The Deep End

97 minuuttia, valmistusvuosi 2001. Ohjaus Scott McGehee ja David Siegel

The Deep End -elokuvan tapahtumapaikkana on Tahoe Kaliforniassa. Järviä, kallioita ja mäntymetsää -  idyllinen ympäristö, niin kovin samankaltainen kuin meidän omat, kotoisat maisemamme. Mitään pahaa ei luulisi tällaisessa paikassa tapahtuvan. Mutta tapahtuupa sitten kuitenkin.

Margaret Hall (Tilda Swinton) elää perheenäidin kiireistä elämää kodikkaassa talossa järven rannalla pitäen huolta kolmesta lapsestaan ja miehensä ikääntyvästä isästä. Perhe on varakas ja äiti kotona - varmasti myös siksi, että isää ei kotona juuri näy. Thomas Hall on merikapteeni ja on elokuvan alkaessa jälleen ohjailemassa laivaa jossakin päin maailman merillä. Häneen pidetään yhteyttä sähköpostitse ja harvoin onnistuvien puhelujen välityksellä.

Perheen vanhin poika, 17-vuotias Beau (Jonathan Tucker) on joutunut hankaluuksiin tutustuttuaan Darby Shaw -nimiseen yökerhonomistajaan (suorastaan niljakkeinen Josh Lucas). Darbyn kaltainen mies ei ole seuraa, jota Margaret pojalleen kaipaisi. Miehen kiinnostus poikaa kohtaan ei myöskään ole pelkästään toverillista, vaan suhde on edennyt suuntaan ja asteelle, jota äiti on jo osannut aavistella ja pelätä. Margaretin pyynnöistä ja lahjontayrityksistä huolimatta Darby ei suostu pysymään erossa Beausta, vaan tulee salaa tapaamaan tätä samana iltana. Seuraa riita, ja sattuu onnettomuus, jossa Darby menettää henkensä. Seuraavana aamuna Margaret löytää ruumiin kotirannastaan, laskee nopeasti yhteen yksi ynnä yksi ja päättelee Beaun tappaneen miehen. Sekunnin murto-osassa äiti tekee päätöksen suojella poikaansa ja alkaa siivota ja peitellä tapahtuman jälkiä.

Margaret on nainen, joka on olosuhteiden pakosta oppinut navigoimaan perhettään yksin, mutta tällaiseen ahdinkoon hän ei ole vielä koskaan joutunut. Jääkaappini ovessa on magneetti, jonka ostin kerran rohkaisuksi itselleni. Siinä sanotaan näin: "Nainen on kuin teepussi. Et tiedä, kuinka vahva hän on, ennen kuin hän joutuu kuumaan veteen." Tämä pitää todella paikkansa Margaretin kohdalla. Hän osoittautuu suorastaan sairaan vahvaksi. Välillä tämä nainen on aivan kauhuissaan, mutta toimii kuitenkin kuin autopilotilla suojellakseen perhettään. Pelko antaa hänelle voimaa, ja hän pystyy siirtämään elottoman ruumiin veneeseen, ajamaan sen järvelle ja pudottamaan sinne - kaiken tämän aivan yksin aamun varhaisina tunteina. Hetken hän on jo antamassa itselleen luvan romahtaa, mutta sitten hän muistaa: rannassa on vielä siivottavaa. Palattuaan rantaan hän huomaa Darbyn auton olevan talon edessä. Se pitää ajaa nopeasti pois. Mutta missä ovat avaimet? Virtaviivainen urheiluauto tuntuu ivaavan Margaretin hätää: "Take the plunge. The Deep End", kirkuu auton rekisterikilpi. Ei auta muu kuin palata takaisin järvelle ja sukeltaa hyiseen veteen kopeloimaan avaimet kuolleen miehen taskusta. Margaret selviytyy tästäkin. Ajettuaan sitten auton kaupunkiin hän muistaa vielä pyyhkiä sormenjälkensä ratista. Ja sitten onkin aika palata kotiin lähettämään lapset kouluun.

Katsoja tietää, että Darbyn kuolema on onnettomuus, ja toivoo loppuun asti, että totuus valkenisi Margaretillekin. Miksi hän ei voi kysyä asiaa pojaltaan suoraan? Miksi hän ei kutsu poliisia paikalle ruumiin löydettyään? Margaret kuitenkin vaikenee ja valitsee toimia oman oletuksensa ja pelkonsa ajamana. Valinta ei varmasti ole moraalisesti oikea ja osoittautuu naiselle itselleen äärettömän raskaaksi kestää, mutta jollakin tavalla ymmärrän häntä. Pystyn samastumaan Margaretin tuskaan äitinä. Hän on kuin leijonaemo puolustamassa pentuaan. Hän on myös nainen, jonka on kiperässä tilanteessa pakko pärjätä yksin. Miehensä hän yrittää tavoittaa puhelimitse, siinä kuitenkaan onnistumatta. (Itse asiassa edes Thomasin ääntä ei elokuvassa milloinkaan kuulla. Hän on vain nimi, joka jatkuvasti mainitaan, mutta itse henkilöä ei milloinkaan nähdä.) Läheisiä ystäviä ei Margaretilla tunnu olevan. Ainoa lähellä oleva aikuinen on appiukko Jack (Peter Donat), joka on oikeastaan kuin perheen neljäs lapsi. Hänen elämänsä pyörii hänen oman itsensä ja omien vaivojensa ympärillä, eikä hän juurikaan ole kiinnostunut siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ja siellä todellakin tapahtuu. Koettelemus ei suinkaan ole ohi, vaan seuraavaksi näyttämölle ilmestyy kiristäjäkaksikko, jolla on hallussaan paljastava videonauha Darbyn ja Beaun suhteesta. He uhkaavat toimittaa videon poliisille, elleivät saa vaatimaansa rahasummaa. Margaret yrittää epätoivoisesti hankkia rahat soittelemalla pankkeihin ja piipahtelemalla kaupungissa yrittämässä saada kiinnitystä taloon ja lopulta panttaamassa korunsa ja vihkisormuksensa. Pyykit ja ruoat hoituvat siinä ohessa yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, perheen ollessa autuaan tietämätön äidin puuhista.

Vatsaani alkaa suorastaan kiristää, kun seuraan tämän naisen ahdinkoa. Miten hän muita suojellakseen pitää kaiken pinnan alla ja on itse samalla koko ajan katkeamispisteessä. Margaret on kuin kala perheen akvaariossa. Se on koko ajan näkyvissä, ja sen liikkeitä voi seurata, kun se kulkee tutuilla reiteillään. Mutta samanaikaisesti se elää kuitenkin omaa, salattua elämäänsä omassa hiljaisessa maailmassaan, eikä kukaan tiedä, mitä sen sielun sopukoissa oikeastaan liikkuu. Tapa, jolla Margaret pitää kulissit pystyssä ja muut perheenjäsenet turvallisessa tietämättömyydessä siitä mitä ympärillä ja hänen sisällään tapahtuu, tuntuu jollakin tavalla tutulta. Omassa elämässänikin on ollut aikoja, jolloin olen ollut ahdistuksesta tai surusta sairas, mutta on ollut vaan pakko jaksaa ja yrittää käyttäytyä normaalisti. Lasten tähden. Perheen tähden. Pakkotilanne antaa voimia ja kestävyyttä ja turruttaa tunteet. Sitä vaan jaksaa ja jaksaa. On hoidettava ruoanlaitto ja pyykki ja tuettava perhettä, vaikka tuntuu siltä, että maailma on romahtamaisillaan. Millaista onkaan olla aikuinen ja äiti, kun tekisi mieli heittäytyä lattialle kuin pieni lapsi ja alkaa kirkua, mutta ei voi!

Mutta jossain vaiheessa meille kaikille tulee hetki, jolloin on pakko saada puhua tuska ulos. Ja tuo hetki tulee Margaretillekin. Yllättäen hän huomaa purkavansa sydäntään Alekille (Goran Visnjik), toiselle kiristäjistä. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, heidän välilleen on syntynyt jonkinasteinen läheisyys ja luottamus. Alek päättää luopua vaateistaan ja yrittää saada rikostoverinsakin tekemään samoin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta mies valitsee suojella Margaretin perhettä uhraamalla itsensä. Tähän tarinaan pelastava ritari ilmestyy siis aika yllättävässä hahmossa.

Kun jännitys on lauennut  ja uhka perheen yltä väistynyt, Margaret makaa luhistuneena vuoteessaan Beaun yrittäessä kömpelösti lohduttaa äitiään. Pinnan alle on kuitenkin kätketty niin paljon, että he eivät pysty puhumaan avoimesti. "En tiedä mitä sanoa", Margaret sopertelee. "Älä sano mitään, minun ei tarvitse tietää, ei se ole tärkeää", vastaa poika. Toisaalta nämä sanat ovat armolliset ja vapauttavat. Mutta eikö Beau toisaalta tee äidilleen karhunpalveluksen antamalla tälle edelleen luvan jatkaa tuhoisaa vaikenemistaan?

Ja tässä hetkessä perheen isä sitten vihdoin astuu näyttämölle, tosin vain puhelimen välityksellä.  "Äiti, isä soittaa!", huutaa teini-ikäinen tytär alakerrasta. Tähän elokuva päättyy, eikä meille näytetä, pystyykö Margaret kokoamaan itsensä ja puhumaan miehensä kanssa. Ja jos pystyy, emme tiedä, mitä hän tälle kertoo. Pahoin pelkään kuitenkin, että hän sanoo, että kotona on kaikki hyvin ja ettei mitään erikoista ole tapahtunut… Margaret on kuin tuo syvä vesi, johon elokuvan nimi viittaa. Syvyys, johon on vajonnut paljon asioita. Salaperäinen maailma, jonne muut eivät näe. He näkevät vain veden tyynen ja kirkkaan pinnan, mutta syvyyteen haudattuna on ääneen lausumattomia sanoja, kysymättä jääneitä kysymyksiä ja tukahdutettuja avunhuutoja.

Jos nyt jotakin Margaretin tarinasta voimme oppia, niin ainakin sen, että todellisten, merkityksellisten asioiden sanominen ääneen voi olla todella pelottavaa. Ja kuitenkin se on meille ihmisille annettu keino, jolla voimme ainakin yrittää tehdä itsemme syvällä tavalla ymmärretyiksi ja myös ymmärtää toisia. Mielellään jo vähän ennen kuin olemme siinä pisteessä, että maljamme alkaa vuotaa yli (eikä siis missään positiivisessa merkityksessä), asioista on puhuttava rehellisesti, oli se kuinka pelottavaa tahansa. Eiköhän Sananlaskujen kirjoittajan oivallus päde tähänkin tilanteeseen. Hän kun on sanonut, että oikeaan aikaan sanotut sanat ovat arvokkaita kuin kultaomenat hopeamaljassa.