Tämän viikon lopulla vietämme pyhäinpäivää, jolloin erityisesti muistamme poisnukkuneita rakkaitamme. Myös tämän viikon elokuva liikkuu noissa tunnelmissa. Se kertoo avioparista, joka on menettänyt ainoan lapsensa, ja heidän suruprosessistaan.
Halusin tällä kertaa tutustua myös elokuvan taustoihin, koska aihe on niin vaikea ja herkkä, että siitä ei ole aivan helppoa tehdä elokuvaa. Rabbit Hole perustuu David Lindsay-Abairin samannimiseen näytelmään. Tämä palkittu näytelmä syntyi, kun kirjailija opettajansa rohkaisemana alkoi kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään pelotti. Kahden lapsen isänä hän päätti kirjoittaa lapsen menettämisestä, koska se on jokaisen isän ja äidin suurin pelko. Käsikirjoitus puhutteli ohjaaja John Cameron Mitchelliä, jonka pikkuveli oli kuollut Johnin ollessa 14-vuotias, ja joka koki perheensä edelleen olevan toipumassa menetyksestä.
Jos elämäsi tarinaan liittyy lapsen menettäminen, voit varmasti löytää tästä elokuvasta monia tuttuja ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Ja koska jokainen meistä on todennäköisesti jossakin elämänsä vaiheessa menettänyt jonkun läheisensä, elokuva voi koskettaa meitä kaikkia. Kristittyinä meille on annettu aivan valtava iankaikkisen elämän lupaus ja toivo, ja me tiedämme, että kuolema ei ole kaiken loppu, mutta meidän on silti tärkeä antaa itsellemme lupa surra. Olemme vain ihmisiä, ja läheisen menettäminen rusikoi sisintämme ankaralla kädellä. Sellaisen kokemuksen läpi ei kukaan meistä tule muuttumatta. Rabbit Holen kaltaisten elokuvien kautta voi kohdata ja käydä läpi tunteita, joita menetykseen liittyy.
Suru uhkaa näin ajaa puolisot erilleen toisistaan. Howie jatkaa sururyhmässä käymistä ja lähentyy Gabbyn (Sandra Oh) kanssa, joka myös käy ryhmässä yksin. Becca taas saa lohtua tutustuessaan onnettomuusautoa ajaneeseen Jasoniin (Miles Teller). Pojan kanssa hän voi puhua onnettomuudesta, kun Howien kanssa se on mahdotonta, koska he pelkäävät keskustelun vain avaavan haavoja ja käynnistävän toinen toisensa syyttelemisen. Elokuvan nimi Rabbit Hole juontuu Jasonin piirtämästä sarjakuvasta. Se kertoo tiedemiehestä, joka löytää kaninkolon tapaisia aukkoja, joiden kautta pääsee rinnakkaisiin todellisuuksiin. Tiedemies kuolee, ja hänen poikansa lähtee etsimään häntä kaninkolojen kautta. Poika löytääkin isänsä, mutta erilaisen version hänestä. Sarjakuva kiehtoo Beccaa. Tässä maailmassa on siis vain surullinen versio hänestä, ja on muita todellisuuksia, joissa hänen muilla versioillaan menee hyvin. "Jossain tuolla olen onnellinen", miettii Becca. Ajatus lohduttaa häntä ja auttaa häntä suuntautumaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Yhteys puolisoiden välille löytyy lopulta jälleen, ja he alkavat ottaa varovasti askeleita eteenpäin yhdessä.
Howien ja Beccan suruprosessi on koskettavaa katsottavaa, mutta Beccan äiti (Dianne Wiest) on minusta kuitenkin elokuvan kiinnostavin henkilö. Hän ymmärtää tyttärensä surun ja näkee, miten tämä kärsii. Hänenkin elämäänsä liittyy lapsen menettäminen, Beccan veli on näet kuollut vuosia aikaisemmin. Menetyksen kipu on edelleen osa tätä naista, mutta se on vain osa hänen tarinaansa, ei koko totuus hänestä. Kun hän kertoo elämästään, hänen silmissään ei ole vain kyyneleitä, vaan myös huumorin pilkettä. Huumori voi kyllä olla vähän mustanpuhuvaa, mutta naurun avulla elämän sietämättömän painavat taakat on kevyempi kantaa. Beccasta tuntuu kuitenkin, ettei äidin menetystä voi mitenkään verrata hänen omaansa: onhan pikkupojan kuolema auto-onnettomuudessa aivan eri asia kuin aikuisen pojan kuolema huumeiden yliannostukseen. Mutta äiti jaksaa odottaa ja olla saatavilla, ja pikku hiljaa luottamus ja yhteys äidin ja tyttären välille alkaa rakentua.
Joskus jostakin elokuvasta voi saada matkaevästä, joka ruokkii pitkän aikaa, ja minulle Rabbit Hole on yksi niistä elokuvista. Beccan äiti on hyvin tavallinen nainen, mutta hänellä on elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Hänen suullaan sanotaankin jotakin niin oivaltavaa, että talletin sen mieleeni heti kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Äiti lausuu nämä sanat tilanteessa, jossa Becca on vihdoin valmis kuulemaan, miten äiti on selvinnyt omasta menetyksestään. "Meneekö se koskaan pois?" kysyy Becca äidiltään. Äiti miettii hetken ja vastaa sitten. "Ei. En usko. Minulta se ei ole mennyt pois yhteentoista vuoteen. Mutta se muuttuu. Sen paino muuttuu. Jossain vaiheessa siitä tulee siedettävä. Pääset ryömimään sen painon alta pois, ja siitä tulee tulee kuin kivi, jota kannat taskussasi. Välillä jopa unohdat, että se on siellä. Mutta sitten panet jostakin syystä kätesi taskuun, etsiäksesi sieltä jotakin - ja siellä se on. Ai niin - se. Se voi olla kauheaa. Mutta ei aina. Ei siitä pidä, mutta se on jotakin mitä sinulla on poikasi sijaan. Sitä kantaa mukanaan. Ei se mene koskaan pois. Ja se on ....oikeastaan aika hyvä niin."
Nämä sanat ovat auttaneet minua näkemään oman kipuni jonakin, jolla on rajat ja muoto ja jonka pystyy kantamaan. Mutta niin Beccan ja hänen äitinsä kuin meidän kaikkien muidenkin on kuitenkin tosi lohduttavaa saada tietää, että kyllä se vielä joskus menee pois. Menetyksen raskas, kipeä paino ei kestä ikuisesti. Kivet, joita kannamme taskuissamme, tulevat eräänä päivänä katoamaan, ja saamme huomata, että kuolleen kiven tilalla on jälleen se meidän rakkaamme, elävämpänä kuin koskaan. Beccan äidin sanat ovat viisaat, mutta haluan tällä kertaa päättää vielä lohduttavampiin ja rohkaisevampiin sanoihin. Näin kirjoittaa apostoli Paavali toisessa kirjeessään tessalonikalaisille: "Tahdomme, veljet (ja siskot), teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan."
Toivorikasta pyhäinpäivää siis meille kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti