaiset syötävät maistuvat ja tunnustellut, miltä ne tuntuvat suussasi? Entä koska olet viimeksi todella haistellut hyviä tuoksuja, joita maailma on täynnä? Katsellut ja ihmetellyt kaikkea sitä kaunista, mitä ympärilläsi on? Kuunnellut tuulta, aaltoja, sadetta tai lintujen ääniä? Koska olet viimeksi oikein tuntemalla tuntenut tuulen hiuksissasi ja hiekan varpaissasi? Upottanut kätesi lemmikkisi turkkiin ja tuntenut sen lämmön ja karvaisuuden ja iloinnut eläinystäväsi kiintymyksestä ja luottamuksesta sinua kohtaan? Tai herännyt huomaamaan, kuinka valtavan rikkaita voivat olla kohtaamiset toisten ihmisten kanssa - kestivät ne sitten hetken tai vuosia? Iloinnut kyyneleestä, joka vierii poskellesi, koska sitä ei olisi ilman kiintymystä ja rakkautta, jotka synnyttävät surun ja kaipauksen?

Seth on henkiolento, jollaisia me kuolevaiset yleensä kadehdimme. Hän on näkymätön, hän on haavoittumaton ja osaa siirtyä paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Elämä ihmisenä tekee toisinaan niin kipeää, että joskus me vain odotamme sitä, että saisimme heittää tämän raihnaisen, rujon tomumajamme nurkkaan ja lentää pois. Mutta kun sitten näkee Sethin kaipauksen pystyä samaan kuin ihmiset, jotka maistavat ja haistavat, itkevät ja nauravat, rakastavat ja koskettavat, asioita alkaa miettiä uudesta näkökulmasta. Elämä on kyllä joskus raastavaa ja raadollista, mutta olisiko tähän hetken kestävään ihmisen elämään kuitenkin kätketty suurempi rikkaus kuin enkelin ikuiseen aistittomaan olemassaoloon?

Myönnän kyllä, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaisia enkelit oikeasti ovat. Voihan olla, että he maistavat ja haistavat kaiken sata kertaa paremmin kuin me ihmiset ja että Sethin kaltainen enkeli on vain elokuvantekijöiden kuvittelema luomus. Todennäköisesti enkelit ovat täysin onnellisia omassa olotilassaan. Vaikka toisaalta Raamattu kyllä viittaa siihen, että on jotakin, jota enkelit kaipaavat, jotakin joka heiltä puuttuu. Se pelastussuunnitelma, joka on tehty ihmistä varten, on nimittäin jotakin niin ihmeellistä, että enkelit haluaisivat päästä "luomaan edes silmäyksen" siihen, ainakin jos apostoli Pietaria on uskominen. He haluaisivat pystyä edes jollakin tavalla ymmärtämään ja kokemaan mahdollisuuden siirtyä pimeydestä valoon, toivottomuudesta toivoon, joka on tarjolla ihmisille. Mutta he eivät pysty, koska eivät ole ihmisiä. Mutta oli kuinka oli, joka tapauksessa Sethin kaipaus saada kokea kaikkea sitä mitä ihminen kokee, ja se uhraus, jonka hän on valmis tekemään saavuttaakseen tuon tilan, puhutteli minua. Elämä ihmisenä ihmisruumiissa on ilmeisesti niin ainutlaatuinen lahja, että en todellakaan ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Jatkuvasti lankean pitämään kaikkea itsestäänselvyytenä. Mutta olen kyllä huomannut, että uhka näön tai kuulon tai jonkin raajan toimintakyvyn menetyksestä laittaa kyllä arvojärjestyksen nopeasti jälleen kohdalleen.

Onneksi meidän Luojamme kuitenkin osaa arvostaa ihmisen elämää fyysisessä ruumissa. Miksi hän muuten olisi luonut meidät tällaisiksi? Ja miksi hän olisi varannut meille tulevaisuuden, jossa saamme elää nykyisen ruumiimme kaltaisessa ruumiissa, sen viimeisimpään versioon päivitetyssä mallissa, ilman pelkoa elämän päättymisestä ja aistit todennäköisesti vielä herkempinä kuin ne ovat nyt? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Näinhän me kuitenkin uskomme, että tulee tapahtumaan. Sitä odottaessamme kannattaa iloita jo nyt kaikesta mitä voimme kokea ja elää todeksi. Opetella elämään ihmisinä, joiksi meidät on luotu. Tämä sijoitus ei varmasti mene hukkaan iankaikkisuuttakaan ajatellen!

Kohdatessaan kuolevia ihmisiä ja saattaessaan heitä tuonpuoleiseen Sethillä oli tapana kysyä heiltä, mistä he olivat elämänsä aikana pitäneet eniten. Jos minua aikanaan saattelee enkeli ja jos hän sattuisi kysymään tuota samaa, toivon että minulla voisi olla hänelle, ei vain yksi, vaan monta asiaa kerrottavana.

Sideways

122 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Alexander Payne

Olipa kerran Päivänsäde ja Menninkäinen, jotka lähtivät yhdessä automatkalle Kalifornian aurinkoon. Näin voisi kuvata Sideways- elokuvan Jackia (Thomas Haden Church) ja Milesia (Paul Giamatti), opiskeluaikaisia ystävyksiä, jotka lähtevät viikoksi reissuun juhlistamaan Jackin viimeisiä poikamiespäiviä. Kaveruksista Jack on se päivänsäde, huoleton hetken lapsi, joka haluaa ja osaa ottaa ilon irti aina kun sitä on tarjolla, seurauksia ajattelematta. Miles taas on menninkäinen, mietteliäs, masennukseen taipuvainen, elämän koettelemusten koloonsa ajama mies.

Mutta Milesilla on asia, jota hän rakastaa yli kaiken. Hän rakastaa viiniä. Ei vain sen juomista, vaikka sitäkin -  ehkä vähän liikakin. Hän rakastaa kaikkea viiniin liittyvää. Matkankin hän on suunnitellut silmälläpitäen parhaita viinitiloja ja maistelumahdollisuuksia. Hän haluaa sukeltaa syvälle viinin saloihin. Jack taas ei sukella kovin syvälle mihinkään, vaan nappaa makupalan sieltä, toisen täältä, ja siirtyy taas eteenpäin.

Jos olet joskus ollut todella innostunut jostakin ja yrittänyt sitten saada jonkun toisen suhtautumaan asiaan samanlaisella intohimolla, tiedät miltä Milesista tuntuu hänen kiertäessään viinitilalta toiselle Jackin seurassa. Jack osaa kyllä arvostaa hyvänmakuista, mieltä virvoittavaa ja kieltä kirvoittavaa juomaa, mutta Milesin kaltainen asiaan vihkiytyminen on hänelle käsittämätöntä. Koska Jack ei kuitenkaan halua pahoittaa ystävänsä mieltä, hän tekee kiltisti työtä käskettyä ja pyörittelee ja huljuttelee viiniään, tutkailee sen väriä ja työntää nenänsä syvälle lasiin - vain kulauttaakseen sitten juoman kerralla kurkkuunsa. Suurin tyylirikko lienee kuitenkin purukumi, jota hän on koko juhlallisen maisteluseremonian ajan jauhanut. Miles on pöyristynyt.

Jos ollaan ihan rehellisiä, Miles on viinifanaatikko, pahinta laatua. Mutta hän on niin sympaattinen ja hellyttävä fanaatikko, että hänelle ei voi olla haluamatta hyvää. Päivittäisen leipänsä - ja viininsä - hän ansaitsee äidinkielen opettajana, mutta hänen unelmanaan on kirjoittaa romaani. Sen hän on jo tehnytkin, mutta käsikirjoitus ei tunnu kustantajia kiinnostavan. Eikä käsikirjoitus ole ainoa, joka on kokenut hylkäämisen, vaan niin on Miles itsekin pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen avioeronsa myötä. Koko mies on vähän kuin koirankorvilla, niin kuin piittamattomasti luettu ja huolimattomasti lojumaan jätetty käsikirjoitusnippu.

Mitä pidemmälle yhteinen lomaviikko etenee, sitä selvemmäksi käy, että toverusten odotukset matkan suhteen ovat kovin erilaiset. Jack tunnustaa aikovansa ottaa vielä viimeisen kerran kaiken irti poikamieselämästä ja etsiä naisseuraa. Samaa hän ehdottaa Milesille, pillereitä tehokkaammaksi masennuslääkkeeksi. Miles ei ehdotuksesta innostu. Illanvietto seuralaisten kanssa, jotka todennäköisesti haluavat vain juoda lipittää tuota halveksittavan tavanomaista Merlot-viiniä ja puhua tyhjänpäiväisyyksiä, ei ole hänen makuunsa. Mutta Jackille on vaikea sanoa ei.

Ja illan aikana löytyykin sitten arvaamaton aarre, todellinen helmi naisten joukossa. Löytyy Maya (Virginia Madsen), jossa Miles kohtaa sukulaissielunsa, ihmisen, joka ymmärtää miksi Pinot Noir on maailman paras viinilajike. Nainen kertoo, miten aikanaan itse kiinnostui viinistä, ja Miles kuuntelee lumoutuneena. Kirjailija hänessä nauttii tavasta, jolla Maya käyttää sanoja värittääkseen kertomustaan, tuomaan siihen tuoksuja, tunteita ja tunnelmia. Katsojakin lumoutuu. Ainakin minussa syntyi halu päästä välittömästi viinitilalle korjaamaan rypäleterttuja, puristamaan niistä mehua, pullottamaan se ja tallettamaan se sitten hellävaraisesti viinikellariin kypsymään kohti hetkeä, jolloin se on parhaimmillaan. "Sillä viini elää", sanoo Maya, katsellen Milesia syvillä, lämpimillä silmillään. Viini on elävä olento, joka voisi kertoa siitä, kuka sen on poiminut, millainen ihminen poimija on ollut ja millaisessa säässä ja millaisessa paikassa viini on kypsynyt. Ja vielä pullossakin viini elää ja muuttuu koko ajan. Se kypsyy, kunnes saavuttaa hetken, jolloin se on parhaimmillaan -  hetken, jonka jälkeen alkaa väistämätön alamäki.

Miles ei ole uskoa korviaan. Vihdoinkin joku, joka ymmärtää, mistä viinissä on kysymys. Samalla tuossa hetkessä on kyse jostakin vielä paljon enemmästä ja syvemmästä. Tuntuu siltä, että kumpikin ymmärtää, että nyt ei itse asiassa puhutakaan enää viinistä, vaan jostakin aivan muusta. Siitä miten Mileskin on kuin Pinot Noir -rypäle, herkkä ja arka, joka vaatii aivan erityiset kasvuolosuhteet ja hellää huolenpitoa menestyäkseen. Toisin kuin ystävänsä Jack, hän ei ole mikään Cabernet, joka on lajikkeena ronski ja roteva ja menestyy missä vaan. Hän on vaativa ja ohutkuorinen, mutta kun hänestä tehdään viiniä, se on parasta laatua ja nautittavaa. Mayan lähellä Milesista alkaa tuntua, että hän on itse tuo viinipullo, joka on juuri nyt parhaimmassa iässään ja joka haluaa vain, että tuo ihana nainen avaisi hänet ja mahdollisimman pian! Ellei niin käy, hänen alamäkensä tulee olemaan väistämätön ja lohduton.

Haparoivin ottein Miles alkaa rakentaa läheisempää suhdetta Mayan kanssa, ja vähän aikaa näyttääkin jo siltä, että hänen elämässään on vihdoin alkamassa nousukausi. Lupaavan alun jälkeen suhteen ylle lankeaa kuitenkin epäilyksen synkkä varjo, ja Maya muuttuu kylmäksi miestä kohtaan. Tämä uusi hylkääminen saa Milesin vaipumaan epätoivoon. Hän on umpikujassa. Ei ole mitään ulospääsyä. Kuinka pohjaton voikaan masennuksen kuilu olla. Merkkinä siitä, että Miles nyt ymmärtää ohittaneensa elämänsä huippukohdan ja että alamäki on väistämättömästi alkanut, hän kotiin palattuaan korkkaa erityistä juhlahetkeä varten säästämänsä viinipullon. Juuri huippuhetkensä saavuttanut arvoviini saa huuhtoa pihvin jäänteet Milesin suusta, kun hän nauttii sen hampurilaisbaarissa pika-ateriansa painikkeeksi. Tämän tehtyään mies valmistautuu huristelemaan alamäkeä kohti elämänsä ehtoota. Kunnes eräänä päivänä hän löytää puhelinvastaajastaan viestin Mayalta, viestin, joka saattaa muuttaa kaiken...

Sideways on kuin hyvä viini, josta löytyy monia makuvivahteita: lämpöä, huumoria, ystävyyttä, rakkautta, mutta myös elämän katkeria kipupisteitä. Jotkut maut aistii heti, toiset taas avautuvat vasta pidemmän ajan kuluttua. Milesin tarinassa minua koskettaa syvällä tavalla se kaipaus, joka meillä kaikilla on löytää joku, joka ymmärtää minua, joku joka pystyy tavoittamaan edes häivähdyksen siitä tunteesta, jota tunnen kun sydämeni palaa jollekin. Olin niin iloinen Milesin puolesta, kun hän löysi Mayassa tällaisen sukulaissielun ja sai pienen hetken ajan kokea, että tässä universumissa on ainakin yksi ihminen, joka on hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Että hän ei ole yksin eikä outo kummajainen. Itsekin huomaan aina ilahtuvani suuresti, kun kohtaan jonkun, joka pystyy ymmärtämään sen elämyksen syvyyden, minkä jonkin elokuvan katselu voi tuottaa. Esimerkiksi tämän Sidewaysin, aina vaan uudelleen, kerrasta toiseen.

Contact - Ensimmäinen yhteys

144 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Robert Zemeckis

Yksi minun ja mieheni lempiharrastuksista on tähtien katselu. Olemme alkaneet opetella myös tunnistamaan niitä ja painamaan niiden nimiä mieleemme. Minne tahansa matkustammekin, meillä on aina tuttuja vastassa: tähdet loistavat kaikkialla. Tähtitaivas on ajaton ja iätön, ja edelleen sillä on kyky saada ihminen tuntemaan itsensä pieneksi. Tuikkiva samettinen taivaankansi herättää myös kysymyksiä, joista useimpiin emme todennäköisesti tule saamaan vastausta vielä tämän elämän aikana.

Kysymyksiä se herättää myös Ellie Arrowayssa, joka on Contact-elokuvan päähenkilö. Elokuvan alussa hän on pikkutyttö, joka pitää tähtien katselusta ja harrastaa sitä usein isänsä kanssa. "Isä, onko muilla planeetoilla elämää?" kysyy Ellie. "En tiedä, mutta jos avaruudessa ei ole muita kuin me, niin se tuntuu kyllä aikamoiselta tilan tuhlaukselta", vastaa isä (David Morse). Jo hyvin pienenä Ellie tietää, että isona hän haluaisi alkaa tutkia avaruutta. Ja niin käykin. Aikuisena Eleanor Ann Arrowaysta (Jodie Foster) tulee astronomi, terävä-älyinen tiedenainen, joka haluaa aina olla tinkimättömän rehellinen itselleen ja muille. Isän aikanaan lausuma ajatus hukkatilasta avaruudessa on Ellien johtotähtenä vielä aikuisenakin. Hän haluaa tutkia, olemmeko me ihmiset maaplaneetallamme todellakin avaruuden ainoat asukkaat. Vai olisiko jossakin muuallakin älyllistä elämää?

Ellie on lujatahtoinen nainen ja pätevä omalla alallaan, mutta samaan aikaan hän tuntuu sisimmässään olevan edelleen yksinäinen ja turvaton pieni tyttö. Äitiään Ellie ei ole koskaan nähnyt tämän menehdyttyä synnytykseen, ja kymmenvuotiaana hän on jo menettänyt myös isänsä ja on yksin maailmassa. Ellien koko elämää leimaa tämä menetetty yhteys hänelle tärkeisiin ihmisiin. Jo pikkutyttönä hän toivoi saavansa lyhytaaltoradiollaan yhteyden äitiin siellä jossakin. Isän kuoleman jälkeen Ellie yrittää tavoittaa myös hänet radiollaan, mutta vastausta ei tule. "Isä, kuuletko? Oletko siellä?" on parkaisu, joka jää soimaan Ellien elämän pettyneeksi pohjasäveleksi myös aikuisuudessa. Minne sinä menit? Miksi jätit minut? Taustastaan johtuen Ellien on vaikea luottaa siihen, että tärkeät ihmiset pysyisivät hänen lähellään. Hän on koko ajan valmistautunut tulemaan hylätyksi ja jäämään yksin.

"Isä, oletko siellä?" Ellie tuntuu nyt aikuisenakin huutavan avaruuteen sitä tutkiessaan. Häntä katsellessani en voi olla ajattelematta, että hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Hänenkin sisällään on se Jumalan muotoinen aukko, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Tiedenaisena Ellie ei kuitenkaan voi tunnustaa Jumalan olemassaoloa, koska sitä ei pystytä todistamaan. Tässäkään asiassa hän ei suostu teeskentelemään ja on rehellisyytensä vuoksi vähällä menettää suuren unelmansa, mahdollisuuden matkata avaruuteen luomaan yhteyttä muilla planeetoilla olevaan älylliseen elämään.

Mutta yllättäen Ellie saa uuden mahdollisuuden ja loppujen lopuksi pääsee kuin pääseekin lähtemään matkaan. Salaperäinen avaruusalus, joka on rakennettu ulkoavaruudesta tulleiden ohjeiden mukaan, vie hänet kokemaan jotakin, joka mullistaa hänen ajatusmaailmansa, mullistaa kaiken. Matkustaessaan madonreikien muodostamaa tieverkostoa pitkin Ellie pysähtyy aika ajoin ihailemaan galakseja ja tähtisumuja ja muita avaruuden ihmeitä. "Niin kaunista", hän sopertelee, "en olisi koskaan voinut uskoa..." Kerrankin tämä nainen on sanaton ja neuvoton, hän ei voi muuta kuin haukkoa henkeään ja itkeä. Hän kokee täysverisen uskonnollisen kokemuksen, suuren ja pyhän läsnäolon, jota hän ei pysty käsittämään.

Contact kertoo yhteyden etsimisestä ja löytämisestä, mutta sinänsä kiehtova avaruustutkimus on vain kehys, jonka sisällä kerrotaan paljon syvempi ja koskettavampi tarina. Minusta Contact on kertomus siitä, miten yksinäinen, pakon edessä vahvaksi ja yksin pärjääväksi varttunut, kaikessa järkeen ja todisteisiin turvautuva nainen kokee jotakin, jonka edessä hän joutuu antautumaan. Kokemuksensa seurauksena hän alkaa varovasti ottaa askeleita kohti uudenlaista tapaa elää. Hän alkaa opetella luottamaan siihen, että kaiken ei tarvitse olla hänen hallinnassaan ja että silti voi olla täysin turvassa. Ja että kaikkea ei tarvitse eikä voikaan todistaa, ja silti se voi olla olemassa ja vaikuttaa voimakkaasti. Tätähän kutsutaan uskoksi, ja sitä kohti Ellie hapuillen kulkee.

Olisiko ihan hassua ajatella, että Taivaan Isä tässä järjesti pienelle ihmislapselle kohtaamisen kanssaan? Se Jumala, johon Ellie ei usko, tarjoaa hänelle kokemuksen, joka puhuu suoraan hänen sydämeensä koko universumin luojan suuruudesta ja voimasta, kauneudesta ja hyvyydestä. Vaikka Ellie ei uskonutkaan Jumalaan, Jumala uskoi Ellieen ja halusi päästä lähemmäksi häntä. Ei Taivaan Isä ollut kääntänyt Ellielle selkäänsä, vaikka näyttikin siltä, että Ellie oli kääntänyt selkänsä hänelle. Hän tunsi naisen läpikotaisin, hänen elämänsä koko tarinan, hänen sydämensä unelmat, kivut ja kaipaukset. Hän joka oli kutonut Ellien kokoon äitinsä kohdussa, tiesi mitä kieltä tämä nainen puhuu ja miten hänen sydäntään kosketettaisiin. Ellien piti päästä galaksien keskelle, syvälle avaruuden ihmeelliseen maailmaan, että hänen sydämeensä saataisiin yhteys. Ehkä hän nyt voisi jatkaa elämäänsä ja tieteen tekemistä siitä turvallisesta tietoisuudesta käsin, että kaikki ei ole hänen varassaan, vaan on olemassa jotakin suurempaa, joka kantaa.

Minusta on aika mahtava juttu, että Jumala tietää, mitä kieltä me itse kukin parhaiten ymmärrämme ja että hän on niin hyvä, että puhuu meille jokaiselle juuri tuolla kielellä. Minulle hän on silloin tällöin järjestänyt kohtaamisia kanssaan elokuvien äärellä. Toisinaan hän on johdattanut jonkin tietyn kirjan käteeni tai laulun korviini ja puhunut niiden kautta. Joskus meren lämpimissä aalloissa on tuntunut siltä, että hän on itse keinuttanut minua omilla vahvoilla käsivarsillaan. Tai auringon lämpö ja yötaivaan ihmeelliset valot ovat tuoneet terveisiä hänen maailmoistaan, hänen läheisyydestään.

Niinpä, kun jokin seuraavan kerran koskettaa syvällä tavalla sinun sydäntäsi, olepa kuulolla. Taivaallinen Isäsi on todennäköisesti silloin hyvin lähellä.