133 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus James L. Brooks
"Mitään sellaista ei olekaan kuin ´normaali poikaystävä´ ", valistaa elämää nähnyt äiti tytärtään As Good as It Gets - elokuvan loppuhuipentumaa lähestyttäessä. Sellaiseksi ei todellakaan voi kuvailla ainakaan elokuvan päähenkilöä, Melvin Udallia (Jack Nicholson), pakkoneurooseista ja ilmeisesti myös jonkinasteisesta Aspergerin oireyhtymästä kärsivää kirjailijaa, joka on linnoittautunut huoneistoonsa New Yorkissa. Kun innokas naispuolinen ihailija haluaa tietää, miten Melvin osaa kirjoissaan kuvata naisia niin hyvin, hän antaa vastauksen, johon itse Aristoteleskin olisi tyytyväinen: "Ajattelen miehiä ja sitten poistan järjen ja vastuullisuuden." Tässä siis kerrankin elokuva, jonka sankariin ei ole pienintäkään vaaraa ihastua.
Melvin Udall ei ole unelmien poikamies, mutta hän on suosittu ja tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa - uskokaa tai älkää - rakkaudesta. Sormet hivelevät näppäimistöä ja katse suuntautuu haaveilevasti kaukaisuuteen, kun hän miettii, miten kuvailisi tuota tunnetta: "Lopultakin hän tiesi, mitä rakkaus oli. Rakkaus oli….rakkaus oli…." Oikea sana löytyy, mutta vaikka Melvin voitonriemuisesti napauttaa viimeisen pisteen kuudenteenkymmenenteentoiseen romaaniinsa, mies ei oikeasti tiedä rakkaudesta mitään.
Mutta muutos on kirjaimellisesti jo oven takana, sillä rakkaus koputtaa ovelle naapurin hahmossa. Naapuri on Simon Bishop (Greg Kinnear), pehmeäpiirteinen, lempeä-ääninen, homoseksuaalisesti suuntautunut taiteilija, joka todella rakastaa pientä koiraansa Verdelliä ja johon Melvin suhtautuu, jos mahdollista, vielä epäluuloisemmin kuin muihin naapureihinsa. Rakkaus ei ole pelkkää lempeää päänsilitystä, vaan sen on joskus oltava myös luja ja vedettävä rajoja. Sellainen yrittää olla myös Simon, jonka tehtävä ei ole helppo eikä mukava. Hän tulee kysymään, sattuisiko Melvin tietämään, miten Verdell oli joutunut porraskäytävän roskakuiluun.
Melvinillä, joka todellakin oli nakannut koiran roskakuiluun hermostuttuaan sen tapaan tehdä tarpeensa aulan kukkaistutuksiin, ei ole aikomustakaan tunnustaa tekoaan. Hänen vastauksensa Simonin koputukseen on tylyäkin tylympi: "Älä koputa. Älä tälle ovelle. Älä mistään syystä!" Melvin ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Ja käyttäen sanaisen arkkunsa ivallisimpia ja haavoittavimpia ilmaisuja hän tekee parhaansa, ettei kukaan myöskään haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Hän kaihtaa myös fyysisesti kosketetuksi tulemista ja pujottelee kadun ihmisvilinässä varoen visusti, ettei kukaan vain vahingossakaan hipaise häntä.
Mutta on yksi ihminen, jonka kosketusta Melvin ei kavahda ja jonka nuhtelussa hän menee sanattomaksi: Carol Connelly (Helen Hunt), tarjoilija ravintolassa, jossa mies käy syömässä päivittäisen rasvaa tihkuvan annoksensa. Melvin haluaa nauttia ruokansa aina samassa vakiopöydässä ja vain Carolin sinne tarjoilemana. Hän voisi tietenkin olla ravintolan pidetty kanta-asiakas, mutta hankalan ja öykkärimäisen käytöksensä vuoksi hän on vain kanta-asiakas, ei sen enempää, ja vaarassa menettää tämänkin asemansa.
Onneksi rakkaus ei kuitenkaan anna periksi, vaan kolkuttaa ovelle uudelleen, ja niin alkaa Melvinin matka muutokseen. Hyväuskoinen, kiltti Simon on joutunut pahoinpitelyn uhriksi, ja Verdell tarvitsee hoitajan siksi aikaa kun sen isäntä on sairaalassa. "En voi ottaa sitä tänne. Täällä ei ole koskaan ollut ketään", Melvin vastustelee. Kuinka peloissaan mies onkaan, kun hänen ylhäistä yksinäisyyttään ja tuttujen rutiinien keskelle luotua perusturvallisuuttaan näin järkytetään. Jopa koiran myötä tuntuu asuntoon tulevan vieras läsnäolo, joka tunkeutuu Melvinin yksityisyyteen. Vähitellen pienestä eläimestä tulee kuitenkin osa Melvinin elämää. Eikä ollenkaan niin vastenmielinen osa kuin hän aluksi kuvitteli ja yrittää edelleen uskotella itselleen. Oikeastaan aika mukava osa. Pieni mulkosilmäinen, karvainen koira ja erakoitunut, yksinäistä vanhuutta kohti vääjäämättä ajautuva mies alkavat kiintyä toisiinsa, jopa siinä määrin, että kun Verdellin olisi aika mennä takaisin omaan kotiinsa, koira ei haluaisikaan jättää Melviniä. Koiran välityksellä Melvin tutustuu myös sen isäntään ja tulee kuin huomaamattaan vedetyksi lähemmäksi tämän elämää ja sen kipukohtia.
Kun Melvin näin kerran on raottanut oveaan rakkaudelle, sen jälkeen asioita alkaakin tapahtua kiihtyvällä vauhdilla. Carol lakkaa olemasta hänelle vain tarjoilija, ja hän alkaa oikeasti katsoa naista ja nähdä hänet. Melvin alkaa toden teolla kiinnostua tästä väsyneen näköisestä mutta ystävällisestä naisesta ja hänen elämästään. Asioiden edetessä Carol joutuukin puntaroimaan, voisiko hän ottaa Melvinin osaksi elämäänsä, vaikka mies ei todellakaan ole "normaali" poikaystävä, ja kaukana kumppanista, jonka kanssa tämä vielä nuori, taloudellisessa ahdingossa elävä, kroonisesti sairaan lapsen yksinhuoltaja olisi unelmoinut jakavansa elämänsä. Mutta rakkauden ja kosketetuksi tulemisen muuttava voima tekee vastustamattomasti työtään Melvinissä. "You make me want to be a better man", sanoo hän Carolille. "Sinun vuoksesi haluan tulla paremmaksi mieheksi." Tämä on iso rakkaudentunnustus mieheltä, joka on siihen asti sallinut itseltään minkälaista käytöstä tahansa. Nyt hän nielee kiltisti päivittäiset pillerinsä, jotta voisi käyttäytyä ja elää tavalla, joka ei tuota Carolille mielipahaa.
Kohta miehen asunnon ovi käykin jo niin tiuhaan, että hän eräänä päivänä huomaa unohtaneensa lukita sen. Tällainen käyttäytyminen, joka on niin vastoin hänen piintyneitä tapojaan, havahduttaa Melvinin huomaamaan, että hänelle on tapahtumassa jotakin. Hän on muuttunut. Niin vain tämän omituisen miehenjörrikänkin sydän on alkanut pehmetä ja lämmetä. Koiralle. Carolille ja tämän pojalle. Ja Simonillekin, jopa siinä määrin, että Melvin tarjoaa elämän murjomalle, varattomaksi ja kodittomaksi jääneelle taiteilijalle kodin luonaan. Kaikkien hämmästykseksi, eikä varmaan vähiten miehen itsensä, Melvinistä alkaa nousta esiin hyväntekijä. Hyvin kömpelö ja tottumaton sellainen, mutta aivan selvästi ihminen, joka haluaa toisille hyvää.
As Good as It Gets on elokuva elämästä, joka on kaukana täydellisyydestä. Oikeastaan se on elokuva tästä todellisesta elämästä, sillä kaikkihan me tiedämme, että tämä on useimmiten juuri sitä. Kaukana täydellisestä. Elokuvan alkuperäisen nimen mukaisesti voisikin olla hyvä joskus pohtia elämää siltäkin kannalta, että entäpä jos elämä ei tästä tämän kummemmaksi muutu. Entäpä jos tässä ovat nyt ne ainekset, joista minun elämäni koostuu? Osaanko iloita niistä ja elää elämäni tyytyväisenä, vaikka se ei olekaan täydellistä? Luulenpa, että elämän kipeys tulee joskus siitä, että me itsepintaisesti etsimme täydellisyyttä. Tai ellemme suorastaan täydellisyyttä, niin ainakin mahdollisimman täydellistä normaaliutta, ja sitten petymme, kun emme saavuta sitä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän taipumuksen haaveilla täydellisen normaalista elämästä, täydellisen normaalista poikaystävästä, täydellisen normaalista avioliitosta, täydellisen normaaleista lapsista, täydellisen normaalista vanhemmuudesta, täydellisen normaalista työurasta, täydellisen normaaleista eläkepäivistä, täydellisen normaalista siitä, tästä ja tuosta….
Mutta ei tarvitse kuin katsoa itseään, niin tajuaa, että tässä langenneessa maailmassamme ei ole mitään sellaista kuin "täydellisen normaali". Itse asiassa emme taida edes tietää, mitä sellaisella tarkoitetaan, koska emme ole koskaan nähneet mitään sellaista. Kaikki me olemme matkan varrella tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän vinoon menneitä. Ehkä kannattaisikin opetella katsomaan itseämme ja toisiamme uudella tavalla. Opetella katsomaan silmillä, jotka näkisivät kaiken tuon vinouden takaa meitä kaikkia yhdistävän ihmisyyden, ja opetella iloitsemaan elämästä, jonka ei tarvitse olla täydellistä ollakseen riittävän hyvää.
Sitä paitsi, eiköhän elämä olisi aika tylsää, jos me kaikki olisimme täydellisen normaaleja. Oikeastaan elämä taitaa olla ihan mukavaa juuri tällaisena, epätäydellisenä, täynnä omia ja toisten omituisuuksia ja vajavuuksia. On nimittäin aika helpottavaa tajuta, että koska kerran kukaan muukaan ei ole täydellinen eikä ihan normaali, se antaa itsellekin tilaa olla epätäydellinen ja enemmän tai vähemmän omituinen. Ja kun on tilaa olla se joka on, ehkä silloin uskaltaa pitää ovensa auki. Voi päästää rakkauden kulkemaan vapaasti sisään ja ulos, uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ja silloin elämä varmasti voi, ainakin hetkittäin, olla suorastaan ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti