Billy Elliot

105 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Stephen Daldry

Joskus voi nähdä kukan kasvavan asfaltilla tai betonipinnassa. Samankaltaiselta ihmeeltä vaikuttaa Billy Elliot (Jamie Bell), Pohjois-Englannin ankeiden kaivosseutujen kasvatti, joka alkaa kukoistaa ja erottua ympäristöstään kuin keskelle jalkakäytävää ilmestynyt voikukka. Vaikka Billyn perheessä on ollut ja on parhaillaankin vastoinkäymisiä enemmän kuin yhden perheen tarpeiksi, mikään ei voi estää elämän voimaa virtaamasta pojassa ja puhkeamasta esiin.

Jatkaen isiensä kunniakkaita perinteitä kaivosyhteisön pojat käyvät uutterasti jokaviikkoisissa nyrkkeilyharjoituksissa. Billy on mukana enemmän isänsä mieliksi kuin omasta halustaan ja tuottaa valmentajalle harmaita hiuksia välttelemällä viimeiseen asti vastustajan kimppuun käymistä ja iskujen antamista. Poika pikemminkin tanssii kehässä kuin taistelee. Samassa rakennuksessa pidetään myös tyttöjen balettitunteja, ja yhä useammin Billy löytää itsensä haikailemasta siltä suunnalta. Mrs Wilkinson (Julie Walters), joka ohjaa oppilaitaan alistuneen sitkeästi elättelemättä turhia toiveita piilevien lahjakkuuksien löytymisestä, komentaa hänet mukaan rivistöön, ja niin alkavat Billyn seikkailut baletin maailmassa. Tanssi tempaa pojan vähitellen kokonaan mukaansa, ja opettajan rohkaisemana seikkailu jatkuu Kuninkaallisessa balettikoulussa Lontoossa ja vie Billyn lopulta ammattitanssijaksi isolle näyttämölle.

Minulla on ystävä, joka on kertonut, että hän tietää, miltä Billystä tuntuu. Kun on kuin sisällä virtaisi sähköä, ja sen voimaa on pakko totella. Liike ja tanssi on jotakin, joka virtaa hänessä ja vaatii joskus vastustamattomasti saada puhjeta ilmoille. Se tuntuu varmasti upealta! Toisin kuin ystävälleni, tanssi ei minulle ole mitenkään luontainen kanava ilmaista itseäni. Kaikkea muuta, olen täysi pökkelö. Jos joskus tekisikin mieli liikehtiä, en tunne pystyväni siihen, jokin vain kertakaikkiaan sitoo käteni ja jalkani. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - yksi voimakkaimpia kokemuksia aikuisessa elämässäni on ollut tilanne, jossa oli pakko tanssia. Eikä mitään humppaa eikä valssia eikä muutakaan paritanssia, vaan piti liikkua vapaasti sen mukaan kuin oma sisin ja tunne ja musiikki ohjasi. Minun sisimpäni ohjasi minua ainoastaan etsimään lähintä ovea, mistä pääsisi ulos mahdollisimman nopeasti. Hirvitti ihan hirveästi ja viimeiseen asti halusi vain livahtaa pois paikalta. Mutta kun sitten murtautui läpi mahdottomuuden muurin ja uskaltautui liikkumaan, kuinka mahtavalta se tuntuikaan! Millainen vapautuminen, millainen rohkaistuminen, kuin olisi hetkeksi oikeasti noussut siivilleen.

Tanssi ei kuitenkaan ole jotakin, joka luontevasti eläisi minussa, ja tuossakin tilanteessa puin sen vain hetkeksi päälleni kuin lenkkivaatteet käväistäkseni lenkillä. Billyn vallanneesta tanssihurmiosta minulla on siis vain kalpea aavistus. Sen sijaan tässä elokuvassa minua koskettaa erityisesti perheen isä, Jackie Elliot (Gary Lewis). Kuvitelkaa miestä, joka on sisäisessä pimeydessä menetettyään hiljattain vaimonsa. Miestä, joka on konkreettisessa pimeydessä suuren osan vuorokaudesta, koska tekee raskasta työtä pimeässä kaivoskuilussa. Miestä, jonka tulevaisuus näyttää pimeältä ja synkältä, koska tuo työ, joka sukupolvien ajan on ollut alueen perheiden päätoimeentulolähde, on nyt vaarassa loppua. Eletään 1980-luvun Englannissa, jossa Margaret Thatcher pääministerinä vaatii kannattamattomien kaivosten lakkauttamista. Vastaiskuna tälle kaivosmiehet ovat ryhtyneet lakkoon, ja perheiden talous on uskomattoman tiukilla. Mutta lakkorikkuriksi ryhtyminen olisi niin suuri häpeä, että siihen ei kukaan hevin ryhdy.

Menetyksen kivun keskellä, taloudellisen romahduksen uhan alla Jackie Elliot yrittää selviytyä vastuustaan isänä ja perheen päänä, kasvattaa nuoremman poikansa ja pitää vanhemman poikansa Tonyn (Jamie Draven) aisoissa, kun tämän tunteet kuohuvat lakkorikkureita kohtaan. Kaiken tämän lisäksi paljastuu vielä se, että Billy ei käykään nyrkkeilyharjoituksissa, niin kuin jokainen kunnon mies kaivosseudulla on aina tehnyt, vaan on mukana tanssitunneilla. Jackie on tyrmistynyt. Onko hänen poikansa naismainen  - sillä mitä muuta tanssiminen on kuin naisten touhua? Miten poika tulee ikinä pärjäämään tällä karulla seudulla, jossa miesten on oltava miehiä?

Ja toisaalta isän katseessa voi nähdä kivunsekaista iloa, kun hän katsoo poikaansa, joka niin voimakkaasti tuo hänen mieleensä pojan äidin. Naisen, joka rakasti musiikkia ja kannusti poikiaankin soittamaan pianoa. Naisen, joka toi kuin tuulahduksen jostakin toisesta maailmasta hiilenpölyisen elämän keskelle. Sama herkkyys ja kaipaus kauneuteen on nyt Billyssä, ja isä näkee sen. Voi vain kuvitella, millaisin tuntein hän jouluna hakkaa pianon polttopuiksi, kun perheellä ei enää ole hiiliä takassa poltettavaksi. On ensimmäinen joulu perheen äidin kuoleman jälkeen. Äitiä ei ole enää, ja nyt ei ole enää pianoakaan, joka sentään muistutti äidistä. Vaikka Billy ei tunnukaan sopivan ympäristöönsä, isä ei voi olla iloitsematta siitä, että kaiken synkkyyden ja kuoleman varjonkin keskeltä elämä näyttää kuitenkin nousevan esiin, eikä sitä pysty mitenkään tukahduttamaan. Isä kyllä yritti sitä aikansa, yritti saada poikansa pysymään tutuissa, turvallisissa uomissa, mutta turhaan. Ehkä Billyllä voisi olla mahdollisuus rakentaa elämänsä eri tavalla. Ehkä hänen ei tarvitsisi jäädä kaivosseudun ankeuteen ja hukata elämäänsä kaivoskuiluun.

Ja niin isä luovuttaa Billyn pois, antaa hänen lähteä kauas kotoa opiskelemaan. Hän joutuu luopumaan jälleen yhdestä rakkaastaan, ja vielä tästä pojasta, joka niin paljon muistuttaa äitiään. Mutta isä on tehnyt päätöksensä. Hän on jopa valmis nielemään katkeran kalkin saadakseen kokoon matkarahat, jotta Billy pääsisi balettikoulun pääsykokeisiin. Ja niin hän astuu bussiin, joka vie lakkorikkurit työhön kaivokselle. Bussista noustuaan Jackie luhistuu. Hän ei pysty siihen, hän ei voi pettää tovereitaan eikä toimia vastoin sitä, minkä kokee oikeaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan hän haluaa kiihkeästi pelastaa poikansa joutumasta tähän samaan kurimukseen, hän haluaa avata pojalle mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?

Raskain mielin Jackie vie lopulta vaimonsa korut panttilainaamoon ja saa näin koottua rahat Lontoon matkaan. Vaikka äiti ei enää ole mukana perheen elämässä, hänkin pääsee näin tavallaan edelleen osallistumaan ja auttamaan Billyä kulkemaan kohti unelmansa täyttymystä. Elokuvan lopussa nähtävä kohtaus, jossa aikuinen Billy esiintyy Joutsenlampi-baletin uudessa sovituksessa, sen pääosassa isolla näyttämöllä Lontoossa, korvaa isälle varmasti kaikki ne uhraukset, joita hän on joutunut tekemään. Oikeastaan Billyn tanssista ei nähdä kuin ensimmäinen hyppy, kun hän loikkaa näyttämölle. Mutta millainen loikka se onkaan! Siinä kiteytyvät kaikki menneiden vuosien vaikeudet ja kivut, pettymykset ja uhraukset; siinä näkyy se rohkaisu ja kannustus, jota hän on saanut, ja se lahjakkuus, palo ja peräänantamattomuus, joka hänessä itsessään on. Se on kuin loikka kaikkien esteiden yli, toisenlaiseen elämään. Se oli kuin olikin mahdollista! Isä ja isoveli - ja ehkä äitikin, jostakin sieltä toiselta puolelta - saavat nyt todistaa tätä ihmettä ja hämmästellä sitä, että he ovat oman kipunsa kautta voineet olla mukana synnyttämässä sitä. Isän kasvot tuossa hetkessä ovat näkemisen arvoiset, ja jotakin samankaltaista näkyy varmasti jokaisen vanhemman kasvoilta, kun katselemme lastemme ponnistelun ja työn hedelmiä, oli sitten kyse päiväkodin joulukuvaelmasta, junioreiden jalkapallo-ottelusta tai musiikkiopiston oppilaskonsertista.

Billyn loikka sai minut miettimään niitä monilla erilaisilla estradeilla nähtäviä suorituksia, joita me katsomoissa ja kotisohviltamme katselemme ja arvostelemme. Mitä kaikkea niihin mahtaakaan sisältyä? Urheilijoiden hypyt ja loikat tuovat heille joskus mitaleja, mutta aika usein kuitenkaan eivät. Ja ne, joiden loikat eivät vie heitä mitalisijoille, eivät meitä juurikaan kiinnosta. Ihmisten suorituksiin sisältyy kuitenkin niin paljon enemmän kuin se muutaman sekunnin väläys, jonka heidän hyppynsä tai loikkansa meidän silmissämme kestävät. Ne sisältävät kokonaisen siihen asti eletyn elämän. Eikä vain areenalla olevan ihmisen elämän, vaan myös niiden elämät, jotka ovat uskoneet heihin, kannustaneet heitä ja tehneet omia uhrauksiaan.

Mitalit jaetaan vain harvoille, mutta jokaisen ihmisen elämä on kaiken kunnioituksemme arvoinen ja ansaitsisi tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Tämän elämän aikana niin ei aina käy. Mutta uskon, että viimeistään se tapahtuu silloin, kun - ainakin toivottavasti - saamme kuulla sanat "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!"