Out of Africa - Minun Afrikkani

154 minuuttia, valmistusvuosi 1985. Ohjaus Sydney Pollack

Ei koskaan sunnuntaisin, sanotaan elokuvaklassikossa, mutta tällä kertaa joudun tuota kieltoa uhmaten kirjoittelemaan jo tänään. Viikon päästä palataan sitten taas ruotuun, ja silloin uusia ajatuksia löytyy täältä tuttuun tapaan taas maanantaina.

Out of Africa on elokuva, jota en alun perin aikonut ottaa mukaan blogiini. Mietittyäni sitten asiaa tarkemmin alkoi tuntua siltä, että en ole aivan rehellinen, jos jätän sen pois. Ilmeisesti olen nimittäin katsonut tämän elokuvan niin monta kertaa, että perheemme nuoriso on jo alkanut tulkita television ääressä olevan äidin tarkoittavan sitä, että äiti katselee jälleen kerran Minun Afrikkaani. Jostakin syystä palaan yhä uudelleen tämän elokuvan pariin, ja lienee aika selvittää myös itselleni, mikä siinä minua niin kiehtoo.

Elokuva kertoo kirjailija Karen Blixenin omaelämäkerrallisen tarinan hänen tiestään Tanskasta Afrikkaan ja Keniaan, jossa hän vietti suuren osan elämästään. Maisemat ovat mykistävän kauniita ja upeasti kuvattuja. Jokainen puu, pensas ja ruohonkorsikin tuntuu kuhisevan elämää. Afrikkalaisten tapa elää ja hahmottaa elämää on kiehtovan erilainen, ja monet heistä on kuvattu ylväinä ja salaperäisen etäisiksi jäävinä hahmoina. Musiikki on sydäntäsärkevän kaunista ja soi yllättävissäkin tilanteissa, kuten apinoiden käytellessä gramofonia savannilla. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia: Meryl Streep Karen Blixeninä ja jo monessa tämän blogin elokuvassa tähteillyt Robert Redford hänen rakastettunaan, Denys Finch-Hattonina. Unohtamatta Klaus Maria Brandaueria, joka esittää Karenin aviomiestä paroni Blixeniä, tai Malick Bowensia kenialaisena palvelijana, Farah Adenina, josta tulee Karenin luotettu tukija ja ystävä.

Mutta en usko, että mikään näistä kuitenkaan riittäisi houkuttamaan minua yhä uudelleen ja uudelleen tämän liki kolmituntisen spektaakkelin ääreen. Jotakin muuta sen täytyy olla. Pohtiessani asiaa mieleeni nousi viisi teemaa, jotka koukuttavat minut kerta toisensa jälkeen seuraamaan Karenin tarinaa. Seuraavassa siis teema joka sormelle, oikea täyskäsi.

Ensiksikin, se talo. Iso bungalow-tyylinen rakennus, joka on kuin itsestään kohonnut sitä ympäröivästä rehevästä puutarhasta ja istuu maisemaan kuin olisi aina siellä ollut. Ihmeen hyvin se sopii ympäristöönsä, vaikka onkin eurooppalaiseen tyyliin rakennettu ja sisustettu. Kodin sisustaminen juuri niin kuin itse haluaa on yksi jokaisen naisen haaveista. Jo pienenä tyttönä se alkaa leikkimökeistä ja nukkekodeista, ja joillakin voi Karenin tavoin jonakin päivänä olla kokonainen talo, jonka saa sisustaa ja somistaa. Marjatta Kurenniemen luomat pikkutytöt Onneli ja Anneli, jotka ovat päässeet nyt valkokankaallekin, ovat sinänsä onnekkaita, kun saavat oman talon jo hyvin pieninä. Mutta mikä pettymys: he saavat talonsa täysin valmiiksi sisustettuna. Ei ollenkaan niin kivaa, minun mielestäni. Naisen täytyy saada sisustaa itse! Miten monet sisustussuunnitelmat olenkaan kehitellyt yön pitkinä tunteina, kun uni ei syystä tai toisesta tule. (Saattaa tietysti olla, että uni pakenee juuri siksi, että päässäni kuhisee näitä suunnitelmia….)

Minusta ihanin paikka Karenin talossa on sen koko julkisivun mittainen pylväiden reunustama etukuisti, jolta aukeaa näköala yli taloa ympäröivän vihreän nurmikentän. Kuisti tarjoaa varjoa paahtavalta helteeltä (josta Keniassa ei ole puutetta, plussaa sekin näin meikäläisen näkökulmasta), lepohetkiä mukavissa tuoleissa, keskusteluja ystävien kanssa virvokkeiden äärellä ja kaunista musiikkia kuistille sijoitetusta gramofonista. Toinen lempipaikkani talossa on mukava sohvaryhmä takan äärellä, jonne vetäydytään seurustelemaan iltaisin ja kertomaan tarinoita.

Todellakin, ne tarinat! Siinä toinen koukku. Aikana, jolloin ei ollut televisiota eikä vielä radiotakaan, ainakaan kovin laajassa käytössä, tarinankerronta oli ajanviettämisen aatelia. Ihmisiä, jotka hallitsivat tämän taidon, pidettiin suuressa arvossa. Ja Karen on sellainen. Vaikka olen katsellut elokuvan kymmeniä kertoja ja tiedän siis hyvin, millaisen tarinan Karen vierailleen kertoo, odotan silti aina sitä hetkeä kun hän alkaa kertoa. Denys antaa hänelle tarinan ensimmäisen lauseen, ja sitten…  Se on taianomainen hetki, ja voin kuvitella millaiseen lumouksen ilmapiiriin ihmiset nuotioiden ja tulisijojen äärellä ovat vuosituhansien aikana tulleet vedetyiksi tarinankertojien avattua sanaiset arkkunsa. Harmi, että elokuvassa ei kuulla kuin tarinan alku ja loppu, pitäisi varmaankin lukea se kokonaisuudessaan jostakin Blixenin kirjasta, eiköhän se sieltä löytyisi. Joskus leikittelen ajatuksella, että entäpä jos jollakin katselukerralla Karen alkaisikin kertoa tarinaa eri tavalla… No huh, nyt taidan sukeltaa kyllä vähän liian syvälle elokuvan ja tarinoiden taikapiiriin.

Kolmanneksi Karen on nainen, joka saa mahdottomilta tuntuvia haasteita ja selviää niistä. Pelätessään tukehtuvansa Tanskan pieniin, sovinnaisiin ympyröihin hän matkustaa Keniaan solmiakseen siellä järkiavioliiton ystävänsä paroni Bror von Blixenin kanssa ja perustaakseen yhdessä hänen kanssaan meijerin. Perillä Keniassa Karenille kerrotaan, että meijerisuunnitelmat on haudattu ja että he tulevatkin aloittamaan kahvin viljelemisen. Sen lisäksi että pohjoismaalaiselle pariskunnalle kahvinviljely on täysin outo laji, se on lisäksi todellinen riskibisnes, koska kahvia ei koskaan ole kasvatettu niin ylhäällä kuin missä Blixenin maat sijaitsevat. Pian hääyön jälkeen paroni katoaa viikkokausia kestävälle metsästysretkelle ja Karen jää selviytymään yksin sekä kahvinviljelyprojektista että taloudenhoidon johtamisesta afrikkalaisen palvelusväen tapoihin totutellen. Pakon edessä Karen selviää molemmista. Hän näyttää jopa haluavan lisää haasteita ja niin hän lähtee johtamaan saattuetta, joka kuljettaa vaikeakulkuisen ja vaarallisen maaston läpi tarvikkeita sotaan lähteneille miehille. Kaiken tämän ohessa hän selviää hengissä kohtaamisista muutamien leijonien kanssa. Leijonilla taas ei ole aina aivan yhtä hyvä onni. Ei yhtään hassumpaa paronittaren titteliä kantavalta naiselta.

Neljäs teema, joka elokuvassa elää, on teema kapinallisesta naisesta, joka ei sovi muottiin. Heti maahan tultuaan Karen herättää pahennusta tunkeutuessaan miesten alueelle, klubiin, jossa vain miehet saavat käydä. Kun avioliitto Brorin kanssa osoittautuu mahdottomaksi, Karen jää elämään taloonsa yksin. Hän tarttuu riuskasti työhön käsiksi kahviviljelmillä, herättäen näin kummastusta sekä kikujuheimon ihmisissä, jotka työskentelevät viljelmillä, että toisissa eurooppalaisissa siirtolaisissa. Karen on myös nainen, joka sanoo mitä ajattelee ja joka ei suostu pelaamaan sovinnaisia pelejä, joita yläluokan sivistyneistö harrastaa. Hän on petetty ja hylätty nainen, joka ei luhistu eikä kuihdu, vaan löytää uuden rakkauden. Hän on nainen, joka sinnikkyydellään, aitoudellaan ja suoraselkäisyydellään loppujen lopuksi ansaitsee yhteisönsä arvostuksen ja kunnioituksen. Karenin lähtöpäivänä miehet kutsuvat hänet klubiinsa juodakseen jäähyväismaljan hänen kanssaan. Montaakaan sanaa ei sanota, mutta ele puhuu puolestaan. On siis ainakin yksi nainen, joka on katsottu arvolliseksi astumaan miesten alueelle. Ehkä hän näin raivaa tietä toisillekin.

Viidenneksi ja viimeiseksi minua koskettaa Karenin halu tehdä hyvää ja valmius pistää itsensä likoon asioiden puolesta. Hän haluaa pitää huolta talonsa lähistöllä asuvasta kikujuista ja auttaa parhaansa mukaan niitä kyläläisiä, jotka sairastavat. Karen järjestää myös kylän lapsille koulunkäyntimahdollisuuden. Sekä heimopäällikkö että eurooppalaiset ilmaisevat epäilyksensä suunnitelmaa kohtaan, mutta se ei Karenia pysäytä. Kahviviljelmänsä tuhouduttua, vielä viimeisenä tekonaan ennen lähtöään Afrikasta, hän vetoaa uuteen kuvernööriin, että tämä pitäisi huolta heimon tulevaisuudesta ja varmistaisi sen, että heille annetaan viljelykelpoista maata. Kuvernööri antaa aidon poliitikon tapaan hyvin ympäripyöreän vastauksen, mutta Karen pyytää häntä lupaamaan, että asia hoidettaisiin. Seuraa hiljaisuus, kunnes kuvernöörin vaimo nousee ja sanoo Karenille lujasti: "Minä lupaan sen teille." Vaikuttajanainen saa nähdä, että hänen jättämänsä hyvä perintö siirtyy eteenpäin, seuraavan vaikuttajanaisen käsiin. Elokuvassa tämä kohtaus on kuin sinetti Karen Blixenin Afrikan vuosille. Hän oli nainen, joka etsi oman tiensä ja kohtasi sen varrella monia pettymyksiä ja koettelemuksia. Mutta hän ei kuitenkaan käpertynyt itseensä, vaan halusi toimia yhteisönsä keskellä sen parhaaksi. Hänen tarinansa kiehtoo, koskettaa ja haastaa.

No niin, selvisihän se, miksi olen koukussa ja miksi löydän itseni yhä uudelleen tämän elokuvan äärestä.  Nyt tarvitsee enää saada perheen nuoriso katsomaan se edes yhden kerran elämässään. Ehkä sama kärpänen puraisee heitäkin. Niinpä niin, lapset, "Minun Afrikkani" voi olla myös "Teidän Afrikkanne".