Dead Poets Society - Kuolleiden runoilijoiden seura

123 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Peter Weir

Onko sinulla joskus ollut opettaja, joka erityisellä tavalla innoitti ja rohkaisi sinua ja oli sinulle esikuvana? Silloin olet todella onnekas ja saanut elämääsi vahvemmat eväät kuin moni muu.

Dead Poets Society -elokuvan alussa Welton Academyssa, arvostetussa poikien sisäoppilaitoksessa, on jälleen alkamassa uusi lukuvuosi. Tradition, Honor, Discipline ja Excellence - Perinne, Kunnia, Kuri ja Erinomaisuus - ovat koulun arvot, joita syyskauden avajaiskulkueessa juhlallisesti kannetaan viitoittamaan tietä uuteen opiskeluvuoteen ja menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Nämä arvot ja tiedon valo, jonka leviämistä koulun perinteessä kuvataan kynttilästä toiseen tarttuvalla liekillä, tulevat johtamaan suuren osan oppilaista jatkamaan opintojaan maan arvostetuimmissa yliopistoissa. He ovat tulevia lääkäreitä, lakimiehiä ja pankkiireita.

Tai opettajia, kuten John Keating (Robin Williams), opettajakunnan uusi jäsen, joka on aikanaan myös valmistunut "Helltonista", niin kuin koulun oppilaat opinahjoaan leikkimielisesti nimittävät. Lukukauden edetessä tullaan huomaamaan, että Keatingin opetusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin virkaveljiensä eivätkä oikein tunnu sopivan koulun ajatus- ja arvomaailmaan. Keating haluaa oppilaidensa ymmärtävän, että pelkästään koulun sinänsä kunnioitettavat arvot tai tiedon valo eivät riitä tekemään elämästä mielekästä ja elämisen arvoista. Elämä on elämää vasta kun sitä eletään intohimoisesti, jokainen aidosti omana itsenään. Näin julistaessaan Keating ui vastavirtaan, ja kuten arvata saattaa, hänen uransa tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa ei tule olemaan kovinkaan pitkä. Mutta viimeistään elokuvan vaikuttavasta loppukohtauksesta voi päätellä, että tuona lyhyenä aikanakin hän onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen oppilaisiinsa.

Keating näyttää itse esimerkkiä intohimoisesta elämästä. Hän rakastaa opettamista ja tekee sitä koko sydämellään. Hän ei arkaile ottaa paikkaansa oppilaidensa esikuvana ja valmentajana, ja virallisen Mr Keatingin sijasta hän rohkaiseekin oppilaitaan kutsumaan häntä "kapteenikseen". Heti ensimmäisellä oppitunnilla kapteeni yllättää luokkansa johdattamalla heidät ulos luokkahuoneesta katsomaan koulun aulassa olevia entisten oppilaiden valokuvia. Poikia, joilla kerran oli elämä edessään ja joista jokainen nyt on lannoitteena maassa. Carpe diem, tuntuvat kuvien pojat kehottavan. "Carpe diem! Teillä on vain tämä hetki, tarttukaa siihen. Tehkää elämästänne ainutlaatuinen!" kuiskaa Keating aavemaisesti oppilaidensa selän takana. Pojat alkavat aavistella, että tästä kouluvuodesta on tulossa ikimuistoinen.

Varsinaisena oppiaineenaan Keating opettaa kirjallisuutta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi opettaja käskee heitä repimään oppikirjoistaan runouden ymmärtämiseen ohjeistavan johdannon, jonka arvovaltaa on koulussa pidetty milteipä Raamattuun verrattavana, pojat alkavat ounastella, että he ovat astumassa täysin uuteen ja erilaiseen maailmaan. Tälle opettajalle runous ei olekaan sääntöjä eikä teoriaa, vaan intohimoa, jotakin, jonka ansiosta ja jota varten me elämme. "Mikä on teidän osuutenne elämän suuressa näytelmässä?" haastaa Keating poikia miettimään.

Luokan oppilaista elokuva keskittyy kuvaamaan huonetoveruksia Todd Andersonia (Ethan Hawk) ja Neil Perryä (Robert Sean Leonard ). Toddin vanhemmat eivät pysty tai halua nähdä poikaa omana itsenään, vaan odottavat hänestä isoveljensä toisintoa, joka on ollut koulun huippuoppilas. Todd viihtyykin parhaiten näkymättömänä ja kuulumattomana, olotilassa, joka on hänelle tuttu ja turvallinen, koska hän ei ole koskaan saanut näkyä ja kuulua omana itsenään. Neil taas on elämäniloinen ja lämminsydäminen, suosittu poika, joka ei arastele näkyä ja kuulua ja innostua asioista. Tarkkanäköisenä ja empaattisena hän tuntuu ymmärtävän Toddin tilannetta paremmin kuin Todd itse. Siksi Neil ei jätäkään huonetoveriaan rauhaan, vaan lempeästi ja peräänantamattomasti haastaa tätä ja pakottaa toisen tulemaan näkyväksi.

Neil herättää henkiin myös Keatingin opiskeluaikoinaan johtaman Kuolleiden runoilijoiden seuran, salaiset öiset kokoontumiset koulun alueen ulkopuolella runojen parissa, intohimoista elämää etsien ja maistellen. Etsintä tuottaa tulosta, ja Neil alkaa tehdä löytöjä. Kuultuaan mahdollisuudesta päästä mukaan opiskelijateatteriin hän ilmoittautuu koe-esiintymiseen. Hänet hyväksytään mukaan, ja hän saa yhden näytelmän päärooleista. Neil tuntee nyt löytäneensä sen, mille hänen sydämensä palaa. Hänen kipinänsä lentää korkealle, hän hehkuu ja loistaa näytellessään. Mutta hehku kestää vain hetken, sammuakseen sitten lopullisesti. Isä (Kurtwood Smith) on suunnitellut Neilille lääkärin uraa, ja hänen mielestään poika on jo tuhlannut riittävästi aikaansa kaikenlaisiin turhuuksiin. Neil on alistunut isänsä määräykseen lopettaa koulun vuosikirjan toimittaminen, mutta hän yrittää toiveikkaana saada siunauksen teatteriharrastukselleen. Neilistä tuntuu, että hän ei voi luopua näyttelemisestä löydettyään nyt jotakin, jonka todella tuntee omakseen. Isänkin on pakko myöntyä, kun hän näkee, kuinka innoissaan Neil on, uskottelee poika itselleen.

Mutta toisin käy. Mr Perryllä ei ole Billy Elliotin isän sydäntä eikä viisautta, ja tragedian alkusoiton ensimmäiset sävelet alkavat soida, kun hän jyrkästi kieltää pojaltaan teatteriharrastuksen. Kun Neil sitten uhmaa hänen tahtoaan, isä ilmoittaa, että on päättänyt lähettää hänet sotaoppilaitokseen ja sieltä Harvardiin opiskelemaan lääkäriksi. Isä ei ymmärrä, miksi Neil kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka vain haluavat estää häntä tuhoamasta elämäänsä. On sydäntäsärkevää katsella, miten Neil sammuu isänsä katseen ja sanojen alla. Poika kuolee samassa hetkessä, kun hänen toivonsa kuolee. Hänen nuorelle, intohimoiselle mielelleen alistuminen isän vaatimaan uraan merkitsisi hidasta kuolemaa. Hän valitsee kuolla mieluummin nopeasti kuin riutua hitaasti elämän valuessa hänestä ulos ympäristössä ja ammatissa, joka sotii kaikkea sitä vastaan mitä hän ytimeltään tuntee olevansa. Sisimmässään Neil on oikeastaan jo kuollut riistäessään hengen ruumiistaan.

En tiedä, kenen kohtaloa eniten surisin. Neilinkö, jonka elämä jää traagisesti kesken tai oikeastaan kokonaan elämättä? Isänkö, joka on oman ehdottomuutensa vanki ja jonka sydän on niin tiukoissa kahleissa, että se ei pysty eläytymään millään tavalla toisen ihmisen tunteisiin ja tilanteeseen? Vai äidinkö (Carla Belver), joka kärsii poikansa kanssa ja haluaisi tukea häntä, mutta on miehensä nujertamana tahdoton ja voimaton nousemaan puolustamaan Neiliä? Tämän naisen elämä tuntuu sammuneen jo kauan sitten, vain kuoren jatkaessa koneellista toimintaansa. Omat synkät mietteensä käy läpi myös John Keating pohtiessaan, tekikö hän oikein neuvoessaan Neiliä lakkaamaan esittämästä kuuliaista poikaa. Oliko oikein rohkaista häntä seuraamaan unelmaansa ja kertomaan avoimesti isälleen, mitä hän haluaa tehdä ja mille hänen sydämensä palaa?

Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan meneillään, ja kohta ovat vuorossa oppilaitoksiin hakeminen ja pääsykokeet. Tuhannet nuoret etsivät taas itseään ja paikkaansa elämässä. Pohtiessamme ja usein murehtiessammekin lastemme elämää ja tulevaisuutta meidän vanhempien on hyvä muistaa, että heidän pitää itse saada löytää oma tiensä. Joskus se löytyy sellaisten yritysten ja erehdysten kautta, joilta me kiihkeästi haluaisimme oman nuoremme varjella. Mutta heidän on saatava tehdä löytönsä itse. Toki saamme ja meidän pitääkin tukea ja rohkaista nuoriamme ja kysyttäessä kertoa oma näkemyksemme. Mutta emme saa painostaa heitä tai yrittää istuttaa heidän mieleensä omia unelmiamme ja ajatuksiamme.

Luonto tuntuu olevan tässäkin asiassa viisaampi kuin me. Ajatellaanpa vaikka perhosen kehitystä toukasta kotelovaiheen kautta perhoseksi. Kunkin kotelon sisältä tulee juuri sellainen perhonen kuin sieltä on tarkoitettukin tulevaksi. Lajia ei voi muuttaa  - ellei ehkä nykytieteen keinoin pystytä jollakin ilkeällä sädetyksellä tai ruiskeella muovaamaan geeniperimää, mutta tämä ei alun perin ole ollut mahdollista eikä tarkoitus. Samalla tavalla mekään emme vanhempina voi vaikuttaa siihen, millainen kukin lapsistamme persoonaltaan, temperamentiltaan ja ydinominaisuuksiltaan on. Hänet on hyväksyttävä ja häntä on rakastettava juuri sellaisena kuin hän on. Emme voi myöskään kiirehtiä lastemme kehitystä. Jokainen kypsyy omassa tahdissaan, ja se voi viedä paljonkin aikaa. Meidän on vain jaksettava odottaa, että nuori kuoriutuu esiin, kun hän on siihen valmis. Jos perhosen kotelo avataan ulkoa päin eikä perhosen anneta itse ponnistella esiin, se kuolee. Tullakseen elinkelpoiseksi ja selvitäkseen elämässä sen on saatava itse puskea itsensä ulos kuorestaan. Vaikka tarkoituksemme olisikin hyvä ja haluaisimme vain auttaa, meidän on siis maltettava pitää näppimme erossa. Niin riipaisevalta kuin märän, rumannäköisen perhosen esiin ponnistelu näyttääkin, sen täytyy antaa tapahtua, jos halutaan että perhonen pääsee kohoamaan siivilleen ja lentämään.

Ei ole helppoa olla isä tai äiti. Varsinkaan, jos oma kotelosta kuoriutuminen ei ole saanut tapahtua niin kuin sen olisi pitänyt tai on jäänyt jopa täysin kesken. Mutta mahtavan turvan antaa se, että elämät, niin omamme kuin lastemmekin, on luovutettu isompiin, viisaampiin käsiin. On turvallista tietää, että kaikkea elämässämme tapahtuvaa, epäonnistumisiamme ja tappioitammekin, Jumala voi käyttää hyviin tarkoituksiinsa ja meidän rakennukseksemme. Jumalalle luovutettu elämän haaksirikkokin voi hänen käsissään muuttua pelastusveneeksi, johon hän nostaa meidät turvaan, tähystelemään uutta suuntaa yhdessä kaikkein parhaimman Kapteenin kanssa.