The Descendants

110 minuuttia, valmistusvuosi 2011. Ohjaus Alexander Payne

Ensi sunnuntaina vietämme isänpäivää, joten onnittelut jo etukäteen kaikille isille! Olette tosi tärkeitä ihmisiä tosi vaativassa tehtävässä. Teemaan sopivasti tämän viikon elokuvamme kertoo erään isän tarinan.

"Henkilökohtaisia asioita ei kerrota vieraille", ojentaa Matt King (George Clooney) tytärtään elokuvan The Descendants alkupuolella. Eipä tiedä Matt näin sanoessaan, että joutuu vielä pyörtämään sanansa, ennen kuin elokuva on päätöksessään. Matt on mies, joka on aina halunnut tulla toimeen omillaan ja antaa lapsilleen mallin rehellisestä työnteosta. Asian varjopuoli on se, että asianajotoimistossaan töitä paiskiessaan hän on samalla väistämättä laiminlyönyt perhettään. Hän on vieraantunut tyttäristään, 17-vuotiaasta Alexista (Shailene Woodley) ja 10-vuotiaasta Scottysta (Amara Miller), eikä myöskään ole hoitanut suhdettaan vaimoonsa Elizabethiin (Patricia Hastle).

"Perheen asioista ei puhuta muille", lukee siis Kingin perheen huoneentaulussa, mutta useimmista asioista ei tässä -  niin kuin ei monessa muussakaan perheessä - puhuta myöskään perheen sisällä. Ei vain ole ollut aikaa, kykyä, eikä ehkä haluakaan oikeasti kohdata toinen toistaan. Havaijin saaristo on elokuvassa paitsi sen tapahtumapaikka, myös kuva Kingin perheestä. Hekin ovat kuin saaristo, miettii Matt: kaikki samaa kokonaisuutta, mutta silti erillisiä ja yksinään ja ajautumassa hiljalleen kauemmaksi toisistaan. Eikä laajempi suku tarjoa läheisyyttä yhtään sen enempää. Mattin appi on lukkiutunut omaan ihannekuvaansa tyttärestään ja syyttämään vävyään siitä, että tämä on laiminlyönyt vaimoaan. Anoppi taas on dementikko, joka ei edes muista, että hänellä on Elizabeth-niminen tytär.

Mitä sitten ovat ne henkilökohtaiset asiat, joista ei olisi saanut puhua vieraille? Perheen äiti on joutunut moottoriveneonnettomuuteen ja vaipunut sen seurauksena koomaan. Hän makaa sairaalassa, jossa hänen elintoimintojaan pidetään yllä keinotekoisesti, ja läheiset uskottelevat toisilleen, että hän vielä jonakin päivänä herää. Kunnes lääkäri sitten kertoo Mattille karun totuuden: "Elizabeth ei palaa koskaan ennalleen, hänen tilansa huononee koko ajan, ja hänet on irrotettava koneista." Mattia kehotetaan kertomaan tilanteesta sukulaisille ja ystäville ja antamaan heille mahdollisuus sanoa Elizabethille hyvästi.

Mattin pitkä taistelu murtumista vastaan alkaa tästä hetkestä. Mieluiten hän pitäisi uutisen vain omana tietonaan, mutta ymmärtää kyllä, että asiasta on ennen pitkää kerrottava muillekin. Tuekseen hän hakee Alexin kotiin sisäoppilaitoksesta ja kertoo tälle totuuden äidin tilasta. Miehen taakka tulee kuitenkin entistä raskaammaksi, kun hän saa tyttäreltään kuulla, että äidillä on ollut suhde toiseen mieheen ja että hän oli ollut aikeissa hakea avioeroa. Näin jälleen kerran tragedian myötä aletaan vetää verhoa pois asioiden päältä, joista ei siihen asti ole puhuttu. Perheen ilmapiiri on jo pitkään ollut sairas. Nyt heidät kaikki on pysäytetty rajulla tavalla, ja näyttää väistämättömältä, että tilanne ei voi jatkua entisellään.

Tapahtumien edetessä Kingin perheeseen alkaakin puhaltaa raikas tuuli, joka laittaa elämän ja arvot uuteen järjestykseen. Perheeseen kuulumattomat, vieraat ihmiset auttavat Mattia ja tyttöjä näkemään asioita uudella tavalla. Heidät suorastaan pakotetaan kohtaamaan vaikeitakin asioita ja pääsemään näin lähemmäksi toisiaan. Mukaan kuvaan ilmestyy ensinnäkin Alexin ystävä Sid (Nick Krause), nuorimies, jonka kasvoille näyttää pysyvästi jääneen juuri unesta heränneen ihmisen hiukan pöllämystynyt, vielä unimaailmoissa viipyilevä ilme. Unisesta ulkomuodostaan huolimatta Sid seuraa tilanteita tarkasti ja pukee havaintojaan sanoiksi terävästi ja raadollisen rehellisesti. Hän rikkoo kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä ja ylittää reviirirajat mennen tullen tallustellessaan perheen ja suvun ihmissuhdeviidakossa. Heti ensitapaamisesta lähtien Matt tuntee Sidia kohtaan voimakasta vastenmielisyyttä, ja pojan jatkuva läsnäolo perheen elämässä sotii hänen periaatteitaan vastaan. Mutta joskus tarvitaan kirurgin parantavaa veistä, kun muu ei enää auta, ja yllättäen juuri teräväkielinen ja totuuksia töksäyttelevä Sid osoittautuukin ihmiseksi, joka ymmärtää Mattia ja puolustaa häntä.

Perhe saa kokea myös toisen parantavan ulkopuolisen kosketuksen. Matt on etsinyt käsiinsä miehen, jolla on ollut suhde Elizabethin kanssa, ja haluaa antaa myös hänelle mahdollisuuden sanoa naiselle hyvästi. Miehen sijasta sairaalaan saapuukin yllättäen tämän vaimo, Julie (Judy Greer). "Elizabeth, minun täytyy antaa sinulle anteeksi, vaikka minun pitäisi vihata sinua", sopertaa Julie itkunsa seasta. Sanat ovat kuin suoraan anteeksiantamisen oppikirjasta. Juliella jos kellä olisi hyvä syy vihata Elizabethia, mutta hän haluaa valita toisin, ja hänen valintansa näyttää koskettavan Mattia syvästi. Näin Elizabeth, nainen, jonka elämänliekki on hiipumassa lopullisesti, kuljettaa tapahtumia eteenpäin kooten ihmisiä yhteen ja muuttumaan vuoteensa vierelle. Koomassa makaavalle vaimolle ja äidille on nyt helppo purkaa vuosien varrella kertyneet kiukut ja katkeruudet. Ja kun ne on saatu tieltä pois, löytyvät myös kiintymyksen ja kaipauksen tunteet. Näin käy myös Mattille. Koko elokuvan ajan hän on näyttänyt olevan itkuun purskahtamaisillaan, ja kun itku sitten vihdoin tulee, on se suuri helpotus - myös katsojalle. 

The Descendants  -elokuvassa minua puhuttelee erityisesti suljetun perhepiirin teema. Haluamme mielellämme ajatella perhettä aina lämpimänä, rakkaudellisena yhteisönä, joka idyllisimmillään esiintyy entisajan aapiskirjan sivuilla. Siksi voi olla tosi vaikea myöntää, että perhe saattaa olla myös todella ummehtunut ja sairas paikka. Ja se, että kaikki asiat yritetään tiukasti pitää vain perheen sisällä, on varmasti saanut aikaan useampia onnettomia elämiä kuin uskallan edes ajatella. Revittäisiinkö jo vihdoinkin alas seiniltä kaikki ne huoneentaulut, joissa julistetaan, että perheen asioista ei pidä puhua muille! Onneksi näyttäisi siltä, että Kingin perheen seiniltä niitä on jo alettu ottaa pois. Jälkipolvien tulevaisuus näyttää siis valoisammalta.

Tosi koskettavaa on myös Mattin epävarmuus hänelle yhtäkkiä langenneessa isän ja ainoan vanhemman roolissa. Lapset ovat jääneet hänelle etäisiksi, ja se mitä teini-ikäisen ja varhaismurrosikäisen tytön sisällä liikkuu on hänelle ylipäätään suuri mysteeri. Hän rakastaa lapsiaan, mutta ei tunnu koskaan löytävän oikeaa tapaa ilmaista sitä heille. Oli oikeastaan tosi lohdullista seurata Mattia tyttäriensä pyörityksessä ja kasvatuksen ammattilaisten nuhdeltavana. Ihanaa, että on joku muukin, joka ei osaa olla viisas ja kypsä kasvattaja, vaan on ihan pallo hukassa suurimman osan aikaa!  Mattin hahmo poikkeaa aika lailla muista rooleista, joita George Clooney on näytellyt. Yleensähän olemme tottuneet näkemään, miten hän tyynellä, vastustamattomalla charmillaan, terävällä älyllään ja puhetaidollaan selvittää tilanteen kuin tilanteen. Ehkä juuri siksi Matt kaikessa inhimillisyydessään ja epävarmuudessaan on niin koskettava. 

Elokuvan sanoma on yllättävän rohkaiseva. Suurenkaan menetyksen ei tarvitse merkitä kaiken loppua, vaan se voi olla jonkin uuden alku. Kingin perheessä äidin kuolema yhdistää isän ja tyttäret uudella tavalla, läheisemmiksi kuin koskaan. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Matt ja tytöt ovat yhdessä arkisessa, rennossa hetkessä, josta välittyy läheisyys ja lämpö. Heidän on hyvä vain olla yhdessä, sanoja ei tarvita. Toisaalta sanomattomat sanat ja lausumattomat lauseet eivät enää ole muurina heidän välillään, ja kiireetön läsnäolo luo nyt tilan, johon painaviakin sanoja voi tarvittaessa lausua. Heillä on yhteiset juuret, yhteinen menneisyys ja toivoa siitä, että myös tulevaisuudessa heidän elämänsä koskettavat toisiaan läheisesti. On surullista, että tätä läheisyyttä tuskin olisi syntynyt ilman äidin kuolemaa. Mutta samalla on lohdullista tietää, että joskus menetyksestä voi nousta esiin uutta elämää, jotakin sellaista hyvää, jota ilman tuota menetystä ei koskaan olisi saatu kokea. Antakoon se toivoa meille kaikille.