Amadeus

173 minuuttia, valmistusvuosi 1984, ohjaajan versio 2001. Ohjaus Milos Forman

Amadeus on liki kolme tuntia kestävä, huikean kauniin musiikin siivittämä tutkimusmatka ihmisyyden aarrekammioihin ja likasankoihin. Pituudestaan huolimatta tämä elokuva naulitsee minut aina tiukasti sohvannurkkaani ja pakottaa tutkimaan omaa sisintäni. Peili, josta omaa kuvaansa saa katsella, työnnetään eteen niin koukuttavasti ja voimakkaasti, että sitä on vaikea päästä pakoon. Ja vaikka tämä Peter Shafferin näytelmään perustuva elokuva ei kuulemma kaikilta osiltaan perustukaan tosiasioihin, se ei vähennä sen tehoa.

Tarinahan on varmasti monille tuttu. Elokuva kertoo säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozartista ja hänen aikalaisestaan, Antonio Salierista. Salierikin on muusikko, urallaan pitkälle päässyt ja tyytyväinen itseensä - kunnes tapaa Mozartin ja kuulee hänen musiikkiaan. Amadeuksen Mozart (Tom Hulce) on lapsellinen, hyväuskoinen ja kiltti mies, joka ei ole koskaan oikein kasvanut aikuiseksi. Mutta hänen musikaalinen lahjakkuutensa on jotakin aivan uskomatonta. On kuin hän saisi sisällään soivat sävelet suoraan Taivaasta. Sävellyksiä syntyy tasaiseen tahtiin, kun hän innoituksen vallassa raapustaa kuulemansa nuoteiksi paperille.

Ja tuo musiikki saa Salierin (F. Murray Abraham) sairaaksi kateudesta. Nuoruudestaan asti hänkin on halunnut tehdä musiikkia ja nimenomaan unohtumatonta musiikkia. Hän on hieronut asiasta kauppoja Kaikkivaltiaankin kanssa. Jos Jumala lupaa antaa hänelle kyvyn tehdä sellaista musiikkia, hän puolestaan lupaa elää hyvää ja epäitsekästä elämää ja tehdä musiikkiaan Jumalan kunniaksi. Jonkin aikaa Salieri saakin paistatella suosion lämmössä uskoen itseensä ja musiikkinsa. Hän on keisarin hovisäveltäjä ja pökkelösormisen majesteetin kärsivällinen pianonsoiton opettaja. Keisarin vanavedessä koko kaupunki aplodeeraa kuuliaisesti hänen sävellyksilleen.

Mutta kun aurinko tulee esiin, kuu kalpenee. Ja niin käy Salierillekin Mozartin astuessa näyttämölle. Salieri tunnistaa ja tunnustaa tapahtuneen välittömästi. Hän ei yritä pettää itseään ja uskotella olevansa enemmän kuin onkaan. Hän tietää olevansa säveltäjänä keskinkertainen ja että Mozartissa hän on kohdannut lahjakkuuden, jollaisia vain harvoin syntyy tänne maan päälle. Mutta totuuden myöntäminen ei lievennä sen kipeää iskua. Kateus iskee häneen kuin tikari, jota sitten väännetään haavassa koko loppuelokuvan ajan.

Elokuvan kerronta etenee Salierin monologin myötä, kun hän vanhana miehenä tilittää elämäänsä häntä tapaamaan tulleelle papille. Salieri arvioi itseään ja lahjojaan tarkkanäköisesti ja raadollisen rehellisesti. Hän analysoi sisintään kuin olisi terapeutin vastaanotolla, josta haluaa ottaa kaiken irti, puhua koko rahan edestä. Hän suorastaan fileoi sydämensä paljastaen armotta jokaisen ajatuksensa ja tunteensa, ne pimeimmät ja katalimmatkin. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selvemmin Salieri näkee oman keskinkertaisuutensa Mozartin lahjakkuuden rinnalla. Hän kertoo sanoneensa irti sopimuksensa Jumalan kanssa, koska mitä ilmeisimmin Kaikkivaltias ei aikonut toteuttaa omaa osuuttaan siitä. "Jumala lauloi tuon pienen miehen kautta koko maailmalle... Tappioni kasvoi tahti tahdilta", kuvailee hän tuntojaan. Kateuden riivaamalle miehelle jää vain yksi mahdollisuus: tuo lahjakkuus on tuhottava, tuo ääni on vaiennettava. Kylmän laskelmoivasti Salieri päättää tuhota Mozartin alkamalla kylvää epäluottamusta häntä kohtaan ja saattamalla hänet näin taloudelliseen ahdinkoon. Käyttäen myös ovelasti hyväkseen Mozartin isäsuhteeseen liittyviä traumoja Salieri keksii juonen, jolla voi kiduttaa häntä ja horjuttaa hänen henkistä tasapainoaan yhä pahemmin. Lopulta Mozart menehtyy hänet riuduttaneeseen sairauteen.

Salieri on paha, mutta hän on myös rehellinen. Ja juuri tämä yhdistelmä tekee elokuvasta niin voimakkaan katselukokemuksen. Ihmismielen alhaisimpien vaistojen ja viettien paljastaminen ja analysointi toimii samaan aikaan sekä armottomana peilinä että myös tehokkaana vastalääkkeenä. Katsoja saattaa tunnistaa omassa sisimmässään samankaltaisia myrkyllisiä tunteita ja alhaisia ja katalia ajatuksia. Minä ainakin tunnistin. Ja se sai minut kavahtamaan kauhistuneena kauemmaksi sisimpäni likasangosta. En todellakaan halua tulla samanlaiseksi kuin Salieri!

Amadeus pysäytti minut tosissani pohdiskelemaan lahjakkuutta ja kateutta. Kateus on yhtä vanhaa kuin ihmissuku, ja kateuden alueella olemme varmasti kaikki luontaisia lahjakkuuksia. Mutta ehkä on viisasta kurkistaa näihin likasankoihimme vasta sen jälkeen, kun olemme ensin tutkailleet aarrekammioitamme, niitä ihan oikeita lahjojamme. Kun kaivelen muistilokeroistani asioita, joita olen erilaisilla lahja- ja itsensä löytämis -kursseilla oppinut, mieleeni nousee ensinnäkin, että nimensä mukaisesti lahja on lahja, sitä ei voi ansaita. Sen saadakseen ei voi käydä kauppaa eikä tehdä sopimuksia. Se vain annetaan. Muutenhan se ei ole enää lahja, vaan palkkio, maksu, laina, lahjus tai jokin muu vastaava. Toiseksi, aika moni meistä on varmasti huomannut, että lahja tuottaa huomattavasti enemmän iloa, kun sitä käytetään paitsi omaksi iloksi myös toisten iloksi ja avuksi. Ja ilo vain lisääntyy, kun alkaa rohkaista myös muita ja antaa heille heille tilaa käyttää omia lahjojaan. Näin kaikki voittavat. Mikä harmi, ettei Löydä lahjasi -kursseja ollut keksitty vielä Salierin elinaikana, niistä olisi varmasti ollut hänellekin paljon hyötyä.

Entä kateus sitten? Kateus on kuin musta aukko, joka imee sisäänsä kaiken. Kaiken ilon, kaiken värin, kaiken luovuuden, kaiken elämän, sekä minusta itsestäni että ympäriltäni. Kateellinen ihminen on niin paljon vähemmän kuin hän voisi olla ja surullisen usein vaikuttaa samaa myös muissa. Kuinka erilainen tarina meillä olisikaan ollut katsottavanamme, jos kateus ei olisi myrkyttänyt ja näivettänyt Salierin sisintä. Ja kuinka erilainen voikaan oma loppuelämämme olla, jos viimeistään nyt kiskaisemme kateuden myrkkyteräisen tikarin pois kyljestämme. On niin paljon helpompi hengittää ja kevyempi astella, kun sydän saa sykkiä vapaana. Ja kun tikarin terä ei enää myrkytä sydäntämme, myös sinne kätketyt lahjat saavat vapaasti puhjeta esiin.

Salierin sydämessä myrkky saa vaikuttaa loppuun asti. Hänen ilkeä suunnitelmansa onnistuu, Mozart tuhoutuu. Mutta niin tuhoutuu myös Salieri, vaikka saakin elää vanhaksi. Kateuden lisäksi syyllisyys Mozartin kuolemasta alkaa piinata häntä ja purkautuu itsetuhoisena käyttäytymisenä. Hänet suljetaan mielisairaalaan, joka toimii karmaisevana kuvana siitä sisimmän vankilasta, johon kateus ja katkeruus on sulkenut hänet ja jossa hän tulee viettämään loppuelämänsä. Mutta samaan aikaan Amadeus - näin ainakin haluan uskoa - viettää iloista juhlaa Taivaassa Jumalansa läheisyydessä ja niiden sävelten alkulähteillä, joilla hän lyhyen maanpäällisen elämänsä aikana sai tuottaa iloa ihmisille. Ja hänen lahjansa, hänen musiikkinsa jatkaa soimistaan ja rikastuttaa elämäämme täällä yhä edelleen.

The Deep End

97 minuuttia, valmistusvuosi 2001. Ohjaus Scott McGehee ja David Siegel

The Deep End -elokuvan tapahtumapaikkana on Tahoe Kaliforniassa. Järviä, kallioita ja mäntymetsää -  idyllinen ympäristö, niin kovin samankaltainen kuin meidän omat, kotoisat maisemamme. Mitään pahaa ei luulisi tällaisessa paikassa tapahtuvan. Mutta tapahtuupa sitten kuitenkin.

Margaret Hall (Tilda Swinton) elää perheenäidin kiireistä elämää kodikkaassa talossa järven rannalla pitäen huolta kolmesta lapsestaan ja miehensä ikääntyvästä isästä. Perhe on varakas ja äiti kotona - varmasti myös siksi, että isää ei kotona juuri näy. Thomas Hall on merikapteeni ja on elokuvan alkaessa jälleen ohjailemassa laivaa jossakin päin maailman merillä. Häneen pidetään yhteyttä sähköpostitse ja harvoin onnistuvien puhelujen välityksellä.

Perheen vanhin poika, 17-vuotias Beau (Jonathan Tucker) on joutunut hankaluuksiin tutustuttuaan Darby Shaw -nimiseen yökerhonomistajaan (suorastaan niljakkeinen Josh Lucas). Darbyn kaltainen mies ei ole seuraa, jota Margaret pojalleen kaipaisi. Miehen kiinnostus poikaa kohtaan ei myöskään ole pelkästään toverillista, vaan suhde on edennyt suuntaan ja asteelle, jota äiti on jo osannut aavistella ja pelätä. Margaretin pyynnöistä ja lahjontayrityksistä huolimatta Darby ei suostu pysymään erossa Beausta, vaan tulee salaa tapaamaan tätä samana iltana. Seuraa riita, ja sattuu onnettomuus, jossa Darby menettää henkensä. Seuraavana aamuna Margaret löytää ruumiin kotirannastaan, laskee nopeasti yhteen yksi ynnä yksi ja päättelee Beaun tappaneen miehen. Sekunnin murto-osassa äiti tekee päätöksen suojella poikaansa ja alkaa siivota ja peitellä tapahtuman jälkiä.

Margaret on nainen, joka on olosuhteiden pakosta oppinut navigoimaan perhettään yksin, mutta tällaiseen ahdinkoon hän ei ole vielä koskaan joutunut. Jääkaappini ovessa on magneetti, jonka ostin kerran rohkaisuksi itselleni. Siinä sanotaan näin: "Nainen on kuin teepussi. Et tiedä, kuinka vahva hän on, ennen kuin hän joutuu kuumaan veteen." Tämä pitää todella paikkansa Margaretin kohdalla. Hän osoittautuu suorastaan sairaan vahvaksi. Välillä tämä nainen on aivan kauhuissaan, mutta toimii kuitenkin kuin autopilotilla suojellakseen perhettään. Pelko antaa hänelle voimaa, ja hän pystyy siirtämään elottoman ruumiin veneeseen, ajamaan sen järvelle ja pudottamaan sinne - kaiken tämän aivan yksin aamun varhaisina tunteina. Hetken hän on jo antamassa itselleen luvan romahtaa, mutta sitten hän muistaa: rannassa on vielä siivottavaa. Palattuaan rantaan hän huomaa Darbyn auton olevan talon edessä. Se pitää ajaa nopeasti pois. Mutta missä ovat avaimet? Virtaviivainen urheiluauto tuntuu ivaavan Margaretin hätää: "Take the plunge. The Deep End", kirkuu auton rekisterikilpi. Ei auta muu kuin palata takaisin järvelle ja sukeltaa hyiseen veteen kopeloimaan avaimet kuolleen miehen taskusta. Margaret selviytyy tästäkin. Ajettuaan sitten auton kaupunkiin hän muistaa vielä pyyhkiä sormenjälkensä ratista. Ja sitten onkin aika palata kotiin lähettämään lapset kouluun.

Katsoja tietää, että Darbyn kuolema on onnettomuus, ja toivoo loppuun asti, että totuus valkenisi Margaretillekin. Miksi hän ei voi kysyä asiaa pojaltaan suoraan? Miksi hän ei kutsu poliisia paikalle ruumiin löydettyään? Margaret kuitenkin vaikenee ja valitsee toimia oman oletuksensa ja pelkonsa ajamana. Valinta ei varmasti ole moraalisesti oikea ja osoittautuu naiselle itselleen äärettömän raskaaksi kestää, mutta jollakin tavalla ymmärrän häntä. Pystyn samastumaan Margaretin tuskaan äitinä. Hän on kuin leijonaemo puolustamassa pentuaan. Hän on myös nainen, jonka on kiperässä tilanteessa pakko pärjätä yksin. Miehensä hän yrittää tavoittaa puhelimitse, siinä kuitenkaan onnistumatta. (Itse asiassa edes Thomasin ääntä ei elokuvassa milloinkaan kuulla. Hän on vain nimi, joka jatkuvasti mainitaan, mutta itse henkilöä ei milloinkaan nähdä.) Läheisiä ystäviä ei Margaretilla tunnu olevan. Ainoa lähellä oleva aikuinen on appiukko Jack (Peter Donat), joka on oikeastaan kuin perheen neljäs lapsi. Hänen elämänsä pyörii hänen oman itsensä ja omien vaivojensa ympärillä, eikä hän juurikaan ole kiinnostunut siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ja siellä todellakin tapahtuu. Koettelemus ei suinkaan ole ohi, vaan seuraavaksi näyttämölle ilmestyy kiristäjäkaksikko, jolla on hallussaan paljastava videonauha Darbyn ja Beaun suhteesta. He uhkaavat toimittaa videon poliisille, elleivät saa vaatimaansa rahasummaa. Margaret yrittää epätoivoisesti hankkia rahat soittelemalla pankkeihin ja piipahtelemalla kaupungissa yrittämässä saada kiinnitystä taloon ja lopulta panttaamassa korunsa ja vihkisormuksensa. Pyykit ja ruoat hoituvat siinä ohessa yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, perheen ollessa autuaan tietämätön äidin puuhista.

Vatsaani alkaa suorastaan kiristää, kun seuraan tämän naisen ahdinkoa. Miten hän muita suojellakseen pitää kaiken pinnan alla ja on itse samalla koko ajan katkeamispisteessä. Margaret on kuin kala perheen akvaariossa. Se on koko ajan näkyvissä, ja sen liikkeitä voi seurata, kun se kulkee tutuilla reiteillään. Mutta samanaikaisesti se elää kuitenkin omaa, salattua elämäänsä omassa hiljaisessa maailmassaan, eikä kukaan tiedä, mitä sen sielun sopukoissa oikeastaan liikkuu. Tapa, jolla Margaret pitää kulissit pystyssä ja muut perheenjäsenet turvallisessa tietämättömyydessä siitä mitä ympärillä ja hänen sisällään tapahtuu, tuntuu jollakin tavalla tutulta. Omassa elämässänikin on ollut aikoja, jolloin olen ollut ahdistuksesta tai surusta sairas, mutta on ollut vaan pakko jaksaa ja yrittää käyttäytyä normaalisti. Lasten tähden. Perheen tähden. Pakkotilanne antaa voimia ja kestävyyttä ja turruttaa tunteet. Sitä vaan jaksaa ja jaksaa. On hoidettava ruoanlaitto ja pyykki ja tuettava perhettä, vaikka tuntuu siltä, että maailma on romahtamaisillaan. Millaista onkaan olla aikuinen ja äiti, kun tekisi mieli heittäytyä lattialle kuin pieni lapsi ja alkaa kirkua, mutta ei voi!

Mutta jossain vaiheessa meille kaikille tulee hetki, jolloin on pakko saada puhua tuska ulos. Ja tuo hetki tulee Margaretillekin. Yllättäen hän huomaa purkavansa sydäntään Alekille (Goran Visnjik), toiselle kiristäjistä. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, heidän välilleen on syntynyt jonkinasteinen läheisyys ja luottamus. Alek päättää luopua vaateistaan ja yrittää saada rikostoverinsakin tekemään samoin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta mies valitsee suojella Margaretin perhettä uhraamalla itsensä. Tähän tarinaan pelastava ritari ilmestyy siis aika yllättävässä hahmossa.

Kun jännitys on lauennut  ja uhka perheen yltä väistynyt, Margaret makaa luhistuneena vuoteessaan Beaun yrittäessä kömpelösti lohduttaa äitiään. Pinnan alle on kuitenkin kätketty niin paljon, että he eivät pysty puhumaan avoimesti. "En tiedä mitä sanoa", Margaret sopertelee. "Älä sano mitään, minun ei tarvitse tietää, ei se ole tärkeää", vastaa poika. Toisaalta nämä sanat ovat armolliset ja vapauttavat. Mutta eikö Beau toisaalta tee äidilleen karhunpalveluksen antamalla tälle edelleen luvan jatkaa tuhoisaa vaikenemistaan?

Ja tässä hetkessä perheen isä sitten vihdoin astuu näyttämölle, tosin vain puhelimen välityksellä.  "Äiti, isä soittaa!", huutaa teini-ikäinen tytär alakerrasta. Tähän elokuva päättyy, eikä meille näytetä, pystyykö Margaret kokoamaan itsensä ja puhumaan miehensä kanssa. Ja jos pystyy, emme tiedä, mitä hän tälle kertoo. Pahoin pelkään kuitenkin, että hän sanoo, että kotona on kaikki hyvin ja ettei mitään erikoista ole tapahtunut… Margaret on kuin tuo syvä vesi, johon elokuvan nimi viittaa. Syvyys, johon on vajonnut paljon asioita. Salaperäinen maailma, jonne muut eivät näe. He näkevät vain veden tyynen ja kirkkaan pinnan, mutta syvyyteen haudattuna on ääneen lausumattomia sanoja, kysymättä jääneitä kysymyksiä ja tukahdutettuja avunhuutoja.

Jos nyt jotakin Margaretin tarinasta voimme oppia, niin ainakin sen, että todellisten, merkityksellisten asioiden sanominen ääneen voi olla todella pelottavaa. Ja kuitenkin se on meille ihmisille annettu keino, jolla voimme ainakin yrittää tehdä itsemme syvällä tavalla ymmärretyiksi ja myös ymmärtää toisia. Mielellään jo vähän ennen kuin olemme siinä pisteessä, että maljamme alkaa vuotaa yli (eikä siis missään positiivisessa merkityksessä), asioista on puhuttava rehellisesti, oli se kuinka pelottavaa tahansa. Eiköhän Sananlaskujen kirjoittajan oivallus päde tähänkin tilanteeseen. Hän kun on sanonut, että oikeaan aikaan sanotut sanat ovat arvokkaita kuin kultaomenat hopeamaljassa.

Cast away - Tuuliajolla

138 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Robert Zemeckis

"Kuulkaa nyt te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu." Aika tulipalonkatkuista tekstiä näin heti alkuun, mutta tätä elokuvaa katsellessani nämä sanat Jaakobin kirjeestä nousivat väistämättä mieleeni. Me suunnittelemme, mutta emme voi tietää, toteutuvatko suunnitelmamme. Me emme tiedä, mikä meitä kulman takana odottaa.

Ei tiennyt Chuck Norriskaan (Tom Hanks), mies, jonka elämä oli tavoitteellista, tehokasta ja sekunnin tarkkuudella ajoitettua. Kunnianhimoisena pyrkimyksenään pitää FedExin postitoimitukset nopeimmassa mahdollisessa aikataulussa hän kiertää ympäri maailmaa kouluttamassa yrityksen paikallista työvoimaa. Jouluna hän nauttii iloisen ja runsaan aterian perheensä parissa ja kiirehtii sitten taas työmatkalle. Viime töikseen lentokentällä hän antaa tyttöystävälleen Kellylle  (Helen Hunt) joululahjaksi kihlasormuksen ja lupaa palata uuden vuoden aatoksi hänen luokseen.

Ja sitten kulman takaa tulee jotakin yllättävää. Omat suunnitelmat häviävät kuin se savu, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Lentokone, jolla hän matkustaa, putoaa jonnekin Tyyneenmereen. Muut koneessa olijat menettävät henkensä, mutta Chuckin henki säästyy kuin ihmeen kautta. Kumiveneessä retkottaen hän ajautuu asumattoman saaren rantaan, josta tulee hänen kotinsa seuraaviksi vuosiksi. Miehen elämä saarella on kuin Selviytyjät- kisaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ketään ei tosin voi äänestää ulos, sillä hän on saarella ypöyksin ja yksin hänen täytyy myös selvitä. Robinson Crusoen lailla hän oppii kaikki välttämättömät taidot, joita henkiinjäämiseen tarvitaan. Tätä kaikkea on kiehtovaa seurata -  ja samalla kiittää onneaan siitä, ettei itse ole joutunut vastaaviin olosuhteisiin.

Kellyn valokuvaa katsellen Chuck kuuntelee aaltojen pauhua ja merkitsee päivien kulun kallioseinämään raapustamillaan viivoilla. Mies, jolle täsmällisyys on ollut kaikki kaikessa ja sekunnit ja minuutit ajan tärkeimpiä yksiköitä, on nyt pakotettu tarkkailemaan ajan kulkua auringon nousun ja laskun mukaan. Haaveet saarelta pois pääsemisestä ovat kilpistyneet valtaviin maininkeihin, jotka lyövät rantaan ja paiskaavat armotta hänen kumiveneensä takaisin rantaa kohti. Ja niin miehellä, joka on ollut tunnettu tiukasta tavoitteellisudestaan ja tehokkuuden vaatimuksestaan, on nyt ainoana tavoitteenaan hengissä pysyminen.

Kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ajautuu jostakin irronnut metalliovi. Aikansa sitä katseltuaan Chuckilla alkaa raksuttaa: ovi voisi toimia purjeena. Purje auttaisi häntä pääsemään rantaan iskeytyvien aaltojen yli avomerelle. Hän voisi rakentaa lautan ja päästä pois saarelta ja pelastua. Jos olet nähnyt leffan, tiedät, että niin myös tapahtuu, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Pörröhiuksineen ja risupartoineen alkuasukkaan näköiseksi muuttunut, ruskeaksi paahtunut ja solakaksi jäntevöitynyt FedExin toimihenkilö ajelehtii lautallaan avomerellä, kunnes ohi ajava laiva poimii hänet turvaan ja vie jälleen sivistyksen pariin. Hän on kuin kuolleista herännyt, sillä kotona on jo vietetty hänen hautajaisiaan. Kukaan ei uskonut hänen enää palaavan.

Teemoja pohdiskeltavaksi löytyisi tästä selviytymistarinasta vaikka kuinka paljon. Elämän hauraus ja omien suunnitelmiemme katoavaisuus. Ihmisessä oleva kiihkeä henkiinjäämisvietti, joka pakottaa yrittämään viimeiseen asti. Muutos, joka raivokkaan tehokkaassa, elämän ongelmiin nopeita patenttiratkaisuja tarjoavassa miehessä tapahtuu, kun hän viettää muutaman vuoden yksin autiolla saarella. Kipeänsuloinen jälleennäkeminen rakastetun kanssa tilanteessa, jossa rakkaus ei ole kadonnut mihinkään, mutta elämä on pakottanut tekemään valintoja, jotka tekevät yhteisen tulevaisuuden mahdottomaksi. Elämän näennäinen sattumanvaraisuus, joka näkyy siinä, miten Chuck jostakin syytä päättää jättää avaamatta yhden turmakoneesta rantaan ajautuneista postipaketeista. Ja miten paketin palauttaminen takaisin sen lähettäjälle näyttäisi sitten avaavan aivan uusia näköaloja miehen tulevaisuuteen...

Kuitenkin tällä katselukerralla erityisesti kaksi seikkaa puhuttelivat minua. Ensinnäkin Wilson, epäilemättä maailman kuuluisin lentopallo, joka kuoriutuu esiin eräästä postipaketista. Kuin luolamiehet aikanaan Chuck saa inspiraation tehdä taidetta ja maalaa pallolle kasvot. Ja äkkiä hän ei olekaan enää yksin, hänellä on seuranaan Wilson! Meillä ihmisillä on tarve saada jakaa elämäämme, puhua jonkun kanssa ja saada vastakaikua ajatuksillemme. Ja ellei ketään ole, me kehitämme jonkun. Lapsena lelut voivat toimia juttukavereina, tai mielikuvituskaverit, jotka ovat lapselle yhtä todellisia kuin todelliset ihmiset. Aikuiset juttelevat lemmikkieläimilleen. Tai puhuvat itsekseen, niin kuin minäkin kauhukseni huomaan yhä useammin tekeväni. Chuckinkin elämä saarella alkoi luistaa selvästi paremmin sen jälkeen, kun Wilson lyöttäytyi hänen seuraansa.

Onkin suorastaan hellyttävää seurata Chuckin ja Wilsonin suhteen kehittymistä ja sitä, miten syvästi tämä aikuinen mies kiintyy pallokaveriinsa. Itseäni Wilsonin ja Chuckin ystävyys kosketti erityisesti myös sen vuoksi, että minullakin oli joskus oma wilson, Siku-pallo niminen olento. Se koostui pienestä kankaisesta pallosta, jolle olin piirtänyt hymyilevät, töröhampaiset kasvot ja jonka olin kiinnittänyt hakaneuloilla paksuneuloksisiin sukkahousuihin. Sukkahousujen jalkateriin olin työntänyt kumipallot ja yläosaan sohvatyynyn pieneksi pulleaksi vartaloksi. Näin muodostui pitkäjalkainen ja paksumahainen hahmo, jolla ei ollut käsiä eikä kaulaa, mutta joka vaikutti silti varsin inhimilliseltä ja elävältä. Vaikka en ollut enää ihan pieni tyttö Siku-pallon kanssa touhutessani, silti se alkoi vaikuttaa kovin elävältä, kun sitä katseli ja otti sen mukaan istumaan kanssaan ruokapöytään. Kiusaus keskustella sen kanssa oli kova. Niin että ymmärrän Chuckia oikein hyvin. Ja Wilsoniakin.

Sitten se toinen asia, jota jäin miettimään. Kun tulee puhe autiolle saarelle joutumisesta, huomaan tätä nykyä usein pohtivani sitä, miten tuollaisiin olosuhteisiin joutunut ihminen kokee suhteensa Jumalan kanssa. Millaista olisi olla uskovana yksin autiolla saarella? Ja ellen olisi uskova sinne joutuessani, olisiko todennäköistä että tilanne olisi muuttunut sieltä pois päästessäni? Tätä ulottuvuutta ei Cast awayssa sivuttu ollenkaan, mutta uskon, että istuessaan iltaisin pilkkopimeällä rannallaan katselemassa meren ylle levittäytyvää tähtitaivasta Chuck mietti muutakin kuin seuraavan päivän ruoanhankintaoperaatioita. Minusta on myös mukava ajatella, että Taivaan Isähän se oli, joka lähetti ystävällisen valaan lähelle Chuckin lauttaa miehen viruessa sen päällä auringon porottaessa. Ei nielaisemaan miestä vatsaansa niin kuin Joonan aikanaan, vaan herättämään hänet vesisuihkullaan ja pitämään hänet näin hengissä.

Entä mitenkähän autiolle saarelle joutuminen mahtaisi vaikuttaa omaan jumalasuhteeseeni? (Olettaen tietenkin, että pysyisin saarellani hengissä kauemmin kuin yhden vuorokauden...) Olisin saarella aivan yksin: ei ystäviä, ei seurakuntaa, ei pastoreita, ei pienryhmiä, ei saarnoja joita kuunnella netistä, ei Raamattua. Vain minä ja se mitä muistiini ja sydämeeni ja henkeeni on Jumalasta ja hänen sanastaan tallentunut elämän varrella. No, tietysti saarella olisi myös Jumala itse, joka on kaikkialla Henkensä kautta. Puhuisinkohan hänelle enemmän? Ja kuulisinko selvemmin mitä hän sanoo? Olisinkohan kohta kuin Adam, joka käyskenteli paratiisissa illan viileydessä Jumalan seurassa ja keskusteli hänen kanssaan? Ehkä ainakin huomaisin muistavani Raamattua ulkoa enemmän kuin uskoinkaan muistavani. Ehkä henkeni aktivoituisi purkamaan ulos sinne tallentunutta aineistoa tilanteessa, jossa mitään ulkopuolisia tallenteita ei olisi. Ja kyllähän karu totuus on, että vaikeuksia ja haasteita saarellani olisi niin paljon, että se yksinkertaisesti pakottaisi olemaan tosi tiiviissä yhteydessä ylöspäin, ilman sen ylevämpiä hengellisen kasvun tavoitteita.

Entä sitten se puoli asiasta, että hyvin, hyvin usein Jumala rakastaa ja rohkaisee, lohduttaa ja neuvoo, opettaa ja kehottaa meitä toisten ihmisten kautta? Juuri siksihän esimerkiksi seurakunta parhaimmillaan on niin mahtava juttu. Saattaa olla, että tilanteessa, jossa saarellani ei olisi muita ihmisiä, päätyisinkin ehkä perustamaan oman, hiukan omalaatuisen "seurakunnan". Ehkä ennen pitkää löytäisin itseni tekemästä kookospähkinöistä lisää Wilsonin kaltaisia hahmoja, joiden kanssa voisin pitää jumalanpalveluksia. Ehkä jakaisin seurakuntani pienryhmiinkin. Hyi hyi, harhaoppistako? Ehkä, mutta extreme-olosuhteissa kaikki keinot järjissä pysymiseen lienevät sallittuja, Taivaan Isäkään tuskin niille otsaansa rypistäisi. Luulen, että hän saattaisi olla ihan mielellään mukana tällaisessakin, aikasmoisen sekalaisessa seurakunnassa.

Ehkäpä sitä joskus tarvitsisi tällaisen autio saari -kokemuksen, että osaisi vielä enemmän olla kiitollinen niistä ihmisistä, joita omaan elämänpiiriin on annettu. Vaikkei yhteiselo toisten kanssa aina pelkkää juhlaa olekaan, niin onhan se kuitenkin mahtava juttu, että seuranamme ruokapöydässä ja vieressämme kirkonpenkissä istuu eläviä ihmisiä eikä Wilsoneita, Siku-palloja tai kookospähkinöitä.

The Descendants

110 minuuttia, valmistusvuosi 2011. Ohjaus Alexander Payne

Ensi sunnuntaina vietämme isänpäivää, joten onnittelut jo etukäteen kaikille isille! Olette tosi tärkeitä ihmisiä tosi vaativassa tehtävässä. Teemaan sopivasti tämän viikon elokuvamme kertoo erään isän tarinan.

"Henkilökohtaisia asioita ei kerrota vieraille", ojentaa Matt King (George Clooney) tytärtään elokuvan The Descendants alkupuolella. Eipä tiedä Matt näin sanoessaan, että joutuu vielä pyörtämään sanansa, ennen kuin elokuva on päätöksessään. Matt on mies, joka on aina halunnut tulla toimeen omillaan ja antaa lapsilleen mallin rehellisestä työnteosta. Asian varjopuoli on se, että asianajotoimistossaan töitä paiskiessaan hän on samalla väistämättä laiminlyönyt perhettään. Hän on vieraantunut tyttäristään, 17-vuotiaasta Alexista (Shailene Woodley) ja 10-vuotiaasta Scottysta (Amara Miller), eikä myöskään ole hoitanut suhdettaan vaimoonsa Elizabethiin (Patricia Hastle).

"Perheen asioista ei puhuta muille", lukee siis Kingin perheen huoneentaulussa, mutta useimmista asioista ei tässä -  niin kuin ei monessa muussakaan perheessä - puhuta myöskään perheen sisällä. Ei vain ole ollut aikaa, kykyä, eikä ehkä haluakaan oikeasti kohdata toinen toistaan. Havaijin saaristo on elokuvassa paitsi sen tapahtumapaikka, myös kuva Kingin perheestä. Hekin ovat kuin saaristo, miettii Matt: kaikki samaa kokonaisuutta, mutta silti erillisiä ja yksinään ja ajautumassa hiljalleen kauemmaksi toisistaan. Eikä laajempi suku tarjoa läheisyyttä yhtään sen enempää. Mattin appi on lukkiutunut omaan ihannekuvaansa tyttärestään ja syyttämään vävyään siitä, että tämä on laiminlyönyt vaimoaan. Anoppi taas on dementikko, joka ei edes muista, että hänellä on Elizabeth-niminen tytär.

Mitä sitten ovat ne henkilökohtaiset asiat, joista ei olisi saanut puhua vieraille? Perheen äiti on joutunut moottoriveneonnettomuuteen ja vaipunut sen seurauksena koomaan. Hän makaa sairaalassa, jossa hänen elintoimintojaan pidetään yllä keinotekoisesti, ja läheiset uskottelevat toisilleen, että hän vielä jonakin päivänä herää. Kunnes lääkäri sitten kertoo Mattille karun totuuden: "Elizabeth ei palaa koskaan ennalleen, hänen tilansa huononee koko ajan, ja hänet on irrotettava koneista." Mattia kehotetaan kertomaan tilanteesta sukulaisille ja ystäville ja antamaan heille mahdollisuus sanoa Elizabethille hyvästi.

Mattin pitkä taistelu murtumista vastaan alkaa tästä hetkestä. Mieluiten hän pitäisi uutisen vain omana tietonaan, mutta ymmärtää kyllä, että asiasta on ennen pitkää kerrottava muillekin. Tuekseen hän hakee Alexin kotiin sisäoppilaitoksesta ja kertoo tälle totuuden äidin tilasta. Miehen taakka tulee kuitenkin entistä raskaammaksi, kun hän saa tyttäreltään kuulla, että äidillä on ollut suhde toiseen mieheen ja että hän oli ollut aikeissa hakea avioeroa. Näin jälleen kerran tragedian myötä aletaan vetää verhoa pois asioiden päältä, joista ei siihen asti ole puhuttu. Perheen ilmapiiri on jo pitkään ollut sairas. Nyt heidät kaikki on pysäytetty rajulla tavalla, ja näyttää väistämättömältä, että tilanne ei voi jatkua entisellään.

Tapahtumien edetessä Kingin perheeseen alkaakin puhaltaa raikas tuuli, joka laittaa elämän ja arvot uuteen järjestykseen. Perheeseen kuulumattomat, vieraat ihmiset auttavat Mattia ja tyttöjä näkemään asioita uudella tavalla. Heidät suorastaan pakotetaan kohtaamaan vaikeitakin asioita ja pääsemään näin lähemmäksi toisiaan. Mukaan kuvaan ilmestyy ensinnäkin Alexin ystävä Sid (Nick Krause), nuorimies, jonka kasvoille näyttää pysyvästi jääneen juuri unesta heränneen ihmisen hiukan pöllämystynyt, vielä unimaailmoissa viipyilevä ilme. Unisesta ulkomuodostaan huolimatta Sid seuraa tilanteita tarkasti ja pukee havaintojaan sanoiksi terävästi ja raadollisen rehellisesti. Hän rikkoo kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä ja ylittää reviirirajat mennen tullen tallustellessaan perheen ja suvun ihmissuhdeviidakossa. Heti ensitapaamisesta lähtien Matt tuntee Sidia kohtaan voimakasta vastenmielisyyttä, ja pojan jatkuva läsnäolo perheen elämässä sotii hänen periaatteitaan vastaan. Mutta joskus tarvitaan kirurgin parantavaa veistä, kun muu ei enää auta, ja yllättäen juuri teräväkielinen ja totuuksia töksäyttelevä Sid osoittautuukin ihmiseksi, joka ymmärtää Mattia ja puolustaa häntä.

Perhe saa kokea myös toisen parantavan ulkopuolisen kosketuksen. Matt on etsinyt käsiinsä miehen, jolla on ollut suhde Elizabethin kanssa, ja haluaa antaa myös hänelle mahdollisuuden sanoa naiselle hyvästi. Miehen sijasta sairaalaan saapuukin yllättäen tämän vaimo, Julie (Judy Greer). "Elizabeth, minun täytyy antaa sinulle anteeksi, vaikka minun pitäisi vihata sinua", sopertaa Julie itkunsa seasta. Sanat ovat kuin suoraan anteeksiantamisen oppikirjasta. Juliella jos kellä olisi hyvä syy vihata Elizabethia, mutta hän haluaa valita toisin, ja hänen valintansa näyttää koskettavan Mattia syvästi. Näin Elizabeth, nainen, jonka elämänliekki on hiipumassa lopullisesti, kuljettaa tapahtumia eteenpäin kooten ihmisiä yhteen ja muuttumaan vuoteensa vierelle. Koomassa makaavalle vaimolle ja äidille on nyt helppo purkaa vuosien varrella kertyneet kiukut ja katkeruudet. Ja kun ne on saatu tieltä pois, löytyvät myös kiintymyksen ja kaipauksen tunteet. Näin käy myös Mattille. Koko elokuvan ajan hän on näyttänyt olevan itkuun purskahtamaisillaan, ja kun itku sitten vihdoin tulee, on se suuri helpotus - myös katsojalle. 

The Descendants  -elokuvassa minua puhuttelee erityisesti suljetun perhepiirin teema. Haluamme mielellämme ajatella perhettä aina lämpimänä, rakkaudellisena yhteisönä, joka idyllisimmillään esiintyy entisajan aapiskirjan sivuilla. Siksi voi olla tosi vaikea myöntää, että perhe saattaa olla myös todella ummehtunut ja sairas paikka. Ja se, että kaikki asiat yritetään tiukasti pitää vain perheen sisällä, on varmasti saanut aikaan useampia onnettomia elämiä kuin uskallan edes ajatella. Revittäisiinkö jo vihdoinkin alas seiniltä kaikki ne huoneentaulut, joissa julistetaan, että perheen asioista ei pidä puhua muille! Onneksi näyttäisi siltä, että Kingin perheen seiniltä niitä on jo alettu ottaa pois. Jälkipolvien tulevaisuus näyttää siis valoisammalta.

Tosi koskettavaa on myös Mattin epävarmuus hänelle yhtäkkiä langenneessa isän ja ainoan vanhemman roolissa. Lapset ovat jääneet hänelle etäisiksi, ja se mitä teini-ikäisen ja varhaismurrosikäisen tytön sisällä liikkuu on hänelle ylipäätään suuri mysteeri. Hän rakastaa lapsiaan, mutta ei tunnu koskaan löytävän oikeaa tapaa ilmaista sitä heille. Oli oikeastaan tosi lohdullista seurata Mattia tyttäriensä pyörityksessä ja kasvatuksen ammattilaisten nuhdeltavana. Ihanaa, että on joku muukin, joka ei osaa olla viisas ja kypsä kasvattaja, vaan on ihan pallo hukassa suurimman osan aikaa!  Mattin hahmo poikkeaa aika lailla muista rooleista, joita George Clooney on näytellyt. Yleensähän olemme tottuneet näkemään, miten hän tyynellä, vastustamattomalla charmillaan, terävällä älyllään ja puhetaidollaan selvittää tilanteen kuin tilanteen. Ehkä juuri siksi Matt kaikessa inhimillisyydessään ja epävarmuudessaan on niin koskettava. 

Elokuvan sanoma on yllättävän rohkaiseva. Suurenkaan menetyksen ei tarvitse merkitä kaiken loppua, vaan se voi olla jonkin uuden alku. Kingin perheessä äidin kuolema yhdistää isän ja tyttäret uudella tavalla, läheisemmiksi kuin koskaan. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Matt ja tytöt ovat yhdessä arkisessa, rennossa hetkessä, josta välittyy läheisyys ja lämpö. Heidän on hyvä vain olla yhdessä, sanoja ei tarvita. Toisaalta sanomattomat sanat ja lausumattomat lauseet eivät enää ole muurina heidän välillään, ja kiireetön läsnäolo luo nyt tilan, johon painaviakin sanoja voi tarvittaessa lausua. Heillä on yhteiset juuret, yhteinen menneisyys ja toivoa siitä, että myös tulevaisuudessa heidän elämänsä koskettavat toisiaan läheisesti. On surullista, että tätä läheisyyttä tuskin olisi syntynyt ilman äidin kuolemaa. Mutta samalla on lohdullista tietää, että joskus menetyksestä voi nousta esiin uutta elämää, jotakin sellaista hyvää, jota ilman tuota menetystä ei koskaan olisi saatu kokea. Antakoon se toivoa meille kaikille.