138 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus John Woo
Yhdessä kaikkien aikojen pahimmista painajaisistani, jonka tunnelman muistan elävästi vieläkin, eräs läheinen ihmiseni muuttui joksikin toiseksi. Hänen kasvonsa ja ulkomuotonsa pysyivät samoina, mutta silti tunsin, että hän ei ollut enää sama. Jotenkin vain tiesin, että nyt tuossa edessäni ei enää ollut minulle tuttu ihminen vaan joku aivan muu. Hän kyllä näytti samalta kuin ennenkin - mutta ei sitten kuitenkaan.
Päätellen siitä, miten paljon tätä teemaa on kautta aikojen käytetty kauhuelokuvissa ja scifisarjoissa, en taida olla ihan yksin tuntojeni kanssa. Elokuvissa alienit ja kyborgit tulevat ja ottavat meidän tavallisten ihmisten paikan ja alkavat elää meidän elämäämme. Ja niin syntyvät ne kihelmöivän kammottavat tilanteet, joissa ihmiset kummastelevat läheisensä oudolta tuntuvaa olemusta: hän näyttää kyllä samalta, mutta kuka tuo oikein on? Valkokankaan ulkopuolella tapahtuvassa oikeassa elämässä jotakin samankaltaista kokevat muistisairaiden läheiset, jotka joutuvat todistamaan sitä, miten vuosikymmeniä rinnalla ollut tuttu ihminen tuntuu vain kadonneen jonnekin. Tässähän hän on... mutta ei oikeastaan sitten kuitenkaan. Minne hän meni?
Se että tuttu tuntuukin muuttuvan äkkiä vieraaksi, on jo sinänsä pelottava kokemus. Ja vaaralliseksi se muuttuu, jos en tunnista sutta, joka yrittää pyrkiä lähelleni lampaan vaatteissa. Face/off on elokuva, jossa on kyse juuri tästä. Tämän toimintaelokuvan juonen kulkuun liittyy - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - ihmisen kasvojen irrottaminen ja vaihtaminen toisiin. Elokuvan otsikko ei siis valehtele.
Vähän sievistelevältä kuulostavaa "toimintaelokuva"-nimitystä käytetään elokuvista, joissa on runsaasti väkivaltaa, ammuskelua ja takaa-ajoja, ja niitä löytyy myös Face/offista. John Woon ohjaamat toimintaelokuvat eivät kuitenkaan ole lajissaan aivan huonoimmasta päästä, koska niissä on yleensä myös jotakin harkittua ja vaikuttavaa nähtävää ja kuultavaa: hidastuksia, valkoisia kyyhkysiä, hienoja väriefektejä ja majesteetillista musiikkia. Mutta tunnustan, että pikakelaustoiminto oli tällä kertaa katsellessani kohtalaisen vilkkaassa käytössä, sillä halusin päästä nopeammin käsiksi siihen osaan leffaa, joka minua oikeasti kiinnostaa.
Sean Archer (John Travolta) on FBI- agentti, joka on jo pitkään jahdannut terroristi Castor Troyta (Nicolas Cage). Seanin poika on saanut surmansa laukauksesta, jolla Castor yritti tappaa Seanin, ja nyt Sean janoaa kostoa. Castorin ja hänen apurinaan toimivan veljensä Polluxin (Alessandro Nivola) ajojahti päättyy molempien vangitsemiseen ja Castorin vaipumiseen koomaan takaa-ajossa saamiensa vammojen vuoksi. Kaikki olisi siis hyvin, ellei kävisi ilmi, että nämä terroristiveljekset ovat ennen tätä ennättäneet virittää pommin, joka tulee laukeamaan muutaman päivän kuluttua Los Angelesin keskustassa päästäen ilmoille tappavaa hermokaasua.
Ainoa keino saada selville pommin sijainti ja laukaisujärjestelmä on kysyä niistä pikkuveli Polluxilta, joka on aivot pommin takana. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan kenellekään muulle kuin isoveljelleen. Mikä siis neuvoksi? Onneksi FBI:lta eivät keinot lopu. Heidän laboratoriossaan on onnistuttu kehittämään tapa tehdä kasvosiirrännäisiä ja muokata ihmisen ääntä. Sean suostuu tällä bionaamioinnilla toteutettavaan salaiseen operaatioon: siirrättämään koomassa makaavan Castorin kasvot itselleen ja menemään vankilaan juttelemaan Polluxin kanssa, kuin veli veljelle. Omat kasvonsa Sean jättää laboratorioastiaan kellumaan ja odottamaan paluutaan.
Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä samaan aikaan kun Sean yrittää vale-Castorina rakentaa luottamussuhdetta Polluxiin, aito Castor herää koomastaan. Hänen ei tarvitse kuin tunnustella siteiden peittämää kohtaa, jossa hänen kasvonsa ennen olivat, ja nähdä astiassa kelluvat toiset kasvot, kun hän jo ymmärtää, mitä on tapahtunut. Hän pakottaa lääkärit asentamaan itselleen Seanin kasvot ja eliminoituaan sitten kaikki ne, jotka tietävät jotakin salaisesta bionaamiointioperaatiosta, hän lähtee järjestämään Seanille epämieluisan yllätyksen.
Kauhukseen Sean saakin vankilaan vierailijan, jolla on hänen omat kasvonsa. Hänen pahin vihollisensa esiintyy nyt hänenä ja on soluttautunut hänen kotiinsa ja työpaikalleen. Ja mitä hänelle itselleen on jäänyt jäljelle? Tuon roiston kasvot ja ääni, mutta ei Seanin itsensä lisäksi enää ketään, joka tietäisi hänen oikean henkilöllisyytensä. Seanin ainoa toivo on päästä pakenemaan vankilasta ja yrittää saada vaimonsa Eve (Joan Allen) uskomaan, että hän on oikeasti Sean vaikka näyttääkin Castorilta. Sean tietää, että verinäytteen avulla vale-Sean voitaisiin helposti tunnistaa huijariksi, koska miehillä on eri veriryhmä. Mutta ensin pitää saada Eve epäilemään, että hänen miehensä ei ole hänen miehensä.
Tästä alkaa elokuvan paras ja piinaavin osa. Vankilapaot, pommin purkamiset, ammuskelut ja takaa-ajot ohitan vailla suurempaa mielenkiintoa ja keskityn kuvittelemaan itseni Even asemaan, Seanin vaimoksi. Ehkä hän aluksi tulkitsee miehensä oudon käytöksen johtuvan siitä euforisesta helpotuksen tunteesta, joka tämän on vallannut, kun ajojahti on vihdoin päättynyt ja Castor Troy tehty vaarattomaksi. Mutta vähitellen miehen muuttunut olemus ja käytös alkaa vaivata Eveä yhä enemmän. Miksi hänestä tuntuu, että mies, joka hänen vieressään vuoteessa makaa ja jolla on Seanin kasvot, ei kuitenkaan ole Sean? Missä on esimerkiksi Seanin tuttu tapa sivellä toisen kasvoja ylhäältä alas avoimella kämmenellään? Tapa, joka on Archerin perheen keskinäiseen sanattomaan kommunikointiin juurtunut tavaksi osoittaa kiintymystä toisilleen. (Ja tapa, joka saa katsojan toivomaan, että perheellä on käsihygienia hyvin hallussa.)
Lopulta oikea Sean pääsee livahtamaan kotiinsa ja onnistuu vakuuttamaan vaimonsa henkilöllisyydestään kertomalla yhteisen nuoruusmuiston, jonka vain he kaksi voivat tietää. Varmistaakseen asian Even tarvitsee enää vain ottaa verinäyte huijarista ja analysoida se. Lääkärinä se onnistuu Eveltä näppärästi, minkä jälkeen asiat etenevät pyssynpaukkeen säestyksellä rivakasti onnellista loppuratkaisua kohti.
Elokuva on elokuvaa, ja se, että vaimo ei pystyisi erottamaan, että viereiselle patjalle on nyt oman puolison sijasta hypännyt joku toinen, tuntuu aika vaikealta uskoa - vaikka tuolla tyypillä sitten olisikin jostakin kumman syystä samanlaiset kasvot ja ääni kuin ukkokullalla. Mutta ovatko kasvot sittenkään viime kädessä se asia, josta me tunnistamme toisemme, vai onko kyse jostakin muusta? Olemuksesta, äänestä, tavasta puhua, liikkua, olla, reagoida? Kaikkien näiden yhdistelmästä? Tai silmistä ja katseesta?Vaikka kasvojen pintakerros elokuvan miehiltä irrotettiinkin, silmät jätettiin käsittääkseni paikalleen. Ja niiden katse oli kyllä hyvällä poliisilla ja pahalla terroristilla täysin erilainen, vaikka silmien väri ja muoto saattoikin olla samanlainen.
Vai olisiko tunnistamisessa auttava tekijä kenties ominaistuoksumme? Onhan arveltu, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, koska heistä erittyy tietynlaista tuoksua, jota ei oikeastaan hajuaistillaan varsinaisesti haista, mutta jonka aistii jotenkin syvemmällä tasolla. Jos olisimme eläimiä ja hajuaistimme omaamme paljon herkempi, ehkä toistemme tunnistaminen olisi huomattavasti helpompaa: vain yksi nuuhkaisu ja voisimme erottaa tutun vieraasta ja suden lampaan turkin sisällä.
Ja jos mennään vielä syvemmälle, voisimme pohtia, mikä tekee meistä jokaisesta juuri sen ihmisen, sen persoonan, joka me olemme? Mikä on se ominaisuus, joka tekee minusta juuri minut ja erottaa minut kaikista muista maailman ihmisistä? Vaikka olisin ulkoisesti täysin identtinen toisen ihmisen kanssa, niin kuin identtiset kaksoset ymmärtääkseni ovat, niin enkö kuitenkin ytimessäni, sielussani ja hengessäni olisi ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan toinen? Todella mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin tämä ajatuskulku johtaa, jos alamme pohtia ihmisklooneja. Täysin teoreettiselta kannalta tietenkin, sillä oikeasti heitä ei tämän maapallon kamaralla ainakaan vielä juoksentele - kai? Mutta jos juoksentelisi, niin olisiko kloonilla sielu? Hän (vai pitäisikö kuitenkin sanoa "se"?) olisi elävä ihmisolento, eikö vaan? Ja voiko elävää ihmisolentoa olla ilman että hänellä olisi myös sielu? Ja jos samasta ihmisestä tehtäisiin monta kloonia, olisivatko he kaikki kuitenkin sisimmältään ainutlaatuisia yksilöitä, joilla on ainutlaatuinen, yksilöllinen sielu?
En tiedä, lienikö se lainkaan John Woon ja muun Face/offin tekijätiimin tavoitteena, mutta yllättävän syvällisiä kysymyksiä voi näköjään herätä toimintaleffankin äärellä. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että ohitin pikakelauksella kiivaimmat toimintajaksot, joita olisi voinut tyytyväisenä tuijotella ilman sen suurempaa aivotoimintaa? Oli kuinka oli, nyt on varmasti hyvä päästää mieli lepäämään ja tyytyä iloitsemaan siitä, että tässäkin leffassa paha sai palkkansa ja sankarin perhe pääsi jatkamaan elämäänsä turvassa. Ja vaikka mahdollisuus vaihtopään saamiseen joskus kieltämättä tuntuukin houkuttelevalta ajatukselta, ehkä kannattaa kuitenkin iloita omista ja läheisten tutuista kasvoista, jotka ovat ja pysyvät lujasti kiinni paikoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti