99 minuuttia, valmistusvuosi 2005. Ohjaus Thomas Bezucha
Taas on yksi joulu vietetty ja sukulaiset sukuloitu. Toivottavasti meidän jouluvierailumme sujuivat kivuttomammin kuin tämän viikon elokuvan sankarittaren. Tänään astumme nimittäin erään nuoren naisen korkeakorkoisiin kenkiin ja uskaltaudumme hänen kanssaan yli pelottavan kynnyksen: tapaamaan poikaystävän perheen ensimmäisen kerran ja viettämään joulua heidän luonaan.
The Family Stone kertoo Stonen perheestä, joka on runsas ja värikäs kuin hedelmäsalaatti. He ovat kovaäänisiä ja rentoja, halailevat paljon ja viljelevät sisäpiirin huumoria, joka on omiaan saamaan perheen ulkopuolisen tuntemaan itsensä - no, juuri sellaiseksi, ulkopuoliseksi. Kelly-isän (Graig T. Nelson) ja Sybil-äidin (Diane Keaton) lisäksi perhekuntaan kuuluu kolme aikuista poikaa, kaksi aikuista tytärtä, puolisoita ja puolisokandidaatteja sekä lapsenlapsia, osa jo olemassa olevia, osa vasta tulollaan. Perhe-elokuvien normaalikaavasta poiketen Stonen perheessä ei ole lemmikkieläimiä - onneksi, sillä nämä ihmiset järjestävät menoa ja meteliä aivan riittävästi ilman haukkuvia koiria ja tappelevia kissojakin.
Perhe asuu talossa, joka on heidän näköisensä. Kyseessä ei ole mikä hyvänsä talo, vaan koti, jossa näkyvät eletyn elämän ja perheen historian jäljet. Se on kuin koiran itselleen muovaama makuupaikka, joka tuntuu mukavalta ja kotoisalta ja johon jokainen perheenjäsen saumattomasti sopii. Aikuiset lapsetkin tuntuvat olevan kotona käydessään edelleen kuin kotonaan. Aviopuolisot ja elämänkumppanit ovat myös löytäneet sieltä oman mukavan kolon itselleen.
Stonen perheen elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hymyä ja auringonpaistetta. Lämpimän yhdessäolon ja hauskanpidon ylle lankeaa synkkä varjo. Sybil tietää, että tämä joulu on jäämässä hänen viimeisekseen ja että ensi jouluna perhe joutuu juhlimaan ilman äitiä. Yksin ollessaan hän tuijottaa surullisena eteensä, mutta muuttuu muiden seurassa kuin salamaniskusta taas tutuksi nokkelaksi, sanavalmiiksi itsekseen. Viimeiseen asti hän ja Kelly yrittävät pitää äidin uusiutuneen sairauden omana tietonaan, jotta lapset saisivat viettää vielä yhden iloisen joulun. Kipeän tuttu tilanne varmasti monissa perheissä, ehkä tänäkin jouluna. Mutta Stonen kaltaisessa perheessä ei juurikaan voi olla salaisuuksia, ja vähitellen kaikki saavat tietää surullisen uutisen. Se tuo aivan oman haikeansuloisen sävynsä joulun viettoon, ja aikuiset pojatkin itkevät avoimesti äitinsä sylissä uutisen kuullessaan. Tunteita ei tässä perheessä todellakaan peitellä.
Niinpä kontrasti heidän ja esikoispoika Everettin (Dermot Mulroney) uuden tyttöystävän välillä tuntuu todella suurelta. Sillä elokuva ei kerro vain Stonen perheestä, vaan se kertoo myös ja ennen kaikkea Meredithistä (Sarah Jessica Parker), joka on pedantti jäykkis ja tiukkis ja jonka ulkoinen olemuskin jakkupukuineen, korkokenkineen ja nutturoineen viestittää tätä. Hän vaikuttaa kontrollifriikiltä ja työnarkomaanilta, ja poikaystävän perheen avoin tunteiden ilmaisu ja luonteva fyysinen läheisyys tuntuu hänestä oudolta ja uhkaavalta. Perheen on vaikea ymmärtää, miksi Everett haluaa mennä Meredithin kanssa naimisiin, eivätkä he jätä mielipidettään kertomatta. Äiti tekee pojalleen selväksi, että lupauksestaan huolimatta hän ei aio antaa omalta äidiltään perinnöksi saamaansa sormusta tuon naisen sormeen pujotettavaksi.
Kautta koko elokuvan, melkein loppuun asti, vallitseekin "outside looking in"- tunnelma, kun Meredith tuntee jäävänsä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Stonen perheen keskinäisestä yhteydestä. Niin kuin kaikilla perheillä, myös Stoneilla on vuosien varrella syntynyt yhteinen kieli, jota Meredith ei voi osata ja tapoja, joita hän ei voi tuntea, mutta joiden rikkomisesta häntä rankasti rokotetaan. Erityisen haavoittavaksi tilanteen tekee se, että Sybil kohtelee uutta miniäehdokastaan todella nurjasti. Lämminhenkisten perhe-elokuvien äitihahmoiltahan olemme yleensä tottuneet odottamaan, että he jos jotkut varjelevat sopuisan ilmapiirin säilymistä kotona ja pitävät huolta siitä, että kukaan ei satuta ketään. Tässä elokuvassa kuitenkin juuri äidin myrkyllinen, terävä kieli on aina tilaisuuden tullen valmiina pistelemään uhriaan. Huh.
Mutta eivät Stonet oikeastaan ole ilkeitä, ainakaan pelkästään. He ovat yksinkertaisesti vain ihmisiä. Erilaisuus on pelottavaa ja toisen ihmisen tuntemaan oppimiseen täytyy varata paljon aikaa ja turvallista tilaa. Äidinkin käytöstä voimme ehkä ymmärtää paremmin hänen sairautensa taustaa vasten. Hän murehtii lastensa tulevaisuutta ja yrittää epätoivoisesti varmistua siitä, että he ovat onnellisia elämässään, sitten kun hän ei itse enää ole tukemassa heitä. Enimmäkseen Stonen perheestä huokuu lämpöä ja läheisyyttä, jonka uskon ainakin osaksi syntyvän juuri siitä, että vaikeistakin asioista uskalletaan puhua ja että myös kielteisiä tunteita uskalletaan näyttää. Ei aina kovin rakentavalla tavalla, se myönnettäköön, mutta kuitenkin. Saisinpa edes osan tästä lämmöstä ja läheisyydestä omaan tapaani olla läheisteni kanssa! Tämän unelman jonkinlaisena ruumiillistumana mielessäni kangastelee joulu, joka vietettäisiin isossa, iloisessa joukossa: paljon lapsia ja lapsenlapsia, setiä ja tätejä ja serkkuja, isoäitejä ja isoisiä. Lämpöä, naurua, jälleennäkemisten iloa, mutta myös vakavia keskusteluja ja kyyneleitä siellä täällä. Sillä kun elämää jaetaan, siihen kuuluvat väistämättä nämä molemmat.
Mutta toisaalta minua puhuttelee tässä elokuvassa voimakkaasti myös ulkopuolisuuden kipeä kokemus. Se kun on itselleni niin paljon tutumpi kuin läheisyyden tunne. Tiedän liiankin hyvin, miltä Meredithistä tuntuu, ja joskus ajattelen, että olen elänyt koko elämäni "outside looking in" -moodissa. On tilanteita, joissa tunteeni on varmasti ollut todellinen, mutta pystyn kyllä kehittämään ulkopuolisuuden tunteen melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä juuri siksi kaipaukseni luoda hetkiä, joissa voidaan kokea läheisyyttä, on niin suuri. Ja toisaalta, ehkä juuri siksi niin paljon pelkään sellaisia hetkiä... Ihminen on aika monimutkainen olento, eikö vaan?
Mutta nyt on korkea aika tuoda esiin elokuvan värikkäästä henkilökimarasta sen ehkä kiinnostavin hahmo. Nimittäin Everettin veli, Ben (Luke Wilson), joka tuntuu olevan perheen musta lammas, vaikkakin rakastettu sellainen. Vailla urasuunnitelmia, aina myöhässä, pukeutuu epäsovinnaisesti… Solmiokaulaisen Everettin rinnalla hän vaikuttaa todella epäonnistuneelta. Mutta Benissä on lämpöä ja inhimillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin paremmin menestyneessä veljessään. Tarkkaillessaan tilanteita ja ihmisiä hän näkee syvemmälle kuin vain pintakerroksen. Benin silmät näkevät Meredithinkin sisäisen epävarmuuden ja halun miellyttää, joka naista hallitsee. Benistä tulee Meredithin paras ymmärtäjä ja tukija, ja ennen kuin elokuva on päätöksessään, hänestä on tullut vielä enemmänkin. Yhden joulun aikana muodostuu nimittäin monta uutta onnellista paria, kun ennakkoasetelmat menevät sekaisin kuin lattialle pudonnut korttipakka.
Beniä seuratessani mieleeni nousi aika yllättävä ajatus. Ne lukijoista, joille Uusi testamentti on tuttu, miettikäähän, ketä siellä kuvatuista persoonista Ben muistuttaa. Hän on Meredithille tukija ja rohkaisija, neuvonantaja ja lohduttaja. Hän tuntee Meredithin paremmin kuin tämä itsekään tuntee itsensä ja näkee pinnan alle syvemmälle kuin kukaan muu. Lämmin, turvallinen, vahva, viisas, kaikkinäkevä ja kaikkitietävä rinnallakulkija - hyvänen aika, Benhän on kuin Pyhä Henki Meredithin rinnalla! Samanlaisuus korostuu varmasti senkin takia, että elokuvassa ei ole ainuttakaan kohtausta, jossa Ben yrittäisi seksuaalisesti lähestyä Meredithiä. Edes yhtä suudelmaa ei nähdä heidän välillään. Heidän suhteensa pysyy toverillisena mutta silti läheisenä. Tuntuu siltä, että Meredithillä on hyvä ja turvallinen olla Benin lähellä. Miehen seurassa hän voi rentoutua ja laskeutua lepoon. Ja toisaalta Benin rohkaisemana hän voi myös purkaa ulos negatiivisia tunteita ja aggressiotakin. Jotenkin hän vain tietää, että hän on hyväksytty ja rakastettu, vaikka ei pitäisikään itseään koko ajan täydellisessä, kauniissa paketissa.
Ihmeellinen Ben! Voiko tuollainen ihminen olla todellinenkaan? Ehkä ei, mutta olen tosi iloinen, että hänet on kirjoitettu tähän elokuvaan, paljon olisi jäänyt puuttumaan ilman häntä. Ja vaikka Benin kaltainen ihminen olisikin ihanteellisuudessaan vain elokuvahahmo, onneksi Pyhä Henki on todellinen ja lähellä jokaista meitä. Itse asiassa, huomasimmepa sitä tai emme, tänä joulunakin hän on ollut näkymättömänä vierelläkulkijanamme ja rohkaisijanamme kaikissa niissä tilanteissa ja kohtaamisissa, jotka meitä ovat pelottaneet.
maanantai 30. joulukuuta 2013
maanantai 23. joulukuuta 2013
The Santa Clause - Mutta mitä tapahtui Joulupukille?
97 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus John Pasquin
Tunnelma tihenee, sillä joulu on todellakin jo aivan ovella. Huomisen jouluaaton kunniaksi tämän viikon elokuvamme on jouluisista jouluisin ja esittää meille kiperän kysymyksen: Mitä tapahtui Joulupukille?
Meidän perheessämme on perinteenä ollut aina joulun lähestyessä kokoontua yhdessä television ääreen katsomaan jouluisia elokuvia. Tiedättehän: Yksin kotona, Isäni on Turbomies, Narnian tarinat: Velho ja Leijona...Vuosien saatossa rivimme kuvaruudun ääressä ovat harvenneet, mutta jatkoimme perinnettä uskollisesti tänäkin vuonna The Santa Clausen parissa. Se onkin yksi ehdottomista suosikeistamme jouluelokuvien joukossa.
Elokuva kertoo Scott Calvinista (Tim Allen), joka on leikkikaluja valmistavan yrityksen markkinointiosastolla työskentelevä myynnin ammattilainen, siviilissä keski-ikäinen, eronnut mies. Scottilla on pieni poika nimeltä Charlie (Eric Lloyd) ja ex-vaimo nimeltä Laura (Wendy Crewson). Laura on mennyt uudelleen naimisiin, ja Charlie asuu äitinsä ja tämän uuden puolison Neilin (Judge Reinhold) kanssa. Scott ei pidä Neilistä eikä totisesti yritä peitellä vastenmielisyyttään, ja niinpä kaikki kanssakäyminen Charlie-pojan vanhan ja uuden perheen välillä on lievästi sanoen piinallista.
Elokuvan alkaessa Charlie on lähdössä viettämään joulua isänsä luokse. Poika ei ole innostunut ajatuksesta, eikä äitikään ole täysin vakuuttunut Scottin kyvyistä selviytyä kunnialla kaikesta joulunviettoon liittyvästä. Pariskunnan avioliitto on aikanaan ilmeisesti kariutunut Scottin välinpitämättömään asenteeseen perhettään kohtaan. Sama tyyli näyttää jatkuvan, sillä aattoiltana mies saapuu tekaistuja selityksiä suoltaen myöhässä kotiinsa, missä Laura ja Charlie häntä jo odottavat. Äiti lupaa, että Charlie saa tulla takaisin kotiin heti joulupäivän aamuna, ja tämän tiedon lohduttamana poika alistuu jäämään isänsä kanssa joulunviettoon.
Kaikki elokuvan aikuiset ovat aikaa sitten jättäneet taakseen uskon Joulupukkiin. Markkinoinnin rautaisena ammattilaisena Scott tietää, miten ihmiset saadaan haluamaan asioita ja miten ne sitten myydään heille. Hänelle usko Joulupukkiin on herttainen, lapsille sopiva asia ja jotakin, mitä kannattaa ylläpitää lelumyynnin lisäämiseksi. Neil on psykiatri, joka kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti analysoi ja luokittelee kaikki ihmismielen liikkeet, pienimpiä unelmanpoikasia myöten. Hänelle Joulupukki on ihmisen sisimmän luomus, toiveuni. Lauralla on joskus ollut haaveita ja unelmia ja myös uskoa Joulupukkiin, mutta unelmat ovat särkyneet jo kauan sitten, eikä niiden perään kannata enää haikailla. Elämä on kovaa, ja jalat on pidettävä maassa. Lasta pitää suojella, ettei hän joudu pettymään samalla tavalla kuin aikuiset aikanaan. On siis parempi, että häneltä karistetaan jo pienenä turhat kuvitelmat ja hömpötykset, joihin usko Joulupukkiinkin kuuluu.
Mikään ei kuitenkaan saa Charlien vakaumusta horjumaan. Hän tietää vuorenvarmasti, että Joulupukki on olemassa, ja odottaa tätä saapuvaksi jouluyönä lahjoja tuomaan. Vaikka kaikki muu Scottin ja Charlien joulunvietossa meneekin pieleen, yksi asia kuitenkin onnistuu yli odotusten. Joulupukki toden totta laskeutuu heidän katolleen mutta tulee häirityksi kesken lahjojen toimituksen ja putoaa kohtalokkain seurauksin maahan. Tarvitaan uusi pukki viemään lahjat perille, ja yllätyksekseen Scott huomaa tulleensa valituksi tuohon tehtävään. Tähän tarvittiin vain pienenpienellä painettu teksti Joulupukin käyntikortissa. Teksti, jota Scott ei edes näe lukea, mutta joka siitä huolimatta astuu voimaan samalla hetkellä, kun hän poimii kortin Joulupukin taskusta ja tavailee sitä. (Kannattaa siis suhtautua hyvin, hyvin varovaisesti papereihin, joissa on pienellä painettuja lisäpykäliä!) Jouluyöstä tulee niin isälle kuin pojallekin taatusti ikimuistoinen heidän kiitäessään porojen vetämässä reessä öisellä taivaalla.
Kyse ei kuitenkaan ole vain yhden yön jutusta, sillä seuraavana aamuna Scott herää sängystään - Joulupukkina. Totuus alkaa valjeta hänelle, kun viikkojen vieriessä hänen vatsansa alkaa kasvaa ja hiukset ja parta kieltäytyvät alistumasta minkäänlaisten saksien herruuteen. Ne vain rehottavat yhä tuuheampana ja harmaampana pehkona. Kun hän sitten uudessa pulleassa ja pörröisessä hahmossaan istahtaa puistonpenkille, hänen vieressään on kohta jono pikkulapsia, jotka haluavat tulla hänen polvelleen istumaan ja kertomaan joulutoivomuksensa. Laura ja Neil ovat kauhuissaan ja ajattelevat Scottin menettäneen järkensä. Tai ehkä kyse on jostakin vielä pahemmasta. Ehkä hän käyttää näin halpamaista temppua saadakseen Charlien suosion. Teeskennellä nyt olevansa Joulupukki, sairasta!
Mutta vähitellen kaikkien on pakko myöntää, että jotakin todellista on tapahtunut. Scott on kuin onkin uusi Joulupukki, ja hän on nyt löytänyt unelma-ammattinsa. Charliekin on onnensa kukkuloilla. Hänellä on koti äidin ja Neilin luona ja isä, jolla on maailman jännittävin ammatti ja jonka hän voi aina halutessaan tavata. Ja mikä parasta, kaikki nämä aikuiset ovat nyt ystäviä keskenään. Lopullisesti Laura ja Neil sulavat Scott-pukin tuodessa heille lahjaksi lelut, joita he pieninä niin kovasti toivoivat, mutta joita he eivät koskaan saaneet. Miten hellyttävä näky psykiatri Neil onkaan, kun hän haltioitunut ilme kasvoillaan pitää kädessään pienen pientä makkarapilliä, jonka hän nyt vihdoin, vuosien odotuksen jälkeen on saanut. Aikuisten tyly asenne ja kova sydän olikin johtunut vain särkyneiden unelmien tuottamasta kivusta.
Kun lapsena katselin jouluaattona ikkunasta ulos, muistan ajatelleeni, että ehkä voisin nähdä Joulupukin vilahtavan siellä jossakin. Järkevä minäni sanoi, että häntä ei ole olemassa, mutta jokin sisälläni halusi uskoa toisin. Pohjimmiltaan kyse oli varmastikin kaipauksesta voida uskoa, että on jotakin enemmän kuin se, mitä silmilläni pystyn näkemään. Että kaikki ei ole vain tässä, vaan että on jotakin, joka toimii arkisen tason tuolla puolen ja vaikuttaa hyvällä tavalla elämäämme. Kun aikaa kului ja kun vartuin aikuiseksi, olen iloinen siitä, että tämä kaipaus sisälläni säilyi. Sillä se ajoi etsimään vastausta, ja aikanaan vastaus löytyikin. Tuo vastaus ei kuitenkaan ollut Joulupukki, vaan minulle valkeni, että on olemassa jotakin vielä enemmän. On olemassa persoonallinen, hyvä Jumala, joka on laittanut kaiken elämän alkuun, myös minut, ja joka haluaa olla henkilökohtaisessa yhteydessä myös minun kanssani.
Mutta mitä sitten tapahtui Joulupukille? Nykyään olen taipuvainen ajattelemaan hänestä hiukan samaan tapaan kuin C.S. Lewis aikoinaan. Lewisille ei näyttänyt tuottavan ongelmia antaa Joulupukin käydä tervehtimässä Narnian asukkaita. Maata hallitsi sen todellinen Kuningas, Aslan-leijona, vertauskuvallinen Kristus-hahmo. Joulupukki tiesi paikkansa, hän oli alamainen Aslanille, ja hänen tehtävänään oli tuoda iloa ja lämpöä Narniaan, jossa siihen asti oli pahan Valkean Velhon vallan alla ollut "aina talvi mutta ei koskaan joulu". Narniassa Joulupukki, Father Christmas, oli viestintuoja toisesta maailmasta, ilon ja lämmön ja hyvyyden ja rakkauden valtakunnasta. Hän toi rohkaisevan sanoman siitä, että aivan kohta pahan valta on murtumassa, jaksakaa vielä hetki! Nimensä puolesta Father Christmas tuntuu sopivan tuollaisen viestin tuojaksi luontevammin kuin meidän aika eläimelliseltä kuulostava "Joulupukkimme", mutta eivätkö Joulupukki ja joulun henki voisi meillekin puhua jostakin samankaltaisesta? Ilahduttamalla toisiamme ja antamalla hyviä lahjoja niille, jotka kärsivät puutetta, me kuulutamme tuota samaa viestiä. Me emme alistu pahan vallan alle! Me emme anna periksi, me emme luovuta! Sillä me tiedämme, että pahan valta on murtumassa. Maailman pimeä talvi päättyy, alkaa uusi kevät ja uusi elämä puhkeaa kasvuun.
En kuitenkaan yllättyisi, jos siellä uudessa maailmassa, ilon ja rakkauden valtakunnassa, saisimme tavata myös hahmon, joka ainakin kovasti muistuttaa tuttua maanpäällistä Joulupukkiamme. Ja tänäkin jouluna tulen varmasti aattoillan hämärtyessä katsomaan ikkunasta useammankin kerran. Kuka tietää, ehkä siellä sittenkin vilahtaa joku….
Joka tapauksessa, Joulupukilla tai ilman, oikein hyvää joulua!
Tunnelma tihenee, sillä joulu on todellakin jo aivan ovella. Huomisen jouluaaton kunniaksi tämän viikon elokuvamme on jouluisista jouluisin ja esittää meille kiperän kysymyksen: Mitä tapahtui Joulupukille?
Meidän perheessämme on perinteenä ollut aina joulun lähestyessä kokoontua yhdessä television ääreen katsomaan jouluisia elokuvia. Tiedättehän: Yksin kotona, Isäni on Turbomies, Narnian tarinat: Velho ja Leijona...Vuosien saatossa rivimme kuvaruudun ääressä ovat harvenneet, mutta jatkoimme perinnettä uskollisesti tänäkin vuonna The Santa Clausen parissa. Se onkin yksi ehdottomista suosikeistamme jouluelokuvien joukossa.
Elokuva kertoo Scott Calvinista (Tim Allen), joka on leikkikaluja valmistavan yrityksen markkinointiosastolla työskentelevä myynnin ammattilainen, siviilissä keski-ikäinen, eronnut mies. Scottilla on pieni poika nimeltä Charlie (Eric Lloyd) ja ex-vaimo nimeltä Laura (Wendy Crewson). Laura on mennyt uudelleen naimisiin, ja Charlie asuu äitinsä ja tämän uuden puolison Neilin (Judge Reinhold) kanssa. Scott ei pidä Neilistä eikä totisesti yritä peitellä vastenmielisyyttään, ja niinpä kaikki kanssakäyminen Charlie-pojan vanhan ja uuden perheen välillä on lievästi sanoen piinallista.
Elokuvan alkaessa Charlie on lähdössä viettämään joulua isänsä luokse. Poika ei ole innostunut ajatuksesta, eikä äitikään ole täysin vakuuttunut Scottin kyvyistä selviytyä kunnialla kaikesta joulunviettoon liittyvästä. Pariskunnan avioliitto on aikanaan ilmeisesti kariutunut Scottin välinpitämättömään asenteeseen perhettään kohtaan. Sama tyyli näyttää jatkuvan, sillä aattoiltana mies saapuu tekaistuja selityksiä suoltaen myöhässä kotiinsa, missä Laura ja Charlie häntä jo odottavat. Äiti lupaa, että Charlie saa tulla takaisin kotiin heti joulupäivän aamuna, ja tämän tiedon lohduttamana poika alistuu jäämään isänsä kanssa joulunviettoon.
Kaikki elokuvan aikuiset ovat aikaa sitten jättäneet taakseen uskon Joulupukkiin. Markkinoinnin rautaisena ammattilaisena Scott tietää, miten ihmiset saadaan haluamaan asioita ja miten ne sitten myydään heille. Hänelle usko Joulupukkiin on herttainen, lapsille sopiva asia ja jotakin, mitä kannattaa ylläpitää lelumyynnin lisäämiseksi. Neil on psykiatri, joka kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti analysoi ja luokittelee kaikki ihmismielen liikkeet, pienimpiä unelmanpoikasia myöten. Hänelle Joulupukki on ihmisen sisimmän luomus, toiveuni. Lauralla on joskus ollut haaveita ja unelmia ja myös uskoa Joulupukkiin, mutta unelmat ovat särkyneet jo kauan sitten, eikä niiden perään kannata enää haikailla. Elämä on kovaa, ja jalat on pidettävä maassa. Lasta pitää suojella, ettei hän joudu pettymään samalla tavalla kuin aikuiset aikanaan. On siis parempi, että häneltä karistetaan jo pienenä turhat kuvitelmat ja hömpötykset, joihin usko Joulupukkiinkin kuuluu.
Mikään ei kuitenkaan saa Charlien vakaumusta horjumaan. Hän tietää vuorenvarmasti, että Joulupukki on olemassa, ja odottaa tätä saapuvaksi jouluyönä lahjoja tuomaan. Vaikka kaikki muu Scottin ja Charlien joulunvietossa meneekin pieleen, yksi asia kuitenkin onnistuu yli odotusten. Joulupukki toden totta laskeutuu heidän katolleen mutta tulee häirityksi kesken lahjojen toimituksen ja putoaa kohtalokkain seurauksin maahan. Tarvitaan uusi pukki viemään lahjat perille, ja yllätyksekseen Scott huomaa tulleensa valituksi tuohon tehtävään. Tähän tarvittiin vain pienenpienellä painettu teksti Joulupukin käyntikortissa. Teksti, jota Scott ei edes näe lukea, mutta joka siitä huolimatta astuu voimaan samalla hetkellä, kun hän poimii kortin Joulupukin taskusta ja tavailee sitä. (Kannattaa siis suhtautua hyvin, hyvin varovaisesti papereihin, joissa on pienellä painettuja lisäpykäliä!) Jouluyöstä tulee niin isälle kuin pojallekin taatusti ikimuistoinen heidän kiitäessään porojen vetämässä reessä öisellä taivaalla.
Kyse ei kuitenkaan ole vain yhden yön jutusta, sillä seuraavana aamuna Scott herää sängystään - Joulupukkina. Totuus alkaa valjeta hänelle, kun viikkojen vieriessä hänen vatsansa alkaa kasvaa ja hiukset ja parta kieltäytyvät alistumasta minkäänlaisten saksien herruuteen. Ne vain rehottavat yhä tuuheampana ja harmaampana pehkona. Kun hän sitten uudessa pulleassa ja pörröisessä hahmossaan istahtaa puistonpenkille, hänen vieressään on kohta jono pikkulapsia, jotka haluavat tulla hänen polvelleen istumaan ja kertomaan joulutoivomuksensa. Laura ja Neil ovat kauhuissaan ja ajattelevat Scottin menettäneen järkensä. Tai ehkä kyse on jostakin vielä pahemmasta. Ehkä hän käyttää näin halpamaista temppua saadakseen Charlien suosion. Teeskennellä nyt olevansa Joulupukki, sairasta!
Mutta vähitellen kaikkien on pakko myöntää, että jotakin todellista on tapahtunut. Scott on kuin onkin uusi Joulupukki, ja hän on nyt löytänyt unelma-ammattinsa. Charliekin on onnensa kukkuloilla. Hänellä on koti äidin ja Neilin luona ja isä, jolla on maailman jännittävin ammatti ja jonka hän voi aina halutessaan tavata. Ja mikä parasta, kaikki nämä aikuiset ovat nyt ystäviä keskenään. Lopullisesti Laura ja Neil sulavat Scott-pukin tuodessa heille lahjaksi lelut, joita he pieninä niin kovasti toivoivat, mutta joita he eivät koskaan saaneet. Miten hellyttävä näky psykiatri Neil onkaan, kun hän haltioitunut ilme kasvoillaan pitää kädessään pienen pientä makkarapilliä, jonka hän nyt vihdoin, vuosien odotuksen jälkeen on saanut. Aikuisten tyly asenne ja kova sydän olikin johtunut vain särkyneiden unelmien tuottamasta kivusta.
Kun lapsena katselin jouluaattona ikkunasta ulos, muistan ajatelleeni, että ehkä voisin nähdä Joulupukin vilahtavan siellä jossakin. Järkevä minäni sanoi, että häntä ei ole olemassa, mutta jokin sisälläni halusi uskoa toisin. Pohjimmiltaan kyse oli varmastikin kaipauksesta voida uskoa, että on jotakin enemmän kuin se, mitä silmilläni pystyn näkemään. Että kaikki ei ole vain tässä, vaan että on jotakin, joka toimii arkisen tason tuolla puolen ja vaikuttaa hyvällä tavalla elämäämme. Kun aikaa kului ja kun vartuin aikuiseksi, olen iloinen siitä, että tämä kaipaus sisälläni säilyi. Sillä se ajoi etsimään vastausta, ja aikanaan vastaus löytyikin. Tuo vastaus ei kuitenkaan ollut Joulupukki, vaan minulle valkeni, että on olemassa jotakin vielä enemmän. On olemassa persoonallinen, hyvä Jumala, joka on laittanut kaiken elämän alkuun, myös minut, ja joka haluaa olla henkilökohtaisessa yhteydessä myös minun kanssani.
Mutta mitä sitten tapahtui Joulupukille? Nykyään olen taipuvainen ajattelemaan hänestä hiukan samaan tapaan kuin C.S. Lewis aikoinaan. Lewisille ei näyttänyt tuottavan ongelmia antaa Joulupukin käydä tervehtimässä Narnian asukkaita. Maata hallitsi sen todellinen Kuningas, Aslan-leijona, vertauskuvallinen Kristus-hahmo. Joulupukki tiesi paikkansa, hän oli alamainen Aslanille, ja hänen tehtävänään oli tuoda iloa ja lämpöä Narniaan, jossa siihen asti oli pahan Valkean Velhon vallan alla ollut "aina talvi mutta ei koskaan joulu". Narniassa Joulupukki, Father Christmas, oli viestintuoja toisesta maailmasta, ilon ja lämmön ja hyvyyden ja rakkauden valtakunnasta. Hän toi rohkaisevan sanoman siitä, että aivan kohta pahan valta on murtumassa, jaksakaa vielä hetki! Nimensä puolesta Father Christmas tuntuu sopivan tuollaisen viestin tuojaksi luontevammin kuin meidän aika eläimelliseltä kuulostava "Joulupukkimme", mutta eivätkö Joulupukki ja joulun henki voisi meillekin puhua jostakin samankaltaisesta? Ilahduttamalla toisiamme ja antamalla hyviä lahjoja niille, jotka kärsivät puutetta, me kuulutamme tuota samaa viestiä. Me emme alistu pahan vallan alle! Me emme anna periksi, me emme luovuta! Sillä me tiedämme, että pahan valta on murtumassa. Maailman pimeä talvi päättyy, alkaa uusi kevät ja uusi elämä puhkeaa kasvuun.
En kuitenkaan yllättyisi, jos siellä uudessa maailmassa, ilon ja rakkauden valtakunnassa, saisimme tavata myös hahmon, joka ainakin kovasti muistuttaa tuttua maanpäällistä Joulupukkiamme. Ja tänäkin jouluna tulen varmasti aattoillan hämärtyessä katsomaan ikkunasta useammankin kerran. Kuka tietää, ehkä siellä sittenkin vilahtaa joku….
Joka tapauksessa, Joulupukilla tai ilman, oikein hyvää joulua!
maanantai 16. joulukuuta 2013
Bridget Jones´s Diary - Bridget Jones - elämäni sinkkuna
93 minuuttia, valmistusvuosi 2001. Ohjaus Sharon Maguire
Bridget Jones´s Diaryn tapahtumat alkavat jouluna ja päättyvät seuraavana jouluna, ja katson sen aina näin joulun lähestyessä. Elokuva kertoo kolmikymppisen englantilaisen sinkkunaisen elämästä ja onnen etsinnästä näiden juhla-aikojen välisenä vuotena.
Elokuvan henkilöiden tapa puhua ja tapa elää ovat aika lailla rajumpia kuin mihin itse olen näinä aikuisvuosinani tottunut, mutta useimmat heistä ovat niin symppiksiä, että heidän elämäänsä ja edesottamuksiaan seuraa hyväntahtoisesti hymyillen. Joskus ääneen hekotellenkin. Bridgetissä (Renée Zellweger) minuun vetoaa hänen tavallisuutensa, ja pystyn samastumaan moniin hänen ongelma-alueisiinsa ja kompastuskiviinsä. On ylipainoa, täysin epäonnistuneita vaatevalintoja ja värianalyysikin selvästi jäänyt tekemättä, sillä suurin osa Bridgetin vaatteista saavat hänet näyttämään vielä ylipainoisemmalta ja värittömämmältä kuin hän onkaan. Keittiössä hän on täysi tumpelo, eivätkä tekniset laitteet todellakaan polvistu hänen edessään. Sanomalehti jää itseltäni useimmiten lukematta, ja siksi tunnen erityisen myötätunnon ailahduksen Bridgetiä kohtaan, joka ei juurikaan seuraa aikaansa eikä tiedä tuon taivaallista maailmanpolitiikasta eikä korkeakulttuurista, mutta yrittää tarpeen tullen epätoivoisesti päteä näilläkin alueilla.
Niin kuin me naiset monesti, Bridgetkin uskoo että onni tulee sen oikean miehen löytämisen kautta, ja hän on valmis tekemään kaikkensa saadakseen sen oikean itselleen. Pitää näyttää upealta, olla säkenöivän nokkela ja ylipäätään yrittää olla joku muu kuin on. Eikä missään tapauksessa saa vaikuttaa liian rakastuneelta, koska silloin asettaa itsensä alttiiksi suurelle haavoittumiselle. On surullista, että rakkaudennälässämme niin Bridget kuin me hänen kanssasisarensakin usein tyydymme liian vähään ja antaudumme suhteisiin, joissa meitä ei kunnioiteta eikä arvosteta, vaan pikemminkin käytetään hyväksi. Hetken aikaa olemme onnemme kukkuloilla ja tunnemme itsemme kuningattariksi, kunnes sitten löydämme itsemme syrjäänheitettyinä kuin loppuunkulutetut sukkahousut. Bridgetille näin käy elokuvan kieltämättä hurmaavan lieron, Daniel Cleaverin (Hugh Grant) seurassa. Ettemme tuomitsisi Bridgetiä liian ankarasti, on myönnettävä, että naisen täytyy olla todella terveellä itsetunnolla varustettu, ettei lankeaisi tuon ketkun pauloihin, ainakin hetkeksi.
Vaan eipä tiedä Bridget, että kaikki tulee muuttumaan, kun hän raahautuu jälleen kerran illanviettoon, jossa muut vieraat ovat pääasiassa onnellisina säteileviä nuoria aviopareja. Sinkkuna Bridget istutetaan yksin pöydän päähän, ja hänelle alkaa sadella kommentteja ja kysymyksiä sinkkuelämään liittyen. "Toimisto on täynnä kolmikymppisiä sinkkunaisia, joilla on upeat vartalot, mutta eivätpä vain ole saaneet itselleen miestä." Ja: "Miksi nykyään on niin paljon naimattomia yli 30-vuotiaita naisia, Bridget?" Koko seurue lakkaa syömästä ja hiljentyy kuulemaan Bridgetin vastausta, joka on niin mykistävä, että haluan jättää teille sen ilon, että voitte kuunnella sen itse.
Mutta on selvää, että nämä kutsut eivät hetkeä aikaisemmin petetyksi ja jätetyksi tullutta Bridgetiä juurikaan piristä. Hän lähtee illasta ensimmäisenä ja valmistautuu palaamaan omaan, tyhjään kotiinsa ja harmaaseen elämäänsä. Yllättäen häntä hyvästelemään tulee yksi vieraista, Mark Darcy (Colin Firth), pidättyväinen, komea asianajaja, johon Bridget Jonesin luoja Helen Fielding on ilmiselvästi sijoittanut erään huomattavasti kuuluisamman fiktiivisen Mr Darcyn ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. (Sattumaa ei myöskään liene se, että sama näyttelijä aikanaan esitti kyseistä Mr Darcya aivan loistavassa BBC:n tuottamassa tv-sarjassa.) Markin vanhemmat ovat Bridgetin perheystäviä ja Bridget on törmäillyt mieheen kiusallisilla kutsuilla, joissa hänen äitinsä on kovaan ääneen selostanut, miten Bridget pienenä kirmaili alasti Markin kahluualtaassa. Markia Bridget on värikkääseen tapaansa kuvaillut kuivikseksi, jolla on hirveä vaatemaku ja maustekurkku takapuolessa. Kun mies nyt lähestyy, Bridget odottaa kuulevansa jälleen jotakin lannistavaa ja masentavaa. Hän ei voisi yllättyä enempää, kun Mark pitkän kakistelun jälkeen vihdoin saa sanottua, että huolimatta Bridgetin ilmeisistä puutteista ja vajavuuksista, hän, Mark, pitää hänestä kovasti ja pitää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.
Uskon, että tämä on hetki, jossa monien naiskatsojien suut loksahtavat auki ja silmänurkat kostuvat. Tuo on nimittäin se lause, jonka jokainen meistä haluaisi edes kerran elämässään kuulla. Ja tämä on kohtaus, jonka vuoksi katson tämän elokuvan uudelleen ja uudelleen. Tätä lausetta Bridget uskollisine ystävineen sitten jälkeenpäin makustelee ja ihmettelee. Mark sanoi pitävänsä Bridgetistä juuri sellaisena kuin hän on. Miten sellainen voi olla mahdollista? Eikö homman juju ole juuri siinä, että jos haluat että joku pitäisi sinusta, sinun on yritettävä olla kaikkea muuta kuin se joka olet?
Tämän jälkeen Bridgetin on helppo torjua Danielin yritykset lämmittää heidän suhdettaan. Hän ei enää tyydy muuhun kuin johonkin aivan erityiseen, eikä mitään sen tapaistakaan ole odotettavissa suhteessa Danielin kanssa. Saavatko Bridget ja Mark sitten toisensa? Jännitys säilyy loppuun saakka, ja vasta aivan viime minuuteilla katsoja voi päästää helpotuksen huokauksen. Onnelliset loput eivät ehkä ole taiteellisia, mutta ne ovat ihania ja koskettavat meidän sydämiämme. Jossakin syvällä sisimmässämme me taidamme tietää, että onnellinen loppu on ainoa oikea loppu. Myös tähän Suureen Kertomukseen, jota sanotaan elämäksi ja jossa me kaikki olemme mukana. Kaikki me toivomme ja odotamme, että näyttipä maailma tällä hetkellä kuinka synkältä hyvänsä, sen lopun täytyy olla onnellinen.
Ja se tulee olemaan onnellinen, koska niin on luvannut Hän, jolla on kaikki valta päättää asiasta. Katso vaikka Ison Kirjan lopusta, ellet minua usko! Tuo sama Hän on muuten myös sanonut, että hän pitää sinusta ja minusta juuri sellaisina kuin me olemme ja että hän haluaa saada meidät lähelleen ikuisesti. Voisiko loppu siis enää onnellisempi olla? Tämä jos jokin on sitä todellista rakkautta, josta kaikki meidän pienemmät rakkauskertomuksemme, niin Bridgetin ja Markin kuin myös sinun ja hänen, ovat kaunista heijastumaa.
Bridget Jones´s Diaryn tapahtumat alkavat jouluna ja päättyvät seuraavana jouluna, ja katson sen aina näin joulun lähestyessä. Elokuva kertoo kolmikymppisen englantilaisen sinkkunaisen elämästä ja onnen etsinnästä näiden juhla-aikojen välisenä vuotena.
Elokuvan henkilöiden tapa puhua ja tapa elää ovat aika lailla rajumpia kuin mihin itse olen näinä aikuisvuosinani tottunut, mutta useimmat heistä ovat niin symppiksiä, että heidän elämäänsä ja edesottamuksiaan seuraa hyväntahtoisesti hymyillen. Joskus ääneen hekotellenkin. Bridgetissä (Renée Zellweger) minuun vetoaa hänen tavallisuutensa, ja pystyn samastumaan moniin hänen ongelma-alueisiinsa ja kompastuskiviinsä. On ylipainoa, täysin epäonnistuneita vaatevalintoja ja värianalyysikin selvästi jäänyt tekemättä, sillä suurin osa Bridgetin vaatteista saavat hänet näyttämään vielä ylipainoisemmalta ja värittömämmältä kuin hän onkaan. Keittiössä hän on täysi tumpelo, eivätkä tekniset laitteet todellakaan polvistu hänen edessään. Sanomalehti jää itseltäni useimmiten lukematta, ja siksi tunnen erityisen myötätunnon ailahduksen Bridgetiä kohtaan, joka ei juurikaan seuraa aikaansa eikä tiedä tuon taivaallista maailmanpolitiikasta eikä korkeakulttuurista, mutta yrittää tarpeen tullen epätoivoisesti päteä näilläkin alueilla.
Niin kuin me naiset monesti, Bridgetkin uskoo että onni tulee sen oikean miehen löytämisen kautta, ja hän on valmis tekemään kaikkensa saadakseen sen oikean itselleen. Pitää näyttää upealta, olla säkenöivän nokkela ja ylipäätään yrittää olla joku muu kuin on. Eikä missään tapauksessa saa vaikuttaa liian rakastuneelta, koska silloin asettaa itsensä alttiiksi suurelle haavoittumiselle. On surullista, että rakkaudennälässämme niin Bridget kuin me hänen kanssasisarensakin usein tyydymme liian vähään ja antaudumme suhteisiin, joissa meitä ei kunnioiteta eikä arvosteta, vaan pikemminkin käytetään hyväksi. Hetken aikaa olemme onnemme kukkuloilla ja tunnemme itsemme kuningattariksi, kunnes sitten löydämme itsemme syrjäänheitettyinä kuin loppuunkulutetut sukkahousut. Bridgetille näin käy elokuvan kieltämättä hurmaavan lieron, Daniel Cleaverin (Hugh Grant) seurassa. Ettemme tuomitsisi Bridgetiä liian ankarasti, on myönnettävä, että naisen täytyy olla todella terveellä itsetunnolla varustettu, ettei lankeaisi tuon ketkun pauloihin, ainakin hetkeksi.
Vaan eipä tiedä Bridget, että kaikki tulee muuttumaan, kun hän raahautuu jälleen kerran illanviettoon, jossa muut vieraat ovat pääasiassa onnellisina säteileviä nuoria aviopareja. Sinkkuna Bridget istutetaan yksin pöydän päähän, ja hänelle alkaa sadella kommentteja ja kysymyksiä sinkkuelämään liittyen. "Toimisto on täynnä kolmikymppisiä sinkkunaisia, joilla on upeat vartalot, mutta eivätpä vain ole saaneet itselleen miestä." Ja: "Miksi nykyään on niin paljon naimattomia yli 30-vuotiaita naisia, Bridget?" Koko seurue lakkaa syömästä ja hiljentyy kuulemaan Bridgetin vastausta, joka on niin mykistävä, että haluan jättää teille sen ilon, että voitte kuunnella sen itse.
Mutta on selvää, että nämä kutsut eivät hetkeä aikaisemmin petetyksi ja jätetyksi tullutta Bridgetiä juurikaan piristä. Hän lähtee illasta ensimmäisenä ja valmistautuu palaamaan omaan, tyhjään kotiinsa ja harmaaseen elämäänsä. Yllättäen häntä hyvästelemään tulee yksi vieraista, Mark Darcy (Colin Firth), pidättyväinen, komea asianajaja, johon Bridget Jonesin luoja Helen Fielding on ilmiselvästi sijoittanut erään huomattavasti kuuluisamman fiktiivisen Mr Darcyn ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. (Sattumaa ei myöskään liene se, että sama näyttelijä aikanaan esitti kyseistä Mr Darcya aivan loistavassa BBC:n tuottamassa tv-sarjassa.) Markin vanhemmat ovat Bridgetin perheystäviä ja Bridget on törmäillyt mieheen kiusallisilla kutsuilla, joissa hänen äitinsä on kovaan ääneen selostanut, miten Bridget pienenä kirmaili alasti Markin kahluualtaassa. Markia Bridget on värikkääseen tapaansa kuvaillut kuivikseksi, jolla on hirveä vaatemaku ja maustekurkku takapuolessa. Kun mies nyt lähestyy, Bridget odottaa kuulevansa jälleen jotakin lannistavaa ja masentavaa. Hän ei voisi yllättyä enempää, kun Mark pitkän kakistelun jälkeen vihdoin saa sanottua, että huolimatta Bridgetin ilmeisistä puutteista ja vajavuuksista, hän, Mark, pitää hänestä kovasti ja pitää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.
Uskon, että tämä on hetki, jossa monien naiskatsojien suut loksahtavat auki ja silmänurkat kostuvat. Tuo on nimittäin se lause, jonka jokainen meistä haluaisi edes kerran elämässään kuulla. Ja tämä on kohtaus, jonka vuoksi katson tämän elokuvan uudelleen ja uudelleen. Tätä lausetta Bridget uskollisine ystävineen sitten jälkeenpäin makustelee ja ihmettelee. Mark sanoi pitävänsä Bridgetistä juuri sellaisena kuin hän on. Miten sellainen voi olla mahdollista? Eikö homman juju ole juuri siinä, että jos haluat että joku pitäisi sinusta, sinun on yritettävä olla kaikkea muuta kuin se joka olet?
Tämän jälkeen Bridgetin on helppo torjua Danielin yritykset lämmittää heidän suhdettaan. Hän ei enää tyydy muuhun kuin johonkin aivan erityiseen, eikä mitään sen tapaistakaan ole odotettavissa suhteessa Danielin kanssa. Saavatko Bridget ja Mark sitten toisensa? Jännitys säilyy loppuun saakka, ja vasta aivan viime minuuteilla katsoja voi päästää helpotuksen huokauksen. Onnelliset loput eivät ehkä ole taiteellisia, mutta ne ovat ihania ja koskettavat meidän sydämiämme. Jossakin syvällä sisimmässämme me taidamme tietää, että onnellinen loppu on ainoa oikea loppu. Myös tähän Suureen Kertomukseen, jota sanotaan elämäksi ja jossa me kaikki olemme mukana. Kaikki me toivomme ja odotamme, että näyttipä maailma tällä hetkellä kuinka synkältä hyvänsä, sen lopun täytyy olla onnellinen.
Ja se tulee olemaan onnellinen, koska niin on luvannut Hän, jolla on kaikki valta päättää asiasta. Katso vaikka Ison Kirjan lopusta, ellet minua usko! Tuo sama Hän on muuten myös sanonut, että hän pitää sinusta ja minusta juuri sellaisina kuin me olemme ja että hän haluaa saada meidät lähelleen ikuisesti. Voisiko loppu siis enää onnellisempi olla? Tämä jos jokin on sitä todellista rakkautta, josta kaikki meidän pienemmät rakkauskertomuksemme, niin Bridgetin ja Markin kuin myös sinun ja hänen, ovat kaunista heijastumaa.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Ratatouille - Rottatouille
108 minuuttia, valmistusvuosi 2007. Ohjaus Brad Bird
Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin mielessämme alkavat pyöriä joulun ruokatarjoilut. Joku ajattelee niitä ilolla, joku kauhulla. Mutta on aina nautinnollista katsella, kun joku sellainen laittaa ruokaa, joka todella hallitsee homman. Televisiossa näitä ihmisiä näkee nykyään harva se päivä. Joskus tuntuu siltä, että käännät mille kanavalle tahansa, mihin vuorokaudenaikaan tahansa, aina siellä on jonkinnäköinen kokki puuhailemassa keittiössä tai grillin äärellä. Seuraamme vesi kielellä, kun he opastavat meitä ruoanlaiton saloihin, ja painamme mieliimme reseptejä, joilla aiomme ilahduttaa perhettä ja ystäviä.
Ruoka tuoksuu myös tämän viikon elokuvassamme. Ratatouillen päähenkilö on rotta nimeltä Remy, jolla on lajitovereidensa joukossa erityislaatuinen lahja. Toisin kuin muut rottayhdyskuntansa jäsenet Remy ei nimittäin halua pistää suuhunsa mitä hyvänsä, vaan ruoan maku ja ulkonäkö ovat hänelle tärkeitä. Hän pystyy erottamaan aromeja ja tuoksuja ja haluaa luoda uusia, unohtumattomia makuelämyksiä. Toiset rotat, jotka antaumuksella mylläävät roskureissa ja tunkioilla mättäen suuhunsa kaikkea mitä löytävät, pitävät Remya outona kummajaisena. Mutta koska Remyn nenä on herkkä erottamaan myös myrkytetyn ruoan, rotat keksivät hyödyntää häntä elintärkeässä tehtävässä, myrkynhaistajana. Remyn kulinaariset ambitiot eivät siinä hommassa tyydyty, mutta jonkin aikaa näyttää uhkaavasti siltä, että loputon, harmaa rotanelämä ruokaa ryöstelevien ja sitä ahmivien sukulaisten parissa tulee olemaan hänen tulevaisuutensa. Kunnes kohtalo puuttuu peliin. Remy joutuu eroon perhestään ja päätyy edesmenneen huippukokki Gusteaun ravintolaan Pariisissa.
Remy tuntee tulleensa paratiisiin. Gusteau on hänen idolinsa, jonka ruokaohjelmaa hän on aina tilaisuuden tullen seurannut televisiosta. Gusteaun iskulause "Anyone can cook!" - Kuka tahansa osaa kokata! - vapauttaa Remyn toteuttamaan itseään ravintolan keittiössä. Työtoveriksi pikku rotalle johdattuu Linguini-niminen veltto nuorimies, jonka kokkihattuun piiloutuneena Remy keittää herkkuannoksiaan käyttäen Linguiniä marionettinaan. Remy on aivot, Linguini on lihakset, ja yhteistyön tulokset niin hyviä, että ravintola alkaa jälleen saavuttaa Gusteaun kuoleman jälkeen hiipunutta mainettaan.
Animaatioissa kaikki on mahdollista ja siis myös tämä: rotta laittamassa ruokaa viiden tähden ravintolassa. Ja millainen rotta! Remy on aivan uskomattoman ilmeikäs ja suorastaan hellyttävän suloinen, ottaisin hänet lemmikiksi koska vaan. Lisäetuna tulisivat herkulliset ateriat joka päivälle ja mahdollisuus verrytellä ranskan kielen taitoja, erityisesti keittiösanastoon keskittyen. Entä muut rottayhdyskunnan jäsenet sitten, mitä persoonallisuuksia! Miten erilaisia vartalonmuotoja, kasvojenpiirteitä ja luonteita voikaan rotilla olla. Mutta täytyy myöntää, että kun he liikkuvat isona joukkona ravintolan ruokakomerossa ja ruoanvalmistustiskeillä, he ovat pelkästään ällöttäviä. Anteeksi nyt, mutta pakko tämä oli sanoa.
Remy on ainutlaatuinen, mutta hän joutuu taistelemaan voidakseen säilyttää ainutlaatuisuutensa. Perheen painostus on kova. Eikö Remy nyt voi käsittää, että vain friikit laittavat ruokaa ja kiinnittävät huomiota sen makuun ja ulkonäköön? Kunnon rotta ahmii kaikkea mitä eteen sattuu. Tämän pienen karvaisen eläimen kohtalo saattaa koskettaa kipeää kohtaa monen katsojan sisimmässä. Millaista onkaan olla erilainen kuin kaikki muut perheessäsi? Millaista on, kun et pysty täyttämään vanhempiesi odotuksia? Tai vaikka pystyisitkin, et halua tehdä sitä, koska et halua puristaa itseäsi toisten sinulle laittaamaan muottiin, vaan haluat olla uskollinen omalle itsellesi. Ja niin joudut tuottamaan pettymyksen perheellesi, ehkä jopa irrottautumaan heistä.
Mutta palataanpa pääasiaan eli ruokaan! "Hyvä ruoka, parempi mieli", julistaa mainos, ja tottahan se on. Harva asia tuottaa meille ihmisille elämämme aikana yhtä paljon iloa kuin ruoka. Monille kokkaus on ollut jo pitkään mieluinen harrastus, mutta en varmaan ole ainoa, jonka Ratatouille ja Remy-rotta on innostanut katselemaan aivan uusin silmin tuttuja patojaan ja pannujaan. Hyvä ruoka tarjoaa jotakin kaikille aisteille: tuoksuja, makuja ja silmänruokaa. Jopa valmistuvan ruoan ääniinkin kätkeytyy merkityksiä. Muistelepa vaan, miltä lapsena tuntui, kun kuulit keittiöstä, että äiti (tai ehkä teidän perheessä isä) laittoi perunat kiehumaan ja alkoi ruskistaa jotakin paistinpannussa. Eikö tuntunutkin turvalliselta? Kaikki oli hyvin. Sinä sait olla lapsi, ja oli joku isompi ja viisaampi, joka piti sinusta huolta.
Uskonkin, että ruoassa kyse on jostakin vielä paljon enemmästä kuin vain nälän tyydyttämisestä tai edes aistinautintojen etsimisestä ja tuottamisesta. Miten muuten voisi selittää sen, että kun aikuisena maistamme jotakin sellaista ruokaa, jota söimme viimeksi joskus kauan sitten - silloin kun kaikki oli vielä hyvin - tuo yksi lusikallinen voi viedä meidät yhdessä hujauksessa vuosien taakse. Juuri näinhän elokuvassa käy nirppanokkaiselle ruokakriitikko Anton Egolle hänen maistaessaan Remyn ratatouillea. Myös kun kokoonnumme yhteiselle aterialle, siinä tapahtuu paljon enemmän kuin vain vatsojen täyttyminen. Parhaassa tapauksessa myös nälkäiset sydämet ja sielut tyydyttyvät. Toisaalta taas ei liene mitään piinallisempaa kuin yhteiset ateriat jännittyneessä ja pingottuneessa ilmapiirissä. Miten jokin, joka voi olla niin hyvää, voikin toisessa tilanteessa olla kuin pahinta painajaisunta!
Mutta olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että yhdessä syöminen hyvässä seurassa, lämpimässä ilmapiirissä on ehdottomasti yksi elämän parhaista nautinnoista. Siksi onkin mahtava tietää, että tämä ilo ei pääty tähän elämään, vaan kaikkien aikojen jatkot ovat luvassa sitten kerran, kun kokoonnumme isolle aterialle yhdessä kaikkien edellämme menneiden kanssa. Juhlan nimi on kyllä aika kummallinen, "Karitsan hääateria", mutta uskon, että ne kekkerit tulevat olemaan merkillisellä tavalla samalla kertaa iloisemmat ja riehakkaammat mutta myös herkemmät ja koskettavammat kuin yhdetkään juhlat, joissa aikaisemmin olemme olleet.
Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin mielessämme alkavat pyöriä joulun ruokatarjoilut. Joku ajattelee niitä ilolla, joku kauhulla. Mutta on aina nautinnollista katsella, kun joku sellainen laittaa ruokaa, joka todella hallitsee homman. Televisiossa näitä ihmisiä näkee nykyään harva se päivä. Joskus tuntuu siltä, että käännät mille kanavalle tahansa, mihin vuorokaudenaikaan tahansa, aina siellä on jonkinnäköinen kokki puuhailemassa keittiössä tai grillin äärellä. Seuraamme vesi kielellä, kun he opastavat meitä ruoanlaiton saloihin, ja painamme mieliimme reseptejä, joilla aiomme ilahduttaa perhettä ja ystäviä.
Ruoka tuoksuu myös tämän viikon elokuvassamme. Ratatouillen päähenkilö on rotta nimeltä Remy, jolla on lajitovereidensa joukossa erityislaatuinen lahja. Toisin kuin muut rottayhdyskuntansa jäsenet Remy ei nimittäin halua pistää suuhunsa mitä hyvänsä, vaan ruoan maku ja ulkonäkö ovat hänelle tärkeitä. Hän pystyy erottamaan aromeja ja tuoksuja ja haluaa luoda uusia, unohtumattomia makuelämyksiä. Toiset rotat, jotka antaumuksella mylläävät roskureissa ja tunkioilla mättäen suuhunsa kaikkea mitä löytävät, pitävät Remya outona kummajaisena. Mutta koska Remyn nenä on herkkä erottamaan myös myrkytetyn ruoan, rotat keksivät hyödyntää häntä elintärkeässä tehtävässä, myrkynhaistajana. Remyn kulinaariset ambitiot eivät siinä hommassa tyydyty, mutta jonkin aikaa näyttää uhkaavasti siltä, että loputon, harmaa rotanelämä ruokaa ryöstelevien ja sitä ahmivien sukulaisten parissa tulee olemaan hänen tulevaisuutensa. Kunnes kohtalo puuttuu peliin. Remy joutuu eroon perhestään ja päätyy edesmenneen huippukokki Gusteaun ravintolaan Pariisissa.
Remy tuntee tulleensa paratiisiin. Gusteau on hänen idolinsa, jonka ruokaohjelmaa hän on aina tilaisuuden tullen seurannut televisiosta. Gusteaun iskulause "Anyone can cook!" - Kuka tahansa osaa kokata! - vapauttaa Remyn toteuttamaan itseään ravintolan keittiössä. Työtoveriksi pikku rotalle johdattuu Linguini-niminen veltto nuorimies, jonka kokkihattuun piiloutuneena Remy keittää herkkuannoksiaan käyttäen Linguiniä marionettinaan. Remy on aivot, Linguini on lihakset, ja yhteistyön tulokset niin hyviä, että ravintola alkaa jälleen saavuttaa Gusteaun kuoleman jälkeen hiipunutta mainettaan.
Animaatioissa kaikki on mahdollista ja siis myös tämä: rotta laittamassa ruokaa viiden tähden ravintolassa. Ja millainen rotta! Remy on aivan uskomattoman ilmeikäs ja suorastaan hellyttävän suloinen, ottaisin hänet lemmikiksi koska vaan. Lisäetuna tulisivat herkulliset ateriat joka päivälle ja mahdollisuus verrytellä ranskan kielen taitoja, erityisesti keittiösanastoon keskittyen. Entä muut rottayhdyskunnan jäsenet sitten, mitä persoonallisuuksia! Miten erilaisia vartalonmuotoja, kasvojenpiirteitä ja luonteita voikaan rotilla olla. Mutta täytyy myöntää, että kun he liikkuvat isona joukkona ravintolan ruokakomerossa ja ruoanvalmistustiskeillä, he ovat pelkästään ällöttäviä. Anteeksi nyt, mutta pakko tämä oli sanoa.
Remy on ainutlaatuinen, mutta hän joutuu taistelemaan voidakseen säilyttää ainutlaatuisuutensa. Perheen painostus on kova. Eikö Remy nyt voi käsittää, että vain friikit laittavat ruokaa ja kiinnittävät huomiota sen makuun ja ulkonäköön? Kunnon rotta ahmii kaikkea mitä eteen sattuu. Tämän pienen karvaisen eläimen kohtalo saattaa koskettaa kipeää kohtaa monen katsojan sisimmässä. Millaista onkaan olla erilainen kuin kaikki muut perheessäsi? Millaista on, kun et pysty täyttämään vanhempiesi odotuksia? Tai vaikka pystyisitkin, et halua tehdä sitä, koska et halua puristaa itseäsi toisten sinulle laittaamaan muottiin, vaan haluat olla uskollinen omalle itsellesi. Ja niin joudut tuottamaan pettymyksen perheellesi, ehkä jopa irrottautumaan heistä.
Uskonkin, että ruoassa kyse on jostakin vielä paljon enemmästä kuin vain nälän tyydyttämisestä tai edes aistinautintojen etsimisestä ja tuottamisesta. Miten muuten voisi selittää sen, että kun aikuisena maistamme jotakin sellaista ruokaa, jota söimme viimeksi joskus kauan sitten - silloin kun kaikki oli vielä hyvin - tuo yksi lusikallinen voi viedä meidät yhdessä hujauksessa vuosien taakse. Juuri näinhän elokuvassa käy nirppanokkaiselle ruokakriitikko Anton Egolle hänen maistaessaan Remyn ratatouillea. Myös kun kokoonnumme yhteiselle aterialle, siinä tapahtuu paljon enemmän kuin vain vatsojen täyttyminen. Parhaassa tapauksessa myös nälkäiset sydämet ja sielut tyydyttyvät. Toisaalta taas ei liene mitään piinallisempaa kuin yhteiset ateriat jännittyneessä ja pingottuneessa ilmapiirissä. Miten jokin, joka voi olla niin hyvää, voikin toisessa tilanteessa olla kuin pahinta painajaisunta!
maanantai 2. joulukuuta 2013
Il y a longtemps que je t´aime - Olen aina rakastanut sinua
117 minuuttia, valmistusvuosi 2008. Ohjaus Philippe Claudel
Olen aikoinani, joskus iäisyys sitten, opiskellut ranskan kieltä, mutta harrastan sitä nykyään lähinnä elokuvissa. Vähän surullista, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Vaihteeksi on uskomattoman virkistävää kuunnella - ja onneksi vielä jonkin verran ymmärtääkin - jotakin muutakin kieltä kuin englantia, jota suurimmassa osassa tämän bloginkin elokuvia puhutaan. Ranskan maalta tulee sitä paitsi aina silloin tällöin todellisia elokuvahelmiä, ja yksi sellainen on tämän viikon elokuvamme, Il y a longtemps que je t´aime, vapaasti suomennettuna "Olen rakastanut sinua jo kauan".
Elokuvassa tutustumme kahteen siskokseen, Julietteen (Kristin Scott-Thomas) ja Léaan (Elsa Zylberstein). Kun nuorempi sisaruksista, Léa, oli vielä pieni tyttö, Julietten elämässä tapahtui jotakin, joka särki hänen avioliittonsa ja suhteensa lapsuudenperheeseen. Vanhemmat pyyhkivät hänet pois elämästään ja yrittivät pakottaa Léankin unohtamaan sisarensa. Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Juliette palaa "sieltä jostakin", paikasta, jonka nimeä kukaan ei uskalla tai halua lausua ääneen. Viimeiset viisitoista vuotta tämä nainen on ollut vankilassa, kaukana kotoa. Näiden vuosien aikana sisarusten isä on kuollut ja äiti sairastunut vaikeaan dementiaan. Mutta uskollinen Léa on sisartaan vastassa ja vie hänet asumaan perheensä pariin.
Léan aviomies Luc (Serge Hazanavicius) suhtautuu Julietteen suurella varauksella eikä kovin mielellään ota tätä kattonsa alle asumaan. Vielä vähemmän hän haluaa Julietten toimivan lapsenvahtina perheen pikkutytöille. Syy selviää katsojalle dramaattisessa kohtauksessa, jossa Juliette on hakemassa työpaikkaa. Karskinoloinen työnantaja on saanut etukäteen tiedon siitä, että nainen on ollut vankilassa. Kuullessaan, että tuomio on kestänyt viisitoista vuotta, mies haluaa tietää, miksi Juliette on ollut vankilassa niin kauan. "Olette varmasti tappanut jonkun, kenet?" Ja mies tiukkaa niin kauan, että Julietten on lopulta pakko kertoa päättäneensä kuusivuotiaan poikansa elämän. Työpaikkaa oli tämän jälkeen turha odottaa tuosta firmasta.
Elokuva ottaa ison riskin paljastaessaan päähenkilöstään jotakin näin karmaisevaa. Mutta Kristin Scott-Thomasin ja Elsa Zylbersteinin uskomattoman hienojen ja koskettavien näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja ei hylkää Juliettea. Tämän kipeä sielu on niin hauraana ja paljastettuna edessämme, ettei häntä halua tuomita liian hätäisesti. Lisäksi Léan herkkä myötätunto ja uskollinen, periksiantamaton rakkaus sisartaan kohtaan kutsuu katsojaa suhtautumaan Julietteen samalla tavalla. Kuka voisi hylätä tuon naisen, joka on henkisesti täysin loppuunajettu? Hänhän on kuin haavoitettu eläin, joka säikkyy kaikkia ympäriltään kuuluvia ääniä, vain palatakseen sitten taas tuijottamaan ilmeettömänä eteensä. Kaikesta näkee, että hänet on lyöty maahan.
Hammasta purren Juliette jatkaa elämäänsä. Koska hänen suurin kipunsa liittyy lapseen, eläminen sisaren perheessä ei ole helppoa. Léalla ja Lucilla on kaksi suloista,Vietnamista adoptoitua pikkutyttöä, joista varsinkin vanhempi on täynnä elämää ja uteliaisuutta. Hän lehahtelee paikasta toiseen kuin kanarialintu suun sirkuttaessa taukoamatta kysymyksiä ja kommentteja, jotka osuvat kipeästi Julietten sisimmän haavoihin. Vähitellen täti saavuttaa tyttöjen luottamuksen, ja hänet kelpuutetaan jo iltasatujen lukijaksi. Myös lankomiehen asenne vaimonsa sisarta kohtaan alkaa löytää terveemmät uomat. Työpaikkakin löytyy, vaikka työ onkin vaatimatonta Julietten lääkärinkoulutukseen nähden. Mutta välillä Juliettesta tuntuu toivottomalta. Pystyykö hän milloinkaan enää elämään normaalia elämää yhteydessä toisiin ihmisiin? On vaikeaa keskustella, kun on niin monia asioita, joita ei voi sanoa ääneen, ja niin monia kysymyksiä, joihin ei voi vastata. Ja sitten on vielä se kaikkein raskain salaisuus, jonka tietää vain Juliette itse ja jota hän ei ole voinut jakaa kenenkään kanssa.
Mutta onneksi hänellä on pikkusiskonsa Léa. Elokuvan nimi on säe laulusta, jota Juliette ja Léa lapsuudessaan lauloivat, mutta sanat voisivat myös olla poimittuja Léan sydämestä. Hän on aina rakastanut isosiskoaan. Kaikki nämä pitkät vuodet hän odottanut Julietten vapautumista vankilasta, ja kun sen aika nyt vihdoin on koittanut, Léa saa auttaa sisartaan vapautumaan menneisyyden taakasta.
Onnellisen sattuman kautta Léan käsiin osuu paperi, joka liittyy Julietten ja tämän lapsen menneisyyteen. Léa tekee päätöksen raivata tilaa totuuden esiintulolle, ja niin Julietten sisimmän salaisuus voi vihdoinkin purkautua ulos. Itkun keskeltä hän kertoo, mitä viisitoista vuotta sitten tapahtui. Miten äiti ei kestänyt seurata parantumattomasti sairaan lapsensa julmaa kärsimystä, joka päivä päivältä muuttuisi vain pahemmaksi. Ja miten hän teki valinnan, josta me monet hänet varmasti tuomitsisimme. Mutta hän oli valmis kantamaan tekonsa seuraukset ja kärsimään rangaistuksensa. Lapsensa kärsimyksen lopettamisesta tuomittu äiti saa vihdoin armahduksen, ainakin sisarensa sydämessä. Ehkä myös Julietten oma sydän voi nyt alkaa jälleen suuntautua elämää kohti.
Tämä elokuva toi mieleeni vanhan intiaanien lausuman viisauden, jonka mukaan ei pidä tuomita ketään, ennen kuin on kulkenut viikon hänen mokkasiineissaan. Liian moni tuomitsi Julietten liian ankarasti, koska eivät tienneet, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kuinkahan monen ihmisen kohdalla olen itse toiminut samalla tavalla? Arvostellut, luokitellut ja tuominnut, tietämättä rahtuakaan siitä, mitä tuo ihminen on joutunut elämässään kohtaamaan ja millaista jokapäiväistä piinaa hänen elämänsä ehkä parhaillaankin on? En todellakaan tiedä, mitä itse olisin Julietten asemassa tehnyt. Oman turvallisen elämäni keskeltä on kyllä helppoa julistaa, että en ikimaailmassa olisi toiminut samalla tavalla kuin hän. Mutta entäpä jos oikeasti joutuisin samanlaiseen tilanteeseen? Ainakin toivon, että en olisi ollut hänen kivittäjiensä joukossa. Tuo nainen oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hän ei tarvinnut enää syyttäjiä eikä tuomareita, vaan jonkun, joka jaksaisi pysyä lähellä ja joka olisi valmis kuuntelemaan, sitten kun hän olisi valmis puhumaan. Onneksi Juliettella oli pikkusiskonsa Léa, joka oli aina rakastanut häntä, kaikesta huolimatta.
Totuus tekee vapaaksi, ja armahtamisella on ihmeellinen, elämää uudeksiluova voima. Kiitos, Léa ja Juliette, kun muistutitte meitä siitä.
Olen aikoinani, joskus iäisyys sitten, opiskellut ranskan kieltä, mutta harrastan sitä nykyään lähinnä elokuvissa. Vähän surullista, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Vaihteeksi on uskomattoman virkistävää kuunnella - ja onneksi vielä jonkin verran ymmärtääkin - jotakin muutakin kieltä kuin englantia, jota suurimmassa osassa tämän bloginkin elokuvia puhutaan. Ranskan maalta tulee sitä paitsi aina silloin tällöin todellisia elokuvahelmiä, ja yksi sellainen on tämän viikon elokuvamme, Il y a longtemps que je t´aime, vapaasti suomennettuna "Olen rakastanut sinua jo kauan".
Elokuvassa tutustumme kahteen siskokseen, Julietteen (Kristin Scott-Thomas) ja Léaan (Elsa Zylberstein). Kun nuorempi sisaruksista, Léa, oli vielä pieni tyttö, Julietten elämässä tapahtui jotakin, joka särki hänen avioliittonsa ja suhteensa lapsuudenperheeseen. Vanhemmat pyyhkivät hänet pois elämästään ja yrittivät pakottaa Léankin unohtamaan sisarensa. Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Juliette palaa "sieltä jostakin", paikasta, jonka nimeä kukaan ei uskalla tai halua lausua ääneen. Viimeiset viisitoista vuotta tämä nainen on ollut vankilassa, kaukana kotoa. Näiden vuosien aikana sisarusten isä on kuollut ja äiti sairastunut vaikeaan dementiaan. Mutta uskollinen Léa on sisartaan vastassa ja vie hänet asumaan perheensä pariin.
Léan aviomies Luc (Serge Hazanavicius) suhtautuu Julietteen suurella varauksella eikä kovin mielellään ota tätä kattonsa alle asumaan. Vielä vähemmän hän haluaa Julietten toimivan lapsenvahtina perheen pikkutytöille. Syy selviää katsojalle dramaattisessa kohtauksessa, jossa Juliette on hakemassa työpaikkaa. Karskinoloinen työnantaja on saanut etukäteen tiedon siitä, että nainen on ollut vankilassa. Kuullessaan, että tuomio on kestänyt viisitoista vuotta, mies haluaa tietää, miksi Juliette on ollut vankilassa niin kauan. "Olette varmasti tappanut jonkun, kenet?" Ja mies tiukkaa niin kauan, että Julietten on lopulta pakko kertoa päättäneensä kuusivuotiaan poikansa elämän. Työpaikkaa oli tämän jälkeen turha odottaa tuosta firmasta.
Elokuva ottaa ison riskin paljastaessaan päähenkilöstään jotakin näin karmaisevaa. Mutta Kristin Scott-Thomasin ja Elsa Zylbersteinin uskomattoman hienojen ja koskettavien näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja ei hylkää Juliettea. Tämän kipeä sielu on niin hauraana ja paljastettuna edessämme, ettei häntä halua tuomita liian hätäisesti. Lisäksi Léan herkkä myötätunto ja uskollinen, periksiantamaton rakkaus sisartaan kohtaan kutsuu katsojaa suhtautumaan Julietteen samalla tavalla. Kuka voisi hylätä tuon naisen, joka on henkisesti täysin loppuunajettu? Hänhän on kuin haavoitettu eläin, joka säikkyy kaikkia ympäriltään kuuluvia ääniä, vain palatakseen sitten taas tuijottamaan ilmeettömänä eteensä. Kaikesta näkee, että hänet on lyöty maahan.
Hammasta purren Juliette jatkaa elämäänsä. Koska hänen suurin kipunsa liittyy lapseen, eläminen sisaren perheessä ei ole helppoa. Léalla ja Lucilla on kaksi suloista,Vietnamista adoptoitua pikkutyttöä, joista varsinkin vanhempi on täynnä elämää ja uteliaisuutta. Hän lehahtelee paikasta toiseen kuin kanarialintu suun sirkuttaessa taukoamatta kysymyksiä ja kommentteja, jotka osuvat kipeästi Julietten sisimmän haavoihin. Vähitellen täti saavuttaa tyttöjen luottamuksen, ja hänet kelpuutetaan jo iltasatujen lukijaksi. Myös lankomiehen asenne vaimonsa sisarta kohtaan alkaa löytää terveemmät uomat. Työpaikkakin löytyy, vaikka työ onkin vaatimatonta Julietten lääkärinkoulutukseen nähden. Mutta välillä Juliettesta tuntuu toivottomalta. Pystyykö hän milloinkaan enää elämään normaalia elämää yhteydessä toisiin ihmisiin? On vaikeaa keskustella, kun on niin monia asioita, joita ei voi sanoa ääneen, ja niin monia kysymyksiä, joihin ei voi vastata. Ja sitten on vielä se kaikkein raskain salaisuus, jonka tietää vain Juliette itse ja jota hän ei ole voinut jakaa kenenkään kanssa.
Mutta onneksi hänellä on pikkusiskonsa Léa. Elokuvan nimi on säe laulusta, jota Juliette ja Léa lapsuudessaan lauloivat, mutta sanat voisivat myös olla poimittuja Léan sydämestä. Hän on aina rakastanut isosiskoaan. Kaikki nämä pitkät vuodet hän odottanut Julietten vapautumista vankilasta, ja kun sen aika nyt vihdoin on koittanut, Léa saa auttaa sisartaan vapautumaan menneisyyden taakasta.
Onnellisen sattuman kautta Léan käsiin osuu paperi, joka liittyy Julietten ja tämän lapsen menneisyyteen. Léa tekee päätöksen raivata tilaa totuuden esiintulolle, ja niin Julietten sisimmän salaisuus voi vihdoinkin purkautua ulos. Itkun keskeltä hän kertoo, mitä viisitoista vuotta sitten tapahtui. Miten äiti ei kestänyt seurata parantumattomasti sairaan lapsensa julmaa kärsimystä, joka päivä päivältä muuttuisi vain pahemmaksi. Ja miten hän teki valinnan, josta me monet hänet varmasti tuomitsisimme. Mutta hän oli valmis kantamaan tekonsa seuraukset ja kärsimään rangaistuksensa. Lapsensa kärsimyksen lopettamisesta tuomittu äiti saa vihdoin armahduksen, ainakin sisarensa sydämessä. Ehkä myös Julietten oma sydän voi nyt alkaa jälleen suuntautua elämää kohti.
Tämä elokuva toi mieleeni vanhan intiaanien lausuman viisauden, jonka mukaan ei pidä tuomita ketään, ennen kuin on kulkenut viikon hänen mokkasiineissaan. Liian moni tuomitsi Julietten liian ankarasti, koska eivät tienneet, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kuinkahan monen ihmisen kohdalla olen itse toiminut samalla tavalla? Arvostellut, luokitellut ja tuominnut, tietämättä rahtuakaan siitä, mitä tuo ihminen on joutunut elämässään kohtaamaan ja millaista jokapäiväistä piinaa hänen elämänsä ehkä parhaillaankin on? En todellakaan tiedä, mitä itse olisin Julietten asemassa tehnyt. Oman turvallisen elämäni keskeltä on kyllä helppoa julistaa, että en ikimaailmassa olisi toiminut samalla tavalla kuin hän. Mutta entäpä jos oikeasti joutuisin samanlaiseen tilanteeseen? Ainakin toivon, että en olisi ollut hänen kivittäjiensä joukossa. Tuo nainen oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hän ei tarvinnut enää syyttäjiä eikä tuomareita, vaan jonkun, joka jaksaisi pysyä lähellä ja joka olisi valmis kuuntelemaan, sitten kun hän olisi valmis puhumaan. Onneksi Juliettella oli pikkusiskonsa Léa, joka oli aina rakastanut häntä, kaikesta huolimatta.
Totuus tekee vapaaksi, ja armahtamisella on ihmeellinen, elämää uudeksiluova voima. Kiitos, Léa ja Juliette, kun muistutitte meitä siitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)