Stranger than Fiction - Aidosti outoa

108 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Marc Forster

Stranger than Fiction on aivan valloittavan omituinen elokuva, jossa on sotkettu todellista elämää ja fiktiota suloiseksi sekamelskaksi. Paitsi että koko hommahan on tietysti fiktiota, koska kyseessä on elokuva. Mistä oikein on kysymys?

Avainhenkilöitä elokuvassa on neljä. Harold Crick (Will Ferrell), surusilmäinen verotarkastaja, joka elää sääntöjen ja rutiinien täyttämää, pientä, pelokasta elämää; Ana Pascal (Maggie Gyllenhaal), kahvilayrittäjä, johon Harold tutustuu työnsä puitteissa - ei siis kovinkaan miellyttävissä merkeissä - ja johon hän sitten myös rakastuu; kirjallisuuden professori Jules Hillard (Dustin Hoffman), jonka luokse Harold hakeutuu, kun hänen elämässään alkaa ilmetä arvoituksellisia asioita, joiden hän toivoo ratkeavan kirjallisuustieteen keinoin. Ja neljäntenä Karen Eiffel (Emma Thompson), kuuluisa kirjailija, joka on viimeistelemässä uusinta teostaan kymmenen vuoden kirjoitustauon jälkeen. No, oikeastaan päähenkilöitä on viisi, sillä Haroldin rannekellolla tuntuu myös olevan oma tahto....

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa katsojalle selviää, että Haroldin elämän tapahtumia ohjaa teksti, jota Karen naputtelee paperille kirjaansa kirjoittaessaan. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Harold on Karenin uuden kirjan päähenkilö ja kuulee tämän äänen selostavan päivittäistä elämäänsä. Tämä alkaa ymmärrettävästi käydä Haroldin hermoille, ja hän haluaakin löytää äänen lähteen ja vaientaa sen. Kun sitten selviää, että ääni kuuluu Karen Eiffelille, joka on tunnettu siitä, että hänen kirjojensa sankarit aina kuolevat, Harold haluaa entistä kiihkeämmin löytää kirjailijan.

Samalla Haroldin elämä on kuitenkin alkanut muuttua, ja nimenomaan hyvään suuntaan. Kuultuaan lähestyvästä kuolemastaan ja alistuttuaan siihen väistämättömänä tosiasiana hän ensimmäisen kerran herää oikeasti eloon. Samasta kokemuksesta ovat todistaneet monet, jotka ovat sairastuneet johonkin parantumattomaan sairauteen. Elämää on alkanut elää eri tavalla, kun sen rajallisuuden on ymmärtänyt. Professori Hillardkin rohkaisee Haroldia elämään täysillä niin kauan kuin elämää on jäljellä. "Mene elämään elämääsi niin kuin olet aina halunnut sitä elää", sanoo professori.

Ja Harold tekee niin. Ensi töikseen hän ostaa kitaran, jota hän on aina halunnut, ja päättää opetella soittamaan. Kohtaus kitarakaupassa kuvaa muuten oivaltavasti sitä mystistä prosessia, joka sisältyy ostopäätöksiimme. Valitsemme esimerkiksi juuri tietyn vaatteen, koska se tuntuu puhuvan meille ja meistä oikeita asioita. Jos taas erehdymme ostamaan vaatteen, joka ei viestitä näitä oikeita juttuja, se tulee roikkumaan käyttämättä kaapissamme. (En uskalla edes ajatella, montako sellaista omassa kaapissani roikkuu ilkkumassa tälläkin hetkellä.) Onneksi Harold tajuaa ostaa kitaran, joka puhuu oikeita asioita. Hänen taitonsa eivät päätä huimaa, mutta sielua on soitossa ja laulussa mukana sitäkin enemmän. Rikkinäisellä, merenvihreällä Fender Stratocasterillaan hän paitsi raivaa itselleen uuden elämän, myös voittaa lopullisesti Ana Pascalin sydämen.

Kun Harold antaa kitaransa laulaa, myös hänen elämänsä alkaa muuttua. Hän alkaa selvemmin tiedostaa, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hän alkaa tehdä asioita, jotka häntä ovat ennen pelottaneet. Harmaa puku jää kaappiin, ja punainen villapaita solahtaa ylle. Hän lakkaa olemasta vain oman elämänsä henkilöhahmo ja alkaa oikeasti elää elämäänsä. Musiikki yleensäkin ja varsinkin laulaminen ja soittaminen näyttävät hoitavan meitä. Muistan omastakin elämästäni vaiheen, jolloin musiikki tuntui pitävän minut hengissä ja nostavan sisältäni esiin jotakin uutta.

Haroldin mielitietty, Ana Pascal, on myös mielenkiintoinen henkilö. Rohkaiskoon hänen tarinansa kaikkia meitä, jotka mietimme, mitä ihmettä meidän loppujen lopuksi pitäisi elämällämme tehdä. Ana omistaa leipomo-kahvilan, jossa hän leipoo suussasulavia pikkuleipiä, leivoksia ja kakkuja. Mutta alun perin hänestä piti tulla jotakin aivan muuta. Hän opiskeli lakia Harvardissa, jonne hänet oli juuri ja juuri hyväksytty esseensä ansiosta, jonka aiheena oli "Miten haluaisin muuttaa maailmaa". Ahkerat opiskelijat kokoontuivat ryhmiin, joissa toisinaan työskenneltiin öisinkin. Syötävää kului, ja Ana otti tavakseen leipoa kokoontumisia varten. Leipomuksista pidettiin, ne antoivat energiaa ja hyvää mieltä, kaikki opiskelivat ahkerasti ja menestyivät hyvin. Ja niin Ana alkoi etsiä lisää ohjeita toinen toistaan herkullisempiin leivonnaisiin. Ryhmään alkoi tulla yhä uusia jäseniä, ja lopulta kun siinä oli kolmisenkymmentä ihmistä ja Analla kahdeksan paksua vihkoa täynnä reseptejä, hän ymmärsi, että hän muuttaisi maailmaa kaikkein parhaiten leipomalla. Opinnot Harvardissa loppuivat siihen, ja hän perusti oman kahvilan. Olisiko tässä elämänohjetta meille muillekin? Uskaltaisiko sitä oikeasti lakata elämästä muiden odotusten mukaan ja alkaa sen sijaan tehdä sitä mitä osaa ja minkä tekemisestä pitää, ja tehdä sitä sellaisella tavalla, että siitä on jollekin muullekin iloa?

Tämä elokuva liikkuu - omalla omituisella tavallaan - kirjojen maailmassa, ja tämä on varmasti yksi syy, miksi se kiehtoo minua niin paljon. Olen nimittäin monesti haaveillut (epäilemättä ruusunpunaiset lasit silmilläni) kirjailijana olemisesta. Korvat hörössä olen kuunnellut kirjailijoiden kertovan siitä, miten heidän henkilöhahmonsa syntyivät - yhtäkkiä he vain olivat siinä! Kadehdittava kokemus, sillä pinnistämällä ja ponnistamalla se ei onnistu, kokeiltu nimittäin on. Ainoa tyyppi, joka minun silmieni eteen ilmestyy, on pyöreärillinen poika, jolla on arpi otsassa, ja hänelle voi vain sanoa, että valitettavasti sinut on jo keksitty. Mutta kuinka upeaa olisikaan pystyä luomaan oma maailma ja ihmisiä, joiden elämää voisi suunnitella ja ohjailla. Maailma, johon voisi uppoutua. Ja kenties saisi kokea myös sen, miten tuo maailma äkkiä alkaakin elää omaa elämäänsä, ja sinä vain kirjoitat muistiin sen mitä näet tapahtuvan. Astetta arkisemmalla tasolla herkuttelen myös sillä ajatuksella, että kirjailijana voisi elää riippumattomana muusta maailmasta. Olla erakko, niin kuin Karen Eiffel. Ei tarvitsisi välittää ulkonäöstään - mikä helpotus! Samat rytkyt ja hapsottava tukka kelpaisivat päivästä toiseen.

Varjopuoli kirjailijan elämässä saattaisi olla se, mikä Karenillekin näyttää tapahtuneen. Hän elää niin täysin omassa maailmassaan, että ei enää ymmärrä ulkopuolista todellisuutta. Päivästä toiseen hän pohtii, miten saisi kirjansa lopussa päähenkilönsä hengiltä, ja on vilpittömän hämmästynyt kuullessaan assistentiltaan, että kaikki ihmiset eivät todellakaan koko ajan ajattele rakennuksen katolta hyppäämistä tai muita tapoja päättää päivänsä. Vaikka erakkokirjailijan elämästä aina välillä unelmoinkin, niin totta totisesti iloitsin, kun Karen lopulta murtautuu ulos umpiostaan ja synkästä maailmankuvastaan. Hän uskaltautuu mukaan tavalliseen olemassaoloon, missä pienet, arkiset asiat ja yhteys toisten ihmisten kanssa tuovat iloa ja merkitystä elämään. Kuten esimerkiksi mahdollisuus vihdoinkin tutustua professori Hillardiin. Molemminpuolinen kiinnostus on ollut vireillä jo vuosien ajan, ja elokuvan loppupuolella nämä kaksi viimein tapaavat. Kirjailija on selvästi nähnyt vaivaa pukeutumisensa kanssa tätä tapaamista varten, mutta ihan nappiin se ei ole mennyt - aivan kirjaimellisesti, sillä villatakki on hellyttävästi juoponnapissa. Mutta tuollaiset pikkuseikat eivät merkitse mitään näiden kahden nyt kohdatessa. Kun Hillard ja Karen astuvat yhdessä ulos Hillardin toimistosta, se on kuin lupaus uudesta, valoisammasta tulevaisuudesta, johon ovi on nyt auki.

"Jos tietäisit kuolevasi lähitulevaisuudessa, mitä tekisit ?" kysyy Harold Crick työtoveriltaan saatuaan tietää omasta lähestyvästä kohtalonpäivästään. Ystävän ei tarvitse kauaa miettiä kun hän jo vastaa, että tekisi sen mitä on aina halunnut tehdä: menisi avaruusleirille. Haroldin esittämä kysymys on oikeastaan avainkysymys, joka elokuvasta jää mieleen, sillä kaikkihan me tiedämme, että ei pitkäikäisimmänkään ihmisen elämä täällä maan päällä loppujen lopuksi niin kovin pitkä ole. Ainakin ikuisuuteen verrattuna se on todella lyhyt, mutta silti ainutkertainen, äärettömän arvokas ja merkityksellinen. Ehkä meidän kaikkien pitäisi siis uskaltaa esittää itsellemme Haroldin kysymys, ja vielä hiukan suoremmassa muodossa:  Koska tiedän kuolevani melko lähitulevaisuudessa, mitä teen? Miksi en alkaisi oikeasti elää elämääni ja tekisi jotakin, mitä olen aina halunnut tehdä? Harold osti kitaran, Ana alkoi leipoa ja Karen uskaltautui ihmisten ilmoille. Ja minä taisin alkaa kirjoittaa tätä blogia.