The Full Monty - Housut pois

91 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Peter Cattaneo

Ensi lauantaina vietetään naistenpäivää, ja sen kunniaksi rävähtää blogiini The Full Monty - Housut pois.  Siitä asti kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, olen ajatellut, että tämä pitäisi jokaisen naisen nähdä. Eikä vain nähdä, vaan katsoa sydämellään. Joskus me naiset nimittäin kuvittelemme, että vain me olemme heikkoja ja haavoittuvia ja tarvitsemme ymmärrystä ja tukea. Miehet taas ovat vahvoja, ja heitä hallitsee järki ja tahto. Jos heillä ylipäätään on tunteita, eivät he niitä ainakaan näytä.

Eivätkö? Mitä sitten pitäisi ajatella olympialaisten pronssiottelusta, joka oli samalla myös Teemu Selänteen viimeinen peli Suomen maajoukkuepaidassa? Voi sitä halausten ja kyynelten määrää, joka pelin jälkeen saatiin nähdä! Raavaat miehet kaulailivat ja kyynelehtivät häpeilemättä, ja sitä oli ihanaa katsella. Pelaajia haastatellut Kaj Kunnaskin syöksyi tilaisuuden tullen mukaan menoon: "Määkin itken, Teemu!" Ja niin hän myös teki.

Tavallisen arjen keskellä voi miehen kuitenkin olla vaikea tunnistaa tunteitaan ja paljastaa epäilyksiä ja pelkoja, joita hänen sisällään liikkuu. Sillä miestenkin sisimmässä niitä on, he eivät vain paljon puhu niistä. Edes toisilleen, saati sitten meille naisille. The Full Monty riisuu kyllä muutamalta mieheltä housutkin, mutta elämykseksi tämän leffan tekee se, että se riisuu heiltä väärän vahvuuden ja yksin pärjäämisen naamarit ja antaa meidän kurkistaa hetken miehen sisimpään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Sheffieldiin, Pohjois-Englannin terästeollisuuden entiseen keskukseen, jonka tehtaissa toiminta on lopetettu. Irtisanotut työntekijät maleksivat kaupungilla, antavat ulkonäköpisteitä ohi kulkeville naisille ja käyvät täyttelemässä kaavakkeita työnvälitystoimistossa. Joukon epävirallisena johtajana touhuaa Gaz (Robert Carlyle), joka ei ole menettänyt ainoastaan työtään vaan myös vaimonsa ja poikansa. Heillä on nyt uusi hieno koti miehen luona, jolla on työpaikka, yksi miehisen itsetunnon tärkeimmistä ainesosista. Gazista tuntuu siltä, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ole enää oikeutta olla edes isä pojalleen.

Myös Gazin ystävän Daven (Mark Addy) itsetuntoa työttömyys on horjuttanut pahasti, ja hän tarkkailee sairaalloisesti vatsanseutuunsa kasvanutta kumparetta. Miten vaimo voi ikinä rakastaa epäonnistujaa, joka on kaiken lisäksi vielä ruma ja ylipainoinen? Gerald (Tom Wilkinson) on tehtaan valkokaulusväkeä ja haluaisi välttää näyttäytymistä duunareitten joukossa, mutta sama työnvälitystoimiston luukku odottaa häntä kuin toisiakin. Kotona vaimo visertelee edelleen tyytyväisenä, sillä hänelle ei työpaikan menetyksestä ole kerrottu. Eikä kerrotakaan, mikäli se Geraldista riippuu. Totuuden paljastaminen tuntuisi liian suurelta häpeältä. Niinpä vaimo vinguttaa visaa entiseen tahtiin, ja Geraldin verenpaine jatkaa nousuaan.

Gazille työttömäksi jääminen on iso ongelma myös siksi, että voidakseen säilyttää oikeuden yhteishuoltajuuteen hänen pitäisi pystyä maksamaan poikansa elatusmaksut, jotka ovat jääneet maksamatta jo pitkältä ajalta. Gaz voi olla vailla työtä, mutta hän ei suinkaan ole vailla aloitekykyä, ideoita ja unelmia. Hän tarvitsee rahaa, ja nyt on vain keksittävä, mistä sitä voisi nopeasti saada. Hän saa loistoidean, jolla voisi parhaimmillaan ansaita tuhansia puntia todella helpolla. Pitää vain koota ryhmä miehiä esiintymään yhtenä iltana Chippendalesien tapaan paikallisessa pubissa, määrätä sopiva pääsymaksu, levittää sanaa ympäristön naisille, ja rahat ovat kasassa. Ryhmä koostuisi tietenkin työttömistä terästehtaalaisista, joille raha kelpaisi, ja varsinkin näin helpolla tuleva raha.

Niinpä suljetun tehtaan tiloissa järjestetään koetanssisessio, ja Gaz saa kuin saakin koottua ryhmän miehiä harjoittelemaan koreografioita. Hän on jopa onnistunut saamaan Geraldinkin mukaan, valmentamaan ryhmää, tämä kun on joukosta ainoa, joka on ottanut tanssitunteja. Ajatus vaatteiden riisumisesta hirvittää miehiä, varsinkin sen jälkeen kun Gaz on rehvastellut hanketta epäileville naisille, että hänen ryhmänsä riisuu kaiken pois. Mutta se kuuluu kauppaan, ja mukisematta sitäkin sitten harjoitellaan.

Yksi elokuvan herkullisimmista ja samalla koskettavimmista kohtauksista on tilanne työnvälitystoimistossa, jossa miehet jonottavat. Radiossa lähtee soimaan Hot Stuff, ja jonossa alkaa tapahtua. Tuttu musiikki käynnistää uutterasti harjoitellun koreografian, ja kehot alkavat automaattisesti liikkua musiikin tahdissa, ilman että miehet tuntuvan edes huomaavan, mitä heidän olkapäänsä ja lantionsa tekevät. Viereisessä jonossa myhäilevä Gaz voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Yhteinen tavoite ja sen eteen ponnisteleminen on hitsannut joukon hyvin erilaisia miehiä yhteen. On syntynyt se kuuluisa joukkuehenki, joka toi Suomen Leijonalaumallekin pronssimitalin. Ja vaikka Gaz itse on viime hetkellä menettää sekä uskon asiaansa että rohkeutensa, hänen joukkueensa on jo niin täynnä näkyä ja niin voimaantunut, että mikään ei enää pysäytä heitä.

Tempauksen hyvä anti ei kuitenkaan jää pelkästään taloudelliseksi, ja erityisesti tämän saa kokea Dave. Hänen ja Jeanin (Lesley Sharp) avioliitto kituu, koska Daven itsetunto miehenä on pakkasen puolella. Jean rakastaa miestään juuri tuollaisena, ylipainosta ja työttömyydestä huolimatta, ja yrittää vakuuttaa sitä Davelle. Ennen kuin Dave pystyy uskomaan vaimonsa sanat, hän tarvitsee kuitenkin jotakin, jonka avulla hän voi jälleen tuntea itsensä vahvaksi ja rohkeaksi. Ja juuri tätä tarjoaa Gazin luotsaama tanssiryhmä. Viime hetkeen asti Davesta tuntuu mahdottomalta mennä mukaan, koska hän on mielestään niin vastenmielisen ja epämiehekkään näköinen. Mutta jälleen kerran omien rajojen ylittäminen ja pelon voittaminen saa ihmeitä aikaan. Dave tanssii ja strippaa ja saa uskon omaan miehuuteensa takaisin.

The Full Monty on hulvattoman hauska elokuva, joka käsittelee kipeitä ja vaiettuja asioita. Vitsailun ja rehvakkaiden puheiden takana miesten sisimmässä kytee aito pelko siitä, että he ovat riittämättömiä ja tarpeettomia. "Jonkin vuoden päästä miehiä ei enää ole olemassa. Paitsi jossain eläintarhassa. Meitä enää tarvita, vai mitä? Olemme romua", pohtivat he synkästi. Vastaiskuna tällaisille mietteille haluaisin herättää meidät naiset taas kerran huomaamaan, kuinka onnekkaita olemmekaan, jos elämäämme on annettu hyviä miehiä. Aviopuolisoita, isiä, veljiä, poikia, ystäviä, poikaystäviä….Yksi monista arvokkaista asioista, joita he meidän elämäämme tuovat, on se, että tukevasti jalat maassa pysyvä mies pitää myös meidät naiset maan pinnalla, silloin kun kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset, pelot ja epäilykset lähtevät viemään meitä aivan outoihin sfääreihin ja mielenmaisemiin. Parhaimmillaan syntyy tilanne, jossa molemmat voittavat: me naiset voimme tunteittemme ja niiden ilmaisemisen kautta avata myös miehille mahdollisuuden päästä kosketuksiin omien tunteittensa kanssa; ja miehet pitävät meistä kiinni, etteivät tunteet vie meitä mennessään.

Mitäpä jos tänä naistenpäivänä me naiset antaisimmekin lahjan elämämme miehille? Voisimme antaa heille lahjaksi hyviä sanoja ja kertoa heille, mitä he meille merkitsevät. Joskus hyvien asioiden huomaaminen läheisessä ihmisessä voi olla yllättävän vaikeaa, ja kun sellaisia sitten löytää, ne saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Turha tällaista on sanoa, ajattelemme helposti. Kyllä hän tämän nyt muutenkin tietää. Ehkä tietääkin, mutta ehkä hän kaipaa silti kuulla sen meidän sanomanamme, jälleen kerran, tai ehkä pitkästä aikaa. Meillä naisilla on valta rakentaa ja vahvistaa hyvillä sanoillamme kaikkea hyvää ja todellista, myös elämämme miehissä. Käytetään sitä. Mitä kylvät, sitä niität, sanoo vanha viisaus. Kuka tietää, ehkä viimeistään seuraavana naistenpäivänä saamme niittää sanojemme hyvää satoa.