Dead Poets Society - Kuolleiden runoilijoiden seura

123 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Peter Weir

Onko sinulla joskus ollut opettaja, joka erityisellä tavalla innoitti ja rohkaisi sinua ja oli sinulle esikuvana? Silloin olet todella onnekas ja saanut elämääsi vahvemmat eväät kuin moni muu.

Dead Poets Society -elokuvan alussa Welton Academyssa, arvostetussa poikien sisäoppilaitoksessa, on jälleen alkamassa uusi lukuvuosi. Tradition, Honor, Discipline ja Excellence - Perinne, Kunnia, Kuri ja Erinomaisuus - ovat koulun arvot, joita syyskauden avajaiskulkueessa juhlallisesti kannetaan viitoittamaan tietä uuteen opiskeluvuoteen ja menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Nämä arvot ja tiedon valo, jonka leviämistä koulun perinteessä kuvataan kynttilästä toiseen tarttuvalla liekillä, tulevat johtamaan suuren osan oppilaista jatkamaan opintojaan maan arvostetuimmissa yliopistoissa. He ovat tulevia lääkäreitä, lakimiehiä ja pankkiireita.

Tai opettajia, kuten John Keating (Robin Williams), opettajakunnan uusi jäsen, joka on aikanaan myös valmistunut "Helltonista", niin kuin koulun oppilaat opinahjoaan leikkimielisesti nimittävät. Lukukauden edetessä tullaan huomaamaan, että Keatingin opetusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin virkaveljiensä eivätkä oikein tunnu sopivan koulun ajatus- ja arvomaailmaan. Keating haluaa oppilaidensa ymmärtävän, että pelkästään koulun sinänsä kunnioitettavat arvot tai tiedon valo eivät riitä tekemään elämästä mielekästä ja elämisen arvoista. Elämä on elämää vasta kun sitä eletään intohimoisesti, jokainen aidosti omana itsenään. Näin julistaessaan Keating ui vastavirtaan, ja kuten arvata saattaa, hänen uransa tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa ei tule olemaan kovinkaan pitkä. Mutta viimeistään elokuvan vaikuttavasta loppukohtauksesta voi päätellä, että tuona lyhyenä aikanakin hän onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen oppilaisiinsa.

Keating näyttää itse esimerkkiä intohimoisesta elämästä. Hän rakastaa opettamista ja tekee sitä koko sydämellään. Hän ei arkaile ottaa paikkaansa oppilaidensa esikuvana ja valmentajana, ja virallisen Mr Keatingin sijasta hän rohkaiseekin oppilaitaan kutsumaan häntä "kapteenikseen". Heti ensimmäisellä oppitunnilla kapteeni yllättää luokkansa johdattamalla heidät ulos luokkahuoneesta katsomaan koulun aulassa olevia entisten oppilaiden valokuvia. Poikia, joilla kerran oli elämä edessään ja joista jokainen nyt on lannoitteena maassa. Carpe diem, tuntuvat kuvien pojat kehottavan. "Carpe diem! Teillä on vain tämä hetki, tarttukaa siihen. Tehkää elämästänne ainutlaatuinen!" kuiskaa Keating aavemaisesti oppilaidensa selän takana. Pojat alkavat aavistella, että tästä kouluvuodesta on tulossa ikimuistoinen.

Varsinaisena oppiaineenaan Keating opettaa kirjallisuutta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi opettaja käskee heitä repimään oppikirjoistaan runouden ymmärtämiseen ohjeistavan johdannon, jonka arvovaltaa on koulussa pidetty milteipä Raamattuun verrattavana, pojat alkavat ounastella, että he ovat astumassa täysin uuteen ja erilaiseen maailmaan. Tälle opettajalle runous ei olekaan sääntöjä eikä teoriaa, vaan intohimoa, jotakin, jonka ansiosta ja jota varten me elämme. "Mikä on teidän osuutenne elämän suuressa näytelmässä?" haastaa Keating poikia miettimään.

Luokan oppilaista elokuva keskittyy kuvaamaan huonetoveruksia Todd Andersonia (Ethan Hawk) ja Neil Perryä (Robert Sean Leonard ). Toddin vanhemmat eivät pysty tai halua nähdä poikaa omana itsenään, vaan odottavat hänestä isoveljensä toisintoa, joka on ollut koulun huippuoppilas. Todd viihtyykin parhaiten näkymättömänä ja kuulumattomana, olotilassa, joka on hänelle tuttu ja turvallinen, koska hän ei ole koskaan saanut näkyä ja kuulua omana itsenään. Neil taas on elämäniloinen ja lämminsydäminen, suosittu poika, joka ei arastele näkyä ja kuulua ja innostua asioista. Tarkkanäköisenä ja empaattisena hän tuntuu ymmärtävän Toddin tilannetta paremmin kuin Todd itse. Siksi Neil ei jätäkään huonetoveriaan rauhaan, vaan lempeästi ja peräänantamattomasti haastaa tätä ja pakottaa toisen tulemaan näkyväksi.

Neil herättää henkiin myös Keatingin opiskeluaikoinaan johtaman Kuolleiden runoilijoiden seuran, salaiset öiset kokoontumiset koulun alueen ulkopuolella runojen parissa, intohimoista elämää etsien ja maistellen. Etsintä tuottaa tulosta, ja Neil alkaa tehdä löytöjä. Kuultuaan mahdollisuudesta päästä mukaan opiskelijateatteriin hän ilmoittautuu koe-esiintymiseen. Hänet hyväksytään mukaan, ja hän saa yhden näytelmän päärooleista. Neil tuntee nyt löytäneensä sen, mille hänen sydämensä palaa. Hänen kipinänsä lentää korkealle, hän hehkuu ja loistaa näytellessään. Mutta hehku kestää vain hetken, sammuakseen sitten lopullisesti. Isä (Kurtwood Smith) on suunnitellut Neilille lääkärin uraa, ja hänen mielestään poika on jo tuhlannut riittävästi aikaansa kaikenlaisiin turhuuksiin. Neil on alistunut isänsä määräykseen lopettaa koulun vuosikirjan toimittaminen, mutta hän yrittää toiveikkaana saada siunauksen teatteriharrastukselleen. Neilistä tuntuu, että hän ei voi luopua näyttelemisestä löydettyään nyt jotakin, jonka todella tuntee omakseen. Isänkin on pakko myöntyä, kun hän näkee, kuinka innoissaan Neil on, uskottelee poika itselleen.

Mutta toisin käy. Mr Perryllä ei ole Billy Elliotin isän sydäntä eikä viisautta, ja tragedian alkusoiton ensimmäiset sävelet alkavat soida, kun hän jyrkästi kieltää pojaltaan teatteriharrastuksen. Kun Neil sitten uhmaa hänen tahtoaan, isä ilmoittaa, että on päättänyt lähettää hänet sotaoppilaitokseen ja sieltä Harvardiin opiskelemaan lääkäriksi. Isä ei ymmärrä, miksi Neil kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka vain haluavat estää häntä tuhoamasta elämäänsä. On sydäntäsärkevää katsella, miten Neil sammuu isänsä katseen ja sanojen alla. Poika kuolee samassa hetkessä, kun hänen toivonsa kuolee. Hänen nuorelle, intohimoiselle mielelleen alistuminen isän vaatimaan uraan merkitsisi hidasta kuolemaa. Hän valitsee kuolla mieluummin nopeasti kuin riutua hitaasti elämän valuessa hänestä ulos ympäristössä ja ammatissa, joka sotii kaikkea sitä vastaan mitä hän ytimeltään tuntee olevansa. Sisimmässään Neil on oikeastaan jo kuollut riistäessään hengen ruumiistaan.

En tiedä, kenen kohtaloa eniten surisin. Neilinkö, jonka elämä jää traagisesti kesken tai oikeastaan kokonaan elämättä? Isänkö, joka on oman ehdottomuutensa vanki ja jonka sydän on niin tiukoissa kahleissa, että se ei pysty eläytymään millään tavalla toisen ihmisen tunteisiin ja tilanteeseen? Vai äidinkö (Carla Belver), joka kärsii poikansa kanssa ja haluaisi tukea häntä, mutta on miehensä nujertamana tahdoton ja voimaton nousemaan puolustamaan Neiliä? Tämän naisen elämä tuntuu sammuneen jo kauan sitten, vain kuoren jatkaessa koneellista toimintaansa. Omat synkät mietteensä käy läpi myös John Keating pohtiessaan, tekikö hän oikein neuvoessaan Neiliä lakkaamaan esittämästä kuuliaista poikaa. Oliko oikein rohkaista häntä seuraamaan unelmaansa ja kertomaan avoimesti isälleen, mitä hän haluaa tehdä ja mille hänen sydämensä palaa?

Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan meneillään, ja kohta ovat vuorossa oppilaitoksiin hakeminen ja pääsykokeet. Tuhannet nuoret etsivät taas itseään ja paikkaansa elämässä. Pohtiessamme ja usein murehtiessammekin lastemme elämää ja tulevaisuutta meidän vanhempien on hyvä muistaa, että heidän pitää itse saada löytää oma tiensä. Joskus se löytyy sellaisten yritysten ja erehdysten kautta, joilta me kiihkeästi haluaisimme oman nuoremme varjella. Mutta heidän on saatava tehdä löytönsä itse. Toki saamme ja meidän pitääkin tukea ja rohkaista nuoriamme ja kysyttäessä kertoa oma näkemyksemme. Mutta emme saa painostaa heitä tai yrittää istuttaa heidän mieleensä omia unelmiamme ja ajatuksiamme.

Luonto tuntuu olevan tässäkin asiassa viisaampi kuin me. Ajatellaanpa vaikka perhosen kehitystä toukasta kotelovaiheen kautta perhoseksi. Kunkin kotelon sisältä tulee juuri sellainen perhonen kuin sieltä on tarkoitettukin tulevaksi. Lajia ei voi muuttaa  - ellei ehkä nykytieteen keinoin pystytä jollakin ilkeällä sädetyksellä tai ruiskeella muovaamaan geeniperimää, mutta tämä ei alun perin ole ollut mahdollista eikä tarkoitus. Samalla tavalla mekään emme vanhempina voi vaikuttaa siihen, millainen kukin lapsistamme persoonaltaan, temperamentiltaan ja ydinominaisuuksiltaan on. Hänet on hyväksyttävä ja häntä on rakastettava juuri sellaisena kuin hän on. Emme voi myöskään kiirehtiä lastemme kehitystä. Jokainen kypsyy omassa tahdissaan, ja se voi viedä paljonkin aikaa. Meidän on vain jaksettava odottaa, että nuori kuoriutuu esiin, kun hän on siihen valmis. Jos perhosen kotelo avataan ulkoa päin eikä perhosen anneta itse ponnistella esiin, se kuolee. Tullakseen elinkelpoiseksi ja selvitäkseen elämässä sen on saatava itse puskea itsensä ulos kuorestaan. Vaikka tarkoituksemme olisikin hyvä ja haluaisimme vain auttaa, meidän on siis maltettava pitää näppimme erossa. Niin riipaisevalta kuin märän, rumannäköisen perhosen esiin ponnistelu näyttääkin, sen täytyy antaa tapahtua, jos halutaan että perhonen pääsee kohoamaan siivilleen ja lentämään.

Ei ole helppoa olla isä tai äiti. Varsinkaan, jos oma kotelosta kuoriutuminen ei ole saanut tapahtua niin kuin sen olisi pitänyt tai on jäänyt jopa täysin kesken. Mutta mahtavan turvan antaa se, että elämät, niin omamme kuin lastemmekin, on luovutettu isompiin, viisaampiin käsiin. On turvallista tietää, että kaikkea elämässämme tapahtuvaa, epäonnistumisiamme ja tappioitammekin, Jumala voi käyttää hyviin tarkoituksiinsa ja meidän rakennukseksemme. Jumalalle luovutettu elämän haaksirikkokin voi hänen käsissään muuttua pelastusveneeksi, johon hän nostaa meidät turvaan, tähystelemään uutta suuntaa yhdessä kaikkein parhaimman Kapteenin kanssa.

Billy Elliot

105 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Stephen Daldry

Joskus voi nähdä kukan kasvavan asfaltilla tai betonipinnassa. Samankaltaiselta ihmeeltä vaikuttaa Billy Elliot (Jamie Bell), Pohjois-Englannin ankeiden kaivosseutujen kasvatti, joka alkaa kukoistaa ja erottua ympäristöstään kuin keskelle jalkakäytävää ilmestynyt voikukka. Vaikka Billyn perheessä on ollut ja on parhaillaankin vastoinkäymisiä enemmän kuin yhden perheen tarpeiksi, mikään ei voi estää elämän voimaa virtaamasta pojassa ja puhkeamasta esiin.

Jatkaen isiensä kunniakkaita perinteitä kaivosyhteisön pojat käyvät uutterasti jokaviikkoisissa nyrkkeilyharjoituksissa. Billy on mukana enemmän isänsä mieliksi kuin omasta halustaan ja tuottaa valmentajalle harmaita hiuksia välttelemällä viimeiseen asti vastustajan kimppuun käymistä ja iskujen antamista. Poika pikemminkin tanssii kehässä kuin taistelee. Samassa rakennuksessa pidetään myös tyttöjen balettitunteja, ja yhä useammin Billy löytää itsensä haikailemasta siltä suunnalta. Mrs Wilkinson (Julie Walters), joka ohjaa oppilaitaan alistuneen sitkeästi elättelemättä turhia toiveita piilevien lahjakkuuksien löytymisestä, komentaa hänet mukaan rivistöön, ja niin alkavat Billyn seikkailut baletin maailmassa. Tanssi tempaa pojan vähitellen kokonaan mukaansa, ja opettajan rohkaisemana seikkailu jatkuu Kuninkaallisessa balettikoulussa Lontoossa ja vie Billyn lopulta ammattitanssijaksi isolle näyttämölle.

Minulla on ystävä, joka on kertonut, että hän tietää, miltä Billystä tuntuu. Kun on kuin sisällä virtaisi sähköä, ja sen voimaa on pakko totella. Liike ja tanssi on jotakin, joka virtaa hänessä ja vaatii joskus vastustamattomasti saada puhjeta ilmoille. Se tuntuu varmasti upealta! Toisin kuin ystävälleni, tanssi ei minulle ole mitenkään luontainen kanava ilmaista itseäni. Kaikkea muuta, olen täysi pökkelö. Jos joskus tekisikin mieli liikehtiä, en tunne pystyväni siihen, jokin vain kertakaikkiaan sitoo käteni ja jalkani. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - yksi voimakkaimpia kokemuksia aikuisessa elämässäni on ollut tilanne, jossa oli pakko tanssia. Eikä mitään humppaa eikä valssia eikä muutakaan paritanssia, vaan piti liikkua vapaasti sen mukaan kuin oma sisin ja tunne ja musiikki ohjasi. Minun sisimpäni ohjasi minua ainoastaan etsimään lähintä ovea, mistä pääsisi ulos mahdollisimman nopeasti. Hirvitti ihan hirveästi ja viimeiseen asti halusi vain livahtaa pois paikalta. Mutta kun sitten murtautui läpi mahdottomuuden muurin ja uskaltautui liikkumaan, kuinka mahtavalta se tuntuikaan! Millainen vapautuminen, millainen rohkaistuminen, kuin olisi hetkeksi oikeasti noussut siivilleen.

Tanssi ei kuitenkaan ole jotakin, joka luontevasti eläisi minussa, ja tuossakin tilanteessa puin sen vain hetkeksi päälleni kuin lenkkivaatteet käväistäkseni lenkillä. Billyn vallanneesta tanssihurmiosta minulla on siis vain kalpea aavistus. Sen sijaan tässä elokuvassa minua koskettaa erityisesti perheen isä, Jackie Elliot (Gary Lewis). Kuvitelkaa miestä, joka on sisäisessä pimeydessä menetettyään hiljattain vaimonsa. Miestä, joka on konkreettisessa pimeydessä suuren osan vuorokaudesta, koska tekee raskasta työtä pimeässä kaivoskuilussa. Miestä, jonka tulevaisuus näyttää pimeältä ja synkältä, koska tuo työ, joka sukupolvien ajan on ollut alueen perheiden päätoimeentulolähde, on nyt vaarassa loppua. Eletään 1980-luvun Englannissa, jossa Margaret Thatcher pääministerinä vaatii kannattamattomien kaivosten lakkauttamista. Vastaiskuna tälle kaivosmiehet ovat ryhtyneet lakkoon, ja perheiden talous on uskomattoman tiukilla. Mutta lakkorikkuriksi ryhtyminen olisi niin suuri häpeä, että siihen ei kukaan hevin ryhdy.

Menetyksen kivun keskellä, taloudellisen romahduksen uhan alla Jackie Elliot yrittää selviytyä vastuustaan isänä ja perheen päänä, kasvattaa nuoremman poikansa ja pitää vanhemman poikansa Tonyn (Jamie Draven) aisoissa, kun tämän tunteet kuohuvat lakkorikkureita kohtaan. Kaiken tämän lisäksi paljastuu vielä se, että Billy ei käykään nyrkkeilyharjoituksissa, niin kuin jokainen kunnon mies kaivosseudulla on aina tehnyt, vaan on mukana tanssitunneilla. Jackie on tyrmistynyt. Onko hänen poikansa naismainen  - sillä mitä muuta tanssiminen on kuin naisten touhua? Miten poika tulee ikinä pärjäämään tällä karulla seudulla, jossa miesten on oltava miehiä?

Ja toisaalta isän katseessa voi nähdä kivunsekaista iloa, kun hän katsoo poikaansa, joka niin voimakkaasti tuo hänen mieleensä pojan äidin. Naisen, joka rakasti musiikkia ja kannusti poikiaankin soittamaan pianoa. Naisen, joka toi kuin tuulahduksen jostakin toisesta maailmasta hiilenpölyisen elämän keskelle. Sama herkkyys ja kaipaus kauneuteen on nyt Billyssä, ja isä näkee sen. Voi vain kuvitella, millaisin tuntein hän jouluna hakkaa pianon polttopuiksi, kun perheellä ei enää ole hiiliä takassa poltettavaksi. On ensimmäinen joulu perheen äidin kuoleman jälkeen. Äitiä ei ole enää, ja nyt ei ole enää pianoakaan, joka sentään muistutti äidistä. Vaikka Billy ei tunnukaan sopivan ympäristöönsä, isä ei voi olla iloitsematta siitä, että kaiken synkkyyden ja kuoleman varjonkin keskeltä elämä näyttää kuitenkin nousevan esiin, eikä sitä pysty mitenkään tukahduttamaan. Isä kyllä yritti sitä aikansa, yritti saada poikansa pysymään tutuissa, turvallisissa uomissa, mutta turhaan. Ehkä Billyllä voisi olla mahdollisuus rakentaa elämänsä eri tavalla. Ehkä hänen ei tarvitsisi jäädä kaivosseudun ankeuteen ja hukata elämäänsä kaivoskuiluun.

Ja niin isä luovuttaa Billyn pois, antaa hänen lähteä kauas kotoa opiskelemaan. Hän joutuu luopumaan jälleen yhdestä rakkaastaan, ja vielä tästä pojasta, joka niin paljon muistuttaa äitiään. Mutta isä on tehnyt päätöksensä. Hän on jopa valmis nielemään katkeran kalkin saadakseen kokoon matkarahat, jotta Billy pääsisi balettikoulun pääsykokeisiin. Ja niin hän astuu bussiin, joka vie lakkorikkurit työhön kaivokselle. Bussista noustuaan Jackie luhistuu. Hän ei pysty siihen, hän ei voi pettää tovereitaan eikä toimia vastoin sitä, minkä kokee oikeaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan hän haluaa kiihkeästi pelastaa poikansa joutumasta tähän samaan kurimukseen, hän haluaa avata pojalle mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?

Raskain mielin Jackie vie lopulta vaimonsa korut panttilainaamoon ja saa näin koottua rahat Lontoon matkaan. Vaikka äiti ei enää ole mukana perheen elämässä, hänkin pääsee näin tavallaan edelleen osallistumaan ja auttamaan Billyä kulkemaan kohti unelmansa täyttymystä. Elokuvan lopussa nähtävä kohtaus, jossa aikuinen Billy esiintyy Joutsenlampi-baletin uudessa sovituksessa, sen pääosassa isolla näyttämöllä Lontoossa, korvaa isälle varmasti kaikki ne uhraukset, joita hän on joutunut tekemään. Oikeastaan Billyn tanssista ei nähdä kuin ensimmäinen hyppy, kun hän loikkaa näyttämölle. Mutta millainen loikka se onkaan! Siinä kiteytyvät kaikki menneiden vuosien vaikeudet ja kivut, pettymykset ja uhraukset; siinä näkyy se rohkaisu ja kannustus, jota hän on saanut, ja se lahjakkuus, palo ja peräänantamattomuus, joka hänessä itsessään on. Se on kuin loikka kaikkien esteiden yli, toisenlaiseen elämään. Se oli kuin olikin mahdollista! Isä ja isoveli - ja ehkä äitikin, jostakin sieltä toiselta puolelta - saavat nyt todistaa tätä ihmettä ja hämmästellä sitä, että he ovat oman kipunsa kautta voineet olla mukana synnyttämässä sitä. Isän kasvot tuossa hetkessä ovat näkemisen arvoiset, ja jotakin samankaltaista näkyy varmasti jokaisen vanhemman kasvoilta, kun katselemme lastemme ponnistelun ja työn hedelmiä, oli sitten kyse päiväkodin joulukuvaelmasta, junioreiden jalkapallo-ottelusta tai musiikkiopiston oppilaskonsertista.

Billyn loikka sai minut miettimään niitä monilla erilaisilla estradeilla nähtäviä suorituksia, joita me katsomoissa ja kotisohviltamme katselemme ja arvostelemme. Mitä kaikkea niihin mahtaakaan sisältyä? Urheilijoiden hypyt ja loikat tuovat heille joskus mitaleja, mutta aika usein kuitenkaan eivät. Ja ne, joiden loikat eivät vie heitä mitalisijoille, eivät meitä juurikaan kiinnosta. Ihmisten suorituksiin sisältyy kuitenkin niin paljon enemmän kuin se muutaman sekunnin väläys, jonka heidän hyppynsä tai loikkansa meidän silmissämme kestävät. Ne sisältävät kokonaisen siihen asti eletyn elämän. Eikä vain areenalla olevan ihmisen elämän, vaan myös niiden elämät, jotka ovat uskoneet heihin, kannustaneet heitä ja tehneet omia uhrauksiaan.

Mitalit jaetaan vain harvoille, mutta jokaisen ihmisen elämä on kaiken kunnioituksemme arvoinen ja ansaitsisi tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Tämän elämän aikana niin ei aina käy. Mutta uskon, että viimeistään se tapahtuu silloin, kun - ainakin toivottavasti - saamme kuulla sanat "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!"

As Good as It Gets - Elämä on ihanaa

133 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus James L. Brooks

"Mitään sellaista ei olekaan kuin ´normaali poikaystävä´ ", valistaa elämää nähnyt äiti tytärtään As Good as It Gets - elokuvan loppuhuipentumaa lähestyttäessä. Sellaiseksi ei todellakaan voi kuvailla ainakaan elokuvan päähenkilöä, Melvin Udallia (Jack Nicholson), pakkoneurooseista ja ilmeisesti myös jonkinasteisesta Aspergerin oireyhtymästä kärsivää kirjailijaa, joka on linnoittautunut huoneistoonsa New Yorkissa. Kun innokas naispuolinen ihailija haluaa tietää, miten Melvin osaa kirjoissaan kuvata naisia niin hyvin, hän antaa vastauksen, johon itse Aristoteleskin olisi tyytyväinen: "Ajattelen miehiä ja sitten poistan järjen ja vastuullisuuden." Tässä siis kerrankin elokuva, jonka sankariin ei ole pienintäkään vaaraa ihastua.

Melvin Udall ei ole unelmien poikamies, mutta hän on suosittu ja tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa - uskokaa tai älkää - rakkaudesta. Sormet hivelevät näppäimistöä ja katse suuntautuu haaveilevasti kaukaisuuteen, kun hän miettii, miten kuvailisi tuota tunnetta: "Lopultakin hän tiesi, mitä rakkaus oli. Rakkaus oli….rakkaus oli…." Oikea sana löytyy, mutta vaikka Melvin voitonriemuisesti napauttaa viimeisen pisteen kuudenteenkymmenenteentoiseen romaaniinsa, mies ei oikeasti tiedä rakkaudesta mitään.

Mutta muutos on kirjaimellisesti jo oven takana, sillä rakkaus koputtaa ovelle naapurin hahmossa. Naapuri on Simon Bishop (Greg Kinnear), pehmeäpiirteinen, lempeä-ääninen, homoseksuaalisesti suuntautunut taiteilija, joka todella rakastaa pientä koiraansa Verdelliä ja johon Melvin suhtautuu, jos mahdollista, vielä epäluuloisemmin kuin muihin naapureihinsa. Rakkaus ei ole pelkkää lempeää päänsilitystä, vaan sen on joskus oltava myös luja ja vedettävä rajoja. Sellainen yrittää olla myös Simon, jonka tehtävä ei ole helppo eikä mukava. Hän tulee kysymään, sattuisiko Melvin tietämään, miten Verdell oli joutunut porraskäytävän roskakuiluun.

Melvinillä, joka todellakin oli nakannut koiran roskakuiluun hermostuttuaan sen tapaan tehdä tarpeensa aulan kukkaistutuksiin, ei ole aikomustakaan tunnustaa tekoaan. Hänen vastauksensa Simonin koputukseen on tylyäkin tylympi: "Älä koputa. Älä tälle ovelle. Älä mistään syystä!" Melvin ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Ja käyttäen sanaisen arkkunsa ivallisimpia ja haavoittavimpia ilmaisuja hän tekee parhaansa, ettei kukaan myöskään haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Hän kaihtaa myös fyysisesti kosketetuksi tulemista ja pujottelee kadun ihmisvilinässä varoen visusti, ettei kukaan vain vahingossakaan hipaise häntä.

Mutta on yksi ihminen, jonka kosketusta Melvin ei kavahda ja jonka nuhtelussa hän menee sanattomaksi: Carol Connelly (Helen Hunt), tarjoilija ravintolassa, jossa mies käy syömässä päivittäisen rasvaa tihkuvan annoksensa. Melvin haluaa nauttia ruokansa aina samassa vakiopöydässä ja vain Carolin sinne tarjoilemana. Hän voisi tietenkin olla ravintolan pidetty kanta-asiakas, mutta hankalan ja öykkärimäisen käytöksensä vuoksi hän on vain kanta-asiakas, ei sen enempää, ja vaarassa menettää tämänkin asemansa.

Onneksi rakkaus ei kuitenkaan anna periksi, vaan kolkuttaa ovelle uudelleen, ja niin alkaa Melvinin matka muutokseen. Hyväuskoinen, kiltti Simon on joutunut pahoinpitelyn uhriksi, ja Verdell tarvitsee hoitajan siksi aikaa kun sen isäntä on sairaalassa. "En voi ottaa sitä tänne. Täällä ei ole koskaan ollut ketään", Melvin vastustelee. Kuinka peloissaan mies onkaan, kun hänen ylhäistä yksinäisyyttään ja tuttujen rutiinien keskelle luotua perusturvallisuuttaan näin järkytetään. Jopa koiran myötä tuntuu asuntoon tulevan vieras läsnäolo, joka tunkeutuu Melvinin yksityisyyteen. Vähitellen pienestä eläimestä tulee kuitenkin osa Melvinin elämää. Eikä ollenkaan niin vastenmielinen osa kuin hän aluksi kuvitteli ja yrittää edelleen uskotella itselleen. Oikeastaan aika mukava osa. Pieni mulkosilmäinen, karvainen koira ja erakoitunut, yksinäistä vanhuutta kohti vääjäämättä ajautuva mies alkavat kiintyä toisiinsa, jopa siinä määrin, että kun Verdellin olisi aika mennä takaisin omaan kotiinsa, koira ei haluaisikaan jättää Melviniä. Koiran välityksellä Melvin tutustuu myös sen isäntään ja tulee kuin huomaamattaan vedetyksi lähemmäksi tämän elämää ja sen kipukohtia.

Kun Melvin näin kerran on raottanut oveaan rakkaudelle, sen jälkeen asioita alkaakin tapahtua kiihtyvällä vauhdilla. Carol lakkaa olemasta hänelle vain tarjoilija, ja hän alkaa oikeasti katsoa naista ja nähdä hänet. Melvin alkaa toden teolla kiinnostua tästä väsyneen näköisestä mutta ystävällisestä naisesta ja hänen elämästään. Asioiden edetessä Carol joutuukin puntaroimaan, voisiko hän ottaa Melvinin osaksi elämäänsä, vaikka mies ei todellakaan ole "normaali" poikaystävä, ja kaukana kumppanista, jonka kanssa tämä vielä nuori, taloudellisessa ahdingossa elävä, kroonisesti sairaan lapsen yksinhuoltaja olisi unelmoinut jakavansa elämänsä. Mutta rakkauden ja kosketetuksi tulemisen muuttava voima tekee vastustamattomasti työtään Melvinissä. "You make me want to be a better man", sanoo hän Carolille. "Sinun vuoksesi haluan tulla paremmaksi mieheksi." Tämä on iso rakkaudentunnustus mieheltä, joka on siihen asti sallinut itseltään minkälaista käytöstä tahansa. Nyt hän nielee kiltisti päivittäiset pillerinsä, jotta voisi käyttäytyä ja elää tavalla, joka ei tuota Carolille mielipahaa.

Kohta miehen asunnon ovi käykin jo niin tiuhaan, että hän eräänä päivänä huomaa unohtaneensa lukita sen. Tällainen käyttäytyminen, joka on niin vastoin hänen piintyneitä tapojaan, havahduttaa Melvinin huomaamaan, että hänelle on tapahtumassa jotakin. Hän on muuttunut. Niin vain tämän omituisen miehenjörrikänkin sydän on alkanut pehmetä ja lämmetä. Koiralle. Carolille ja tämän pojalle. Ja Simonillekin, jopa siinä määrin, että Melvin tarjoaa elämän murjomalle, varattomaksi ja kodittomaksi jääneelle taiteilijalle kodin luonaan. Kaikkien hämmästykseksi, eikä varmaan vähiten miehen itsensä, Melvinistä alkaa nousta esiin hyväntekijä. Hyvin kömpelö ja tottumaton sellainen, mutta aivan selvästi ihminen, joka haluaa toisille hyvää.

As Good as It Gets on elokuva elämästä, joka on kaukana täydellisyydestä. Oikeastaan se on elokuva tästä todellisesta elämästä, sillä kaikkihan me tiedämme, että tämä on useimmiten juuri sitä. Kaukana täydellisestä. Elokuvan alkuperäisen nimen mukaisesti voisikin olla hyvä joskus pohtia elämää siltäkin kannalta, että entäpä jos elämä ei tästä tämän kummemmaksi muutu. Entäpä jos tässä ovat nyt ne ainekset, joista minun elämäni koostuu? Osaanko iloita niistä ja elää elämäni tyytyväisenä, vaikka se ei olekaan täydellistä? Luulenpa, että elämän kipeys tulee joskus siitä, että me itsepintaisesti etsimme täydellisyyttä. Tai ellemme suorastaan täydellisyyttä, niin ainakin mahdollisimman täydellistä normaaliutta, ja sitten petymme, kun emme saavuta sitä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän taipumuksen haaveilla täydellisen normaalista elämästä, täydellisen normaalista poikaystävästä, täydellisen normaalista avioliitosta, täydellisen normaaleista lapsista, täydellisen normaalista vanhemmuudesta, täydellisen normaalista työurasta, täydellisen normaaleista eläkepäivistä, täydellisen normaalista siitä, tästä ja tuosta….

Mutta ei tarvitse kuin katsoa itseään, niin tajuaa, että tässä langenneessa maailmassamme ei ole mitään sellaista kuin "täydellisen normaali". Itse asiassa emme taida edes tietää, mitä sellaisella tarkoitetaan, koska emme ole koskaan nähneet mitään sellaista. Kaikki me olemme matkan varrella tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän vinoon menneitä. Ehkä kannattaisikin opetella katsomaan itseämme ja toisiamme uudella tavalla. Opetella katsomaan silmillä, jotka näkisivät kaiken tuon vinouden takaa meitä kaikkia yhdistävän ihmisyyden, ja opetella iloitsemaan elämästä, jonka ei tarvitse olla täydellistä ollakseen riittävän hyvää.

Sitä paitsi, eiköhän elämä olisi aika tylsää, jos me kaikki olisimme täydellisen normaaleja. Oikeastaan elämä taitaa olla ihan mukavaa juuri tällaisena, epätäydellisenä, täynnä omia ja toisten omituisuuksia ja vajavuuksia. On nimittäin aika helpottavaa tajuta, että koska kerran kukaan muukaan ei ole täydellinen eikä ihan normaali, se antaa itsellekin tilaa olla epätäydellinen ja enemmän tai vähemmän omituinen. Ja kun on tilaa olla se joka on, ehkä silloin uskaltaa pitää ovensa auki. Voi päästää rakkauden kulkemaan vapaasti sisään ja ulos, uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ja silloin elämä varmasti voi, ainakin hetkittäin, olla suorastaan ihanaa.

Crimson Tide - Purppuravyöhyke

110 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Tony Scott

Muistatte varmaan, miten pari viikkoa sitten Stepfordin naiset olivat kaukosäätimien kontrolloitavina. Nyt ovat sitten vuorostaan miehet tiukoissa ohjaksissa. Eivät tosin kaukosäätimien, vaan jonkin jota kutsutaan komentoketjuksi. Tunnustan tietämättömyyteni kaikesta armeijaan liittyvästä ja otan mielelläni vastaan oikaisuja, jos esitän väärää tietoa. Mutta käsittääkseni armeijan komentoketju on jotakin koskematonta ja loukkaamatonta ja melkeinpä pyhää. Sitä ei kyseenalaisteta eikä sitä vastaan pullikoida. Kun komentoketjussa sinua ylempänä oleva henkilö antaa sinulle käskyn, sinä tottelet. Vaihtoehtoja ei ole.

Varsinkin kriisitilanteissa tällainen ketju on varmasti välttämätön, ja voi vain toivoa, että ne jotka silloin ovat ketjun yläpäässä ovat mahdollisimman hyvillä ominaisuuksilla varustettuja, niin että heidän määräystensä noudattamisesta seuraa jotakin mahdollisimman hyvää. Mutta pelkäänpä, että minä en kauaa komentoketjun osana menestyisi. Kyseenalaistaminen on nimittäin toinen luontoni, ja olen melkein uuvuttanut kotijoukot "Oletko nyt ihan varma, että…." -kysymykselläni, jolla heidän toteamuksiaan usein säestän. Armeijassa tuollaista kysymystä ei esitetä, siellä totellaan.

Armeijassa en siis pärjäisi (varmasti monesta muustakaan syystä), mutta joistakin armeijaympäristöön sijoittuvista elokuvista pidän. Yksi niistä on Crimson Tide, joka kertoo amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka on joutunut keskelle tulenarkaa maailmanpoliittista tilannetta. Venäjällä puhjenneen kapinan myötä on syntynyt uhka maan ydinaseiden joutumisesta kapinallisten käsiin. USA:n on tietenkin puututtava tilanteeseen, ja se lähettää sukellusveneitään lähelle vihollisen ydinaseilla varustettuja aluksia. Strategiana on luoda uhka, joka saisi vihollisen perääntymään, mutta tarvittaessa aluksen kapteenilla on myös valtuudet laukaista ohjukset. Niihin vihollinen tietenkin vastaisi omillaan, ja näin seurauksena olisi massiivinen tuho.

Sukellusvene SS Alabaman miehistöä ohjaavat kunnia, velvollisuus ja komentoketju. Heitä johtaa kapteeni Ramsay (Gene Hackman), karski konkari, joka on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan ottanut luulot pois kokelailta, jotka ovat tulleet palvelemaan hänen alaisuudessaan. Sota-aluksella ollaan suojelemassa demokratiaa, ei harjoittamassa sitä, kuvailee Ramsay aluksen toimintakulttuuria. Kun aluksen kapteeni antaa käskyn, komentoketjussa tuo käsky toistetaan sanasta sanaan samanlaisena, kyselemättä ja viivyttelemättä.

Mutta entäpä jos komentoketjussa annettaisiin käsky, joka uhkaisi kaikkien turvallisuutta ja tulevaisuutta? Käsky, jota komentoketjussa seuraavana oleva ei voisi toistaa, ilman että kokisi toimivansa vastoin sitä minkä kokee velvollisuudekseen? Tällainen tilanne syntyy Alabamalla, kun alus vastaanottaa ohjusten laukaisukäskyn. Sitä noudattaen kapteeni Ramsay komentaa miehistönsä valmistelemaan laukaisua. Pian tämän jälkeen saadaan toinen viesti, jonka vastaanottaminen keskeytyy ulkoisten häiriöiden vuoksi. Alukseen pestattu uusi komentajakapteeni Hunter (Denzel Washington), komentoketjussa heti kapteenista seuraava, kyseenalaistaa kapteenin antaman käskyn. Hän haluaa odottaa siihen asti, että jälkimmäinen viesti saadaan vastaanotettua - siinähän saattaa olla laukaisun peruuttamiskäsky. Ramsay on eri mieltä, mutta Hunter uhmaa häntä, koska kokee sen velvollisuudekseen. On tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan ehkäisemiseksi ja siksi laukaisua on viivytettävä. Järkähtämättä Hunter kieltäytyy toistamasta kapteenin käskyä.

Kunnia, velvollisuus ja komentoketju - näistä vähän kuivakkailta kuulostavista aineksista on saatu leivottua aivan huikaisevan jännittävä elokuva, jonka keskiöön nousee komentoketjun kärjessä olevien miesten keskinäinen voimainmittelö ja tahtojen taisto. Kumman kantti kestää kauemmin? Kapteeni Ramsay, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja, on alusta asti yrittänyt horjuttaa Hunterin asemaa vähättelemällä tämän kokemusta ja ivailemalla tämän yliopisto-opintoja, joihin on sisältynyt muun muassa poliittista historiaa ja filosofiaa ja muuta Ramsayn mielestä hyödytöntä hienostelua. Kun nämä piikit eivät tunnu Hunteriin uppoavan, Ramsay alkaa ampua nuoliaan myös Hunterin ihonvärin suuntaan. Osa miehistöstä naureskelee kapteenin kanssa, mutta osa alkaa siirtyä Hunterin puolelle. Aluksen strategiset alueet siirtyvät vuorotellen kummankin puolen haltuun, ja lopulta komentoketjun rikkoutumisesta hämmentynyt miehistö joutuu seuraamaan, miten kapteeni yrittää väkivalloin pakottaa Hunterin luovuttamaan ohjusten laukaisuavaimen. Mutta nuorempi johtaja pysyy lujana. Iskuja satelee hänen kasvoihinsa kapteenin nyrkistä, mutta hän ottaa ne vastaan tuijottaen järkähtämättä vanhempaa miestä silmiin.

Samaan aikaan kriittinen viesti saadaan lopulta vastaanotettua, ja se osoittautuu kuin osoittautuukin ohjusten laukaisun peruutuskäskyksi. Kapteeni Ramsay antaa käskyn peruuttaa laukaisu, luovuttaa aluksen komennon Hunterille ja poistuu hyttiinsä. Hunterin johtajuus on nyt testattu tulisessa pätsissä, ja se on aidoksi ja kestäväksi todettu. Aikamoinen tulikoe! Mutta niin hankala persoona kuin kapteeni Ramsay onkin, hän osaa olla myös oikeudenmukainen ja rehti. Ennen Hunteria on aluksella ollut monia miehiä, jotka eivät ole kestäneet tämän vanhan merikarhun ja sotaurhon testissä. Mutta nyt on arvollinen seuraaja löytynyt, mies joka tarpeen vaatiessa pysyy järkkymättä omassa kannassaan, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Tapahtumien tiimoilta tehdyssä selvityksessä Ramsay suosittelee Hunteria seuraajakseen ja vetäytyy itse varhaiselle eläkkeelle.

Crimson Tidessa ei nähdä verenvuodatusta eikä raakaa väkivaltaa, mutta se on kuitenkin hyvin miehinen elokuva. Suurin osa tapahtumista sijoittuu uhkaavan kriisin kynnykselle sukellusveneen suljettuun tilaan, jossa joukko sotilaita palvelee tietoisina siitä, että kuolema voi kohdata heitä minä hetkenä hyvänsä. Hikikarpalot miesten kasvoilla ja silloin tällöin pinnalle kuohahtavat tunteet kertovat siitä, että nyt liikutaan kestokyvyn äärirajoilla. Mikä ihme minut naisena saa säännöllisesti palaamaan tämän elokuvan äärelle?

Tällä viimeisimmällä katselukerralla ymmärsin, että minua puhuttelee erityisesti elokuvassa oleva johtajuuden teema. Ihailen sitä, miten joku pystyy kriisitilanteessa tekemään nopeita päätöksiä, pysymään horjumatta niiden takana ja kantamaan niistä vastuun. Ramsay ja Hunter ovat eri mieltä asioista, mutta molemmat pysyvät kannassaan ja antavat käskyjä ja ohjeita miehistölle sen mukaan. Joskus päätökset, joita he tekevät, ovat vääriä. Mutta sekin lienee parempi kuin tilanne, jossa mitään ei päätetä eikä ratkaista, vaan häälytään loputtomassa epävarmuudessa, joka luo kaikkiin turvattomuutta.

 "Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti", kirjoittaa Paavali kirjeessään roomalaisille. Paljon puhutaan siitä, miten me kaikki olemme johtajia ja miten me kaikki johdamme jotakin, kaikki vaikutamme tavalla tai toisella toisiin ihmisiin. Tottahan sekin on, mutta johtajuuden lahja on kuitenkin aivan erityinen lahja, jota ei meille kaikille ole suotu. Viime vuosina olen saanut tutustua tähän lahjaan kursseilla ja seminaareissa, kirjallisuuden kautta sekä läheltä seuraten, ja se on alkanut herättää minussa aivan erityistä kunnioitusta. Arvostukseni todellista johtajuutta ja todellisia johtajia, miehiä ja naisia, kohtaan on noussut huimasti. Johtaminen ei todellakaan ole helppoa, ja mitä isommista asioista on kyse ja mitä useamman ihmisen elämä on pelissä, sitä vaikeampaa se on.

Johtajan paikasta tavataan sanoa, että se on yksinäinen ja tuulinen. Vielä ankeammaksi tuon paikan tekee se, että tuuli, joka meidän muiden suunnasta johtajaan puhaltaa, on usein aika kylmä. Johtaja-sanalla on monille melko karu kaiku, ja asenteemme heitä kohtaan saattaa olla jo lähtökohtaisesti kielteinen. Ehkä kokemuspiirissämme on ollut liian monia johtajia, jotka ovat olleet johtajan asemassa mutta ilman johtajuuden lahjaa. Tai he ovat olleet johtajia, jotka eivät ole osoittaneet olevansa luottamuksemme arvoisia, eivät sanoissaan eivätkä teoissaan. Tai he ovat käyttäneet lahjaansa tuhoa tuottavien tai itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta vaikka johtaja olisi kuinka hyvä tahansa, jo se että hänen tehtäviinsä kuuluu päätösten tekeminen ja niistä vastuun kantaminen, asettaa hänet väistämättä tulilinjalle. Päätökset eivät aina miellytä kaikkia, ja virheitäkin tulee joskus tehtyä. Ja niin kylmä tuuli alkaa jälleen puhaltaa johtajan yksinäisellä vuorenhuipulla.

Mutta oikea, terve johtajuus ei ole uhka eikä kirous. Se on lahja, ja johtajat parhaimmillaan ihmisiä, jotka ovat antaneet lahjansa yhteisen hyvän palvelukseen. Suokoon Luoja, että meillä olisi yhä enemmän johtajia, jotka palvelevat pyyteettömästi ja tekevät viisaita, oikeudenmukaisia ja hyvää tulevaisuutta rakentavia päätöksiä asioissa ja alueilla, joita johtamaan heidät on asetettu. Ja suokoon Luoja myös, että tuuli, joka vuorenhuipulle puhaltaa, voisi muuttua edes hiukan lämpöisemmäksi.