Déjà vu

126 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Tony Scott

Oletko koskaan halunnut palata ajassa taaksepäin ja tehdä jonkin asian toisin? Minä olen, useita kertoja. Siis halunnut tehdä niin, mutta en tietenkään ole pystynyt siihen. Kukaan meistä ei pysty, mutta unelma elää sisällämme sitkeästi. Saada uusi mahdollisuus, voida tehdä tehdyt tekemättömiksi ja valita toimia toisin.

Tämä unelma on monien tieteiselokuvienkin taustalla, myös Déjà vun. Nimestään huolimatta tässä elokuvassa ei siis ole kyse  - ainakaan pelkästään - siitä tunteesta, joka meillä kaikilla varmasti joskus on ollut, että olemme eläneet jonkin tietyn hetken aikaisemminkin. Elokuvan sankarille, agentti Doug Carlinille (Denzel Washington) annetaan oikeasti mahdollisuus palata menneisyyteen ja kokea tilanteita ja tapahtumia uudestaan.

Elokuva käynnistyy New Orleansissa tapahtuvasta lauttaonnettomuudesta, kun jokilautalla räjähtää. Doug on lähetetty tutkimaan tapausta, ja hänet kutsutaan katsomaan ruumishuoneelle tuotua naisen ruumista. Nainen näyttää räjähdyksen uhrilta, mutta ruumis on löydetty joesta jo ennen lautan räjähtämistä. Tämä saa Dougin epäilykset heräämään, ja hän päättelee, että naisen kohtalolla saattaa olla jokin yhteys tapahtumaan. Ehkä kyse ei olekaan onnettomuudesta?

Joskus poliiseja ja muita viranomaisia syytetään siitä, että he kohtelevat ihmisiä vain "tapauksina", vailla inhimillisyyttä. Tämä ei ole totta ainakaan Dougin kohdalla. Kun hän katsoo ruumishuoneella makaavaa nuorta, kaunista naista, jonka elämä on väkivaltaisesti katkaistu kesken, hän kokee paitsi myötätuntoa, myös jotakin enemmän. Jokin hänen yksinäisessä sydämessään liikahtaa. Hänestä tuntuu, että Claire Kuchever (Paula Patton) olisi saattanut olla ihminen, jonka hän olisi halunnut oppia tuntemaan paremmin. Ruumiissa olevat jäljet paljastavat, että nainen on ollut vangittuna ja että hänet on todennäköisesti murhattu. Doug haluaa kiihkeästi selvittää rikoksen ja saattaa syyllisen vastuuseen teostaan. Tässä vaiheessa hallituksen supersalainen laboratorio, joka on myös mukana onnettomuuden tutkinnassa, on jo pannut merkille Dougin terävät aivot ja tarmokkuuden, ja hänet kutsutaan mukaan heidän projektiinsa.

Déja vu eroaa monista muista tieteiselokuvista olemalla aivan ällistyttävän todentuntuinen. Hallituksen laboratorion vaikuttavannäköinen tietokonerivistö ja niiden takana istuvat ihmiset, jotka keskustelevat monimutkaisin teknisin ja tieteellisin termein, vakuuttavat katsojan -  tai vakuuttivat ainakin minut. He ovat onnistuneet kehittämään tavan, jolla voidaan katsella reaaliajassa menneisyyteen. Tietylle alueelle asennetut erityiskamerat näyttävät, mitä siellä tapahtuu noin kaksi vuorokautta aikaisemmin. Dougille kerrotaan kuitenkin peitetarina, että kamerat muka kuvaavat tapahtumia normaaliin tapaan ja että filmin esittämisessä vain on teknisistä syistä johtuen kahden vuorokauden viive. Doug pyytää, että hänelle näytettäisiin Clairen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin, jotta hän voisi saada selville, miten murhaaja on päässyt naiseen käsiksi.

Ruumishuoneella syntynyt ensikosketus ja kiinnostus Clairea kohtaan vain syvenee, kun Doug katselee screeniltä hänen päivittäistä elämäänsä. Fiksuna miehenä Doug alkaa kuitenkin aavistella, että se mitä hän näkee, ei olekaan tallennetta, vaan että hän todella seuraa aitiopaikalta naisen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin. Kun hän sitten onnistuu saamaan screenillä näkemänsä Clairen reagoimaan aiheuttamaansa häiriöön (kohtaus, jonka uskoisin saavan turtuneimmankin tieteiselokuvien katsojan yllättymään), laboratorioväen on pakko myöntää, että kyse on todella menneisyyteen katsomisesta reaaliajassa. Dougin aivoissa alkaa taas raksuttaa. Jos menneisyyden tapahtumia pystyy seuraamaan, ehkä niihin pystyy myös vaikuttamaan. Voisiko hän muuttaa tapahtumien kulkua niin, että murhaaja saadaan kiinni, ennen kuin tämä löytää naisen?

Ennen ritari ratsasti valkoisella ratsullaan pelastamaan kaunottaren. Nyt ritari ahtautuu aikakoneeseen ja siirtyy menneisyyteen pelastamaan hänet. Mutta se on aivan yhtä kaunista ja koskettavaa. Herkkä, haikeansuloinen musiikki (josta iso kiitos Harry Gregson-Williamsille) säestää kohtauksia, joissa kuvataan Dougin ja Clairen suhteen lähentymistä: hetkiä, joissa Doug katselee Clairea menneisyydessä, ja kohtaamisia, joissa luottamus vähitellen alkaa rakentua heidän välilleen. Erityisen jännitteen ja lumon tähän aikaseikkailuun antaakin juuri tämä kahden ihmisen rakastuminen yli ajan rajojen. Ensin Doug rakastuu naiseen, joka on jo siirtynyt tästä ajasta tuonpuoleiseen. Ja kun hänelle sitten selviää, että voisi vielä olla mahdollista saada nainen palaamaan takaisin elämään ja tähän maailmaan, Doug tekee tietysti kaikkensa pelastaakseen hänet. Jos ei tämä ole romanttista, niin ei mikään!

Ja silti Dèjà vu kiehtoo todennäköisesti myös katsojia, jotka arvostavat tieteellisiä ja teknisiä yksityiskohtia. Nyt on kyse jostakin, joka on kaukana Paluu Tulevaisuuteen -elokuvien höyrypäisestä (mutta toki silti niin hurmaavasta) Docista, joka pykäsi milloin minkäkinlaisen laitteen, jolla sitten liikuttiin ajassa eteenpäin ja taaksepäin, ilman että keksijä itsekään aina tiesi kumpaan suuntaan oltiin menossa. Nyt ollaan tekemisissä vakavasti otettavien ihmisten ja vakavasti otettavan tieteen ja tietotekniikan kanssa. Tämä voisi olla oikeasti totta.

Voisi olla, vaan eipä taida kuitenkaan olla. Mutta miten upeaa olisikaan, jos se olisi totta, ja kaikki meidän "voi, jospa vain olisin tehnyt niin ja niin..."  ja " voi, kunpa olisin jättänyt tekemättä niin ja niin ..." - parahduksemme voisivat saada onnellisen lopun. Toisaalta, siitä voisi seurata aikamoinen sotku, jos me kaikki surffailisimme ajassa edestakaisin ja pyörtäisimme päätöksiämme ja tekisimme uusia. Ehkä sittenkin on parasta luottaa viisaamman tekemään suunnitelmaan ja odottaa ja omalta pieneltä osaltamme edesauttaa sen toteutumista. Meillehän on luvattu, että kerran koittaa aika, kun aikaa ei enää ole, ja saamme aloittaa alusta. Silloin kaikki entinen on mennyt, ja luvassa on vain uusia, hyviä alkuja.

Stranger than Fiction - Aidosti outoa

108 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Marc Forster

Stranger than Fiction on aivan valloittavan omituinen elokuva, jossa on sotkettu todellista elämää ja fiktiota suloiseksi sekamelskaksi. Paitsi että koko hommahan on tietysti fiktiota, koska kyseessä on elokuva. Mistä oikein on kysymys?

Avainhenkilöitä elokuvassa on neljä. Harold Crick (Will Ferrell), surusilmäinen verotarkastaja, joka elää sääntöjen ja rutiinien täyttämää, pientä, pelokasta elämää; Ana Pascal (Maggie Gyllenhaal), kahvilayrittäjä, johon Harold tutustuu työnsä puitteissa - ei siis kovinkaan miellyttävissä merkeissä - ja johon hän sitten myös rakastuu; kirjallisuuden professori Jules Hillard (Dustin Hoffman), jonka luokse Harold hakeutuu, kun hänen elämässään alkaa ilmetä arvoituksellisia asioita, joiden hän toivoo ratkeavan kirjallisuustieteen keinoin. Ja neljäntenä Karen Eiffel (Emma Thompson), kuuluisa kirjailija, joka on viimeistelemässä uusinta teostaan kymmenen vuoden kirjoitustauon jälkeen. No, oikeastaan päähenkilöitä on viisi, sillä Haroldin rannekellolla tuntuu myös olevan oma tahto....

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa katsojalle selviää, että Haroldin elämän tapahtumia ohjaa teksti, jota Karen naputtelee paperille kirjaansa kirjoittaessaan. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Harold on Karenin uuden kirjan päähenkilö ja kuulee tämän äänen selostavan päivittäistä elämäänsä. Tämä alkaa ymmärrettävästi käydä Haroldin hermoille, ja hän haluaakin löytää äänen lähteen ja vaientaa sen. Kun sitten selviää, että ääni kuuluu Karen Eiffelille, joka on tunnettu siitä, että hänen kirjojensa sankarit aina kuolevat, Harold haluaa entistä kiihkeämmin löytää kirjailijan.

Samalla Haroldin elämä on kuitenkin alkanut muuttua, ja nimenomaan hyvään suuntaan. Kuultuaan lähestyvästä kuolemastaan ja alistuttuaan siihen väistämättömänä tosiasiana hän ensimmäisen kerran herää oikeasti eloon. Samasta kokemuksesta ovat todistaneet monet, jotka ovat sairastuneet johonkin parantumattomaan sairauteen. Elämää on alkanut elää eri tavalla, kun sen rajallisuuden on ymmärtänyt. Professori Hillardkin rohkaisee Haroldia elämään täysillä niin kauan kuin elämää on jäljellä. "Mene elämään elämääsi niin kuin olet aina halunnut sitä elää", sanoo professori.

Ja Harold tekee niin. Ensi töikseen hän ostaa kitaran, jota hän on aina halunnut, ja päättää opetella soittamaan. Kohtaus kitarakaupassa kuvaa muuten oivaltavasti sitä mystistä prosessia, joka sisältyy ostopäätöksiimme. Valitsemme esimerkiksi juuri tietyn vaatteen, koska se tuntuu puhuvan meille ja meistä oikeita asioita. Jos taas erehdymme ostamaan vaatteen, joka ei viestitä näitä oikeita juttuja, se tulee roikkumaan käyttämättä kaapissamme. (En uskalla edes ajatella, montako sellaista omassa kaapissani roikkuu ilkkumassa tälläkin hetkellä.) Onneksi Harold tajuaa ostaa kitaran, joka puhuu oikeita asioita. Hänen taitonsa eivät päätä huimaa, mutta sielua on soitossa ja laulussa mukana sitäkin enemmän. Rikkinäisellä, merenvihreällä Fender Stratocasterillaan hän paitsi raivaa itselleen uuden elämän, myös voittaa lopullisesti Ana Pascalin sydämen.

Kun Harold antaa kitaransa laulaa, myös hänen elämänsä alkaa muuttua. Hän alkaa selvemmin tiedostaa, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hän alkaa tehdä asioita, jotka häntä ovat ennen pelottaneet. Harmaa puku jää kaappiin, ja punainen villapaita solahtaa ylle. Hän lakkaa olemasta vain oman elämänsä henkilöhahmo ja alkaa oikeasti elää elämäänsä. Musiikki yleensäkin ja varsinkin laulaminen ja soittaminen näyttävät hoitavan meitä. Muistan omastakin elämästäni vaiheen, jolloin musiikki tuntui pitävän minut hengissä ja nostavan sisältäni esiin jotakin uutta.

Haroldin mielitietty, Ana Pascal, on myös mielenkiintoinen henkilö. Rohkaiskoon hänen tarinansa kaikkia meitä, jotka mietimme, mitä ihmettä meidän loppujen lopuksi pitäisi elämällämme tehdä. Ana omistaa leipomo-kahvilan, jossa hän leipoo suussasulavia pikkuleipiä, leivoksia ja kakkuja. Mutta alun perin hänestä piti tulla jotakin aivan muuta. Hän opiskeli lakia Harvardissa, jonne hänet oli juuri ja juuri hyväksytty esseensä ansiosta, jonka aiheena oli "Miten haluaisin muuttaa maailmaa". Ahkerat opiskelijat kokoontuivat ryhmiin, joissa toisinaan työskenneltiin öisinkin. Syötävää kului, ja Ana otti tavakseen leipoa kokoontumisia varten. Leipomuksista pidettiin, ne antoivat energiaa ja hyvää mieltä, kaikki opiskelivat ahkerasti ja menestyivät hyvin. Ja niin Ana alkoi etsiä lisää ohjeita toinen toistaan herkullisempiin leivonnaisiin. Ryhmään alkoi tulla yhä uusia jäseniä, ja lopulta kun siinä oli kolmisenkymmentä ihmistä ja Analla kahdeksan paksua vihkoa täynnä reseptejä, hän ymmärsi, että hän muuttaisi maailmaa kaikkein parhaiten leipomalla. Opinnot Harvardissa loppuivat siihen, ja hän perusti oman kahvilan. Olisiko tässä elämänohjetta meille muillekin? Uskaltaisiko sitä oikeasti lakata elämästä muiden odotusten mukaan ja alkaa sen sijaan tehdä sitä mitä osaa ja minkä tekemisestä pitää, ja tehdä sitä sellaisella tavalla, että siitä on jollekin muullekin iloa?

Tämä elokuva liikkuu - omalla omituisella tavallaan - kirjojen maailmassa, ja tämä on varmasti yksi syy, miksi se kiehtoo minua niin paljon. Olen nimittäin monesti haaveillut (epäilemättä ruusunpunaiset lasit silmilläni) kirjailijana olemisesta. Korvat hörössä olen kuunnellut kirjailijoiden kertovan siitä, miten heidän henkilöhahmonsa syntyivät - yhtäkkiä he vain olivat siinä! Kadehdittava kokemus, sillä pinnistämällä ja ponnistamalla se ei onnistu, kokeiltu nimittäin on. Ainoa tyyppi, joka minun silmieni eteen ilmestyy, on pyöreärillinen poika, jolla on arpi otsassa, ja hänelle voi vain sanoa, että valitettavasti sinut on jo keksitty. Mutta kuinka upeaa olisikaan pystyä luomaan oma maailma ja ihmisiä, joiden elämää voisi suunnitella ja ohjailla. Maailma, johon voisi uppoutua. Ja kenties saisi kokea myös sen, miten tuo maailma äkkiä alkaakin elää omaa elämäänsä, ja sinä vain kirjoitat muistiin sen mitä näet tapahtuvan. Astetta arkisemmalla tasolla herkuttelen myös sillä ajatuksella, että kirjailijana voisi elää riippumattomana muusta maailmasta. Olla erakko, niin kuin Karen Eiffel. Ei tarvitsisi välittää ulkonäöstään - mikä helpotus! Samat rytkyt ja hapsottava tukka kelpaisivat päivästä toiseen.

Varjopuoli kirjailijan elämässä saattaisi olla se, mikä Karenillekin näyttää tapahtuneen. Hän elää niin täysin omassa maailmassaan, että ei enää ymmärrä ulkopuolista todellisuutta. Päivästä toiseen hän pohtii, miten saisi kirjansa lopussa päähenkilönsä hengiltä, ja on vilpittömän hämmästynyt kuullessaan assistentiltaan, että kaikki ihmiset eivät todellakaan koko ajan ajattele rakennuksen katolta hyppäämistä tai muita tapoja päättää päivänsä. Vaikka erakkokirjailijan elämästä aina välillä unelmoinkin, niin totta totisesti iloitsin, kun Karen lopulta murtautuu ulos umpiostaan ja synkästä maailmankuvastaan. Hän uskaltautuu mukaan tavalliseen olemassaoloon, missä pienet, arkiset asiat ja yhteys toisten ihmisten kanssa tuovat iloa ja merkitystä elämään. Kuten esimerkiksi mahdollisuus vihdoinkin tutustua professori Hillardiin. Molemminpuolinen kiinnostus on ollut vireillä jo vuosien ajan, ja elokuvan loppupuolella nämä kaksi viimein tapaavat. Kirjailija on selvästi nähnyt vaivaa pukeutumisensa kanssa tätä tapaamista varten, mutta ihan nappiin se ei ole mennyt - aivan kirjaimellisesti, sillä villatakki on hellyttävästi juoponnapissa. Mutta tuollaiset pikkuseikat eivät merkitse mitään näiden kahden nyt kohdatessa. Kun Hillard ja Karen astuvat yhdessä ulos Hillardin toimistosta, se on kuin lupaus uudesta, valoisammasta tulevaisuudesta, johon ovi on nyt auki.

"Jos tietäisit kuolevasi lähitulevaisuudessa, mitä tekisit ?" kysyy Harold Crick työtoveriltaan saatuaan tietää omasta lähestyvästä kohtalonpäivästään. Ystävän ei tarvitse kauaa miettiä kun hän jo vastaa, että tekisi sen mitä on aina halunnut tehdä: menisi avaruusleirille. Haroldin esittämä kysymys on oikeastaan avainkysymys, joka elokuvasta jää mieleen, sillä kaikkihan me tiedämme, että ei pitkäikäisimmänkään ihmisen elämä täällä maan päällä loppujen lopuksi niin kovin pitkä ole. Ainakin ikuisuuteen verrattuna se on todella lyhyt, mutta silti ainutkertainen, äärettömän arvokas ja merkityksellinen. Ehkä meidän kaikkien pitäisi siis uskaltaa esittää itsellemme Haroldin kysymys, ja vielä hiukan suoremmassa muodossa:  Koska tiedän kuolevani melko lähitulevaisuudessa, mitä teen? Miksi en alkaisi oikeasti elää elämääni ja tekisi jotakin, mitä olen aina halunnut tehdä? Harold osti kitaran, Ana alkoi leipoa ja Karen uskaltautui ihmisten ilmoille. Ja minä taisin alkaa kirjoittaa tätä blogia.

Finding Nemo - Nemoa etsimässä

96 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Andrew Stanton ja Lee Unkrich

Mitä ihmettä tekee animaatioelokuva tällaisessa vakavamielisessä blogissa? ajattelee ehkä nyt joku. Eivätkös animaatiot ole lapsia varten, eihän niistä aikuinen mitään irti saa. Hyvä jos jaksaa jälkikasvunsa seuraksi nuokkua yhden läpi.

Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. On animaatioita, jotka ovat puhuneet minulle elämästä osuvammin kuin monet ns. tavalliset elokuvat, ja tässä on yksi sellainen. Jo elokuvan ensimmäiset minuutit sisältävät kipeimmistä kipeimpiä elämän kysymyksiä: puolison väkivaltainen kuolema, syntymättömän lapsen menettäminen, riittämättömyyden tunne vanhempana ja se kipu, kun lapsi sanoo vihaavansa sinua,vaikka sinä haluat vain hänen parastaan. Ja yhä syvemmälle mennään, mikä tuntuukin varsin luontevalta, etupäässä meren pinnan alla tapahtuvassa elokuvassa kun kerran ollaan.

Olen huomannut, että animaation katseluun tarvitaan eräs kikka: siihen pitää heittäytyä. On ylitettävä tietty kynnys ja vain annettava mennä. Ei pidä välittää siitä järkevän aikuisen äänestä, joka väittää, että on hölmöä katsella piirrettyä hahmoa tai nukkea, joka liikkuu kuvaruudussa ja puhuu jonkun kuuluisan näyttelijän äänellä. Puhumattakaan siitä, että vielä eläytyisi johonkin hahmoon ja sen kokemuksiin. Tuo järkevän aikuisen ääni tulee joskus meidän ulkopuoleltamme, mutta aika usein se kuuluu oman itsemme sisältä. Auttaa paljon, kun opettelee sulkemaan korvansa siltä. Kannattaa vaikkapa avata karkkipussi ja rapistella oikein kunnolla ja antaa sitten tarinan vaan viedä mennessään.

Finding Nemo - elokuvan päähenkilö on klovnikala Marlin, joka asustelee vaimonsa Coralin kanssa koralliriutalla jossakin Australian lähivesissä. Klovnikalana Marlinia luullaan aina hauskaksi ja rennoksi hepuksi ja varsinaiseksi koiranleuaksi. Totuus on kuitenkin, että Marlin on pelokas ja ylihuolehtiva, ja hänen vitsinkerrontansa on lähinnä kuulijoiden kiduttamista. Mieluiten Marlin pysyttelisi turvassa merivuokkokotinsa sisällä, niin kuin Hobitin Bilbo Reppuli konsanaan. Hän ei kaipaa suuriin seikkailuihin, eikä oikeastaan uskalla astua edes omaan pieneen elämäänsä.

Kysymättä lupaa tragedia kuitenkin kohtaa Marlinia, kun ilkeännäköinen petokala hyökkää hänen vaimonsa ja pariskunnan muna-asteella olevan lapsikatraan kimppuun. Coral-äiti menettää henkensä yrittäessään suojella munia. Poikasista vain yksi jää eloon, ja isä antaa hänelle nimen, josta Coral oli sanonut pitävänsä: Nemo. Liekö äiti lukenut Jules Verneä, vai mistä nimi oli hänen mieleensä tullut, mutta niin pojasta tulee Nemo. Petokalan hampaissa Nemokin vahingoittuu lievästi, ja hänen toinen etuevänsä jää sen seurauksena surkean pieneksi.

Marlinille taas tapahtuu se, mikä niin helposti tapahtuu, kun perusturvallisuus järkkyy rajusti jonkin kokemuksen seurauksena. Hän jää kiinni menneisyyteen ja pelon kahleeseen ja lakkaa elämästä. Kaikkien vanhempien tavoin Marlin haluaa myös suojella lastaan, ja Nemoa on hänen mielestään suojeltava aivan erityisesti tuon surkastuneen evän aiheuttaman erilaisuuden takia. Marlin haluaa olla hyvä isä ja auttaa lastaan elämän alkuun, mutta ylisuojelemalla ja varjelemalla Nemoa kaikelta hän itse asiassa estää tätä elämästä. Terveen nuoren tavoin Nemo kapinoi tätä vastaan ja joutuu siinä rytäkässä sukeltajan saaliiksi päätyen lopulta sydneyläisen hammaslääkärin akvaarioon. Viimeiset sanat, jotka Marlin pojaltaan kuulee, ovat: "Minä vihaan sinua!" Marlin parka.

Marlinin kasvutarina alkaa, kun hän joutuu voittamaan pelkonsa lähtiessään pelastamaan poikaansa. Merivuokkokoti jää kauas, ja Marlinia ja katsojaa viedään yhä syvemmälle meren vaaroihin ja samalla myös syvemmälle omaan itseensä. Nemo kokee omat seikkailunsa akvaariossaan siellä asustavien kohtalotovereidensa kanssa. Niin isä kuin poikakin ylittävät rajojaan ja solmivat uusia ystävyyssuhteita löytäen samalla itsestään uusia voimavaroja ja ominaisuuksia.

Elokuvan alkuhetkistä alkaen huomasin, että Marlin tuntui jollakin lailla kovin tutulta. Oli aika hämmentävä kokemus tunnistaa itsensä pienen kalan hahmossa. Ja samalla se oli oikeastaan helpompaa ja armollisempaa kuin jos Marlin olisi ollut ihmishahmo. Ehkä juuri tässä piileekin animaatioiden ja piirrettyjen elokuvien taika. Aikuinen voi yllättäen löytää itsensä hahmosta, jonka elämää ja ajatuksia voi seurata ikään kuin etäältä, leppoisasti, maistellen. Itsensä peilaaminen tuossa hahmossa ei tunnu liian kohtikäyvältä tai uhkaavalta. Ja on myös huomattavasti helpompaa tunnustaa muille, että on kuin Marlin. Minullekin se on paljon helpompaa kuin myöntää, että olen hiukan kuin Annie McLean tai Einar Gilkyson...

Finding Nemo on kertomus siitä, miten kovia kokeneet isä ja poika oppivat luottamaan itseensä ja toisiin eläimiin heidän lähellään ja siihen, että elämä kantaa. Se kantaa niin pitkälle kuin kantaa, eikä murehtimisella voi tehdä elämäänsä yhtään pidemmäksi, ainoastaan synkemmäksi. "On aika päästää irti", sanoo Marlinin matkakumppaniksi lyöttäytynyt herttainen ja ihanan löyhäpäinen Dori-kala, kun toverukset ovat jääneet vangiksi valaan vatsaan. Tietämättään Dori sanoo näin todella syvän, koko elämää koskevan viisauden. "Mistä tiedät, ettei mitään pahaa tapahdu, jos irrotamme?" kysyy aina yhtä huolestunut ja varman päälle pelaava Marlin. "En tiedäkään", vastaa Dori, joka elää huolettomassa nyt-hetkessä - tosin olosuhteiden pakosta, koska kärsii vakavasta lähimuistihäiriöstä. Mutta Dori on oikeassa. Juju on siinä, että elämässä pitää uskaltaa heittäytyä eteen tuleville aalloille ja luottaa siihen, että ne kantavat. Tai pitäisi uskaltaa. Itse huomaan pitäväni vielä melkeinpä rystyset valkoisina laiturista kiinni.

Mutta Marlinin ja Dorin ote irtoaa. Ja kun se irtoaa, ystävykset pääsevät kuin pääsevätkin vapaiksi valaan suihkuttaessa heidät Sydneyn satama-altaaseen - juuri sinne minne he halusivatkin päästä voidakseen pelastaa Nemon. Isä ja poika löytävät toisensa ja löytävät myös uuden pohjan suhteelleen. "Isä, en minä vihaa sinua"; sanoo Nemo, kun he vihdoin ovat jälleen yhdessä. Marlin on oppinut päästämään irti, myös Nemosta, ja poika pääsee nyt elämään omaa elämäänsä, tekemään omat virheensä ja oppimaan niistä.

Ja tuleehan sieltä lopulta sekin kohtaus, jota olemme amerikkalaisissa perhe-elokuvissa tottuneet odottamaan: "Daddy, I love you", sanoo Nemo. "I love you too, Nemo", vastaa Marlin. Meitä on varmaan minun lisäkseni muitakin, joista tällaiset kohtaukset tuntuvat aina hiukan imeliltä ja kiusallisilta. Yritämme selittää kiusaantuneisuuden pois tuhahtamalla, että amerikkalaiset ne nyt viskelevät tuota love-sanaa joka paikkaan, eivät ne sillä mitään tarkoita. Ja kuitenkin tiedämme, että olisimme itse niin kovasti halunneet kuulla omien vanhempiemme sanovan meille juuri nuo sanat.

Toivottavasti olen nyt saanut kaikki epäilijätkin vakuuttuneiksi siitä, että Finding Nemo sisältää oikeastaan kaiken mitä hyvältä elokuvalta voi odottaa. Siinä on koskettava, mukaansatempaava tarina, paljon huumoria, loistavat ääninäyttelijät (joiden nimet löydät IMDB:sta, klikkaa linkkiä vieressä), taidokas animointi ja upea musiikki. Ja ihan ekstraa on lisäksi se, että sen katsottuasi tiedät, mitä lokit sanovat.

An Unfinished Life - Kesken jäänyt elämä

108 minuuttia, valmistusvuosi 2005. Ohjaus Lasse Hallström

Yksikin katkeruuden juuri saastuttaa monet. Tämä totuus, joka näin ilmaistuna löytyy Raamatusta, tulee osoitetuksi paikkansapitäväksi myös elokuvassa An Unfinished Life. Seitsemän vuotta Hevoskuiskaajan jälkeen Robert Redford on jälleen puuhailemassa eläinten parissa maatilalla, tällä kertaa Wyomingissa. Mutta tässä meillä on nyt kovin karun ja epäystävällisen näköinen Robert, yrmeä ilme kasvoillaan. Poissa on lempeä ja ystävällinen Tom Booker. Vai onko? Sillä vaikka Einar Gilkyson on turski ja töksäyttelevä, hänen rinnassaan sykkii kuitenkin hellä sydän. Miksi hän muuten antaisi pesukarhujen käydä ruokailemassa kissojensa kanssa ja kiittäisi niitä siitä, että ne pitävät pöllöt poissa kissanruuan kimpusta?

Einarin sydän on siis kyllä paikallaan, mutta se on pahasti haavoittunut. Yli kymmenen vuotta on kulunut kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta, jossa hän menetti 21-vuotiaansa poikansa Griffinin. Poika oli hänen ylpeytensä, ja hän odotti tältä paljon, muun muassa työnsä jatkajaa maatilalleen. Mutta toisin kävi. Poika kuoli, ja pian sen jälkeen vaimo jätti suruunsa koteloituneen Einarin.

Mutta onneksi jäi sentään Mitch (Morgan Freeman), uskollinen työtoveri. Einarin ja Mitchin välille on vuosikymmenten varrella kasvanut lämmin ystävyys. Veljellinen naljailu ja kiistely on heidän tapansa osoittaa rakkautta toisilleen. Elokuvan alkaessa Mitch on haavoittunut karhun hyökättyä hänen kimppuunsa, ja Einar hoitaa häntä uskollisesti. Sairasvuoteeltaan Mitch tarkkailee ystäväänsä. Hän on nähnyt läheltä Einarin elämän koko surullisen tarinan ja ymmärtää, että mies on katkeruutensa vanki. Hän haluaisi ystävänsä pääsevän vapaaksi ja haluaa auttaa Einaria myös pysymään erossa pullosta, jolla tämä yrittää lääkitä kipeää sydäntään.

Samaan aikaan kun Mitch ja Einar toipuvat karhun hyökkäyksestä, Jean (Jennifer Lopez), kuolleen Griffinin vaimo, pakenee tyttärensä Griffin (Becca Gardner) kanssa väkivaltaisen poikaystävänsä luota. Koska muutakaan paikkaa ei ole, he suuntaavat Wyomingiin, vaikka Jeanille on selvää, että hän ei ole tervetullut appensa luokse. "En halua sinua tänne", kuuluvatkin Einarin tervetuliaissanat. "En minäkään halua olla täällä", vastaa nainen.

Tästä elokuvasta tulee mieleen räsymatto, jossa tummat raidat vuorottelevat kirkkaiden kanssa. Tunteet ja tilanteet vaihtelevat ja seuraavat toistaan kuin räsymaton raidat. Menetyksen kipua seuraa uuden ihmissuhteen löytymisen ilo. Katkeruuden kouraisua seuraa ystävän rohkaisevan rakkauden lämpö. Hylätyksi tulemisen tunnetta seuraa voimakas, ystävällinen käsi, joka ojentuu sinua kohti. Ja kaikki nämä raidat, tummat ja kirkkaat, ovat osa samaa mattoa, jota pitkin elämän matka on vaan käveltävä, loppuun asti. Kaikki me kuljemme omaa mattoamme pitkin, ja jossakin kohtaa matot risteävät. Silloin tummat raidat saattavat törmätä toisiinsa, kuin ukkospilvet. Ja silloin räiskyy. Mutta niin kuin ukkosta yleensä seuraa auringonpaiste, niin myös elämän räsymaton tummat raidat loppujen lopuksi johtavat seuraavalle, kirkkaalle raidalle.

Mattojen tummat raidat törmäävät rajusti toisiinsa Einarin ja Jeanin kohdatessa. Hetki on molemmille tuskallinen, sillä Jean ajoi autoa onnettomuushetkellä, ja Einar syyttää häntä poikansa kuolemasta. Jean ja Griff jäävät kuitenkin maatilalle, ja Einar jatkaa katkeruutensa kylvämistä. Hän onnistuu kääntämään kaikki keskustelut tilanteiksi, joissa voi syyttää Jeania ja tehdä selväksi, että anteeksiantoa on turha odottaa. Onnettomuuksia ei Einarille ole olemassakaan. Hänen mukaansa niitä vain kutsutaan onnettomuuksiksi, ettei syyllinen kokisi itseään niin syylliseksi. Kovin kauaa eivät Jean ja Einar pysty saman katon alla asumaan, ja Jean muuttaakin kaupunkiin.

Mutta uusi prosessi on lähtenyt käyntiin, ja hienonhienoja, paikaltaan suistuneita rattaita Einarin sydämessä ollaan laittamassa takaisin paikalleen. Mitch potkii kaikessa rakkaudessa ystäväänsä eteenpäin paranemisen tiellä. "En voi maata tässä ja katsoa, miten sinä suret elämää, joka sinulle mielestäsi olisi kuulunut. Kaikkialla on ihmisiä, joiden mielestä elämä on kohdellut heitä huonosti", laukoo hän Einaria säästelemättä. Ja edelleen: "Mietin, milloin lakkaat syyttämästä kaikkia muita ja miten saat pidettyä edes sen perheen luonasi, joka sinulla vielä on." Kun Einar puolustautuu sanoen, että hänellä on sentään jäljellä muistot pojastaan, Mitch ampuu nekin rajusti alas. "Muistatko, miten kiihkeästi hän halusi pois täältä ja halusi saada oman elämän?" muistuttaa hän. Johon Einar vastaa: "Ellet olisi rampa, vetäisin sinua turpaan." Nämä kaverit eivät totisesti kiertele eivätkä sanottavaansa kaunistele.

Ystävyys kestää kuitenkin senkin. Ja lääke tepsii. Mitchin sanat jäävät itämään Einarin sisälle, ja hän liikkuu kohti anteeksiantamista, vaikkakin hitaasti ja vastahakoisesti. Tutustuminen pojantyttäreen on alkanut sulattaa isoisää. Hän tunnistaa tytössä paljon poikansa piirteitä, ja vaikka mieleen nousevat muistot ensin tekevätkin kipeää, alkaa hän vähitellen nauttia tytön kanssaan puuhailusta. Einar alkaa myös ymmärtää, että tyttö ei ole kasvanut mukavaksi tytöksi aivan itsestään, vaan että äidillä on ollut asiaan iso osuus. Kömpelösti hän kiittää Jeania ja sanoo sitten kuin ohimennen: "Jos haluat tulla takaisin tilalle, se sopii hyvin." Sanat sanotaan puolihuolimattomasti, mutta niitä seuraava katse kertoo sitäkin enemmän. Jos Einar vain pystyisi, hän pyytäisi Jeania muuttamaan takaisin. Jean ymmärtää, miten vaikea miehen on ollut sanoa nämä sanat, ja vastaa samaan kevyeen sävyyn. Asia on sovittu, Jean muuttaa takaisin, ja hän ja Einar alkavat pikkuhiljaa lähentyä toisiaan.

Mitchiä haavoittanut karhu näyttelee tietämättään isoa osaa Einarin sisäisessä prosessissa. Mitch ei kanna karhulle kaunaa,vaan toivoo, että se päästettäisiin vapaaksi kaupungin eläintarhasta, jossa se nyt viruu apaattisena häkkiin vangittuna. Einar päättää vapauttaa karhun. Avukseen hän valmentaa Griffin, jolle operaation yhteydessä sattuu vahinko, joka on maksaa heidän molempien hengen. "Se oli minun syyni", itkee tyttö jälkeenpäin surkeana, ja Einar saa nyt lausua ne vapauttavat sanat, joita hän ei koskaan pystynyt sanomaan tytön äidille: "Ei, se oli onnettomuus. Teit kaiken yhtä hyvin kuin isäsi olisi osannut tehdä."

Vapauttamisoperaatiossa Einar loukkaantuu lievästi karhun töytäistessä häntä kylkiluihin. Muutama luu murtuu, mutta sydän taitaa saada siinä rytäkässä isoimman töytäisyn, ja se alkaa taas sykkiä elämää. Einarin suusta ei enää tule vain katkeria ja haavoittavia sanoja, vaan hän alkaa käyttää sanojaan myös rohkaisemaan ja tuomaan elämää. Parantavien sanojen sanominen alkaa parantaa myös häntä itseään. Onnettomuuksia alkaa taas olla olemassa Einarille, asioita, jotka vain tapahtuvat, ilman että ne olisivat kenenkään syytä.

Ja niin Einarin sairasvuoteen äärellä käydään keskustelu, joka lopullisesti purkaa vihollisuuden muurin hänen ja Jeanin väliltä. Griffinin kuoleman jälkeen Jean on elänyt väkivaltaisten miesten kanssa, koska on kokenut itsensä arvottomaksi eikä ole uskonut ansaitsevansa parempaa. Hänenkään elämänsä ei ole ollut helppoa. "Jumala piti kai minut elossa, että toisin tämän tytön maailmaan", sanoo Jean pitäen nukkuvaa Griffiä sylissään. "Mutta joka päivä toivon, että olisin itse kuollut siinä autossa Griffinin sijasta." Nyt on Einarin tilaisuus määrittää tulevaisuuden suunta. Hän on hetken hiljaa ja sanoo sitten sanat, jotka ovat täynnä surua ja kaipausta, mutta myös täynnä lempeyttä. "Toivon, että olisitte molemmat jääneet henkiin", sanoo Einar. Ja sitten hän tunnustaa Jeanille jotakin itsestään. Hän kertoo olleensa umpihumalassa sinä iltana, jona karhu raateli Mitchin. Siksi hän ei saanut karhua pois ystävänsä kimpusta. Ei hänkään ole täydellinen. Hänkin on vain ihminen, ja ihmisille sattuu virheitä, ja he epäonnistuvat.

Niinkuin elämässä toisinaan käy, Einarille annetaan kuitenkin mahdollisuus korjaavaan kokemukseen. Tummaa raitaa seuraa kirkas. Hän ei pystynyt estämään poikansa kuolemaa eikä puolustamaan Mitchiä karhua vastaan. Mutta kun Jeanin väkivaltainen poikaystävä saapuu tilalle vaatimaan naistaan takaisin, hän saa Einarilta kyytiä oikein isän kädestä ja joutuu lähtemään häntä koipien välissä pois. Nyt Einar totisesti puolustaa hänelle tärkeää ihmistä ja selviytyy voittajana!

Joka päivä Einarilla on ollut tapana käydä poikansa haudalla talonsa lähellä olevalla kukkulalla. Hautakiveen on hakattu sanat An unfinished life -  Kesken jäänyt elämä. Poika ei kuitenkaan ole ainoa, jonka elämä on katkennut kesken. Myös Einarin elämä on pysähtynyt pojan kuolemaan. Jean, Griff ja Mitch ovat hekin olleet vankeina Einarin pystyttämässä katkeruuden vankilassa. Kun Einar pystyy luopumaan katkeruudestaan, he kaikki pääsevät vapaiksi. Elokuvan lopulla Einar tähyilee kiikareillaan vuorille ja näkee karhun käyskentelevän siellä. Karhu on nyt vapaa, ja niin on Einarkin. Kesken jääneet elämät voivat jatkua eteenpäin. Elokuvan symboliikka on yksinkertaista mutta koskettavaa. Jäin hyvälle mielelle sekä karhun että Einarin puolesta.

Kuin kauniiksi rusetiksi räsymattopaketin päälle kuullaan lopuksi Mitchin uni. Unessa hän lensi niin korkealle, että sininen alkoi jo muuttua mustaksi. Sieltä hän näki kaiken olevaisen, ja näytti siltä, että kaikelle oli syynsä. Kun tämä viisaus kerrotaan Morgan Freemanin äänellä, niin eihän sitä voi muuta kuin uskoa ja ottaa vastaan. Joku toinen viisas on pukenut saman asian sanoiksi näin: Elämämme on kuin kuvakudos. Täällä näemme vain sen nurjan puolen, solmuineen ja langanpätkineen. Kerran näemme kudoksen oikean puolen ja sen kauniin kuvan, jonka elämämme muodostaa. Ja silloin ymmärrämme, että jokaisella katkenneella langalla ja solmitulla solmulla oli syynsä.

The Horse Whisperer - Hevoskuiskaaja

163 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Robert Redford

Kriisi on aina muutoksen mahdollisuus, sillä se pysäyttää ja pakottaa arvioimaan asioita uudelleen. The Horse Whisperer alkaa kriisistä. Tapahtuu ratsastusonnettomuus, jonka seurauksena nuori tyttö vammautuu, menettää parhaan ystävänsä ja on vaarassa menettää myös rakkaan hevosensa ja hevosharrastuksensa. Onnettomuus pysäyttää McLeanin perheen ja pakottaa heidät muuttumaan.

Robert (Sam Neill) ja Annie McLean (Kristin Scott Thomas) ovat ajautuneet kauas toisistaan. Kumpikin elää omaa elämäänsä keskittyen työhönsä ja pitäen avioliiton kulissit ulospäin kunnossa. He ovat hyvätuloisia ja menestyneitä. He ovat asiallisia ja kohteliaita. Tässä perheessä ei riidellä eikä koroteta ääntä mutta ei myöskään sanota mitään todellista. Tunnetason viileys ja etäisyys on käsin kosketeltavaa. 13-vuotias Grace (Scarlett Johansson) on perheen ainoana lapsena silta, joka vielä yhdistää Robertin ja Annien. Välillä tyttö kokee murskautuvansa tässä roolissaan ja vanhempiensa odotusten alla. Suhde isään on läheinen, mutta äitiinsä Grace suhtautuu katkerasti ja vihamielisesti.

Gracen hevonen, Pilgrim, on onnettomuuden seurauksena vammautunut sekä fyysisesti että henkisesti, ja asiantuntijoiden mielestä se pitäisi lopettaa. Mutta Annie on eri mieltä. Hän haluaa parantaa hevosen ja löytääkin tietoa hevoskuiskaajista, ihmisistä, jotka pystyvät ihmeellisellä tavalla puhumaan hevosen sisimpään ja rakentamaan jälleen sen rikkoutuneen luottamuksen ihmiseen. Eipä tiedä Annie päättäessään etsiä käsiinsä Montanassa asuvan Tom Booker- nimisen hevoskuiskaajan (Robert Redford), että hevonen ei ole ainoa, jonka haavoittuneeseen sieluun tullaan puhumaan parantavia sanoja. Kun Annie ja Grace lähtevät kuljettamaan loukkaantunutta hevosta (jonka nimi Pilgrim merkitsee "pyhiinvaeltajaa") Montanaan, Annie lähtee samalla omalle pyhiinvaellukselleen, matkalle omaan itseensä ja paranemisen alkuun. Hän tuskin tekee sitä tietoisesti, mutta aavistus ja kaipaus on varmasti hänen sisällään. Vai mitä ajattelet kohtauksesta, jossa Annie pian onnettomuuden jälkeen seisoo tallin syrjäisessä nurkassa, jonne vauhkoontunut hevonen on suljettu? Hän katsoo hevosta pitkään silmiin, kuin luodaten sen sisintä, peilaten siinä itseään. Aivan kuin hän tunnistaisi hevosen kärsivässä olemuksessa jotakin omasta sisimmästään.

Millainen sitten on tämä Annie? Tavatessaan Tom Bookerin ensimmäisen kerran Annie kysyy, onko hän se mies, joka auttaa ihmisiä heidän ongelmahevostensa kanssa. "En", korjaa Tom Booker, "vaan autan hevosia, joilla on ongelmia ihmisten kanssa." Annie on - itse sitä tajuamatta - varsinainen ongelmaihminen. Hän on nainen, joka on sairastunut vahvuuteen. Lapsuusajan toistuvat muutot maasta toiseen ja isän kuolema Annien ollessa 12-vuotias ovat jättäneet hänet nyt aikuisena ulkoisesti vahvaksi mutta sisäisesti turvattomaksi. Juurettomana ja turvattomana hän ei koe kuuluvansa mihinkään eikä kenellekään, ja sitoutuminen kiintymyssuhteeseen aviomieheen ja tyttäreen on vaikeaa. Hän ei pysty luottamaan toisiin vaan haluaa pitää kaikki langat omissa käsissään. Niin työssään lehden päätoimittajana kuin kotonaankin hän tietää, hän käskee ja hän vaatii. Hänellä on vastaus kaikkeen. Robert on tottunut antamaan vaimolleen tilaa, vetäytymään, ymmärtämään ja pyytelemään anteeksi hänen käytöstään.

Matka Montanaan on pitkä ja koettelee sekä äidin että tyttären hermoja. Sen aikana nähdään ensimmäiset merkit siitä, että Anniessa alkaa jotakin murtua. Perillä hän kuitenkin kokoaa itsensä ja keskittyy valvomaan hevosen parantamisoperaatiota hoitaen samalla puhelimen välityksellä työtään. Mutta kuin huomaamattaan hän ja Grace tulevat vedetyiksi sisään Bookerin perheen parantavaan ilmapiiriin. Bookerien karjatila, jossa Tomin lisäksi asuu tämän veli Frank (Chris Cooper) vaimonsa Dianen (Dianne Wiest) ja kolmen poikansa kanssa, on maailma, jollaiseen Annie ja Grace eivät ole tottuneet. Siellä vallitsee lämpö ja läheisyys, aito huolenpito ja välittäminen. Työtä on paljon, mutta sitä tehdään kiireettä, toinen toisiaan auttaen. Elämään suhtaudutaan tyynesti ja realistisesti. Kun ei tavoitella liian suuria, voidaan olla tyytyväisiä. Annie ja Grace alkavat pikkuhiljaa rentoutua ja vapautua tässä ilmapiirissä.

Joka päivä he seuraavat Tomin työskentelyä haavoittuneen hevosen kanssa. Annielle, joka on tottunut hallitsemaan tilanteita ja ihmisiä sanoillaan, Tomin hiljainen läsnäolo on jotakin uutta. Mies vain odottaa ja antaa hevoselle aikaa itse kypsyä tekemään asioita. Katse ja kosketus vaikuttavat enemmän kuin sanat. Hyväksyvä läsnäolo rakentaa luottamusta. Samanaikaisesti kun Annie seuraa Pilgrimin luottamuksen rakentumista Tomiin, hän alkaa myös itse avautua tälle elämänsä kipeistä kysymyksistä. Herkkävaistoinen Tom kuulee ja näkee senkin mitä Annie ei pue sanoiksi.

Ja niinhän siinä sitten käy, että tuossa läheisyyden ja luottamuksen ilmapiirissä Annie rakastuu Tomiin. Tomin tunteet eivät myöskään jää kylmiksi. Annie ei varmasti ole ensimmäinen eikä myöskään viimeinen avioliitossa oleva ihminen, joka ihastuu johonkin toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoonsa. Mutta rakastumisen ei kuitenkaan automaattisesti tarvitse johtaa saman peiton alle pujahtamiseen. Yhdessä elokuvan hienoimmista kohtauksista saammekin nähdä, miten yhden tanssin aikana voidaan elää kokonainen romanssi. Tom on oman elämänkoulunsa viisaaksi tekemä mies, joka on oppinut välttämään asioita, jotka voisivat haavoittaa häntä tai toisia. Hän näkee Annien sisäisen rikkinäisyyden ja ymmärtää, että nainen on uuden läheisyyden tunteen humalluttama, ja ettei tämä osaa tunnistaa, mitä oikeasti haluaa.

Niinpä Tom vetäytyykin taka-alalle Robertin tullessa Montanaan perheensä luo. Robert huomaa vaimossaan tapahtuneen muutoksen, eikä hänelle jää epäselväksi, että Tomilla on ollut siihen oma osuutensa. Kun McLeanin perheen on aika palata kotiin, Robert ja Annie viettävät hetken kahdestaan. Koko elokuva tuntuu tähdänneen tähän hetkeen, jossa Robert sanoo asioita avoimemmin ja rehellisemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin heidän suhteessaan. Ja kerrankin Annie on hiljaa ja kuuntelee. Robert on aina tiennyt rakastavansa vaimoaan enemmän kuin tämä häntä ja on ollut valmis ymmärtämään, joustamaan ja venymään saadakseen pitää Annien. Enää Robert ei veny eikä myötäile vaan uskaltaa asettua alttiiksi myös hylkäämiselle. Hän tietää, että heidän avioliittonsa voi jatkua vain jos Annie saa vapauden tehdä päätöksensä, jatkaako elämää Robertin kanssa vai valitako toisin. Ja niin Robert sanoo vaimolleen: " Mieti rauhassa ja tule kotiin vain jos tiedät, että todella haluat sitä." Näillä sanoillaan Robert nousee elokuvan sankariksi. Enää hän ei yritä kouristuksenomaisesti pitää kiinni Anniesta vaan laittaa kaiken nyt kuin avoimelle kämmenelle: se voidaan antaa hänelle tai se voidaan ottaa häneltä pois.

Anniella on nyt vapaus ja myös vastuu tehdä päätös. Hän on kuin laitumen äärimmäiseen laitaan paennut hevonen, jota ei pakoteta eikä maanitella vaan jolle annetaan aikaa itse päättää, tullako häntä odottavan ihmisen luo vai ei. Elokuvan kauneus huipentuu sen katkeransuloisessa loppukohtauksessa, jossa Annie ottaa ensimmäiset horjuvat askeleensa uutena Anniena. Jos haluat tietää, mitä hän valitsee, katso leffa!