90 minuuttia, valmistusvuosi 1991. Ohjaus Mike Newell
Kun haluan katsoa jotakin, joka luo toivoa ja vahvistaa uskoa elämän voittoon, rakkauden voimaan ja hyvän muutoksen mahdollisuuteen, katson Enchanted Aprilin. Ja koska huhtikuu on vain askeleen päässä meistä, siksikin tämä elokuva sopii tähän päivään paremmin kuin hyvin.
Elokuvan tapahtumat käynnistyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä sateisessa, harmaassa Lontoossa. Kaupungissa asuu toisiaan tuntematta neljä naista, joiden elämät kietoutuvat yhteen Italiassa vietetyn yhteisen lomakuukauden aikana. Yksi heistä on Lotty Wilkins (Josie Lawrence), joka on aina kokenut olevansa vain miehensä lisäke, vailla omaa identiteettiä, sukunimikin mieheltä saatu: Wilkins. Mitäänsanomaton nimi, joka kuulostaa Lottysta samalta kuin hännäntypykkä mopsin takapuolessa. Sellainen kokee Lotty olevansa itsekin miehensä ajatuksia myötäillessään ja hänen tahtoonsa mukautuessaan. Lottyn puoliso Mellersh (Alfred Molina) on menestyvä perhejuristi, joka tarvitsee vaimon jo ammattinsakin vuoksi voidakseen esiintyä kunniallisena perheellisenä miehenä. Niin, ja onhan Lottysta toki hyötyä myös ulkomaanmatkoilla, sillä hän voi vahtia matkatavaroita sillä välin kun Mellersh keskustelee paikallisten kanssa.
Mutta kaikki muuttuu, kun Lotty näkee sanomalehdessä ilmoituksen keskiaikaisesta linnasta Italiassa, jota tarjotaan vuokralle huhtikuuksi. Unelma syttyy eikä suostu enää sammumaan, vaan antaa hänelle ennenkuulumatonta rohkeutta ja uskallusta. Hän vuokraisi linnan, aivan itse, omilla rahoillaan, kysymättä lupaa Mellershiltä! Toiseksi unelmankantajaksi Lotty saa innostettua Rosen, jonka hän on usein sunnuntaisin nähnyt kirkossa ja jonka hän on huomannut myös katselevan kaihoisasti lehti-ilmoitusta. Rose Arbuthnot (Miranda Richardson) on elämäänsä pettynyt nainen, jonka avioliitossa läheisyys ja intohimo loistavat poissaolollaan. Rosen puoliso Frederick (Jim Broadbent) muistelee kaiholla vaimon kanssa vietettyjä lemmenlomia, jotka ovat nyt vain kalpea muisto. Etäisyys on tullut heidän välilleen, ja vaimo, tuo "pettynyt madonna", kuten Frederick häntä nimittää, välttelee miehensä kosketusta. Lohdutuksekseen mies kirjoittaa salanimellä eroottisia seikkailuromaaneja ja sukkuloi Lontoon seuraelämässä. Matkasuunnitelmista kuultuaan Frederick tuntuu Rosen mielestä suorastaan työntävän vaimoaan lähtemään matkaan. Hänelle on aivan samantekevää, olenko täällä vai en, ajattelee Rose katkerana.
Jakaakseen kustannuksia Lotty ja Rose etsivät kahta muuta naista lähtemään matkaan kanssaan. Kolmanneksi lähtijäksi ilmoittautuu leskirouva Mrs Fisher (Joan Plowright), jonka kasvolihakset eivät enää tunnu muistavan, miten hymy tuotetaan. Tavattuaan tämän naisen, joka on linnoittautunut kotiinsa muistojensa ja valokuviensa keskelle ja tarkastelee maailmaa ankarasti lornjettinsa läpi, Lotty ja Rose haluaisivat mieluummin jättää hänet Lontooseen. Mutta Mrs Fisherille on vaikea sanoa ei. Hän on varsinainen besserwisser, joka ottaa ohjat käsiinsä tilanteessa kuin tilanteessa ja pönkittää arvovaltaansa hienostuneella tuttavapiirillään, johon tuntuvat kuuluneen kaikki maan historian merkittävät kulttuurivaikuttajat. Seurueen täydentää lady Caroline Dester (Polly Walker), varakas, elämäänsä ja ympärillään pörrääviin miehiin kyllästynyt seurapiirikaunotar, joka haluaa päästä hetkeksi pakenemaan tuntemattomuuteen, pois huomion keskipisteestä.
Ensimmäinen aamu Italiassa on taianomainen, kuin astuminen satumaahan. Käsi kädessä kuin pienet tytöt Lotty ja Rose ihastelevat puutarhan väriloistoa ja meren kimallusta, pitkät letit selässä roikkuen. Ja tästä alkaa muutos. Kuin taikasauvan kosketuksesta elämä alkaa puhjeta esiin jokaisessa naisessa. Uusi kukoistus, uusi kaipaus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mrs Fisherin omat lomasuunnitelmat ovat tosin hyvin erilaisia: "Haluan vain istua varjossa ja muistella entisiä parempia aikoja ja parempia ihmisiä", sanoo hän. Viimeiseen asti hän vastustaa padon murtumista ja elämän virtaamista esiin sisimpänsä lukituista loukoista. Mutta tämän vanhan sotaratsunkin vastarinta murtuu Italian lämpimän auringon alla, värien ja tuoksujen ja äänien ilotulituksessa. Hän kaivaa esiin vesiväripalettinsa ja alkaa ikuistaa puutarhan kukkaloistoa.
Lottylla on lämmin sydän ja kerkeä kieli ja kyky nähdä toisten sisimpään ja tunnistaa heidän pelkojaan ja kaipauksiaan. Luottaen hyvyyden ja ystävällisyyden voimaan, joka sulattaa paksuimmankin jään, hän kylvää ahkerasti ympärilleen hyviä, toivoa luovia sanoja. Hänen omankin sydämensä ympäriltä tuntuu jotakin sulaneen, sillä Lotty näkee nyt selvästi myös omaan sisimpäänsä ja huomaa katuvansa sitä, että on kitsastellut rakkauden antamisessa avioliitossaan. "Punnitsin ja mittasin kaiken. En rakastanut Mellershiä, ellei hän rakastanut minua juuri yhtä paljon. Ja koska hän ei rakastanut, minäkään en rakastanut. Mikä tyhjyys!" Lotty päättää korjata vahingon ja kutsuu miehensä Italiaan nauttimaan lomasta kanssaan. Samaa hän suosittelee myös Roselle, ja pian vastaanottaa Frederick Arbuthnotkin samansisältöisen kirjeen vaimoltaan.
Kohta saakin linnan vanha puutarha aihetta ihmettelyyn, kun sen joka nurkassa kuhertelee rakastava pari. Tuolla ovat Arbuthnotit, jotka ovat löytäneet uudelleen kadottamansa läheisyyden ja intohimon. Ja tuolla on Caroline Dester, onnellisempana kuin koskaan. Hän on vihdoinkin tavannut miehen, joka ei ole kiinnostunut hänestä vain kauniin ulkomuodon vuoksi. Linnan omistaja, vuokralaisiaan tapaamaan tullut George Briggs (Michael Kitchen), kertoo näkevänsä kovin huonosti ja arvioivansa ihmisiä sen vuoksi heidän äänensä ja sisimpänsä perusteella. "Niin, kaunis sisin, se on tärkeää!" huudahtaa lady Caroline katsoen miestä kauniit silmät loistaen, kuin olisi oivaltanut tämän totuuden ensimmäistä kertaa elämässään. Ja niin hän vapautuu olemaan enemmän kuin pelkkä kaunis kuori, jonka näkemisestä kaikki hurmaantuvat, välittämättä ottaa selville, kuka hän on syvällä sisimmässään.
Ja tuolla ovat Lotty ja Mellersh Wilkins. Nainen, jonka toteuttama hullunrohkea unelma linnan vuokraamisesta oli ensimmäinen askel hänen muuttumisessaan pettyneestä uhrista omasta elämästään vastuuta ottavaksi aikuiseksi naiseksi. Ja mies, jonka täytyi matkustaa Italiaan asti kohdatakseen siellä täysin muuttuneen vaimonsa. Vaimon, joka tuntuu hänestä nyt oudon viehättävältä. "Yksi asia askarruttaa minua…", pohtii Mellersh harjatessaan vaimonsa pitkiä, tuoksuvia hiuksia. "Mikset ollut viehättävä jo aikaisemmin?"
Löytyisiköhän vastaus tähän kysymykseen Lottyn sanoista hänen pohtiessaan, uskaltaisiko vuokrata linnan, vaikka Mellersh vastustaisi hanketta. "On väärin olla niin hyvä, että tulee lopulta onnettomaksi. Minä olen palvellut muita pienestä pitäen, mutta ei minua kukaan siksi rakasta." Kuinka moni kiltteydestä kipeä nainen onkaan uskonut sen valheen, että häntä rakastetaan, jos hän on kiltti ja hiljainen, palvelee muita ja uhraa itsensä toisten vuoksi. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", kehottaa rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa, joka linkittää itsensä rakastamisen ja toisten rakastamisen yhteen, kuin ketjun kaksi toisissaan kiinni olevaa lenkkiä. Jos ei rakasta itseään, ei voi oikeasti rakastaa toisiakaan, vaikka sitten uhraisi viimeisen veripisaransakin heidän puolestaan.
Seuraavia Anaïs Ninin kuuluisia sanoja on paljon siteerattu, mutta koska ne sopivat niin hyvin myös Lottyn tilanteeseen, niin lainaanpa niitä minäkin: "And the day came when the risk to remain tight in a bud was more painful than the risk it took to blossom." - Ja tuli päivä jona tiukkana nuppuna pysymisen riski oli tuskallisempi kuin kukkaan puhkeamisen. Kun elämän voima vastustamattomasti pakotti Lottyn puhkeamaan kukkaan, hänestä alkoi nousta esiin omilla jaloillaan seisova, omilla aivoillaan ajatteleva, omista valinnoistaan vastuun kantava, itseään arvostava nainen. Nainen, joka nyt oli alkanut löytää itseään ja opetella rakastamaan itseään ja jolle sen myötä myös itselleen kuoleminen tulisi saamaan aivan uuden merkityksen ja syvyyden.
Niinpä niin, Mellersh Wilkins. Juuri tämän vuoksi Lotty alkoi muuttua viehättävämmäksi kumppaniksi myös sinun silmissäsi. Ihmiseksi, joka ei enää vain kulkisi talutushihnassa aviomiehensä perässä, pientä mopsinhäntäänsä heiluttaen, vaan seisoisi hänen rinnallaan. Ihmiseksi, jonka persoonalla on muoto ja rajat ja joka kykenee liittymään toiseen, tasavertaiseen kumppaniin ja jakamaan elämänsä hänen kanssaan.
Oi, ihana huhtikuu, mitä kaikkea ihanaa saatkaan aikaan! Elämä voittaa ja rakkauden voimasta uusia asioita lähtee kasvamaan. Ja kukapa muu olisikaan kaiken tämän hyvän lähde kuin uskomattoman hyvä Taivaallinen Isämme. Psalminkirjoittajakin iloitsee: Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.
Kuulosti muuten aivan Suvivirreltä, eikö vaan? Riippumatta siitä, saadaanko sitä tulevaisuudessa julkisesti laulaa tai ei, eikö olekin mahtavaa tietää, että sen sanoma on totta? Sitä ei kukaan voi ottaa meiltä pois.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Face/off - Face/off- kahdet kasvot
138 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus John Woo
Yhdessä kaikkien aikojen pahimmista painajaisistani, jonka tunnelman muistan elävästi vieläkin, eräs läheinen ihmiseni muuttui joksikin toiseksi. Hänen kasvonsa ja ulkomuotonsa pysyivät samoina, mutta silti tunsin, että hän ei ollut enää sama. Jotenkin vain tiesin, että nyt tuossa edessäni ei enää ollut minulle tuttu ihminen vaan joku aivan muu. Hän kyllä näytti samalta kuin ennenkin - mutta ei sitten kuitenkaan.
Päätellen siitä, miten paljon tätä teemaa on kautta aikojen käytetty kauhuelokuvissa ja scifisarjoissa, en taida olla ihan yksin tuntojeni kanssa. Elokuvissa alienit ja kyborgit tulevat ja ottavat meidän tavallisten ihmisten paikan ja alkavat elää meidän elämäämme. Ja niin syntyvät ne kihelmöivän kammottavat tilanteet, joissa ihmiset kummastelevat läheisensä oudolta tuntuvaa olemusta: hän näyttää kyllä samalta, mutta kuka tuo oikein on? Valkokankaan ulkopuolella tapahtuvassa oikeassa elämässä jotakin samankaltaista kokevat muistisairaiden läheiset, jotka joutuvat todistamaan sitä, miten vuosikymmeniä rinnalla ollut tuttu ihminen tuntuu vain kadonneen jonnekin. Tässähän hän on... mutta ei oikeastaan sitten kuitenkaan. Minne hän meni?
Se että tuttu tuntuukin muuttuvan äkkiä vieraaksi, on jo sinänsä pelottava kokemus. Ja vaaralliseksi se muuttuu, jos en tunnista sutta, joka yrittää pyrkiä lähelleni lampaan vaatteissa. Face/off on elokuva, jossa on kyse juuri tästä. Tämän toimintaelokuvan juonen kulkuun liittyy - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - ihmisen kasvojen irrottaminen ja vaihtaminen toisiin. Elokuvan otsikko ei siis valehtele.
Vähän sievistelevältä kuulostavaa "toimintaelokuva"-nimitystä käytetään elokuvista, joissa on runsaasti väkivaltaa, ammuskelua ja takaa-ajoja, ja niitä löytyy myös Face/offista. John Woon ohjaamat toimintaelokuvat eivät kuitenkaan ole lajissaan aivan huonoimmasta päästä, koska niissä on yleensä myös jotakin harkittua ja vaikuttavaa nähtävää ja kuultavaa: hidastuksia, valkoisia kyyhkysiä, hienoja väriefektejä ja majesteetillista musiikkia. Mutta tunnustan, että pikakelaustoiminto oli tällä kertaa katsellessani kohtalaisen vilkkaassa käytössä, sillä halusin päästä nopeammin käsiksi siihen osaan leffaa, joka minua oikeasti kiinnostaa.
Sean Archer (John Travolta) on FBI- agentti, joka on jo pitkään jahdannut terroristi Castor Troyta (Nicolas Cage). Seanin poika on saanut surmansa laukauksesta, jolla Castor yritti tappaa Seanin, ja nyt Sean janoaa kostoa. Castorin ja hänen apurinaan toimivan veljensä Polluxin (Alessandro Nivola) ajojahti päättyy molempien vangitsemiseen ja Castorin vaipumiseen koomaan takaa-ajossa saamiensa vammojen vuoksi. Kaikki olisi siis hyvin, ellei kävisi ilmi, että nämä terroristiveljekset ovat ennen tätä ennättäneet virittää pommin, joka tulee laukeamaan muutaman päivän kuluttua Los Angelesin keskustassa päästäen ilmoille tappavaa hermokaasua.
Ainoa keino saada selville pommin sijainti ja laukaisujärjestelmä on kysyä niistä pikkuveli Polluxilta, joka on aivot pommin takana. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan kenellekään muulle kuin isoveljelleen. Mikä siis neuvoksi? Onneksi FBI:lta eivät keinot lopu. Heidän laboratoriossaan on onnistuttu kehittämään tapa tehdä kasvosiirrännäisiä ja muokata ihmisen ääntä. Sean suostuu tällä bionaamioinnilla toteutettavaan salaiseen operaatioon: siirrättämään koomassa makaavan Castorin kasvot itselleen ja menemään vankilaan juttelemaan Polluxin kanssa, kuin veli veljelle. Omat kasvonsa Sean jättää laboratorioastiaan kellumaan ja odottamaan paluutaan.
Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä samaan aikaan kun Sean yrittää vale-Castorina rakentaa luottamussuhdetta Polluxiin, aito Castor herää koomastaan. Hänen ei tarvitse kuin tunnustella siteiden peittämää kohtaa, jossa hänen kasvonsa ennen olivat, ja nähdä astiassa kelluvat toiset kasvot, kun hän jo ymmärtää, mitä on tapahtunut. Hän pakottaa lääkärit asentamaan itselleen Seanin kasvot ja eliminoituaan sitten kaikki ne, jotka tietävät jotakin salaisesta bionaamiointioperaatiosta, hän lähtee järjestämään Seanille epämieluisan yllätyksen.
Kauhukseen Sean saakin vankilaan vierailijan, jolla on hänen omat kasvonsa. Hänen pahin vihollisensa esiintyy nyt hänenä ja on soluttautunut hänen kotiinsa ja työpaikalleen. Ja mitä hänelle itselleen on jäänyt jäljelle? Tuon roiston kasvot ja ääni, mutta ei Seanin itsensä lisäksi enää ketään, joka tietäisi hänen oikean henkilöllisyytensä. Seanin ainoa toivo on päästä pakenemaan vankilasta ja yrittää saada vaimonsa Eve (Joan Allen) uskomaan, että hän on oikeasti Sean vaikka näyttääkin Castorilta. Sean tietää, että verinäytteen avulla vale-Sean voitaisiin helposti tunnistaa huijariksi, koska miehillä on eri veriryhmä. Mutta ensin pitää saada Eve epäilemään, että hänen miehensä ei ole hänen miehensä.
Tästä alkaa elokuvan paras ja piinaavin osa. Vankilapaot, pommin purkamiset, ammuskelut ja takaa-ajot ohitan vailla suurempaa mielenkiintoa ja keskityn kuvittelemaan itseni Even asemaan, Seanin vaimoksi. Ehkä hän aluksi tulkitsee miehensä oudon käytöksen johtuvan siitä euforisesta helpotuksen tunteesta, joka tämän on vallannut, kun ajojahti on vihdoin päättynyt ja Castor Troy tehty vaarattomaksi. Mutta vähitellen miehen muuttunut olemus ja käytös alkaa vaivata Eveä yhä enemmän. Miksi hänestä tuntuu, että mies, joka hänen vieressään vuoteessa makaa ja jolla on Seanin kasvot, ei kuitenkaan ole Sean? Missä on esimerkiksi Seanin tuttu tapa sivellä toisen kasvoja ylhäältä alas avoimella kämmenellään? Tapa, joka on Archerin perheen keskinäiseen sanattomaan kommunikointiin juurtunut tavaksi osoittaa kiintymystä toisilleen. (Ja tapa, joka saa katsojan toivomaan, että perheellä on käsihygienia hyvin hallussa.)
Lopulta oikea Sean pääsee livahtamaan kotiinsa ja onnistuu vakuuttamaan vaimonsa henkilöllisyydestään kertomalla yhteisen nuoruusmuiston, jonka vain he kaksi voivat tietää. Varmistaakseen asian Even tarvitsee enää vain ottaa verinäyte huijarista ja analysoida se. Lääkärinä se onnistuu Eveltä näppärästi, minkä jälkeen asiat etenevät pyssynpaukkeen säestyksellä rivakasti onnellista loppuratkaisua kohti.
Elokuva on elokuvaa, ja se, että vaimo ei pystyisi erottamaan, että viereiselle patjalle on nyt oman puolison sijasta hypännyt joku toinen, tuntuu aika vaikealta uskoa - vaikka tuolla tyypillä sitten olisikin jostakin kumman syystä samanlaiset kasvot ja ääni kuin ukkokullalla. Mutta ovatko kasvot sittenkään viime kädessä se asia, josta me tunnistamme toisemme, vai onko kyse jostakin muusta? Olemuksesta, äänestä, tavasta puhua, liikkua, olla, reagoida? Kaikkien näiden yhdistelmästä? Tai silmistä ja katseesta?Vaikka kasvojen pintakerros elokuvan miehiltä irrotettiinkin, silmät jätettiin käsittääkseni paikalleen. Ja niiden katse oli kyllä hyvällä poliisilla ja pahalla terroristilla täysin erilainen, vaikka silmien väri ja muoto saattoikin olla samanlainen.
Vai olisiko tunnistamisessa auttava tekijä kenties ominaistuoksumme? Onhan arveltu, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, koska heistä erittyy tietynlaista tuoksua, jota ei oikeastaan hajuaistillaan varsinaisesti haista, mutta jonka aistii jotenkin syvemmällä tasolla. Jos olisimme eläimiä ja hajuaistimme omaamme paljon herkempi, ehkä toistemme tunnistaminen olisi huomattavasti helpompaa: vain yksi nuuhkaisu ja voisimme erottaa tutun vieraasta ja suden lampaan turkin sisällä.
Ja jos mennään vielä syvemmälle, voisimme pohtia, mikä tekee meistä jokaisesta juuri sen ihmisen, sen persoonan, joka me olemme? Mikä on se ominaisuus, joka tekee minusta juuri minut ja erottaa minut kaikista muista maailman ihmisistä? Vaikka olisin ulkoisesti täysin identtinen toisen ihmisen kanssa, niin kuin identtiset kaksoset ymmärtääkseni ovat, niin enkö kuitenkin ytimessäni, sielussani ja hengessäni olisi ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan toinen? Todella mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin tämä ajatuskulku johtaa, jos alamme pohtia ihmisklooneja. Täysin teoreettiselta kannalta tietenkin, sillä oikeasti heitä ei tämän maapallon kamaralla ainakaan vielä juoksentele - kai? Mutta jos juoksentelisi, niin olisiko kloonilla sielu? Hän (vai pitäisikö kuitenkin sanoa "se"?) olisi elävä ihmisolento, eikö vaan? Ja voiko elävää ihmisolentoa olla ilman että hänellä olisi myös sielu? Ja jos samasta ihmisestä tehtäisiin monta kloonia, olisivatko he kaikki kuitenkin sisimmältään ainutlaatuisia yksilöitä, joilla on ainutlaatuinen, yksilöllinen sielu?
En tiedä, lienikö se lainkaan John Woon ja muun Face/offin tekijätiimin tavoitteena, mutta yllättävän syvällisiä kysymyksiä voi näköjään herätä toimintaleffankin äärellä. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että ohitin pikakelauksella kiivaimmat toimintajaksot, joita olisi voinut tyytyväisenä tuijotella ilman sen suurempaa aivotoimintaa? Oli kuinka oli, nyt on varmasti hyvä päästää mieli lepäämään ja tyytyä iloitsemaan siitä, että tässäkin leffassa paha sai palkkansa ja sankarin perhe pääsi jatkamaan elämäänsä turvassa. Ja vaikka mahdollisuus vaihtopään saamiseen joskus kieltämättä tuntuukin houkuttelevalta ajatukselta, ehkä kannattaa kuitenkin iloita omista ja läheisten tutuista kasvoista, jotka ovat ja pysyvät lujasti kiinni paikoillaan.
Yhdessä kaikkien aikojen pahimmista painajaisistani, jonka tunnelman muistan elävästi vieläkin, eräs läheinen ihmiseni muuttui joksikin toiseksi. Hänen kasvonsa ja ulkomuotonsa pysyivät samoina, mutta silti tunsin, että hän ei ollut enää sama. Jotenkin vain tiesin, että nyt tuossa edessäni ei enää ollut minulle tuttu ihminen vaan joku aivan muu. Hän kyllä näytti samalta kuin ennenkin - mutta ei sitten kuitenkaan.
Päätellen siitä, miten paljon tätä teemaa on kautta aikojen käytetty kauhuelokuvissa ja scifisarjoissa, en taida olla ihan yksin tuntojeni kanssa. Elokuvissa alienit ja kyborgit tulevat ja ottavat meidän tavallisten ihmisten paikan ja alkavat elää meidän elämäämme. Ja niin syntyvät ne kihelmöivän kammottavat tilanteet, joissa ihmiset kummastelevat läheisensä oudolta tuntuvaa olemusta: hän näyttää kyllä samalta, mutta kuka tuo oikein on? Valkokankaan ulkopuolella tapahtuvassa oikeassa elämässä jotakin samankaltaista kokevat muistisairaiden läheiset, jotka joutuvat todistamaan sitä, miten vuosikymmeniä rinnalla ollut tuttu ihminen tuntuu vain kadonneen jonnekin. Tässähän hän on... mutta ei oikeastaan sitten kuitenkaan. Minne hän meni?
Se että tuttu tuntuukin muuttuvan äkkiä vieraaksi, on jo sinänsä pelottava kokemus. Ja vaaralliseksi se muuttuu, jos en tunnista sutta, joka yrittää pyrkiä lähelleni lampaan vaatteissa. Face/off on elokuva, jossa on kyse juuri tästä. Tämän toimintaelokuvan juonen kulkuun liittyy - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - ihmisen kasvojen irrottaminen ja vaihtaminen toisiin. Elokuvan otsikko ei siis valehtele.
Vähän sievistelevältä kuulostavaa "toimintaelokuva"-nimitystä käytetään elokuvista, joissa on runsaasti väkivaltaa, ammuskelua ja takaa-ajoja, ja niitä löytyy myös Face/offista. John Woon ohjaamat toimintaelokuvat eivät kuitenkaan ole lajissaan aivan huonoimmasta päästä, koska niissä on yleensä myös jotakin harkittua ja vaikuttavaa nähtävää ja kuultavaa: hidastuksia, valkoisia kyyhkysiä, hienoja väriefektejä ja majesteetillista musiikkia. Mutta tunnustan, että pikakelaustoiminto oli tällä kertaa katsellessani kohtalaisen vilkkaassa käytössä, sillä halusin päästä nopeammin käsiksi siihen osaan leffaa, joka minua oikeasti kiinnostaa.
Sean Archer (John Travolta) on FBI- agentti, joka on jo pitkään jahdannut terroristi Castor Troyta (Nicolas Cage). Seanin poika on saanut surmansa laukauksesta, jolla Castor yritti tappaa Seanin, ja nyt Sean janoaa kostoa. Castorin ja hänen apurinaan toimivan veljensä Polluxin (Alessandro Nivola) ajojahti päättyy molempien vangitsemiseen ja Castorin vaipumiseen koomaan takaa-ajossa saamiensa vammojen vuoksi. Kaikki olisi siis hyvin, ellei kävisi ilmi, että nämä terroristiveljekset ovat ennen tätä ennättäneet virittää pommin, joka tulee laukeamaan muutaman päivän kuluttua Los Angelesin keskustassa päästäen ilmoille tappavaa hermokaasua.
Ainoa keino saada selville pommin sijainti ja laukaisujärjestelmä on kysyä niistä pikkuveli Polluxilta, joka on aivot pommin takana. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan kenellekään muulle kuin isoveljelleen. Mikä siis neuvoksi? Onneksi FBI:lta eivät keinot lopu. Heidän laboratoriossaan on onnistuttu kehittämään tapa tehdä kasvosiirrännäisiä ja muokata ihmisen ääntä. Sean suostuu tällä bionaamioinnilla toteutettavaan salaiseen operaatioon: siirrättämään koomassa makaavan Castorin kasvot itselleen ja menemään vankilaan juttelemaan Polluxin kanssa, kuin veli veljelle. Omat kasvonsa Sean jättää laboratorioastiaan kellumaan ja odottamaan paluutaan.
Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä samaan aikaan kun Sean yrittää vale-Castorina rakentaa luottamussuhdetta Polluxiin, aito Castor herää koomastaan. Hänen ei tarvitse kuin tunnustella siteiden peittämää kohtaa, jossa hänen kasvonsa ennen olivat, ja nähdä astiassa kelluvat toiset kasvot, kun hän jo ymmärtää, mitä on tapahtunut. Hän pakottaa lääkärit asentamaan itselleen Seanin kasvot ja eliminoituaan sitten kaikki ne, jotka tietävät jotakin salaisesta bionaamiointioperaatiosta, hän lähtee järjestämään Seanille epämieluisan yllätyksen.
Kauhukseen Sean saakin vankilaan vierailijan, jolla on hänen omat kasvonsa. Hänen pahin vihollisensa esiintyy nyt hänenä ja on soluttautunut hänen kotiinsa ja työpaikalleen. Ja mitä hänelle itselleen on jäänyt jäljelle? Tuon roiston kasvot ja ääni, mutta ei Seanin itsensä lisäksi enää ketään, joka tietäisi hänen oikean henkilöllisyytensä. Seanin ainoa toivo on päästä pakenemaan vankilasta ja yrittää saada vaimonsa Eve (Joan Allen) uskomaan, että hän on oikeasti Sean vaikka näyttääkin Castorilta. Sean tietää, että verinäytteen avulla vale-Sean voitaisiin helposti tunnistaa huijariksi, koska miehillä on eri veriryhmä. Mutta ensin pitää saada Eve epäilemään, että hänen miehensä ei ole hänen miehensä.
Tästä alkaa elokuvan paras ja piinaavin osa. Vankilapaot, pommin purkamiset, ammuskelut ja takaa-ajot ohitan vailla suurempaa mielenkiintoa ja keskityn kuvittelemaan itseni Even asemaan, Seanin vaimoksi. Ehkä hän aluksi tulkitsee miehensä oudon käytöksen johtuvan siitä euforisesta helpotuksen tunteesta, joka tämän on vallannut, kun ajojahti on vihdoin päättynyt ja Castor Troy tehty vaarattomaksi. Mutta vähitellen miehen muuttunut olemus ja käytös alkaa vaivata Eveä yhä enemmän. Miksi hänestä tuntuu, että mies, joka hänen vieressään vuoteessa makaa ja jolla on Seanin kasvot, ei kuitenkaan ole Sean? Missä on esimerkiksi Seanin tuttu tapa sivellä toisen kasvoja ylhäältä alas avoimella kämmenellään? Tapa, joka on Archerin perheen keskinäiseen sanattomaan kommunikointiin juurtunut tavaksi osoittaa kiintymystä toisilleen. (Ja tapa, joka saa katsojan toivomaan, että perheellä on käsihygienia hyvin hallussa.)
Lopulta oikea Sean pääsee livahtamaan kotiinsa ja onnistuu vakuuttamaan vaimonsa henkilöllisyydestään kertomalla yhteisen nuoruusmuiston, jonka vain he kaksi voivat tietää. Varmistaakseen asian Even tarvitsee enää vain ottaa verinäyte huijarista ja analysoida se. Lääkärinä se onnistuu Eveltä näppärästi, minkä jälkeen asiat etenevät pyssynpaukkeen säestyksellä rivakasti onnellista loppuratkaisua kohti.
Elokuva on elokuvaa, ja se, että vaimo ei pystyisi erottamaan, että viereiselle patjalle on nyt oman puolison sijasta hypännyt joku toinen, tuntuu aika vaikealta uskoa - vaikka tuolla tyypillä sitten olisikin jostakin kumman syystä samanlaiset kasvot ja ääni kuin ukkokullalla. Mutta ovatko kasvot sittenkään viime kädessä se asia, josta me tunnistamme toisemme, vai onko kyse jostakin muusta? Olemuksesta, äänestä, tavasta puhua, liikkua, olla, reagoida? Kaikkien näiden yhdistelmästä? Tai silmistä ja katseesta?Vaikka kasvojen pintakerros elokuvan miehiltä irrotettiinkin, silmät jätettiin käsittääkseni paikalleen. Ja niiden katse oli kyllä hyvällä poliisilla ja pahalla terroristilla täysin erilainen, vaikka silmien väri ja muoto saattoikin olla samanlainen.
Vai olisiko tunnistamisessa auttava tekijä kenties ominaistuoksumme? Onhan arveltu, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, koska heistä erittyy tietynlaista tuoksua, jota ei oikeastaan hajuaistillaan varsinaisesti haista, mutta jonka aistii jotenkin syvemmällä tasolla. Jos olisimme eläimiä ja hajuaistimme omaamme paljon herkempi, ehkä toistemme tunnistaminen olisi huomattavasti helpompaa: vain yksi nuuhkaisu ja voisimme erottaa tutun vieraasta ja suden lampaan turkin sisällä.
Ja jos mennään vielä syvemmälle, voisimme pohtia, mikä tekee meistä jokaisesta juuri sen ihmisen, sen persoonan, joka me olemme? Mikä on se ominaisuus, joka tekee minusta juuri minut ja erottaa minut kaikista muista maailman ihmisistä? Vaikka olisin ulkoisesti täysin identtinen toisen ihmisen kanssa, niin kuin identtiset kaksoset ymmärtääkseni ovat, niin enkö kuitenkin ytimessäni, sielussani ja hengessäni olisi ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan toinen? Todella mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin tämä ajatuskulku johtaa, jos alamme pohtia ihmisklooneja. Täysin teoreettiselta kannalta tietenkin, sillä oikeasti heitä ei tämän maapallon kamaralla ainakaan vielä juoksentele - kai? Mutta jos juoksentelisi, niin olisiko kloonilla sielu? Hän (vai pitäisikö kuitenkin sanoa "se"?) olisi elävä ihmisolento, eikö vaan? Ja voiko elävää ihmisolentoa olla ilman että hänellä olisi myös sielu? Ja jos samasta ihmisestä tehtäisiin monta kloonia, olisivatko he kaikki kuitenkin sisimmältään ainutlaatuisia yksilöitä, joilla on ainutlaatuinen, yksilöllinen sielu?
En tiedä, lienikö se lainkaan John Woon ja muun Face/offin tekijätiimin tavoitteena, mutta yllättävän syvällisiä kysymyksiä voi näköjään herätä toimintaleffankin äärellä. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että ohitin pikakelauksella kiivaimmat toimintajaksot, joita olisi voinut tyytyväisenä tuijotella ilman sen suurempaa aivotoimintaa? Oli kuinka oli, nyt on varmasti hyvä päästää mieli lepäämään ja tyytyä iloitsemaan siitä, että tässäkin leffassa paha sai palkkansa ja sankarin perhe pääsi jatkamaan elämäänsä turvassa. Ja vaikka mahdollisuus vaihtopään saamiseen joskus kieltämättä tuntuukin houkuttelevalta ajatukselta, ehkä kannattaa kuitenkin iloita omista ja läheisten tutuista kasvoista, jotka ovat ja pysyvät lujasti kiinni paikoillaan.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Out of Africa - Minun Afrikkani
154 minuuttia, valmistusvuosi 1985. Ohjaus Sydney Pollack
Ei koskaan sunnuntaisin, sanotaan elokuvaklassikossa, mutta tällä kertaa joudun tuota kieltoa uhmaten kirjoittelemaan jo tänään. Viikon päästä palataan sitten taas ruotuun, ja silloin uusia ajatuksia löytyy täältä tuttuun tapaan taas maanantaina.
Out of Africa on elokuva, jota en alun perin aikonut ottaa mukaan blogiini. Mietittyäni sitten asiaa tarkemmin alkoi tuntua siltä, että en ole aivan rehellinen, jos jätän sen pois. Ilmeisesti olen nimittäin katsonut tämän elokuvan niin monta kertaa, että perheemme nuoriso on jo alkanut tulkita television ääressä olevan äidin tarkoittavan sitä, että äiti katselee jälleen kerran Minun Afrikkaani. Jostakin syystä palaan yhä uudelleen tämän elokuvan pariin, ja lienee aika selvittää myös itselleni, mikä siinä minua niin kiehtoo.
Elokuva kertoo kirjailija Karen Blixenin omaelämäkerrallisen tarinan hänen tiestään Tanskasta Afrikkaan ja Keniaan, jossa hän vietti suuren osan elämästään. Maisemat ovat mykistävän kauniita ja upeasti kuvattuja. Jokainen puu, pensas ja ruohonkorsikin tuntuu kuhisevan elämää. Afrikkalaisten tapa elää ja hahmottaa elämää on kiehtovan erilainen, ja monet heistä on kuvattu ylväinä ja salaperäisen etäisiksi jäävinä hahmoina. Musiikki on sydäntäsärkevän kaunista ja soi yllättävissäkin tilanteissa, kuten apinoiden käytellessä gramofonia savannilla. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia: Meryl Streep Karen Blixeninä ja jo monessa tämän blogin elokuvassa tähteillyt Robert Redford hänen rakastettunaan, Denys Finch-Hattonina. Unohtamatta Klaus Maria Brandaueria, joka esittää Karenin aviomiestä paroni Blixeniä, tai Malick Bowensia kenialaisena palvelijana, Farah Adenina, josta tulee Karenin luotettu tukija ja ystävä.
Mutta en usko, että mikään näistä kuitenkaan riittäisi houkuttamaan minua yhä uudelleen ja uudelleen tämän liki kolmituntisen spektaakkelin ääreen. Jotakin muuta sen täytyy olla. Pohtiessani asiaa mieleeni nousi viisi teemaa, jotka koukuttavat minut kerta toisensa jälkeen seuraamaan Karenin tarinaa. Seuraavassa siis teema joka sormelle, oikea täyskäsi.
Ensiksikin, se talo. Iso bungalow-tyylinen rakennus, joka on kuin itsestään kohonnut sitä ympäröivästä rehevästä puutarhasta ja istuu maisemaan kuin olisi aina siellä ollut. Ihmeen hyvin se sopii ympäristöönsä, vaikka onkin eurooppalaiseen tyyliin rakennettu ja sisustettu. Kodin sisustaminen juuri niin kuin itse haluaa on yksi jokaisen naisen haaveista. Jo pienenä tyttönä se alkaa leikkimökeistä ja nukkekodeista, ja joillakin voi Karenin tavoin jonakin päivänä olla kokonainen talo, jonka saa sisustaa ja somistaa. Marjatta Kurenniemen luomat pikkutytöt Onneli ja Anneli, jotka ovat päässeet nyt valkokankaallekin, ovat sinänsä onnekkaita, kun saavat oman talon jo hyvin pieninä. Mutta mikä pettymys: he saavat talonsa täysin valmiiksi sisustettuna. Ei ollenkaan niin kivaa, minun mielestäni. Naisen täytyy saada sisustaa itse! Miten monet sisustussuunnitelmat olenkaan kehitellyt yön pitkinä tunteina, kun uni ei syystä tai toisesta tule. (Saattaa tietysti olla, että uni pakenee juuri siksi, että päässäni kuhisee näitä suunnitelmia….)
Minusta ihanin paikka Karenin talossa on sen koko julkisivun mittainen pylväiden reunustama etukuisti, jolta aukeaa näköala yli taloa ympäröivän vihreän nurmikentän. Kuisti tarjoaa varjoa paahtavalta helteeltä (josta Keniassa ei ole puutetta, plussaa sekin näin meikäläisen näkökulmasta), lepohetkiä mukavissa tuoleissa, keskusteluja ystävien kanssa virvokkeiden äärellä ja kaunista musiikkia kuistille sijoitetusta gramofonista. Toinen lempipaikkani talossa on mukava sohvaryhmä takan äärellä, jonne vetäydytään seurustelemaan iltaisin ja kertomaan tarinoita.
Todellakin, ne tarinat! Siinä toinen koukku. Aikana, jolloin ei ollut televisiota eikä vielä radiotakaan, ainakaan kovin laajassa käytössä, tarinankerronta oli ajanviettämisen aatelia. Ihmisiä, jotka hallitsivat tämän taidon, pidettiin suuressa arvossa. Ja Karen on sellainen. Vaikka olen katsellut elokuvan kymmeniä kertoja ja tiedän siis hyvin, millaisen tarinan Karen vierailleen kertoo, odotan silti aina sitä hetkeä kun hän alkaa kertoa. Denys antaa hänelle tarinan ensimmäisen lauseen, ja sitten… Se on taianomainen hetki, ja voin kuvitella millaiseen lumouksen ilmapiiriin ihmiset nuotioiden ja tulisijojen äärellä ovat vuosituhansien aikana tulleet vedetyiksi tarinankertojien avattua sanaiset arkkunsa. Harmi, että elokuvassa ei kuulla kuin tarinan alku ja loppu, pitäisi varmaankin lukea se kokonaisuudessaan jostakin Blixenin kirjasta, eiköhän se sieltä löytyisi. Joskus leikittelen ajatuksella, että entäpä jos jollakin katselukerralla Karen alkaisikin kertoa tarinaa eri tavalla… No huh, nyt taidan sukeltaa kyllä vähän liian syvälle elokuvan ja tarinoiden taikapiiriin.
Kolmanneksi Karen on nainen, joka saa mahdottomilta tuntuvia haasteita ja selviää niistä. Pelätessään tukehtuvansa Tanskan pieniin, sovinnaisiin ympyröihin hän matkustaa Keniaan solmiakseen siellä järkiavioliiton ystävänsä paroni Bror von Blixenin kanssa ja perustaakseen yhdessä hänen kanssaan meijerin. Perillä Keniassa Karenille kerrotaan, että meijerisuunnitelmat on haudattu ja että he tulevatkin aloittamaan kahvin viljelemisen. Sen lisäksi että pohjoismaalaiselle pariskunnalle kahvinviljely on täysin outo laji, se on lisäksi todellinen riskibisnes, koska kahvia ei koskaan ole kasvatettu niin ylhäällä kuin missä Blixenin maat sijaitsevat. Pian hääyön jälkeen paroni katoaa viikkokausia kestävälle metsästysretkelle ja Karen jää selviytymään yksin sekä kahvinviljelyprojektista että taloudenhoidon johtamisesta afrikkalaisen palvelusväen tapoihin totutellen. Pakon edessä Karen selviää molemmista. Hän näyttää jopa haluavan lisää haasteita ja niin hän lähtee johtamaan saattuetta, joka kuljettaa vaikeakulkuisen ja vaarallisen maaston läpi tarvikkeita sotaan lähteneille miehille. Kaiken tämän ohessa hän selviää hengissä kohtaamisista muutamien leijonien kanssa. Leijonilla taas ei ole aina aivan yhtä hyvä onni. Ei yhtään hassumpaa paronittaren titteliä kantavalta naiselta.
Neljäs teema, joka elokuvassa elää, on teema kapinallisesta naisesta, joka ei sovi muottiin. Heti maahan tultuaan Karen herättää pahennusta tunkeutuessaan miesten alueelle, klubiin, jossa vain miehet saavat käydä. Kun avioliitto Brorin kanssa osoittautuu mahdottomaksi, Karen jää elämään taloonsa yksin. Hän tarttuu riuskasti työhön käsiksi kahviviljelmillä, herättäen näin kummastusta sekä kikujuheimon ihmisissä, jotka työskentelevät viljelmillä, että toisissa eurooppalaisissa siirtolaisissa. Karen on myös nainen, joka sanoo mitä ajattelee ja joka ei suostu pelaamaan sovinnaisia pelejä, joita yläluokan sivistyneistö harrastaa. Hän on petetty ja hylätty nainen, joka ei luhistu eikä kuihdu, vaan löytää uuden rakkauden. Hän on nainen, joka sinnikkyydellään, aitoudellaan ja suoraselkäisyydellään loppujen lopuksi ansaitsee yhteisönsä arvostuksen ja kunnioituksen. Karenin lähtöpäivänä miehet kutsuvat hänet klubiinsa juodakseen jäähyväismaljan hänen kanssaan. Montaakaan sanaa ei sanota, mutta ele puhuu puolestaan. On siis ainakin yksi nainen, joka on katsottu arvolliseksi astumaan miesten alueelle. Ehkä hän näin raivaa tietä toisillekin.
Viidenneksi ja viimeiseksi minua koskettaa Karenin halu tehdä hyvää ja valmius pistää itsensä likoon asioiden puolesta. Hän haluaa pitää huolta talonsa lähistöllä asuvasta kikujuista ja auttaa parhaansa mukaan niitä kyläläisiä, jotka sairastavat. Karen järjestää myös kylän lapsille koulunkäyntimahdollisuuden. Sekä heimopäällikkö että eurooppalaiset ilmaisevat epäilyksensä suunnitelmaa kohtaan, mutta se ei Karenia pysäytä. Kahviviljelmänsä tuhouduttua, vielä viimeisenä tekonaan ennen lähtöään Afrikasta, hän vetoaa uuteen kuvernööriin, että tämä pitäisi huolta heimon tulevaisuudesta ja varmistaisi sen, että heille annetaan viljelykelpoista maata. Kuvernööri antaa aidon poliitikon tapaan hyvin ympäripyöreän vastauksen, mutta Karen pyytää häntä lupaamaan, että asia hoidettaisiin. Seuraa hiljaisuus, kunnes kuvernöörin vaimo nousee ja sanoo Karenille lujasti: "Minä lupaan sen teille." Vaikuttajanainen saa nähdä, että hänen jättämänsä hyvä perintö siirtyy eteenpäin, seuraavan vaikuttajanaisen käsiin. Elokuvassa tämä kohtaus on kuin sinetti Karen Blixenin Afrikan vuosille. Hän oli nainen, joka etsi oman tiensä ja kohtasi sen varrella monia pettymyksiä ja koettelemuksia. Mutta hän ei kuitenkaan käpertynyt itseensä, vaan halusi toimia yhteisönsä keskellä sen parhaaksi. Hänen tarinansa kiehtoo, koskettaa ja haastaa.
No niin, selvisihän se, miksi olen koukussa ja miksi löydän itseni yhä uudelleen tämän elokuvan äärestä. Nyt tarvitsee enää saada perheen nuoriso katsomaan se edes yhden kerran elämässään. Ehkä sama kärpänen puraisee heitäkin. Niinpä niin, lapset, "Minun Afrikkani" voi olla myös "Teidän Afrikkanne".
Ei koskaan sunnuntaisin, sanotaan elokuvaklassikossa, mutta tällä kertaa joudun tuota kieltoa uhmaten kirjoittelemaan jo tänään. Viikon päästä palataan sitten taas ruotuun, ja silloin uusia ajatuksia löytyy täältä tuttuun tapaan taas maanantaina.
Out of Africa on elokuva, jota en alun perin aikonut ottaa mukaan blogiini. Mietittyäni sitten asiaa tarkemmin alkoi tuntua siltä, että en ole aivan rehellinen, jos jätän sen pois. Ilmeisesti olen nimittäin katsonut tämän elokuvan niin monta kertaa, että perheemme nuoriso on jo alkanut tulkita television ääressä olevan äidin tarkoittavan sitä, että äiti katselee jälleen kerran Minun Afrikkaani. Jostakin syystä palaan yhä uudelleen tämän elokuvan pariin, ja lienee aika selvittää myös itselleni, mikä siinä minua niin kiehtoo.
Elokuva kertoo kirjailija Karen Blixenin omaelämäkerrallisen tarinan hänen tiestään Tanskasta Afrikkaan ja Keniaan, jossa hän vietti suuren osan elämästään. Maisemat ovat mykistävän kauniita ja upeasti kuvattuja. Jokainen puu, pensas ja ruohonkorsikin tuntuu kuhisevan elämää. Afrikkalaisten tapa elää ja hahmottaa elämää on kiehtovan erilainen, ja monet heistä on kuvattu ylväinä ja salaperäisen etäisiksi jäävinä hahmoina. Musiikki on sydäntäsärkevän kaunista ja soi yllättävissäkin tilanteissa, kuten apinoiden käytellessä gramofonia savannilla. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia: Meryl Streep Karen Blixeninä ja jo monessa tämän blogin elokuvassa tähteillyt Robert Redford hänen rakastettunaan, Denys Finch-Hattonina. Unohtamatta Klaus Maria Brandaueria, joka esittää Karenin aviomiestä paroni Blixeniä, tai Malick Bowensia kenialaisena palvelijana, Farah Adenina, josta tulee Karenin luotettu tukija ja ystävä.
Mutta en usko, että mikään näistä kuitenkaan riittäisi houkuttamaan minua yhä uudelleen ja uudelleen tämän liki kolmituntisen spektaakkelin ääreen. Jotakin muuta sen täytyy olla. Pohtiessani asiaa mieleeni nousi viisi teemaa, jotka koukuttavat minut kerta toisensa jälkeen seuraamaan Karenin tarinaa. Seuraavassa siis teema joka sormelle, oikea täyskäsi.
Ensiksikin, se talo. Iso bungalow-tyylinen rakennus, joka on kuin itsestään kohonnut sitä ympäröivästä rehevästä puutarhasta ja istuu maisemaan kuin olisi aina siellä ollut. Ihmeen hyvin se sopii ympäristöönsä, vaikka onkin eurooppalaiseen tyyliin rakennettu ja sisustettu. Kodin sisustaminen juuri niin kuin itse haluaa on yksi jokaisen naisen haaveista. Jo pienenä tyttönä se alkaa leikkimökeistä ja nukkekodeista, ja joillakin voi Karenin tavoin jonakin päivänä olla kokonainen talo, jonka saa sisustaa ja somistaa. Marjatta Kurenniemen luomat pikkutytöt Onneli ja Anneli, jotka ovat päässeet nyt valkokankaallekin, ovat sinänsä onnekkaita, kun saavat oman talon jo hyvin pieninä. Mutta mikä pettymys: he saavat talonsa täysin valmiiksi sisustettuna. Ei ollenkaan niin kivaa, minun mielestäni. Naisen täytyy saada sisustaa itse! Miten monet sisustussuunnitelmat olenkaan kehitellyt yön pitkinä tunteina, kun uni ei syystä tai toisesta tule. (Saattaa tietysti olla, että uni pakenee juuri siksi, että päässäni kuhisee näitä suunnitelmia….)
Minusta ihanin paikka Karenin talossa on sen koko julkisivun mittainen pylväiden reunustama etukuisti, jolta aukeaa näköala yli taloa ympäröivän vihreän nurmikentän. Kuisti tarjoaa varjoa paahtavalta helteeltä (josta Keniassa ei ole puutetta, plussaa sekin näin meikäläisen näkökulmasta), lepohetkiä mukavissa tuoleissa, keskusteluja ystävien kanssa virvokkeiden äärellä ja kaunista musiikkia kuistille sijoitetusta gramofonista. Toinen lempipaikkani talossa on mukava sohvaryhmä takan äärellä, jonne vetäydytään seurustelemaan iltaisin ja kertomaan tarinoita.
Todellakin, ne tarinat! Siinä toinen koukku. Aikana, jolloin ei ollut televisiota eikä vielä radiotakaan, ainakaan kovin laajassa käytössä, tarinankerronta oli ajanviettämisen aatelia. Ihmisiä, jotka hallitsivat tämän taidon, pidettiin suuressa arvossa. Ja Karen on sellainen. Vaikka olen katsellut elokuvan kymmeniä kertoja ja tiedän siis hyvin, millaisen tarinan Karen vierailleen kertoo, odotan silti aina sitä hetkeä kun hän alkaa kertoa. Denys antaa hänelle tarinan ensimmäisen lauseen, ja sitten… Se on taianomainen hetki, ja voin kuvitella millaiseen lumouksen ilmapiiriin ihmiset nuotioiden ja tulisijojen äärellä ovat vuosituhansien aikana tulleet vedetyiksi tarinankertojien avattua sanaiset arkkunsa. Harmi, että elokuvassa ei kuulla kuin tarinan alku ja loppu, pitäisi varmaankin lukea se kokonaisuudessaan jostakin Blixenin kirjasta, eiköhän se sieltä löytyisi. Joskus leikittelen ajatuksella, että entäpä jos jollakin katselukerralla Karen alkaisikin kertoa tarinaa eri tavalla… No huh, nyt taidan sukeltaa kyllä vähän liian syvälle elokuvan ja tarinoiden taikapiiriin.
Kolmanneksi Karen on nainen, joka saa mahdottomilta tuntuvia haasteita ja selviää niistä. Pelätessään tukehtuvansa Tanskan pieniin, sovinnaisiin ympyröihin hän matkustaa Keniaan solmiakseen siellä järkiavioliiton ystävänsä paroni Bror von Blixenin kanssa ja perustaakseen yhdessä hänen kanssaan meijerin. Perillä Keniassa Karenille kerrotaan, että meijerisuunnitelmat on haudattu ja että he tulevatkin aloittamaan kahvin viljelemisen. Sen lisäksi että pohjoismaalaiselle pariskunnalle kahvinviljely on täysin outo laji, se on lisäksi todellinen riskibisnes, koska kahvia ei koskaan ole kasvatettu niin ylhäällä kuin missä Blixenin maat sijaitsevat. Pian hääyön jälkeen paroni katoaa viikkokausia kestävälle metsästysretkelle ja Karen jää selviytymään yksin sekä kahvinviljelyprojektista että taloudenhoidon johtamisesta afrikkalaisen palvelusväen tapoihin totutellen. Pakon edessä Karen selviää molemmista. Hän näyttää jopa haluavan lisää haasteita ja niin hän lähtee johtamaan saattuetta, joka kuljettaa vaikeakulkuisen ja vaarallisen maaston läpi tarvikkeita sotaan lähteneille miehille. Kaiken tämän ohessa hän selviää hengissä kohtaamisista muutamien leijonien kanssa. Leijonilla taas ei ole aina aivan yhtä hyvä onni. Ei yhtään hassumpaa paronittaren titteliä kantavalta naiselta.
Neljäs teema, joka elokuvassa elää, on teema kapinallisesta naisesta, joka ei sovi muottiin. Heti maahan tultuaan Karen herättää pahennusta tunkeutuessaan miesten alueelle, klubiin, jossa vain miehet saavat käydä. Kun avioliitto Brorin kanssa osoittautuu mahdottomaksi, Karen jää elämään taloonsa yksin. Hän tarttuu riuskasti työhön käsiksi kahviviljelmillä, herättäen näin kummastusta sekä kikujuheimon ihmisissä, jotka työskentelevät viljelmillä, että toisissa eurooppalaisissa siirtolaisissa. Karen on myös nainen, joka sanoo mitä ajattelee ja joka ei suostu pelaamaan sovinnaisia pelejä, joita yläluokan sivistyneistö harrastaa. Hän on petetty ja hylätty nainen, joka ei luhistu eikä kuihdu, vaan löytää uuden rakkauden. Hän on nainen, joka sinnikkyydellään, aitoudellaan ja suoraselkäisyydellään loppujen lopuksi ansaitsee yhteisönsä arvostuksen ja kunnioituksen. Karenin lähtöpäivänä miehet kutsuvat hänet klubiinsa juodakseen jäähyväismaljan hänen kanssaan. Montaakaan sanaa ei sanota, mutta ele puhuu puolestaan. On siis ainakin yksi nainen, joka on katsottu arvolliseksi astumaan miesten alueelle. Ehkä hän näin raivaa tietä toisillekin.
Viidenneksi ja viimeiseksi minua koskettaa Karenin halu tehdä hyvää ja valmius pistää itsensä likoon asioiden puolesta. Hän haluaa pitää huolta talonsa lähistöllä asuvasta kikujuista ja auttaa parhaansa mukaan niitä kyläläisiä, jotka sairastavat. Karen järjestää myös kylän lapsille koulunkäyntimahdollisuuden. Sekä heimopäällikkö että eurooppalaiset ilmaisevat epäilyksensä suunnitelmaa kohtaan, mutta se ei Karenia pysäytä. Kahviviljelmänsä tuhouduttua, vielä viimeisenä tekonaan ennen lähtöään Afrikasta, hän vetoaa uuteen kuvernööriin, että tämä pitäisi huolta heimon tulevaisuudesta ja varmistaisi sen, että heille annetaan viljelykelpoista maata. Kuvernööri antaa aidon poliitikon tapaan hyvin ympäripyöreän vastauksen, mutta Karen pyytää häntä lupaamaan, että asia hoidettaisiin. Seuraa hiljaisuus, kunnes kuvernöörin vaimo nousee ja sanoo Karenille lujasti: "Minä lupaan sen teille." Vaikuttajanainen saa nähdä, että hänen jättämänsä hyvä perintö siirtyy eteenpäin, seuraavan vaikuttajanaisen käsiin. Elokuvassa tämä kohtaus on kuin sinetti Karen Blixenin Afrikan vuosille. Hän oli nainen, joka etsi oman tiensä ja kohtasi sen varrella monia pettymyksiä ja koettelemuksia. Mutta hän ei kuitenkaan käpertynyt itseensä, vaan halusi toimia yhteisönsä keskellä sen parhaaksi. Hänen tarinansa kiehtoo, koskettaa ja haastaa.
No niin, selvisihän se, miksi olen koukussa ja miksi löydän itseni yhä uudelleen tämän elokuvan äärestä. Nyt tarvitsee enää saada perheen nuoriso katsomaan se edes yhden kerran elämässään. Ehkä sama kärpänen puraisee heitäkin. Niinpä niin, lapset, "Minun Afrikkani" voi olla myös "Teidän Afrikkanne".
maanantai 10. maaliskuuta 2014
The Talented Mr. Ripley - Lahjakas herra Ripley
139 minuuttia, valmistusvuosi 1999. Ohjaus Anthony Minghella
Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miten tärkeää minulle on, että toiset pitävät minusta? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa edelleen painiskelen, vaikka elänkin blogini esittelytekstissä mainittua "kypsää keski-ikää". Terveeksi voi kuulemma erään määritelmän mukaan sanoa ihmistä, joka kykenee olemaan riittävästi sama henkilö ja oma itsensä riippumatta siitä, kenen seurassa hän on. Kaikesta kyselystäni huolimatta uskon kyllä täyttäväni tämän edellytyksen, mutta samaa ei voi sanoa tämänviikkoisen elokuvan päähenkilöstä, lahjakkaasta herra Ripleystä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä kuin kameleontti väriä.
Ankeassa rotankolossaan asuva, hotellin miestenhuoneessa työskentelevä Tom Ripley (Matt Damon) on elokuvan alkaessa soittamassa pianoa sairastuneen pianistin tilalla ulkoilmakonsertissa. Tilaisuutta varten hän lainannut tämän takkia, jonka rintapielessä komeilee Princetonin yliopiston vaakuna. Konsertin päätyttyä varakas laivanvarustaja Herbert Greenleaf (James Rebhorn) kiittää Tomia soitosta ja, nähdessään hänen takkinsa, kysyy, sattuuko Tom tuntemaan hänen poikaansa Dickietä, joka on myös opiskellut Princetonissa. Tom miettii hetken mitä vastata ja tekee sitten kohtalokkaan päätöksensä. "Mitä Dickielle kuuluu?" kysäisee hän rennosti, kuin vanhan tutun kuulumisia tiedustellen. Tom pukee valepersoonan ylleen huolettomasti ja helposti, vähän kuin vahingossa. Ymmärtämättä, että niin tehdessään hän jää vangiksi valheen verkkoon, joka alkaa kutoutua hänen ympärilleen.
Tykästyttyään Tomin rehdin tuntuiseen (!) olemukseen Greenleaf saa ajatuksen. Suostuisiko Tom lähtemään tapaamaan Dickietä Italiaan, missä tämä vain lorvailee ja tuhlaa elämäänsä? Ehkä Tom voisi takoa poikaan vähän järkeä ja saada hänet palaamaan takaisin kotimaahan. Greenleaf luonnollisesti maksaisi Tomin matkat ja ylläpidon. Viimeistään tässä vaiheessa Tomin odottaisi oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tarjous on hänen kaltaiselleen köyhälle kirkonrotalle aivan liian houkutteleva, ja niin hän suostuu.
Makea elämä Italiassa maistuu todella hyvältä, ja valepersoona alkaa istua yhä paremmin Tomin ylle. Dickie (Jude Law) on komea ja suosittu ja naisiakin tuntuu hänellä riittävän joka sormelle. Ketään Tom Ripleyä Dickie ei opiskeluajoiltaan tosin muista, mutta hän hyväksyy olkapäitään kohauttaen Tomin kertomuksen. Ihailun ja ulkopuolisuuden tunteen sekoitus kalvaa Tomia, kun hän roikkuu joukon hännillä Dickien seurustellessa rikkaiden, huolettomien ystäviensä kanssa.
Aluksi Tomin ihailu imartelee tätä itsekeskeistä, hemmoteltua tyhjäntoimittajaa ja hänelle tuottaa jonkinlaista huvia esitellä Tomille ympäristöä ja elämäänsä. Vähitellen tilanne alkaa kuitenkin käydä Dickien hermoille, Tom kun tuntuu roikkuvan iilimadon tavoin koko ajan hänen ja hänen tyttöystävänsä Margen (Gwyneth Paltrow) kannoilla. Kun Dickie sitten paljastaa päässeensä totuuden jäljille ja tietävänsä, ettei Tom koskaan ole käynyt Princetonia tai tuntenut Dickietä, Tom ehdottaa, että he voisivat joka tapauksessa jatkaa ystävinä - tai ehkä jopa jonakin enemmän kuin vain ystävinä… Vastaukseksi hän saa ivan ja halveksunnnan ryöpyn, joka osuu hänen sisimpäänsä kuin konekiväärituli. Syntyy tappelu, jonka päätteeksi Tom nuijii primitiivisen raivon vallassa Dickien hengiltä.
Hävitettyään ruumiin Tom huomaa tilaisuutensa tulleen: hän astuu kuolleen Dickien tilalle ja alkaa esiintyä hänenä. Piinaava tilanne seuraa toistaan, kun Tom vaihtaa henkilöllisyyttä kuin tavallinen ihminen takkia. Hän on vuoroin Dickie, vuoroin Tom, ja kehittyy siinä koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi. Alun epävarmuus ja hämillisyys häviää, ja pettämisestä tulee hänen toinen luontonsa. Sen, josta tulee uhka hänen paljastumiselleen, hän raivaa tieltään.
Ja kun Tom sitten kuin ihmeen kautta näyttää pääsevän livahtamaan kuin koira veräjästä ja voivan jatkaa elämää omana itsenään, Tom Ripleynä, talous turvattuna loppuelämäkseen, niin mitä tapahtuukaan? Ilmestyy haamu menneisyydestä, rikas amerikkalaistyttö, jonka kanssa hän on heilastellut ja joka pitää häntä Dickie Greenleafinä. Juuri kun Tom uskoi voivansa vihdoin elää ja hengittää vapaasti, huomaa hän jälleen joutuneensa itse virittämäänsä ansaan. Valheiden verkko on taas kiristymässä hänen ympärilleen. "Olen hukassa. Olen eksyksissä. Olen jumissa kellarissani, yksin pimeässä. Olen valehdellut siitä, kuka olen ja missä olen. Kukaan ei ikinä löydä minua." Surullisinta on, että tätä katumusmonologia kuuntelemassa on Tomin elämään tullut uusi ihminen, joka näyttää aidosti pitävän Tomista omana itsenään ja joka on alkanut vapauttaa häntä kellarin pimeydestä. Hänet on nyt raivattava pois, jotta valheet eivät paljastu ja Tom tuhoudu.
Minulle Tom on ennen kaikkea säälittävä ja traaginen hahmo, joka tirkistelee omasta pimeydestään parempiosaisten elämään, nappaa sieltä täältä kuin varkain makupaloja itselleen ja pukeutuu salaa toisten vaatteisiin. Ja kuitenkin hän pysyy koko ajan vain omana, surullisena itsenään. Tämän elokuvan katsominen on oikeastaan täyttä kidutusta, eikä voi olla toivomatta, että Tomilla olisi ollut elämässään joku, joka olisi takonut hänen päähänsä nämä vanhat viisaat neuvot: "Valheella on lyhyet jäljet" ja "Rehellisyys maan perii". Nyt hän kuuntelee vain omaa totuuttaan, jonka mukaan "It´s better to be a fake somebody than a real nobody." Hän uskoo siis, että on parempi olla väärennös jostakusta, jolla on merkitystä, kuin olla oma itsensä, jos on itse täysi nolla.
Entä me? Mitä me teemme, kun koemme itsemme tavalla tai toisella muita huonommiksi ja sen tähden ulkopuolisiksi? Joskus löydämme sisältämme tervettä voimaa, jonka avulla pystymme olemaan oma itsemme ja säilyttämään yhteyden toisiin tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se joskus sattuukin. Joskus taas vetäydymme ja nuolemme haavojamme yksin ja vältämme tilanteita, joissa huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteemme aktivoituvat. Ja, jos olemme rehellisiä, toisinaan olemme kuin Tom Ripley, joka yrittää muuttua joksikin toiseksi tullakseen hyväksytyksi ja voidakseen kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut.
Vaikka en milloinkaan tekisi samoja valintoja kuin lahjakas herra Ripley, mietteliääksi tämä elokuva joka tapauksessa minut saa. Miksi on niin vaikea uskoa omaan arvoonsa ja ainutlaatuisuuteensa ja siihen, että on tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin on? Minunkin, joka olen paasannut siitä kerta toisensa jälkeen, puhunut lumihiutaleiden ja hiekanjyvien yksilöllisyydestä ja kauneudesta ja siitä, miten ne ovat kaikki ainutkertaisia ja erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita ja kauniita jokainen. Saarnannut siitä, miten jokainen ihminen on arvokas ja suuri ihme. Sillä näinhän Raamattu meille vakuuttaa, ja uskon, että se on totta. Mutta vaikka uskon sen päässäni, ehkä en kuitenkaan usko sydämessäni.
"It´s better to be a fake somebody than a real nobody", sanoi Tom Ripley. "Totuus tekee teidät vapaiksi", sanoo puolestaan Jeesus. Kumpaakohan kannattaisi uskoa? Totuus voi kyllä joskus tehdä todella kipeää, mutta eiköhän vapaus ole sen riskin arvoista? Vapaus olla oma itsensä, päästä vapaaksi valeminän verkosta, jonka joko toiset tai me itse olemme päällemme kutoneet. Ties millaisiin korkeuksiin pystymmekään lentämään, kun tuon verkon siteet on katkaistu?
Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miten tärkeää minulle on, että toiset pitävät minusta? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa edelleen painiskelen, vaikka elänkin blogini esittelytekstissä mainittua "kypsää keski-ikää". Terveeksi voi kuulemma erään määritelmän mukaan sanoa ihmistä, joka kykenee olemaan riittävästi sama henkilö ja oma itsensä riippumatta siitä, kenen seurassa hän on. Kaikesta kyselystäni huolimatta uskon kyllä täyttäväni tämän edellytyksen, mutta samaa ei voi sanoa tämänviikkoisen elokuvan päähenkilöstä, lahjakkaasta herra Ripleystä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä kuin kameleontti väriä.
Ankeassa rotankolossaan asuva, hotellin miestenhuoneessa työskentelevä Tom Ripley (Matt Damon) on elokuvan alkaessa soittamassa pianoa sairastuneen pianistin tilalla ulkoilmakonsertissa. Tilaisuutta varten hän lainannut tämän takkia, jonka rintapielessä komeilee Princetonin yliopiston vaakuna. Konsertin päätyttyä varakas laivanvarustaja Herbert Greenleaf (James Rebhorn) kiittää Tomia soitosta ja, nähdessään hänen takkinsa, kysyy, sattuuko Tom tuntemaan hänen poikaansa Dickietä, joka on myös opiskellut Princetonissa. Tom miettii hetken mitä vastata ja tekee sitten kohtalokkaan päätöksensä. "Mitä Dickielle kuuluu?" kysäisee hän rennosti, kuin vanhan tutun kuulumisia tiedustellen. Tom pukee valepersoonan ylleen huolettomasti ja helposti, vähän kuin vahingossa. Ymmärtämättä, että niin tehdessään hän jää vangiksi valheen verkkoon, joka alkaa kutoutua hänen ympärilleen.
Tykästyttyään Tomin rehdin tuntuiseen (!) olemukseen Greenleaf saa ajatuksen. Suostuisiko Tom lähtemään tapaamaan Dickietä Italiaan, missä tämä vain lorvailee ja tuhlaa elämäänsä? Ehkä Tom voisi takoa poikaan vähän järkeä ja saada hänet palaamaan takaisin kotimaahan. Greenleaf luonnollisesti maksaisi Tomin matkat ja ylläpidon. Viimeistään tässä vaiheessa Tomin odottaisi oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tarjous on hänen kaltaiselleen köyhälle kirkonrotalle aivan liian houkutteleva, ja niin hän suostuu.
Makea elämä Italiassa maistuu todella hyvältä, ja valepersoona alkaa istua yhä paremmin Tomin ylle. Dickie (Jude Law) on komea ja suosittu ja naisiakin tuntuu hänellä riittävän joka sormelle. Ketään Tom Ripleyä Dickie ei opiskeluajoiltaan tosin muista, mutta hän hyväksyy olkapäitään kohauttaen Tomin kertomuksen. Ihailun ja ulkopuolisuuden tunteen sekoitus kalvaa Tomia, kun hän roikkuu joukon hännillä Dickien seurustellessa rikkaiden, huolettomien ystäviensä kanssa.
Aluksi Tomin ihailu imartelee tätä itsekeskeistä, hemmoteltua tyhjäntoimittajaa ja hänelle tuottaa jonkinlaista huvia esitellä Tomille ympäristöä ja elämäänsä. Vähitellen tilanne alkaa kuitenkin käydä Dickien hermoille, Tom kun tuntuu roikkuvan iilimadon tavoin koko ajan hänen ja hänen tyttöystävänsä Margen (Gwyneth Paltrow) kannoilla. Kun Dickie sitten paljastaa päässeensä totuuden jäljille ja tietävänsä, ettei Tom koskaan ole käynyt Princetonia tai tuntenut Dickietä, Tom ehdottaa, että he voisivat joka tapauksessa jatkaa ystävinä - tai ehkä jopa jonakin enemmän kuin vain ystävinä… Vastaukseksi hän saa ivan ja halveksunnnan ryöpyn, joka osuu hänen sisimpäänsä kuin konekiväärituli. Syntyy tappelu, jonka päätteeksi Tom nuijii primitiivisen raivon vallassa Dickien hengiltä.
Hävitettyään ruumiin Tom huomaa tilaisuutensa tulleen: hän astuu kuolleen Dickien tilalle ja alkaa esiintyä hänenä. Piinaava tilanne seuraa toistaan, kun Tom vaihtaa henkilöllisyyttä kuin tavallinen ihminen takkia. Hän on vuoroin Dickie, vuoroin Tom, ja kehittyy siinä koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi. Alun epävarmuus ja hämillisyys häviää, ja pettämisestä tulee hänen toinen luontonsa. Sen, josta tulee uhka hänen paljastumiselleen, hän raivaa tieltään.
Ja kun Tom sitten kuin ihmeen kautta näyttää pääsevän livahtamaan kuin koira veräjästä ja voivan jatkaa elämää omana itsenään, Tom Ripleynä, talous turvattuna loppuelämäkseen, niin mitä tapahtuukaan? Ilmestyy haamu menneisyydestä, rikas amerikkalaistyttö, jonka kanssa hän on heilastellut ja joka pitää häntä Dickie Greenleafinä. Juuri kun Tom uskoi voivansa vihdoin elää ja hengittää vapaasti, huomaa hän jälleen joutuneensa itse virittämäänsä ansaan. Valheiden verkko on taas kiristymässä hänen ympärilleen. "Olen hukassa. Olen eksyksissä. Olen jumissa kellarissani, yksin pimeässä. Olen valehdellut siitä, kuka olen ja missä olen. Kukaan ei ikinä löydä minua." Surullisinta on, että tätä katumusmonologia kuuntelemassa on Tomin elämään tullut uusi ihminen, joka näyttää aidosti pitävän Tomista omana itsenään ja joka on alkanut vapauttaa häntä kellarin pimeydestä. Hänet on nyt raivattava pois, jotta valheet eivät paljastu ja Tom tuhoudu.
Minulle Tom on ennen kaikkea säälittävä ja traaginen hahmo, joka tirkistelee omasta pimeydestään parempiosaisten elämään, nappaa sieltä täältä kuin varkain makupaloja itselleen ja pukeutuu salaa toisten vaatteisiin. Ja kuitenkin hän pysyy koko ajan vain omana, surullisena itsenään. Tämän elokuvan katsominen on oikeastaan täyttä kidutusta, eikä voi olla toivomatta, että Tomilla olisi ollut elämässään joku, joka olisi takonut hänen päähänsä nämä vanhat viisaat neuvot: "Valheella on lyhyet jäljet" ja "Rehellisyys maan perii". Nyt hän kuuntelee vain omaa totuuttaan, jonka mukaan "It´s better to be a fake somebody than a real nobody." Hän uskoo siis, että on parempi olla väärennös jostakusta, jolla on merkitystä, kuin olla oma itsensä, jos on itse täysi nolla.
Entä me? Mitä me teemme, kun koemme itsemme tavalla tai toisella muita huonommiksi ja sen tähden ulkopuolisiksi? Joskus löydämme sisältämme tervettä voimaa, jonka avulla pystymme olemaan oma itsemme ja säilyttämään yhteyden toisiin tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se joskus sattuukin. Joskus taas vetäydymme ja nuolemme haavojamme yksin ja vältämme tilanteita, joissa huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteemme aktivoituvat. Ja, jos olemme rehellisiä, toisinaan olemme kuin Tom Ripley, joka yrittää muuttua joksikin toiseksi tullakseen hyväksytyksi ja voidakseen kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut.
Vaikka en milloinkaan tekisi samoja valintoja kuin lahjakas herra Ripley, mietteliääksi tämä elokuva joka tapauksessa minut saa. Miksi on niin vaikea uskoa omaan arvoonsa ja ainutlaatuisuuteensa ja siihen, että on tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin on? Minunkin, joka olen paasannut siitä kerta toisensa jälkeen, puhunut lumihiutaleiden ja hiekanjyvien yksilöllisyydestä ja kauneudesta ja siitä, miten ne ovat kaikki ainutkertaisia ja erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita ja kauniita jokainen. Saarnannut siitä, miten jokainen ihminen on arvokas ja suuri ihme. Sillä näinhän Raamattu meille vakuuttaa, ja uskon, että se on totta. Mutta vaikka uskon sen päässäni, ehkä en kuitenkaan usko sydämessäni.
"It´s better to be a fake somebody than a real nobody", sanoi Tom Ripley. "Totuus tekee teidät vapaiksi", sanoo puolestaan Jeesus. Kumpaakohan kannattaisi uskoa? Totuus voi kyllä joskus tehdä todella kipeää, mutta eiköhän vapaus ole sen riskin arvoista? Vapaus olla oma itsensä, päästä vapaaksi valeminän verkosta, jonka joko toiset tai me itse olemme päällemme kutoneet. Ties millaisiin korkeuksiin pystymmekään lentämään, kun tuon verkon siteet on katkaistu?
maanantai 3. maaliskuuta 2014
The Full Monty - Housut pois
91 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Peter Cattaneo
Ensi lauantaina vietetään naistenpäivää, ja sen kunniaksi rävähtää blogiini The Full Monty - Housut pois. Siitä asti kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, olen ajatellut, että tämä pitäisi jokaisen naisen nähdä. Eikä vain nähdä, vaan katsoa sydämellään. Joskus me naiset nimittäin kuvittelemme, että vain me olemme heikkoja ja haavoittuvia ja tarvitsemme ymmärrystä ja tukea. Miehet taas ovat vahvoja, ja heitä hallitsee järki ja tahto. Jos heillä ylipäätään on tunteita, eivät he niitä ainakaan näytä.
Eivätkö? Mitä sitten pitäisi ajatella olympialaisten pronssiottelusta, joka oli samalla myös Teemu Selänteen viimeinen peli Suomen maajoukkuepaidassa? Voi sitä halausten ja kyynelten määrää, joka pelin jälkeen saatiin nähdä! Raavaat miehet kaulailivat ja kyynelehtivät häpeilemättä, ja sitä oli ihanaa katsella. Pelaajia haastatellut Kaj Kunnaskin syöksyi tilaisuuden tullen mukaan menoon: "Määkin itken, Teemu!" Ja niin hän myös teki.
Tavallisen arjen keskellä voi miehen kuitenkin olla vaikea tunnistaa tunteitaan ja paljastaa epäilyksiä ja pelkoja, joita hänen sisällään liikkuu. Sillä miestenkin sisimmässä niitä on, he eivät vain paljon puhu niistä. Edes toisilleen, saati sitten meille naisille. The Full Monty riisuu kyllä muutamalta mieheltä housutkin, mutta elämykseksi tämän leffan tekee se, että se riisuu heiltä väärän vahvuuden ja yksin pärjäämisen naamarit ja antaa meidän kurkistaa hetken miehen sisimpään.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Sheffieldiin, Pohjois-Englannin terästeollisuuden entiseen keskukseen, jonka tehtaissa toiminta on lopetettu. Irtisanotut työntekijät maleksivat kaupungilla, antavat ulkonäköpisteitä ohi kulkeville naisille ja käyvät täyttelemässä kaavakkeita työnvälitystoimistossa. Joukon epävirallisena johtajana touhuaa Gaz (Robert Carlyle), joka ei ole menettänyt ainoastaan työtään vaan myös vaimonsa ja poikansa. Heillä on nyt uusi hieno koti miehen luona, jolla on työpaikka, yksi miehisen itsetunnon tärkeimmistä ainesosista. Gazista tuntuu siltä, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ole enää oikeutta olla edes isä pojalleen.
Myös Gazin ystävän Daven (Mark Addy) itsetuntoa työttömyys on horjuttanut pahasti, ja hän tarkkailee sairaalloisesti vatsanseutuunsa kasvanutta kumparetta. Miten vaimo voi ikinä rakastaa epäonnistujaa, joka on kaiken lisäksi vielä ruma ja ylipainoinen? Gerald (Tom Wilkinson) on tehtaan valkokaulusväkeä ja haluaisi välttää näyttäytymistä duunareitten joukossa, mutta sama työnvälitystoimiston luukku odottaa häntä kuin toisiakin. Kotona vaimo visertelee edelleen tyytyväisenä, sillä hänelle ei työpaikan menetyksestä ole kerrottu. Eikä kerrotakaan, mikäli se Geraldista riippuu. Totuuden paljastaminen tuntuisi liian suurelta häpeältä. Niinpä vaimo vinguttaa visaa entiseen tahtiin, ja Geraldin verenpaine jatkaa nousuaan.
Gazille työttömäksi jääminen on iso ongelma myös siksi, että voidakseen säilyttää oikeuden yhteishuoltajuuteen hänen pitäisi pystyä maksamaan poikansa elatusmaksut, jotka ovat jääneet maksamatta jo pitkältä ajalta. Gaz voi olla vailla työtä, mutta hän ei suinkaan ole vailla aloitekykyä, ideoita ja unelmia. Hän tarvitsee rahaa, ja nyt on vain keksittävä, mistä sitä voisi nopeasti saada. Hän saa loistoidean, jolla voisi parhaimmillaan ansaita tuhansia puntia todella helpolla. Pitää vain koota ryhmä miehiä esiintymään yhtenä iltana Chippendalesien tapaan paikallisessa pubissa, määrätä sopiva pääsymaksu, levittää sanaa ympäristön naisille, ja rahat ovat kasassa. Ryhmä koostuisi tietenkin työttömistä terästehtaalaisista, joille raha kelpaisi, ja varsinkin näin helpolla tuleva raha.
Niinpä suljetun tehtaan tiloissa järjestetään koetanssisessio, ja Gaz saa kuin saakin koottua ryhmän miehiä harjoittelemaan koreografioita. Hän on jopa onnistunut saamaan Geraldinkin mukaan, valmentamaan ryhmää, tämä kun on joukosta ainoa, joka on ottanut tanssitunteja. Ajatus vaatteiden riisumisesta hirvittää miehiä, varsinkin sen jälkeen kun Gaz on rehvastellut hanketta epäileville naisille, että hänen ryhmänsä riisuu kaiken pois. Mutta se kuuluu kauppaan, ja mukisematta sitäkin sitten harjoitellaan.
Yksi elokuvan herkullisimmista ja samalla koskettavimmista kohtauksista on tilanne työnvälitystoimistossa, jossa miehet jonottavat. Radiossa lähtee soimaan Hot Stuff, ja jonossa alkaa tapahtua. Tuttu musiikki käynnistää uutterasti harjoitellun koreografian, ja kehot alkavat automaattisesti liikkua musiikin tahdissa, ilman että miehet tuntuvan edes huomaavan, mitä heidän olkapäänsä ja lantionsa tekevät. Viereisessä jonossa myhäilevä Gaz voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Yhteinen tavoite ja sen eteen ponnisteleminen on hitsannut joukon hyvin erilaisia miehiä yhteen. On syntynyt se kuuluisa joukkuehenki, joka toi Suomen Leijonalaumallekin pronssimitalin. Ja vaikka Gaz itse on viime hetkellä menettää sekä uskon asiaansa että rohkeutensa, hänen joukkueensa on jo niin täynnä näkyä ja niin voimaantunut, että mikään ei enää pysäytä heitä.
Tempauksen hyvä anti ei kuitenkaan jää pelkästään taloudelliseksi, ja erityisesti tämän saa kokea Dave. Hänen ja Jeanin (Lesley Sharp) avioliitto kituu, koska Daven itsetunto miehenä on pakkasen puolella. Jean rakastaa miestään juuri tuollaisena, ylipainosta ja työttömyydestä huolimatta, ja yrittää vakuuttaa sitä Davelle. Ennen kuin Dave pystyy uskomaan vaimonsa sanat, hän tarvitsee kuitenkin jotakin, jonka avulla hän voi jälleen tuntea itsensä vahvaksi ja rohkeaksi. Ja juuri tätä tarjoaa Gazin luotsaama tanssiryhmä. Viime hetkeen asti Davesta tuntuu mahdottomalta mennä mukaan, koska hän on mielestään niin vastenmielisen ja epämiehekkään näköinen. Mutta jälleen kerran omien rajojen ylittäminen ja pelon voittaminen saa ihmeitä aikaan. Dave tanssii ja strippaa ja saa uskon omaan miehuuteensa takaisin.
The Full Monty on hulvattoman hauska elokuva, joka käsittelee kipeitä ja vaiettuja asioita. Vitsailun ja rehvakkaiden puheiden takana miesten sisimmässä kytee aito pelko siitä, että he ovat riittämättömiä ja tarpeettomia. "Jonkin vuoden päästä miehiä ei enää ole olemassa. Paitsi jossain eläintarhassa. Meitä enää tarvita, vai mitä? Olemme romua", pohtivat he synkästi. Vastaiskuna tällaisille mietteille haluaisin herättää meidät naiset taas kerran huomaamaan, kuinka onnekkaita olemmekaan, jos elämäämme on annettu hyviä miehiä. Aviopuolisoita, isiä, veljiä, poikia, ystäviä, poikaystäviä….Yksi monista arvokkaista asioista, joita he meidän elämäämme tuovat, on se, että tukevasti jalat maassa pysyvä mies pitää myös meidät naiset maan pinnalla, silloin kun kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset, pelot ja epäilykset lähtevät viemään meitä aivan outoihin sfääreihin ja mielenmaisemiin. Parhaimmillaan syntyy tilanne, jossa molemmat voittavat: me naiset voimme tunteittemme ja niiden ilmaisemisen kautta avata myös miehille mahdollisuuden päästä kosketuksiin omien tunteittensa kanssa; ja miehet pitävät meistä kiinni, etteivät tunteet vie meitä mennessään.
Mitäpä jos tänä naistenpäivänä me naiset antaisimmekin lahjan elämämme miehille? Voisimme antaa heille lahjaksi hyviä sanoja ja kertoa heille, mitä he meille merkitsevät. Joskus hyvien asioiden huomaaminen läheisessä ihmisessä voi olla yllättävän vaikeaa, ja kun sellaisia sitten löytää, ne saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Turha tällaista on sanoa, ajattelemme helposti. Kyllä hän tämän nyt muutenkin tietää. Ehkä tietääkin, mutta ehkä hän kaipaa silti kuulla sen meidän sanomanamme, jälleen kerran, tai ehkä pitkästä aikaa. Meillä naisilla on valta rakentaa ja vahvistaa hyvillä sanoillamme kaikkea hyvää ja todellista, myös elämämme miehissä. Käytetään sitä. Mitä kylvät, sitä niität, sanoo vanha viisaus. Kuka tietää, ehkä viimeistään seuraavana naistenpäivänä saamme niittää sanojemme hyvää satoa.
Ensi lauantaina vietetään naistenpäivää, ja sen kunniaksi rävähtää blogiini The Full Monty - Housut pois. Siitä asti kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, olen ajatellut, että tämä pitäisi jokaisen naisen nähdä. Eikä vain nähdä, vaan katsoa sydämellään. Joskus me naiset nimittäin kuvittelemme, että vain me olemme heikkoja ja haavoittuvia ja tarvitsemme ymmärrystä ja tukea. Miehet taas ovat vahvoja, ja heitä hallitsee järki ja tahto. Jos heillä ylipäätään on tunteita, eivät he niitä ainakaan näytä.
Eivätkö? Mitä sitten pitäisi ajatella olympialaisten pronssiottelusta, joka oli samalla myös Teemu Selänteen viimeinen peli Suomen maajoukkuepaidassa? Voi sitä halausten ja kyynelten määrää, joka pelin jälkeen saatiin nähdä! Raavaat miehet kaulailivat ja kyynelehtivät häpeilemättä, ja sitä oli ihanaa katsella. Pelaajia haastatellut Kaj Kunnaskin syöksyi tilaisuuden tullen mukaan menoon: "Määkin itken, Teemu!" Ja niin hän myös teki.
Tavallisen arjen keskellä voi miehen kuitenkin olla vaikea tunnistaa tunteitaan ja paljastaa epäilyksiä ja pelkoja, joita hänen sisällään liikkuu. Sillä miestenkin sisimmässä niitä on, he eivät vain paljon puhu niistä. Edes toisilleen, saati sitten meille naisille. The Full Monty riisuu kyllä muutamalta mieheltä housutkin, mutta elämykseksi tämän leffan tekee se, että se riisuu heiltä väärän vahvuuden ja yksin pärjäämisen naamarit ja antaa meidän kurkistaa hetken miehen sisimpään.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Sheffieldiin, Pohjois-Englannin terästeollisuuden entiseen keskukseen, jonka tehtaissa toiminta on lopetettu. Irtisanotut työntekijät maleksivat kaupungilla, antavat ulkonäköpisteitä ohi kulkeville naisille ja käyvät täyttelemässä kaavakkeita työnvälitystoimistossa. Joukon epävirallisena johtajana touhuaa Gaz (Robert Carlyle), joka ei ole menettänyt ainoastaan työtään vaan myös vaimonsa ja poikansa. Heillä on nyt uusi hieno koti miehen luona, jolla on työpaikka, yksi miehisen itsetunnon tärkeimmistä ainesosista. Gazista tuntuu siltä, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ole enää oikeutta olla edes isä pojalleen.
Myös Gazin ystävän Daven (Mark Addy) itsetuntoa työttömyys on horjuttanut pahasti, ja hän tarkkailee sairaalloisesti vatsanseutuunsa kasvanutta kumparetta. Miten vaimo voi ikinä rakastaa epäonnistujaa, joka on kaiken lisäksi vielä ruma ja ylipainoinen? Gerald (Tom Wilkinson) on tehtaan valkokaulusväkeä ja haluaisi välttää näyttäytymistä duunareitten joukossa, mutta sama työnvälitystoimiston luukku odottaa häntä kuin toisiakin. Kotona vaimo visertelee edelleen tyytyväisenä, sillä hänelle ei työpaikan menetyksestä ole kerrottu. Eikä kerrotakaan, mikäli se Geraldista riippuu. Totuuden paljastaminen tuntuisi liian suurelta häpeältä. Niinpä vaimo vinguttaa visaa entiseen tahtiin, ja Geraldin verenpaine jatkaa nousuaan.
Gazille työttömäksi jääminen on iso ongelma myös siksi, että voidakseen säilyttää oikeuden yhteishuoltajuuteen hänen pitäisi pystyä maksamaan poikansa elatusmaksut, jotka ovat jääneet maksamatta jo pitkältä ajalta. Gaz voi olla vailla työtä, mutta hän ei suinkaan ole vailla aloitekykyä, ideoita ja unelmia. Hän tarvitsee rahaa, ja nyt on vain keksittävä, mistä sitä voisi nopeasti saada. Hän saa loistoidean, jolla voisi parhaimmillaan ansaita tuhansia puntia todella helpolla. Pitää vain koota ryhmä miehiä esiintymään yhtenä iltana Chippendalesien tapaan paikallisessa pubissa, määrätä sopiva pääsymaksu, levittää sanaa ympäristön naisille, ja rahat ovat kasassa. Ryhmä koostuisi tietenkin työttömistä terästehtaalaisista, joille raha kelpaisi, ja varsinkin näin helpolla tuleva raha.
Niinpä suljetun tehtaan tiloissa järjestetään koetanssisessio, ja Gaz saa kuin saakin koottua ryhmän miehiä harjoittelemaan koreografioita. Hän on jopa onnistunut saamaan Geraldinkin mukaan, valmentamaan ryhmää, tämä kun on joukosta ainoa, joka on ottanut tanssitunteja. Ajatus vaatteiden riisumisesta hirvittää miehiä, varsinkin sen jälkeen kun Gaz on rehvastellut hanketta epäileville naisille, että hänen ryhmänsä riisuu kaiken pois. Mutta se kuuluu kauppaan, ja mukisematta sitäkin sitten harjoitellaan.
Yksi elokuvan herkullisimmista ja samalla koskettavimmista kohtauksista on tilanne työnvälitystoimistossa, jossa miehet jonottavat. Radiossa lähtee soimaan Hot Stuff, ja jonossa alkaa tapahtua. Tuttu musiikki käynnistää uutterasti harjoitellun koreografian, ja kehot alkavat automaattisesti liikkua musiikin tahdissa, ilman että miehet tuntuvan edes huomaavan, mitä heidän olkapäänsä ja lantionsa tekevät. Viereisessä jonossa myhäilevä Gaz voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Yhteinen tavoite ja sen eteen ponnisteleminen on hitsannut joukon hyvin erilaisia miehiä yhteen. On syntynyt se kuuluisa joukkuehenki, joka toi Suomen Leijonalaumallekin pronssimitalin. Ja vaikka Gaz itse on viime hetkellä menettää sekä uskon asiaansa että rohkeutensa, hänen joukkueensa on jo niin täynnä näkyä ja niin voimaantunut, että mikään ei enää pysäytä heitä.
Tempauksen hyvä anti ei kuitenkaan jää pelkästään taloudelliseksi, ja erityisesti tämän saa kokea Dave. Hänen ja Jeanin (Lesley Sharp) avioliitto kituu, koska Daven itsetunto miehenä on pakkasen puolella. Jean rakastaa miestään juuri tuollaisena, ylipainosta ja työttömyydestä huolimatta, ja yrittää vakuuttaa sitä Davelle. Ennen kuin Dave pystyy uskomaan vaimonsa sanat, hän tarvitsee kuitenkin jotakin, jonka avulla hän voi jälleen tuntea itsensä vahvaksi ja rohkeaksi. Ja juuri tätä tarjoaa Gazin luotsaama tanssiryhmä. Viime hetkeen asti Davesta tuntuu mahdottomalta mennä mukaan, koska hän on mielestään niin vastenmielisen ja epämiehekkään näköinen. Mutta jälleen kerran omien rajojen ylittäminen ja pelon voittaminen saa ihmeitä aikaan. Dave tanssii ja strippaa ja saa uskon omaan miehuuteensa takaisin.
The Full Monty on hulvattoman hauska elokuva, joka käsittelee kipeitä ja vaiettuja asioita. Vitsailun ja rehvakkaiden puheiden takana miesten sisimmässä kytee aito pelko siitä, että he ovat riittämättömiä ja tarpeettomia. "Jonkin vuoden päästä miehiä ei enää ole olemassa. Paitsi jossain eläintarhassa. Meitä enää tarvita, vai mitä? Olemme romua", pohtivat he synkästi. Vastaiskuna tällaisille mietteille haluaisin herättää meidät naiset taas kerran huomaamaan, kuinka onnekkaita olemmekaan, jos elämäämme on annettu hyviä miehiä. Aviopuolisoita, isiä, veljiä, poikia, ystäviä, poikaystäviä….Yksi monista arvokkaista asioista, joita he meidän elämäämme tuovat, on se, että tukevasti jalat maassa pysyvä mies pitää myös meidät naiset maan pinnalla, silloin kun kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset, pelot ja epäilykset lähtevät viemään meitä aivan outoihin sfääreihin ja mielenmaisemiin. Parhaimmillaan syntyy tilanne, jossa molemmat voittavat: me naiset voimme tunteittemme ja niiden ilmaisemisen kautta avata myös miehille mahdollisuuden päästä kosketuksiin omien tunteittensa kanssa; ja miehet pitävät meistä kiinni, etteivät tunteet vie meitä mennessään.
Mitäpä jos tänä naistenpäivänä me naiset antaisimmekin lahjan elämämme miehille? Voisimme antaa heille lahjaksi hyviä sanoja ja kertoa heille, mitä he meille merkitsevät. Joskus hyvien asioiden huomaaminen läheisessä ihmisessä voi olla yllättävän vaikeaa, ja kun sellaisia sitten löytää, ne saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Turha tällaista on sanoa, ajattelemme helposti. Kyllä hän tämän nyt muutenkin tietää. Ehkä tietääkin, mutta ehkä hän kaipaa silti kuulla sen meidän sanomanamme, jälleen kerran, tai ehkä pitkästä aikaa. Meillä naisilla on valta rakentaa ja vahvistaa hyvillä sanoillamme kaikkea hyvää ja todellista, myös elämämme miehissä. Käytetään sitä. Mitä kylvät, sitä niität, sanoo vanha viisaus. Kuka tietää, ehkä viimeistään seuraavana naistenpäivänä saamme niittää sanojemme hyvää satoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)