Gladiator - Gladiaattori

128 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Ridley Scott

"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Näin kehottaa apostoli Paavali filippiläisiä lopetellessaan kirjettään heille.

Nämä sanat nousivat mieleeni katsellessani Gladiatoria ja sen sankaria, espanjalaista Maximusta (Russell Crowe), joka palvelee kenraalina Rooman armeijassa. "Strength and honour!" - Voima ja kunnia! on sotahuuto, iskulause, jolla Maximus kannustaa joukkojaan. Maximus on mies, jota Paavalin luettelemat adjektiivit kuvaavat hyvin. Hänen elämästään ja valinnoistaan voi nähdä, että hänen johtotähtenään ovat voiman ja kunnian lisäksi totuus, oikeus, puhtaus, rakkaus ja kauneus. Hän on hyvä mies ja ansaitsee kiitoksen.

Kyllä, hän tappaa ammatikseen, mutta hän tekee niin, koska uskoo sotivansa hyvän ja kunniakkaan asian puolesta: Rooman valtakunnan, jota hän ihailee yli kaiken. Hänen miehensä luottavat häneen ja kunnioittavat häntä. Ja niin tekee myös keisari Marcus Aurelius (Richard Harris), joka kuolinhetkensä lähestyessä haluaa tehdä Maximuksesta seuraajansa. Hän toivoo, että Maximus palauttaisi Roomaan tasavallan ja tekisi näin lopun keisarien turmeltuneesta hallinnosta.

Valoa emme erottaisi ilman pimeyttä, ja hyvään tarinaankin kuuluu aina hyvän vastapainona esiintyvä paha. Commodus (Joaquin Phoenix), keisarin poika, on paha mutta samalla traaginen hahmo. Hän on varttunut vailla isän rakkautta ja joutunut monen muun pojan lailla kokemaan, että isälle ei mikään riitä. Hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen isän rakastamaan itseään. Kun se ei onnistu, hän surunsekaisessa raivossaan tappaa isänsä ja nousee keisariksi hänen jälkeensä.

Mutta Commodus ei tyydy tähän. Hän haluaa myös kostaa Maximukselle isänsä tälle osoittaman rakkauden ja luottamuksen. Maximus pääsee pakenemaan sotilailta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen surmata hänet, mutta löytää kotiin palatessaan vaimonsa ja poikansa murhattuina. Hän luhistuu maahan, ja siitä hänet nappaa mukaansa orjakauppias, joka myy hänet gladiaattoreita kouluttavalle miehelle.

Tästä alkaa Maximuksen uusi ura. Voimakkaana, taitavana soturina, jolla ei ole enää mitään menetettävää, hän nousee nopeasti gladiaattorien kärkijoukkoon ja hänestä tulee yleisön rakastama taistelija. Jälleen hän tappaa  - mutta ei enää kunniakkaan syyn vuoksi, vaan ihmisten kieroutuneen ajanvietteen ylläpitämiseksi. Maximuksen ainoa syy elää on kostaa rakkaittensa murha. Hän tietää, kuka on hirmuteon takana ja odottaa vain tilaisuutta rangaista perheensä surmaajaa ja syöstä tämä valtaistuimelta. Näin hän voisi samalla toteuttaa vanhan keisarin viimeisen toivomuksen ja osoittautua hänen luottamuksensa arvoiseksi.

Samaan aikaan Roomassa kansan inhoama Commodus yrittää saada suosionsa nousuun ja käynnistää uudelleen pitkään lakkautettuina olleet gladiaattoriottelut Colosseumilla. Roomaan taistelemaan saapuu myös Maximus, ja niin näiden kahden tiet kohtaavat jälleen. Itseään oivana taistelijana pitävä keisari on täynnä katkeruuden sappea seuratessaan Maximusta areenalla. Hän ei kuitenkaan uskalla surmauttaa tuota yleisön suosikkia, vaan peukuttaa hänet pysymään hengissä.

Mutta Commoduksen tilaisuus kostaa lähestyy. Yhdessä keisaria lähellä olevien ihmisten kanssa Maximus on punonut juonen kelvottoman keisarin syöksemiseksi valtaistuimelta. Salaliitto kuitenkin paljastuu, ja Commodus vangitsee Maximuksen. Nyt hän voi oikeutetusti haastaa vihatun kilpakumppaninsa kaksintaisteluun. Taistelusta tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin rehti ja reilu. Kierolle mielelleen luonteenomaisesti keisari haluaa varmistaa asemansa, ja niin hän puukottaa Maximusta selkään - kirjaimellisesti.

Ja niin areenalla kohtaavat toisensa valo ja pimeys, Maximus ja Commodus. Taistelu on lyhyt, ja sen päätteeksi molemmat saavat surmansa. Mutta siinä missä keisari jää lyötynä makaamaan veriselle hiekalle, Maximus kuolee juhlittuna sankarina, joka kannetaan kunniakulkueessa pois areenalta.

Voima ja kunnia! Kuinka mahtavaa olisikaan huutaa noin ja saada toiset seuraamaan itseään hyvän ja jalon ja kunniakkaan asian puolesta. Hyvää ja jaloa asiaa ei kristityn tarvitse kaukaa hakea. Jos jokin, niin Kristuksen vääjäämättä etenevä suunnitelma saada tämä langennut maaplaneetta hallintaansa pimeyden ruhtinaalta, jonka kynsissä se vielä on, on asia, jonka puolesta kannattaa taistella. Maximuksen kunnioittama Rooma oli mahtava aikansa. Se valloitti alueita ja alisti häikäilemättä kansoja valtansa alle, kunnes mureni sisäiseen mädännäisyyteensä. Kristuksen käymä taistelu taas käydään hänen valtakuntansa puolesta, ikuisen valtakunnan, jonka arvoja ovat rakkaus ja totuus, kauneus ja puhtaus. Ja tuo taistelu on jo voitettu, vaikka kaikki voiton tulokset eivät vielä täällä näy.

Mutta eikö voimaa ja kunniaa voi huutaa vain sankari, jota kunnioitetaan ja ihaillaan ja jonka puolesta jotkut olisivat ehkä valmiita jopa uhraamaan itsensä? Yksi kristinuskon upeimpia totuuksia on se, että minun ei tarvitse olla sankari, vaan saan olla pieni ja heikko. Kristus on sankari, joka on taistellut ja voittanut, ja jokainen, se pienin ja heikoinkin, joka kulkee hänen joukoissaan, kulkee varman voittajan puolella. Hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen. Näin puhkeaa Juudas ylistämään Jumalaa kirjeensä lopuksi. (Ei se Juudas, joka ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen, vaan toinen samanniminen kaveri, todennäköisesti Jeesuksen veli.) Näihin sanoihin on jokaisen uskovan varmasti helppo yhtyä, ja majesteettisuudessaan ne saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissämme.

Kuitenkin arvokkaan ja kunniakkaan päämäärän pitäisi heijastua jotenkin myös tuon päämäärän tavoittelijaan, pieneen ja heikkoonkin. Maximuksen elämästä huokui kunnioitus, jota hän tunsi Roomaa kohtaan, mutta joskus mietin, mahtaako kunnioitus Kristusta kohtaan näkyä millään tavalla omasta elämästäni? Minun tehtäväni olisi heijastaa Jumalan valoa ympärilleni ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuottaa hänelle kunniaa. Elää hänen kirkkautensa kiitokseksi, niin kuin Paavali tämän ajatuksen pukee upeasti sanoiksi. Elää täynnä ihailua ja kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan mitä hän on ja millainen hän on, ja elää kiitollisena kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle ja minun puolestani. Elää tavalla, joka on hänelle iloksi ja kunniaksi. Ja olla tarpeen tullen valmis myös maksamaan hinnan siitä, että saan olla hänen puolellaan ja kuulua hänelle.

Sotahuudoista ja sanoista humaltuminen käy helposti. Mutta eläminen päivästä toiseen Jumalan kirkkauden kiitokseksi ei sitten olekaan yhtä helppoa. Varsinkaan silloin, kun pimeys tuntuu valtaavan enemmän ja enemmän alaa, kun rukoukset tuntuvat jäävän vaille vastauksia ja mieleen alka hiipiä epäilys siitä, onko kaikki kuitenkaan vaivan arvoista. Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että voitto on jo saatu mutta sen tuleminen näkyviin kestää vielä jonkin aikaa -  aivan kuin auringon valo, jonka tulo tänne maan päälle kestää kahdeksan minuuttia. Mutta tiedämme, että se on tulossa, yhtä varmasti kuin yötä aina seuraa aamu ja talvea uusi kevät.

Ja siksi me edelleen jaksamme nostaa päämme ja kulkea eteenpäin. Ja me pienet ja heikotkin huudamme rohkeasti "Voima ja kunnia!", koska me tiedämme, että voima ja kunnia, kirkkaus ja valta eivät kuulu meille. Ne ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan hänelle, joka oli ennen aikojen alkua, joka on nyt ja joka tulee olemaan ikuisesti. Ja kun kaikki ihmisten rakentamat valtakunnat kerran ovat sortuneet, on vihdoin tullut hänen valtakuntansa aika.

When Harry Met Sally - Kun Harry tapasi Sallyn

96 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Rob Reiner

Ihmisen ikävä toisen luo on teema, joka on synnyttänyt lukemattomia erilaisia hengentuotteita. Esimerkiksi televisiossa parhaillaan esitettävän sarjan Klikkaa mua, joka kertoo eronneista sinkuista, työkaveruksista Ellasta ja Eerosta, jotka etsivät kumpikin tahollaan elämänkumppania nettideittailun kautta. Tätä kirjoittaessani sarjan viimeistä osaa ei ole vielä esitetty ja loppuratkaisu on hämärän peitossa. Mutta oma veikkaukseni on, että näistä kahdesta tulee vielä pari. Heitä yhdistää pitkä ystävyys, ja he näyttäisivät sopivan toisilleen kuin valettu mutta eivät vain tunnu tajuavan sitä. No, kävipä heille niin tai näin, toivon, että tekijät ymmärtävät jättää Ellan ja Eeron tämän jälkeen rauhaan. Jo tämä toinen tuotantokausi tuntuu vanhan lämmittämiseltä ja paikka paikoin teennäiseltä ja väkisin tehdyltä. Siksi on vaikea kuvitella aineksia riittävän enää kolmannelle kaudelle.

Mutta Ella ja Eero eivät ole varsinainen aiheeni, vaan he nousivat mieleeni sen vuoksi, että vähän samantapainen asetelma on elokuvassa When Harry Met Sally. Senkin päähenkilöinä on kaksi ystävystä, jotka pettyvät etsiessään rakkautta ja palaavat kerta toisensa jälkeen saamaan lohtua ja ymmärrystä toisiltaan. Kunnes he lopulta ymmärtävät, että se, mitä he ovat etsineet, on koko ajan ollut siinä, aivan lähellä.

Harry Burns (Billy Crystal) ja Sally Albright (Meg Ryan) tutustuvat toisiinsa valmistuttuaan yliopistosta, matkustaessaan kimppakyydillä Chicagosta New Yorkiin. Keskustelu matkalla on vilkasta, ja Sallylla riittää närkästymisen ja kauhistelun aiheita Harryn suorasukaisissa kommenteissa ja jyrkissä mielipiteissä liittyen naisiin ja miehiin ja heidän suhteeseensa. Harry julistaa hyvin varmana asiastaan, että mies ja nainen eivät voi olla ystäviä, koska seksi tulee aina väliin ja estää sen. "Meistä ei kai sitten koskaan tule ystäviä", sanoo Sally. "Sääli, sillä sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnen New Yorkissa", jatkaa hän.

Matkan päätyttyä he ovat varmoja, etteivät koskaan enää tapaa. He eivät usko koskaan edes haluavansa tavata. Mutta toisin käy. Muutaman vuoden kuluttua he törmäävät toisiinsa lentokentällä ja huomaavat, että he ovat muuttuneet tuskin ollenkaan. Sallyn villit kiharat ovat kyllä suoristuneet sileäksi polkkatukaksi, mutta hänen ruokatilauksensa ovat pysyneet yhtä kiemuraisina kuin ennenkin. Ja Harry on edelleen oma suorapuheinen, pessimistinen itsensä. "Ihmeellistä! Sinä näytät aivan normaalilta ihmiseltä, mutta olet oikeasti kalmanenkeli", puuskahtaa Sally kerrottuaan kuulumisensa ja saatuaan Harrylta niihin tämän tavanomaiset synkät kommentit ja tulevaisuudenennusteet. Harry ottaa palautteen vastaan tyynesti, koska uskoo olevansa oikeassa. Eikä hän aivan väärässä olekaan. New Yorkissa he molemmat ovat uskoneet onnen ja menestyksen odottavan, mutta vuodet tuovat heille mukanaan monia pettymyksiä ja kolhuja, varsinkin ihmissuhderintamalla.

Kun Harry ja Sally jonkin ajan kuluttua sitten jälleen odottamatta tapaavat, he huomaavat hämmästyksekseen viihtyvänsä toistensa seurassa. Molempien pitkä parisuhde on juuri päättynyt onnettomasti, ja vähitellen, vastoin kaikkia odotuksia, heistä tulee toistensa luottoihmisiä. Toisilleen he tilittävät päivänsä tapahtumat iltaisin puhelimessa ja toistensa olkapäätä vasten he itkevät sydänsurujaan. When Harry Met Sally on tullut tunnetuksi erityisesti eräästä tietystä kahvilakohtauksesta, mutta tämä elokuva on paljon, paljon muutakin. Nautin nasevasta vuoropuhelusta, ja Harryn ja Sallyn tarina on yksi suosikeistani, sillä se on oikeata sanallisen ilotulituksen juhlaa, kiitos käsikirjoittaja Nora Ephronin ja taitavien näyttelijöiden. Molemmilla päähenkilöillä on sana hallussaan ja kielenkannat kirvonneina. Heidän tapansa reagoida toistensa omituisuuksiin ja lausahduksiin tuottaa monia hauskoja hetkiä.

Ja samalla heidän sanailustaan välittyy heidän suhteensa kotoisuus ja turvallisuus. Tuskin on mitään, mitä he eivät uskaltaisi tai kehtaisi toisiltaan kysyä tai toisilleen kertoa. Sally tosin usein nostaa kauniin nenänsä ensin ylhäisesti ilmaan, kuin osoittaakseen olevansa Harryn brutaalien huomautusten tai tunkeilevien kysymysten yläpuolella. Mutta lopulta hän aina antautuu Harryn peräänantamattomuuden edessä. Ja oppiihan Harrykin vähitellen ottamaan Sallyn huomioon, jopa pyytämään anteeksi tökeryyttään.

On mielenkiintoista seurata, miten sokea ihminen voi olla. Koko ajan näillä kahdella on haku päällä, ja pakonomaisesti he etsivät seurustelukumppania ihmisistä, joiden seurassa he eivät kuitenkaan voi olla rentoja ja oma itsensä. Ja yhä uudestaan he palaavat toistensa luokse, kuin kotiin, jossa voi potkaista kengät jalasta ja huokaista syvään helpotuksesta. Ja sitten jahti taas alkaa... Kuvaava on kohtaus, jossa Harry ja Sally ovat järjestäneet toisilleen sokkotreffit ystäviensä kanssa. Harry esittelee Sallylle ystävänsä Jessin (Bruno Kirby) ja Sally Harrylle ystävänsä Marien (Carrie Fisher). Illan mittaan käy yhä selvemmäksi, että nämä potentiaaliset seurustelukumppanit eivät ole vähimmässäkään määrin kiinnostuneita Harrysta tai Sallysta, pienintäkään kipinää ei syty heidän välilleen. Sen sijaan he osoittavat jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta toisiaan kohtaan. Ja kun ilta on lopuillaan ja on aika saattaa daamit kotiin, eivätkös nämä kaksi, Jess ja Marie, kiipeä kiireesti samaan taksiin ja jätä Harryn ja Sallyn hölmistyneinä tuijottamaan jalkakäytävälle. Siinä he ovat jälleen, he kaksi. Yhdessä.

Ja ymmärtäväthän he lopulta, mistä se oikea löytyy. Harryn silmät ovat vihdoin auenneet: se on hän! Ja kun hän tunnustaa tunteensa, hän saa huomata Sallyn vastaavan niihin. Se on koko ajan ollut hän, jonka seurassa minun ei ole tarvinnut pingottaa eikä yrittää olla joku muu. Olen vain koko ajan ollut oma itseni - joskus ärsyttävä, joskus typerä, joskus masentunut, joskus jotakin muuta - mutta tuo toinen ihminen on siitä huolimatta pysynyt ystävänäni ja hyväksynyt minut juuri tällaisena.

"Olemme vain ystäviä", on lausahdus, jonka aika usein kuulee. Ja se kuulostaa oikestaan aika pahalta. Vain ystäviä. Miten niin "vain"? Miksi vähättelemme sitä, että olemme ystäviä jonkun kanssa? Entä voisiko avioliitolle, tuolle ihmissuhteista läheisimmälle, oikeastaan olla parempaa lähtökohtaa kuin se, että ensin ollaan ystäviä? Miten toista ihmistä voi oppia tuntemaan, ellei välillä ole ystävyyttä? Suhdetta, jossa tietää, että epätäydellisyydestäni ja omituisuudestani huolimatta tuo toinen ihminen on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää. Suhdetta, jossa voi tuntea olevansa kotona ja saavansa hengittää vapaasti ja olla juuri se, joka on.

Harryn ja Sallyn purjehtiminen avioliiton satamaan kesti yli kaksitoista vuotta, ja ainakin osaksi syynä oli se, että he eivät voineet käsittää sitä, että ystävyys ja seksi voidaan yhdistää. Aikaisemmin varsinkin Harryn ihmissuhteet olivat olleet aina joko tai. Naiset, jotka hän kaatoi sänkyyn, eivät koskaan olleet naisia, joiden kanssa hän olisi pystynyt olemaan ystävä. Ja kun hän kerran eksyi Sallyn kanssa yhteisen peiton alle, heti hänestä tuntui, että heidän suhteensa muuttui ja ystävyytensä vaarantui. Mutta on olemassa ihmissuhde, jossa ystävyys ja seksi voivat yhdistyä onnistuneesti, nimittäin vanha kunnon avioliitto! Onnistuneen avioliiton juju lienee se, että siinä kaksi ihmistä jakavat elämänsä ystävinä ja ovat sen lisäksi vielä jotakin enemmän. He vievät suhteensa vielä syvemmälle tasolle, alueelle, jolle ystävyys ei koskaan mene. Ja kuitenkaan ilman ystävyyttä ja täydellistä luottamusta toiseen tuo syvemmän tason kohtaaminen ei voisi olla yhtä tyydyttävää.

Ystävinä pysyminen avioliiton solmimisen jälkeen ei sitten olekaan ihan helppoa, arjen vyöryessä päälle. Olisi jaksettava etsiä elämän mukanaan tuomien tiskivuorien, laskupinojen ja vaippakasojen alta se ihminen, jonka kanssa kerran ystävystyi ja johon sitten ihastui - tai toisin päin -  ja jota on luvannut rakastaa. Kovin helposti eri asioista alkaa nousta muuri puolisoiden välille. Jos ei nyt välttämättä aina se kaikkein tylyin vaihtoehto, vihollisuuden muuri, niin kuitenkin pikku hiljaa korkeammaksi kohoava väliseinä, joka etäännyttää ja vieraannuttaa entiset ystävät toisistaan.

Harryn ja Sallyn loppuelämästä elokuva kertoo meille sen, että naimisiin he siis vihdoin menivät ja että heidän hääkakussaan tarjottiin suklaakastike erikseen - Sallyn tapaan. Toivon, ettei heidän ystävyytensä ole avioliiton arjessa kylmennyt ja ettei heidän sanallisen ilotulituksensa loisto ole ajan saatossa himmentynyt. Sillä sille tasolle ei kovin moni elokuvapariskunta toistaiseksi vielä ole yltänyt - anteeksi vaan, Ella ja Eero.

Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja

101 minuuttia, valmistusvuosi 2003.  Ohjaus Tom Shadyac

Ammatikseen puhuminen voi olla joskus aika turhauttavaa. Esimerkiksi saarnatessani minusta on usein tuntunut siltä, että en mitenkään osaa sanoa asioita niin elävästi, painokkaasti ja taitavasti, että sanani oikeasti jäisivät kuulijoiden mieleen ja lujittaisivat juurtumista totuuteen tai alkaisivat vaikuttaa hyvää muutosta. Onnellisia poikkeuksiakin tästä toki on, mutta tiedän oman kokemukseni perusteella, että monet saarnat, jotka kuunteluhetkellä tuntuvat "tosi hyviltä", menevät kuulijoilta kuitenkin ohi jättämättä pysyvää muistijälkeä. Ehkä joku muukin tunnistaa tilanteen sunnuntain päivällispöydässä, kun sinulta kysytään, mistä tämän päivän saarnassa puhuttiin ja joudut vastaamaan, että et muista -  mutta hyvä se oli! Ehkä jotakin tämänkaltaista Paavalikin tarkoitti tuskaillessaan sitä, että haluaisi oikein äänensäkin muuttaa, että saisi sanomansa paremmin kuulluksi, ymmärretyksi ja jäämään mieliin.

Mutta ei hätää. Tämän viikon leffan katsominen on nimittäin kuin hyvä ja puhutteleva saarna, ja parasta siinä on, että se taatusti jää mieleen! Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja (miksi ihmeessä jälleen kerran suomennos, joka täysin vesittää alkuperäisen idean?) kertoo Bruce Nolanista (Jim Carrey), joka on TV- toimittaja. Samaan tapaan kuin Mika Tommola, meikäläisten kymppiuutisten loppukevennystoimittaja, hän tekee kepeitä uutispätkiä ajankohtaisista aiheista tavalla, joka naurattaa mutta samalla myös koskettaa. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen tähän. Hän haluaa näkyvämpään ja arvostetumpaan asemaan, uutisankkuriksi.

Kotona Brucea odottaa tyttöystävä, Grace (Jennifer Aniston). Hän on kaunis, herttainen ja lämminsydäminen nainen, joka rakastaa Brucea ja haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen keskinkertaiseen elämäänsä, johon hän katkerimpina hetkinään lukee myös Gracen. Bruce ei osaa arvostaa sitä hyvää mitä hänellä on, vaan kaipaa jotakin muuta, jotakin enemmän. Hän on mies, joka omasta mielestään on nimensä mukaisesti Nolan - vähän niin kuin ei kukaan ja ei mitään. Ja se johtuu siitä, että epäoikeudenmukainen kohtelu ja tavallisuuteen tyytyvä tyttöystävä ovat estäneet häntä saavuttamasta tavoitteitaan. Elämä on antanut hänelle aivan liian vähän.

Näin ajattelee Bruce. Ja arvaapa ketä hän tästä kaikesta syyttää? Tuon elämän antajaa tietysti, ketäpä muutakaan. Miksi hän, jolla olisi valta ja voima täyttää Brucen elämä auringonpaisteella, menestyksellä ja muulla hyvällä, on sen sijaan antanut hänelle tylsän elämän, merkityksettömän työn ja vielä ristiksi tarpeensa sisälle tekevän koiran? Ja miksi ihmeessä Jumala johtaa juuri hänen tielleen upottavia lätäköitä ja idioottimaisia haastateltavia? Bruce ei tyydy vain jupisemaan itsekseen, vaan hänen pettymyksensä purkautuu tiukkana taisteluhaasteena Jumalan suuntaan.

Aikansa miehen purnausta kuunneltuaan Kaikkivaltias järjestää keskusteluhetken Brucen kanssa. Tapaaminen päättyy siihen, että hän antaa Brucelle mahdollisuuden toimia jonkin aikaa sijaisenaan. Mies saa näyttää kyntensä ja toimia jumalana Jumalan paikalla - ihmiskunnan onneksi ei sentään koko maailmankaikkeudessa, vaan omassa elämänpiirissään. Niin kuin arvata saattaa, katastrofiinhan tämä kaikkivaltiuskokeilu päättyy, ja Brucen on viimein pakko nöyrtyä ja tunnustaa pienuutensa Jumalan suuruuden edessä.

Siinä missä voisimme pitää kymmenen kerran kuivahkon opetussarjan ihmissydämen helmasynneistä, tämä elokuva saarnaa niistä hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla. Epäluulosta Jumalan hyvyyttä kohtaan - tuosta ihmisen alkusynnistä, jonka seurauksena pato murtui ja synti tulvahti hyökyaallon lailla ihmisen elämään. Pettymyksistä rukousvastauksiin, joita saamme liian harvoin, emmekä silloinkaan sellaisia kuin olisimme toivoneet. Tyytymättömyydestä. Katkeruudesta. Kateudesta. Kostonhalusta. Himosta. Ylpeydestä. Omahyväisyydestä. Itsekkyydestä. Ja toisaalta myös näiden ihanista vastapuolista: luottamuksesta, anteeksiantamisesta, toisten kunnioittamisesta, itsensä hyväksymisestä, ennalta valmistetuissa hyvissä teoissa vaeltamisesta ja esirukouksesta, johon voima ja palo kumpuaa siitä, että rukoilemme ihmisten ja asioiden puolesta, joista oikeasti välitämme.

Elokuva on myös upea saarna armosta - nimenomaan sen kahdessa merkityksessä, jotka tulevat hyvin ilmi sanan englanninkielisten vastineiden kautta: mercy ja grace. Mercy puhuu siitä, että Jumala ei anna meille sitä mitä me ansaitsisimme - eli iankaikkisen eron hänestä. Ja grace viestii sitä, että Jumala ei ainoastaan pidättäydy antamasta meille sitä mitä me ansaitsisimme, vaan hän tämän lisäksi antaa meille jotakin sellaista hyvää, mitä emme todellakaan ansaitse: kaikki hänen hyvät lahjansa, joita hän oikein vuodattamalla vuodattaa meidän elämäämme.

Mutta hetkinen - mikä olikaan Brucen tyttöystävän nimi? Grace on nimensä veroinen nainen. Hän osoittaa Brucelle ensinnäkin mercy- armoa. Hän ei anna Brucelle sitä mitä tämä ansaitsisi, ei käännä tylysti selkäänsä ja haudo kostoa. Grace kyllä muuttaa pois Brucen luota, koska sinne jääminen tuntuu mahdottomalta sen jälkeen, kun on saanut kuulla olevansa osa keskinkertaista elämää, jota toinen ei voi sietää. Mutta mitä tekee Grace sen jälkeen? Hän osoittaa Brucelle grace-armoa, antaa Brucelle jotakin sellaista hyvää, mitä tuo rontti ei todellakaan ansaitsisi: hän rukoilee Brucen puolesta!

Eikä tässä vielä kaikki. Kaiken muun hyvän lisäksi tässä leffasaarnassa on piirretty aivan hurmaava kuva Jumalasta. Ainakin minua puhuttelee kovasti tuo työasussa lattiaa luuttuava, ilkikurisesti myhäilevä ja jo seuraavassa hetkessä valkoiseen pukuun ja kiiltonahkakenkiin sonnustautunut, kaikkitietävä ja vakavan nuhteleva hahmo. Ja veikkaan kyllä, että aika moni muukin on tunnistanut Morgan Freemanin esittämässä Yläkerran Isännässä piirteitä, joita on aina salaa toivonut Jumalassa olevan: huumorintajua, lämpöä ja läheisyyttä ja samaan aikaan myös rajoja vetävää, turvallista rakkautta. Vaikka Jumala toki on paljon paljon enemmän ja jotakin aivan muuta kuin Morgan Freemanin versio hänestä, niin luulenpa - tai ainakin toivon - että jollakin tavalla elokuvan tekijät ovat osuneet oikeaan piirtäessään Taivaan Isästä tällaisen kuvan. He ovat tuoneet hänestä esiin puolia, joita meille ei monestikaan Jumalasta esitetä. Ehkä pikemminkin kavahdetaan ajatusta Jumalasta, joka voisi myös nauraa ja laskea leikkiä lastensa kanssa. Tämä elokuva onkin terapeuttista katsottavaa kaikille, joille Jumala on etäinen ja kylmä tai pelottava ja arvaamaton. Kun seuraa, miten tämä Taivaan Isä viisaasti ja lempeästi johdattaa asioita ja saa lopulta iloita siitä, miten yksi hänen lapsistaan luopuu kapinastaan ja löytää tien takaisin hänen lähelleen ja tyytyväisyyteen, niin luottamus Taivaan Isän hyvyyteen voi alkaa taas löytyä.

Brucen kipupiste oli siinä, että hän uskoi olevansa mitätön ja arvoton. Hän löysi rauhan ja ilon, kun hän lopulta ymmärsi, että hän saa olla juuri se, joka hän syvimmältä ytimeltään on ja että hän on onnellisin ollessaan se Bruce, joksi hänet on luotu. Hän on myös erityinen, koska kukaan muu ei voi täyttää hänen paikkaansa. "Be the miracle!" huudahtaa Bruce elokuvan lopussa kepeän uutisraporttinsa päätteeksi, joita hän on kaikkien iloksi jälleen palannut tekemään. Mies on oppinut läksynsä. Sen, että jokainen meistä on Luojan käsistä lähtenyt suuri ihme. Ja että me kaikki voimme vaikuttaa hyviä asioita toisten ihmisten elämässä juuri tuolla omalla, erityisellä tavallamme, olla heille niitä ihmeitä, joita he tielleen kaipaavat.

Ehkä sitä ei itsekään ole kovin kaukana Brucen ajattelutavasta. Niin usein huomaan tuijottelevani vain omaan napaani ja olevani tyytymätön siihen, mitä minulla on ja millainen olen. Elämän hyviä asioita pidän itsestäänselvyyksinä enkä muista, että jo pelkästään se, että nytkin istun tässä ja hengitän, on suurta armoa. Minä, sen enempää kuin kukaan muukaan meistä emme olisi tässä, ellei Kristus pitäisi tätä universumia ja myös meitä koossa. Jollakin salaperäisellä tavalla hän vaikuttaa siihen, että atomit ja muut hiukkaset, joista me kaikki muodostumme, pysyvät nykyisessä muodossaan eivätkä hajoa kirjaimellisesti taivaan tuuliin, takaisin tähtipölyksi. Hänessä me todellakin elämme, liikumme ja olemme. Sinäkin, lukijani, joka et ehkä tähän usko.

Tällaista saarnasi tämän viikon elokuva minulle, ja sanomakin taisi jäädä mieleen. Siispä: Be the miracle!

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat

129 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Clint Eastwood

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä, ja tässä lähtevät onnittelut kaikille äideille! Äidit ovat tärkeitä, sillä heillä ja heidän valinnoillaan on iso vaikutus lapsiin. Näin on äitien eläessä, mutta usein myös vielä heidän kuoltuaankin. The Bridges of Madison County kertoo kyllä vähän silloistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo erään äidin tarinan, äidin, joka puhuu lapsilleen vielä kuoltuaankin ja ohjaa heitä eteenpäin elämässään.

Äideistä on joku joskus sanonut, että he ovat kuin kello, joka pitää muun perheen elämän turvallisessa rytmissä. Ennalta-arvattavia, rutiininomaisia, säännöllisiä. Omasta mielestään usein perin tylsiä, mutta lapsille uskomattoman tärkeitä juuri sellaisina. Kuitenkin äideilläkin on - tai on ainakin joskus ollut  - elämää, josta lapset eivät välttämättä tiedä. Kokemuksia ja ajatuksia ja unelmia, joista he eivät lapsilleen ehkä milloinkaan kerro. Ja se on sääli, koska lapset voisivat oppia niistä niin paljon.

Francesca Johnson (Meryl Streep) on äiti, jolla on Menneisyys. Joskus hänestä tuntuu, että muuta hänellä ei olekaan. Nuorena hän on kotimaassaan Italiassa kohdannut siellä palvelevan amerikkalaissotilaan, Richard Johnsonin (Jim Haynie), ja tullut tämän mukana Yhdysvaltoihin. Pariskunta asettuu asumaan Johnsonin suvun perintötilalle, missä nuorikon romanttiset unelmat Amerikan ihmemaasta karisevat nopeasti. Iowan maaseutuyhteisössä elämä kun rullaa tasaiseen tahtiin maissipellon ja navetan välillä.

Hennosta italialaisneidosta tulee "la mamma", tomera äiti, joka jättää työnsä opettajana ja keskittyy kodinhoitoon. Hän kokkaa ja kuuraa ja pitää huolta miehensä ja lastensa tarpeista. Mies on tyytyväinen vaimonsa hyvässä hoidossa eikä tunnu kaipaavan mitään enempää. Mutta toisin on Francescan laita. Kaikki, mikä hänessä joskus on ollut herkkää ja unelmoivaa, on hautautunut arjen alle. Ja jos hän joskus yrittääkin elvyttää näitä unelmia, vaikkapa kuuntelemalla italialaista oopperaa tai muuta mielimusiikkiaan, eikös jompikumpi perheen teineistä tule kääntämään radion omalle suosikkikanavalleen. Italialaiselle sielulle on varmasti kärsimys myös se, että ruokapöydässä keskitytään siihen tärkeimpään, eli syömiseen, eikä tuhlata aikaa joutavaan keskusteluun. Eikä kukaan muu perheen jäsenistä tunnu piittaavan kulkijansa perässä kovaan ääneen paukahtavasta keittiönovesta, jonka ääni repii Francescan hermoja.

Elokuvan alkaessa lapset ovat jo aikuisia ja tulleet valmistelemaan äitinsä hautajaisia. Michael (Victor Slezak) ja Caroline (Annie Corley) tutustuvat äitinsä menneisyyteen tutkiessaan päiväkirjoja, jotka äiti on jättänyt heille luettavaksi. Sieltä paljastuu jotakin, mitä lapset eivät koskaan olisi äidistään voineet uskoa. Muun perheen ollessa muutaman päivän matkalla poissa kotoa äidillä on ollut romanssi, jota hän päiväkirjojensa mukaan on muistellut hamaan vanhuuteensa asti. Sisarukset ovat kuohuksissaan. Miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten on mahdollista, että he eivät ole tienneet tästä mitään?

Kerronta siirtyy nyt vuosia taaksepäin, aikaan, jolloin Michael ja Caroline ovat teini-ikäisiä ja lähdössä isänsä kanssa maatalousnäyttelyyn. Tällä välin äidin elämä mullistuu. Robert Kincaid (Clint Eastwood) on valokuvaaja, joka kiertää ympäri maailmaa kuvaamassa erilaisia paikkoja National Geographic -lehdelle. Nyt hän on saapunut kuvaamaan Iowan kuuluisia siltoja ja tulee kysymään tietä Francescan talosta. Yksi asia johtaa toiseen, niin kuin tavataan sanoa, ja Robertista ja Francescasta tulee rakastavaisia. Heidän yhteinen aikansa kestää vain muutamia päiviä, mutta tarina jatkuu vuosikymmeniä.

Francescan heittäytymistä romanssin pyörteisiin on vaikeaa hyväksyä, ja tekisi mieli muistuttaa häntä siitä vanhasta viisaudesta, että vaikka ei voi estää lintua lentämästä päänsä yli, voi kyllä estää sitä tekemästä sinne pesää. Mutta eipä unohdeta myöskään Jeesuksen sanoja, jotka osuvat ja uppoavat varmasti aivan jokaiseen meistä: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven." Niinpä vaikka emme voisikaan hyväksyä Francescan käytöstä, voimme silti yrittää ymmärtää häntä.

Ei olekaan kovin vaikeaa ymmärtää, mikä Robertissa kiehtoo ja koskettaa Francescaa, tätä naista, joka on lähtenyt kotimaastaan erilaisen elämän ja seikkailujenkin toivossa - vain päätyäkseen maissipeltojen keskelle Iowaan ruokkimaan perhettään ja ihastelemaan heidän kanssaan palkintolehmiä. Mies on villi ja vapaa, rohkea ja hiukan salaperäinenkin oman tiensä kulkija. Ja samalla herkkä kuuntelija, joka ottaa huomioon toisen ja arvostaa ja kunnioittaa naisen erityislaatuisuutta. Yhteys heidän välilleen syntyy hetkessä, jossa Robert kertoo käyneensä kerran Barissa, Francescan kotikaupungissa. Francesca ei ole uskoa korviaan. Hän on uudessa kotimaassaan tottunut siihen, että kukaan ei koskaan ole kuullutkaan tuosta kaupungista. Aivan kuin osa hänen identiteetistään ja koko hänen nuoruutensa Italiassa olisi pois pyyhitty. Mutta nyt tässä on joku, joka ei ole vain kuullut Barista vaan myös käynyt siellä! Istunut samassa kahvilassa, missä hänkin aikanaan.

Ja nyt tämä mies istuu hänen omassa keittiössään. Mies, joka pitää samanlaisesta musiikista kuin hän. Mies joka auttaa oma-aloitteisesti ruoanlaitossa. Ja ihmeiden ihme: mies, joka ei päästä keittiön ovea paukahtamaan siitä kulkiessaan! Pieniä asioita? Kyllä, mutta Francescalle suurimerkityksisiä. Tuntuu siltä, että vihdoinkin joku oikeasti näkee hänet ja kuuntelee häntä ja ymmärtää häntä. Joku huomioi hänen tarpeensa ja toiveensa. Nainen alkaa jälleen kuoriutua esiin äitiroolin alta, ja niin Francesca laittaa korvarenkaat korviinsa ja käy ostamassa itselleen uuden leningin.

Francescan ja Robertin suhde voisi vaikuttaa siirappiselta ja epäuskottavalta, elleivät huippunäyttelijät saisi sitä tuntumaan koskettavalta ja todelliselta. Erityisen puhuttelevat ovat minusta Meryl Streepin silmät ja tapa, jolla hän katsoo Robertia. Heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan hän katsoo miestä sammunein, välinpitämättömin silmin, vältellen, katsoen kuin hiukan ohi. Mutta millainen onkaan hänen katseensa paria päivää myöhemmin, hetkessä, jossa hän tunnustaa Robertille jotakin, mitä ei ehkä ole koskaan kertonut kenellekään. Että elämä, jota hän nyt elää, ei ole sitä, mistä hän nuorena unelmoi. Robert ei tarjoa tyhjiä lohdutuksia, vaan tuntuu tietävän, mistä Francesca puhuu. Häntä itseään on puhutellut jonkun lausuma ajatus, että voi olla kiitollinen siitä, että itsellä on joskus ollut unelmia, vaikka ne eivät koskaan olisikaan toteutuneet. Kun Francesca nyt katsoo Robertia, on vaikea uskoa, että siinä on sama nainen. Nyt hänen silmänsä ovat kuin syvät lähteet, jotka katsovat toisen silmiin etsien, ihmetellen ja tunnustellen, kuin kysyen: "Voitko sinä olla totta?"

Koskettavin ja samalla piinaavin on kuitenkin elokuvan lopussa nähty kohtaus autossa, jossa mitään aavistamaton aviomies ja Francesca ovat menossa kaupunkiin ostoksille. He puhuvat päivän ruokalistasta - tehtäisiinkö lihamureketta? - mutta Francesca miettii jotakin aivan muuta. Paluumatkalla hän näkee vain edellä ajavan auton, jota ajaa Robert Kincaid. Mies on lähdössä pois kaupungista, ja on viimeinen mahdollisuus lähteä hänen mukaansa. Francescan käsi hapuilee auton ovenkahvaa, epäröi…..ja luovuttaa sitten. Robertin auto kääntyy risteyksestä, ja hän on mennyt.

Francesca on nainen, joka on jo pitkään elänyt elämäänsä kuin automaattiohjauksessa, kyselemättä, kuka hän on ja mikä hänelle on tärkeää. Ja nyt tämä yllättävä uusi ihmissuhde pakottaa hänet kysymään sitä vakavasti itseltään. Ja vastaus löytyykin. Vaikka hänen ja Robertin välillä on muutaman päivän aikana tapahtunut jotakin sellaista, mitä kumpikaan heistä ei koskaan olisi uskonut saavansa elämässään kokea, Francesca ymmärtää, että se ei kestäisi, jos hän lähtisi Robertin matkaan. Sillat, jotka yhdistävät hänet Richardiin ja lapsiin, ovat rakentuneet vuosien mittaan lujiksi, eikä niitä voi enää purkaa. Jos hän yrittäisi sitä, myös se erityislaatuinen yhteys, joka hänen ja Robertin välille on syntynyt, tuhoutuisi. Houkutus lähteä Robertin matkaan on suuri, mutta Francesca kokee, että hän ei voi jättää taakseen kokonaista elämää ja vaihtaa uutta sen tilalle. Eikä hän halua antaa lapsilleen mallia naisesta, joka pakenee suhteesta johon on sitoutunut, vaikka siinä olisikin vaikeuksia. Niinpä hän valitsee jäädä puolisonsa ja perheensä luokse. Tämän valintansa kautta tämä äiti saa ainakin minun kunnioitukseni. Hän ja Robert eivät enää koskaan tapaa. Romanssi jää kipeänsuloiseksi muistoksi, josta Francesca kirjoittaa päiväkirjaansa.

"On surullista lähteä täältä niin, etteivät sinulle rakkaimmat ihmiset oikeasti tunne sinua", kirjoittaa Francesca lapsilleen jättämässään kirjeessä. Ja niinpä hän antaa lastensa luettavaksi päiväkirjansa, joihin hän on kirjoittanut elämästään. Unelmistaan ja pettymyksistään, kipuiluista avioliitossaan, rakastumisestaan Robertiin ja päätöksestään jäädä kuitenkin perheensä luokse. Michael ja Caroline lukevat äitinsä elämäntarinaa ja peilaavat omaa elämäänsä hänen elämäänsä ja valintoihinsa. Kummallakin on vaikeuksia avioliitossaan, ja äidin päiväkirjan lukeminen auttaa heitä näkemään itsensä ja puolisonsa kuin uusin silmin. Heissä syntyy uudenlainen halu sitoutua avioliittojensa rakentamiseen, niin vaikealta kuin se joskus tuntuukin.

Tämä elokuva saa minut aina miettimään sitä, miten naisesta äidiksi tullessaan niin usein tuntuu, että hän kadottaa itsensä jonnekin. Hän alkaa nähdä itsensä vain perheestään huolta pitävänä automaattina, ja sellaisena hän saattaa piirtyä myös perheensä silmissä. Voi, miten tärkeää olisi muistaa, että siellä esiliinan alla on edelleen todellinen ihminen, se sama ainutlaatuinen nainen, jolla on oma elämä, unelmia, ajatuksia ja oma tahto. Perhe-elämän ja kodinhoidon tiimellyksessä naisen olisikin joskus hyvä ottaa aikalisä ja tutustua itseensä uudelleen.

Eikä yhtään hassummalta tunnu myöskään ajatus siitä, että voisi lapsilleen kertoa vähän enemmän itsestään ja auttaa heitä näkemään äitinsä paitsi äitinä, myös naisena ja ihmisenä. Joistakin asioista se voi olla viisainta tehdä Francescan tapaan, avautuen niistä jälkikasvulleen vasta haudan takaa. Mutta se voisi olla äidin viimeinen äärettömän arvokas lahja lapsilleen, lahja joka auttaa heitä ymmärtämään paremmin itseään, läheisiään ja tätä kummallista, ainutkertaista lahjaa, joka meille jokaiselle on annettu, elämää.