The Family Stone - Perheen jalokivi

99 minuuttia, valmistusvuosi 2005. Ohjaus Thomas Bezucha

Taas on yksi joulu vietetty ja sukulaiset sukuloitu. Toivottavasti meidän jouluvierailumme sujuivat kivuttomammin kuin tämän viikon elokuvan sankarittaren. Tänään astumme nimittäin erään nuoren naisen korkeakorkoisiin kenkiin ja uskaltaudumme hänen kanssaan yli pelottavan kynnyksen: tapaamaan poikaystävän perheen ensimmäisen kerran ja viettämään joulua heidän luonaan.

The Family Stone kertoo Stonen perheestä, joka on runsas ja värikäs kuin hedelmäsalaatti. He ovat kovaäänisiä ja rentoja, halailevat paljon ja viljelevät sisäpiirin huumoria, joka on omiaan saamaan perheen ulkopuolisen tuntemaan itsensä - no, juuri sellaiseksi, ulkopuoliseksi. Kelly-isän (Graig T. Nelson) ja Sybil-äidin (Diane Keaton) lisäksi perhekuntaan kuuluu kolme aikuista poikaa, kaksi aikuista tytärtä, puolisoita ja puolisokandidaatteja sekä lapsenlapsia, osa jo olemassa olevia, osa vasta tulollaan. Perhe-elokuvien normaalikaavasta poiketen Stonen perheessä ei ole lemmikkieläimiä - onneksi, sillä nämä ihmiset järjestävät menoa ja meteliä aivan riittävästi ilman haukkuvia koiria ja tappelevia kissojakin.

Perhe asuu talossa, joka on heidän näköisensä. Kyseessä ei ole mikä hyvänsä talo, vaan koti, jossa näkyvät eletyn elämän ja perheen historian jäljet. Se on kuin koiran itselleen muovaama makuupaikka, joka tuntuu mukavalta ja kotoisalta ja johon jokainen perheenjäsen saumattomasti sopii. Aikuiset lapsetkin tuntuvat olevan kotona käydessään edelleen kuin kotonaan. Aviopuolisot ja elämänkumppanit ovat myös löytäneet sieltä oman mukavan kolon itselleen.

Stonen perheen elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hymyä ja auringonpaistetta. Lämpimän yhdessäolon ja hauskanpidon ylle lankeaa synkkä varjo. Sybil tietää, että tämä joulu on jäämässä hänen viimeisekseen ja että ensi jouluna perhe joutuu juhlimaan ilman äitiä. Yksin ollessaan hän tuijottaa surullisena eteensä, mutta muuttuu muiden seurassa kuin salamaniskusta taas tutuksi nokkelaksi, sanavalmiiksi itsekseen. Viimeiseen asti hän ja Kelly yrittävät pitää äidin uusiutuneen sairauden omana tietonaan, jotta lapset saisivat viettää vielä yhden iloisen joulun. Kipeän tuttu tilanne varmasti monissa perheissä, ehkä tänäkin jouluna. Mutta Stonen kaltaisessa perheessä ei juurikaan voi olla salaisuuksia, ja vähitellen kaikki saavat tietää surullisen uutisen. Se tuo aivan oman haikeansuloisen sävynsä joulun viettoon, ja aikuiset pojatkin itkevät avoimesti äitinsä sylissä uutisen kuullessaan. Tunteita ei tässä perheessä todellakaan peitellä.

Niinpä kontrasti heidän ja esikoispoika Everettin (Dermot Mulroney) uuden tyttöystävän välillä tuntuu todella suurelta. Sillä elokuva ei kerro vain Stonen perheestä, vaan se kertoo myös ja ennen kaikkea Meredithistä (Sarah Jessica Parker), joka on pedantti jäykkis ja tiukkis ja jonka ulkoinen olemuskin jakkupukuineen, korkokenkineen ja nutturoineen viestittää tätä. Hän vaikuttaa kontrollifriikiltä ja työnarkomaanilta, ja poikaystävän perheen avoin tunteiden ilmaisu ja luonteva fyysinen läheisyys tuntuu hänestä oudolta ja uhkaavalta. Perheen on vaikea ymmärtää, miksi Everett haluaa mennä Meredithin kanssa naimisiin, eivätkä he jätä mielipidettään kertomatta. Äiti tekee pojalleen selväksi, että lupauksestaan huolimatta hän ei aio antaa omalta äidiltään perinnöksi saamaansa sormusta tuon naisen sormeen pujotettavaksi.

Kautta koko elokuvan, melkein loppuun asti, vallitseekin "outside looking in"- tunnelma, kun Meredith tuntee jäävänsä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Stonen perheen keskinäisestä yhteydestä. Niin kuin kaikilla perheillä, myös Stoneilla on vuosien varrella syntynyt yhteinen kieli, jota Meredith ei voi osata ja tapoja, joita hän ei voi tuntea, mutta joiden rikkomisesta häntä rankasti rokotetaan. Erityisen haavoittavaksi tilanteen tekee se, että Sybil kohtelee uutta miniäehdokastaan todella nurjasti. Lämminhenkisten perhe-elokuvien äitihahmoiltahan olemme yleensä tottuneet odottamaan, että he jos jotkut varjelevat sopuisan ilmapiirin säilymistä kotona ja pitävät huolta siitä, että kukaan ei satuta ketään. Tässä elokuvassa kuitenkin juuri äidin myrkyllinen, terävä kieli on aina tilaisuuden tullen valmiina pistelemään uhriaan. Huh.

Mutta eivät Stonet oikeastaan ole ilkeitä, ainakaan pelkästään. He ovat yksinkertaisesti vain ihmisiä. Erilaisuus on pelottavaa ja toisen ihmisen tuntemaan oppimiseen täytyy varata paljon aikaa ja turvallista tilaa. Äidinkin käytöstä voimme ehkä ymmärtää paremmin hänen sairautensa taustaa vasten. Hän murehtii lastensa tulevaisuutta ja yrittää epätoivoisesti varmistua siitä, että he ovat onnellisia elämässään, sitten kun hän ei itse enää ole tukemassa heitä. Enimmäkseen Stonen perheestä huokuu lämpöä ja läheisyyttä, jonka uskon ainakin osaksi syntyvän juuri siitä, että vaikeistakin asioista uskalletaan puhua ja että myös kielteisiä tunteita uskalletaan näyttää. Ei aina kovin rakentavalla tavalla, se myönnettäköön, mutta kuitenkin. Saisinpa edes osan tästä lämmöstä ja läheisyydestä omaan tapaani olla läheisteni kanssa! Tämän unelman jonkinlaisena ruumiillistumana mielessäni kangastelee joulu, joka vietettäisiin isossa, iloisessa joukossa: paljon lapsia ja lapsenlapsia, setiä ja tätejä ja serkkuja, isoäitejä ja isoisiä. Lämpöä, naurua, jälleennäkemisten iloa, mutta myös vakavia keskusteluja ja kyyneleitä siellä täällä. Sillä kun elämää jaetaan, siihen kuuluvat väistämättä nämä molemmat.

Mutta toisaalta minua puhuttelee tässä elokuvassa voimakkaasti myös ulkopuolisuuden kipeä kokemus. Se kun on itselleni niin paljon tutumpi kuin läheisyyden tunne. Tiedän liiankin hyvin, miltä Meredithistä tuntuu, ja joskus ajattelen, että olen elänyt koko elämäni "outside looking in" -moodissa. On tilanteita, joissa tunteeni on varmasti ollut todellinen, mutta pystyn kyllä kehittämään ulkopuolisuuden tunteen melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä juuri siksi kaipaukseni luoda hetkiä, joissa voidaan kokea läheisyyttä, on niin suuri. Ja toisaalta, ehkä juuri siksi niin paljon pelkään sellaisia hetkiä... Ihminen on aika monimutkainen olento, eikö vaan?

Mutta nyt on korkea aika tuoda esiin elokuvan värikkäästä henkilökimarasta sen ehkä kiinnostavin hahmo. Nimittäin Everettin veli, Ben (Luke Wilson), joka tuntuu olevan perheen musta lammas, vaikkakin rakastettu sellainen. Vailla urasuunnitelmia, aina myöhässä, pukeutuu epäsovinnaisesti… Solmiokaulaisen Everettin rinnalla hän vaikuttaa todella epäonnistuneelta. Mutta Benissä on lämpöä ja inhimillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin paremmin menestyneessä veljessään. Tarkkaillessaan tilanteita ja ihmisiä hän näkee syvemmälle kuin vain pintakerroksen. Benin silmät näkevät Meredithinkin sisäisen epävarmuuden ja halun miellyttää, joka naista hallitsee. Benistä tulee Meredithin paras ymmärtäjä ja tukija, ja ennen kuin elokuva on päätöksessään, hänestä on tullut vielä enemmänkin. Yhden joulun aikana muodostuu nimittäin monta uutta onnellista paria, kun ennakkoasetelmat menevät sekaisin kuin lattialle pudonnut korttipakka.

Beniä seuratessani mieleeni nousi aika yllättävä ajatus. Ne lukijoista, joille Uusi testamentti on tuttu, miettikäähän, ketä siellä kuvatuista persoonista Ben muistuttaa. Hän on Meredithille tukija ja rohkaisija, neuvonantaja ja lohduttaja. Hän tuntee Meredithin paremmin kuin tämä itsekään tuntee itsensä ja näkee pinnan alle syvemmälle kuin kukaan muu. Lämmin, turvallinen, vahva, viisas, kaikkinäkevä ja kaikkitietävä rinnallakulkija  - hyvänen aika, Benhän on kuin Pyhä Henki Meredithin rinnalla! Samanlaisuus korostuu varmasti senkin takia, että elokuvassa ei ole ainuttakaan kohtausta, jossa Ben yrittäisi seksuaalisesti lähestyä Meredithiä. Edes yhtä suudelmaa ei nähdä heidän välillään. Heidän suhteensa pysyy toverillisena mutta silti läheisenä. Tuntuu siltä, että Meredithillä on hyvä ja turvallinen olla Benin lähellä. Miehen seurassa hän voi rentoutua ja laskeutua lepoon. Ja toisaalta Benin rohkaisemana hän voi myös purkaa ulos negatiivisia tunteita ja aggressiotakin. Jotenkin hän vain tietää, että hän on hyväksytty ja rakastettu, vaikka ei pitäisikään itseään koko ajan täydellisessä, kauniissa paketissa.

Ihmeellinen Ben! Voiko tuollainen ihminen olla todellinenkaan? Ehkä ei, mutta olen tosi iloinen, että hänet on kirjoitettu tähän elokuvaan, paljon olisi jäänyt puuttumaan ilman häntä. Ja vaikka Benin kaltainen ihminen olisikin ihanteellisuudessaan vain elokuvahahmo, onneksi Pyhä Henki on todellinen ja lähellä jokaista meitä. Itse asiassa, huomasimmepa sitä tai emme, tänä joulunakin hän on ollut näkymättömänä vierelläkulkijanamme ja rohkaisijanamme kaikissa niissä tilanteissa ja kohtaamisissa, jotka meitä ovat pelottaneet.

The Santa Clause - Mutta mitä tapahtui Joulupukille?

97 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus John Pasquin

Tunnelma tihenee, sillä joulu on todellakin jo aivan ovella. Huomisen jouluaaton kunniaksi tämän viikon elokuvamme on jouluisista jouluisin ja esittää meille kiperän kysymyksen: Mitä tapahtui Joulupukille?

Meidän perheessämme on perinteenä ollut aina joulun lähestyessä kokoontua yhdessä television ääreen katsomaan jouluisia elokuvia. Tiedättehän: Yksin kotona, Isäni on Turbomies, Narnian tarinat: Velho ja Leijona...Vuosien saatossa rivimme kuvaruudun ääressä ovat harvenneet, mutta jatkoimme perinnettä uskollisesti tänäkin vuonna The Santa Clausen parissa.  Se onkin yksi ehdottomista suosikeistamme jouluelokuvien joukossa.

Elokuva kertoo Scott Calvinista (Tim Allen), joka on leikkikaluja valmistavan yrityksen markkinointiosastolla työskentelevä myynnin ammattilainen, siviilissä keski-ikäinen, eronnut mies. Scottilla on pieni poika nimeltä Charlie (Eric Lloyd) ja ex-vaimo nimeltä Laura (Wendy Crewson). Laura on mennyt uudelleen naimisiin, ja Charlie asuu äitinsä ja tämän uuden puolison Neilin (Judge Reinhold) kanssa. Scott ei pidä Neilistä eikä totisesti yritä peitellä vastenmielisyyttään, ja niinpä kaikki kanssakäyminen Charlie-pojan vanhan ja uuden perheen välillä on lievästi sanoen piinallista.

Elokuvan alkaessa Charlie on lähdössä viettämään joulua isänsä luokse. Poika ei ole innostunut ajatuksesta, eikä äitikään ole täysin vakuuttunut Scottin kyvyistä selviytyä kunnialla kaikesta joulunviettoon liittyvästä. Pariskunnan avioliitto on aikanaan ilmeisesti kariutunut Scottin välinpitämättömään asenteeseen perhettään kohtaan. Sama tyyli näyttää jatkuvan, sillä aattoiltana mies saapuu tekaistuja selityksiä suoltaen myöhässä kotiinsa, missä Laura ja Charlie häntä jo odottavat. Äiti lupaa, että Charlie saa tulla takaisin kotiin heti joulupäivän aamuna, ja tämän tiedon lohduttamana poika alistuu jäämään isänsä kanssa joulunviettoon.

Kaikki elokuvan aikuiset ovat aikaa sitten jättäneet taakseen uskon Joulupukkiin. Markkinoinnin rautaisena ammattilaisena Scott tietää, miten ihmiset saadaan haluamaan asioita ja miten ne sitten myydään heille. Hänelle usko Joulupukkiin on herttainen, lapsille sopiva asia ja jotakin, mitä kannattaa ylläpitää lelumyynnin lisäämiseksi. Neil on psykiatri, joka kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti analysoi ja luokittelee kaikki ihmismielen liikkeet, pienimpiä unelmanpoikasia myöten. Hänelle Joulupukki on ihmisen sisimmän luomus, toiveuni. Lauralla on joskus ollut haaveita ja unelmia ja myös uskoa Joulupukkiin, mutta unelmat ovat särkyneet jo kauan sitten, eikä niiden perään kannata enää haikailla. Elämä on kovaa, ja jalat on pidettävä maassa. Lasta pitää suojella, ettei hän joudu pettymään samalla tavalla kuin aikuiset aikanaan. On siis parempi, että häneltä karistetaan jo pienenä turhat kuvitelmat ja hömpötykset, joihin usko Joulupukkiinkin kuuluu.

Mikään ei kuitenkaan saa Charlien vakaumusta horjumaan. Hän tietää vuorenvarmasti, että Joulupukki on olemassa, ja odottaa tätä saapuvaksi jouluyönä lahjoja tuomaan. Vaikka kaikki muu Scottin ja Charlien joulunvietossa meneekin pieleen, yksi asia kuitenkin onnistuu yli odotusten. Joulupukki toden totta laskeutuu heidän katolleen mutta tulee häirityksi kesken lahjojen toimituksen ja putoaa kohtalokkain seurauksin maahan. Tarvitaan uusi pukki viemään lahjat perille, ja yllätyksekseen Scott huomaa tulleensa valituksi tuohon tehtävään. Tähän tarvittiin vain pienenpienellä painettu teksti Joulupukin käyntikortissa. Teksti, jota Scott ei edes näe lukea, mutta joka siitä huolimatta astuu voimaan samalla hetkellä, kun hän poimii kortin Joulupukin taskusta ja tavailee sitä. (Kannattaa siis suhtautua hyvin, hyvin varovaisesti papereihin, joissa on pienellä painettuja lisäpykäliä!) Jouluyöstä tulee niin isälle kuin pojallekin taatusti ikimuistoinen heidän kiitäessään porojen vetämässä reessä öisellä taivaalla.

Kyse ei kuitenkaan ole vain yhden yön jutusta, sillä seuraavana aamuna Scott herää sängystään - Joulupukkina. Totuus alkaa valjeta hänelle, kun viikkojen vieriessä hänen vatsansa alkaa kasvaa ja hiukset ja parta kieltäytyvät alistumasta minkäänlaisten saksien herruuteen. Ne vain rehottavat yhä tuuheampana ja harmaampana pehkona. Kun hän sitten uudessa pulleassa ja pörröisessä hahmossaan istahtaa puistonpenkille, hänen vieressään on kohta jono pikkulapsia, jotka haluavat tulla hänen polvelleen istumaan ja kertomaan joulutoivomuksensa. Laura ja Neil ovat kauhuissaan ja ajattelevat Scottin menettäneen järkensä. Tai ehkä kyse on jostakin vielä pahemmasta. Ehkä hän käyttää näin halpamaista temppua saadakseen Charlien suosion. Teeskennellä nyt olevansa Joulupukki, sairasta!

Mutta vähitellen kaikkien on pakko myöntää, että jotakin todellista on tapahtunut. Scott on kuin onkin uusi Joulupukki, ja hän on nyt löytänyt unelma-ammattinsa. Charliekin on onnensa kukkuloilla. Hänellä on koti äidin ja Neilin luona ja isä, jolla on maailman jännittävin ammatti ja jonka hän voi aina halutessaan tavata. Ja mikä parasta, kaikki nämä aikuiset ovat nyt ystäviä keskenään. Lopullisesti Laura ja Neil sulavat Scott-pukin tuodessa heille lahjaksi lelut, joita he pieninä niin kovasti toivoivat, mutta joita he eivät koskaan saaneet. Miten hellyttävä näky psykiatri Neil onkaan, kun hän haltioitunut ilme kasvoillaan pitää kädessään pienen pientä makkarapilliä, jonka hän nyt vihdoin, vuosien odotuksen jälkeen on saanut. Aikuisten tyly asenne ja kova sydän olikin johtunut vain särkyneiden unelmien tuottamasta kivusta.

Kun lapsena katselin jouluaattona ikkunasta ulos, muistan ajatelleeni, että ehkä voisin nähdä Joulupukin vilahtavan siellä jossakin. Järkevä minäni sanoi, että häntä ei ole olemassa, mutta jokin sisälläni halusi uskoa toisin. Pohjimmiltaan kyse oli varmastikin kaipauksesta voida uskoa, että on jotakin enemmän kuin se, mitä silmilläni pystyn näkemään. Että kaikki ei ole vain tässä, vaan että on jotakin, joka toimii arkisen tason tuolla puolen ja vaikuttaa hyvällä tavalla elämäämme. Kun aikaa kului ja kun vartuin aikuiseksi, olen iloinen siitä, että tämä kaipaus sisälläni säilyi. Sillä se ajoi etsimään vastausta, ja aikanaan vastaus löytyikin. Tuo vastaus ei kuitenkaan ollut Joulupukki, vaan minulle valkeni, että on olemassa jotakin vielä enemmän. On olemassa persoonallinen, hyvä Jumala, joka on laittanut kaiken elämän alkuun, myös minut, ja joka haluaa olla henkilökohtaisessa yhteydessä myös minun kanssani.

Mutta mitä sitten tapahtui Joulupukille? Nykyään olen taipuvainen ajattelemaan hänestä hiukan samaan tapaan kuin C.S. Lewis aikoinaan. Lewisille ei näyttänyt tuottavan ongelmia antaa Joulupukin käydä tervehtimässä Narnian asukkaita. Maata hallitsi sen todellinen Kuningas, Aslan-leijona, vertauskuvallinen Kristus-hahmo. Joulupukki tiesi paikkansa, hän oli alamainen Aslanille, ja hänen tehtävänään oli tuoda iloa ja lämpöä Narniaan, jossa siihen asti oli pahan Valkean Velhon vallan alla ollut "aina talvi mutta ei koskaan joulu". Narniassa Joulupukki, Father Christmas, oli viestintuoja toisesta maailmasta, ilon ja lämmön ja hyvyyden ja rakkauden valtakunnasta. Hän toi rohkaisevan sanoman siitä, että aivan kohta pahan valta on murtumassa, jaksakaa vielä hetki! Nimensä puolesta Father Christmas tuntuu sopivan tuollaisen viestin tuojaksi luontevammin kuin meidän aika eläimelliseltä kuulostava "Joulupukkimme", mutta eivätkö Joulupukki ja joulun henki voisi meillekin puhua jostakin samankaltaisesta? Ilahduttamalla toisiamme ja antamalla hyviä lahjoja niille, jotka kärsivät puutetta, me kuulutamme tuota samaa viestiä. Me emme alistu pahan vallan alle! Me emme anna periksi, me emme luovuta! Sillä me tiedämme, että pahan valta on murtumassa. Maailman pimeä talvi päättyy, alkaa uusi kevät ja uusi elämä puhkeaa kasvuun.

En kuitenkaan yllättyisi, jos siellä uudessa maailmassa, ilon ja rakkauden valtakunnassa, saisimme tavata myös hahmon, joka ainakin kovasti muistuttaa tuttua maanpäällistä Joulupukkiamme. Ja tänäkin jouluna tulen varmasti aattoillan hämärtyessä katsomaan ikkunasta useammankin kerran. Kuka tietää, ehkä siellä sittenkin vilahtaa joku….

Joka tapauksessa, Joulupukilla tai ilman, oikein hyvää joulua!

Bridget Jones´s Diary - Bridget Jones - elämäni sinkkuna

93 minuuttia, valmistusvuosi 2001. Ohjaus Sharon Maguire

Bridget Jones´s Diaryn tapahtumat alkavat jouluna ja päättyvät seuraavana jouluna, ja katson sen aina näin joulun lähestyessä. Elokuva kertoo kolmikymppisen englantilaisen sinkkunaisen elämästä ja onnen etsinnästä näiden juhla-aikojen välisenä vuotena.

Elokuvan henkilöiden tapa puhua ja tapa elää ovat aika lailla rajumpia kuin mihin itse olen näinä aikuisvuosinani tottunut, mutta useimmat heistä ovat niin symppiksiä, että heidän elämäänsä ja edesottamuksiaan seuraa hyväntahtoisesti hymyillen. Joskus ääneen hekotellenkin. Bridgetissä (Renée Zellweger) minuun vetoaa hänen tavallisuutensa, ja pystyn samastumaan moniin hänen ongelma-alueisiinsa ja kompastuskiviinsä. On ylipainoa, täysin epäonnistuneita vaatevalintoja ja värianalyysikin selvästi jäänyt tekemättä, sillä suurin osa Bridgetin vaatteista saavat hänet näyttämään vielä ylipainoisemmalta ja värittömämmältä kuin hän onkaan. Keittiössä hän on täysi tumpelo, eivätkä tekniset laitteet todellakaan polvistu hänen edessään. Sanomalehti jää itseltäni useimmiten lukematta, ja siksi tunnen erityisen myötätunnon ailahduksen Bridgetiä kohtaan, joka ei juurikaan seuraa aikaansa eikä tiedä tuon taivaallista maailmanpolitiikasta eikä korkeakulttuurista, mutta yrittää tarpeen tullen epätoivoisesti päteä näilläkin alueilla.

Niin kuin me naiset monesti, Bridgetkin uskoo että onni tulee sen oikean miehen löytämisen kautta, ja hän on valmis tekemään kaikkensa saadakseen sen oikean itselleen. Pitää näyttää upealta, olla säkenöivän nokkela ja ylipäätään yrittää olla joku muu kuin on. Eikä missään tapauksessa saa vaikuttaa liian rakastuneelta, koska silloin asettaa itsensä alttiiksi suurelle haavoittumiselle. On surullista, että rakkaudennälässämme niin Bridget kuin me hänen kanssasisarensakin usein tyydymme liian vähään ja antaudumme suhteisiin, joissa meitä ei kunnioiteta eikä arvosteta, vaan pikemminkin käytetään hyväksi. Hetken aikaa olemme onnemme kukkuloilla ja tunnemme itsemme kuningattariksi, kunnes sitten löydämme itsemme syrjäänheitettyinä kuin loppuunkulutetut sukkahousut. Bridgetille näin käy elokuvan kieltämättä hurmaavan lieron, Daniel Cleaverin (Hugh Grant) seurassa. Ettemme tuomitsisi Bridgetiä liian ankarasti, on myönnettävä, että naisen täytyy olla todella terveellä itsetunnolla varustettu, ettei lankeaisi tuon ketkun pauloihin, ainakin hetkeksi.

Vaan eipä tiedä Bridget, että kaikki tulee muuttumaan, kun hän raahautuu jälleen kerran illanviettoon, jossa muut vieraat ovat pääasiassa onnellisina säteileviä nuoria aviopareja. Sinkkuna Bridget istutetaan yksin pöydän päähän, ja hänelle alkaa sadella kommentteja ja kysymyksiä sinkkuelämään liittyen. "Toimisto on täynnä kolmikymppisiä sinkkunaisia, joilla on upeat vartalot, mutta eivätpä vain ole saaneet itselleen miestä." Ja: "Miksi nykyään on niin paljon naimattomia yli 30-vuotiaita naisia, Bridget?" Koko seurue lakkaa syömästä ja hiljentyy kuulemaan Bridgetin vastausta, joka on niin mykistävä, että haluan jättää teille sen ilon, että voitte kuunnella sen itse.

Mutta on selvää, että nämä kutsut eivät hetkeä aikaisemmin petetyksi ja jätetyksi tullutta Bridgetiä juurikaan piristä. Hän lähtee illasta ensimmäisenä ja valmistautuu palaamaan omaan, tyhjään kotiinsa ja harmaaseen elämäänsä. Yllättäen häntä hyvästelemään tulee yksi vieraista, Mark Darcy (Colin Firth), pidättyväinen, komea asianajaja, johon Bridget Jonesin luoja Helen Fielding on ilmiselvästi sijoittanut erään huomattavasti kuuluisamman fiktiivisen Mr Darcyn ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. (Sattumaa ei myöskään liene se, että sama näyttelijä aikanaan esitti kyseistä Mr Darcya aivan loistavassa BBC:n tuottamassa tv-sarjassa.) Markin vanhemmat ovat Bridgetin perheystäviä ja Bridget on törmäillyt mieheen kiusallisilla kutsuilla, joissa hänen äitinsä on kovaan ääneen selostanut, miten Bridget pienenä kirmaili alasti Markin kahluualtaassa. Markia Bridget on värikkääseen tapaansa kuvaillut kuivikseksi, jolla on hirveä vaatemaku ja maustekurkku takapuolessa. Kun mies nyt lähestyy, Bridget odottaa kuulevansa jälleen jotakin lannistavaa ja masentavaa. Hän ei voisi yllättyä enempää, kun Mark pitkän kakistelun jälkeen vihdoin saa sanottua, että huolimatta Bridgetin ilmeisistä puutteista ja vajavuuksista, hän, Mark, pitää hänestä kovasti ja pitää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.

Uskon, että tämä on hetki, jossa monien naiskatsojien suut loksahtavat auki ja silmänurkat kostuvat. Tuo on nimittäin se lause, jonka jokainen meistä haluaisi edes kerran elämässään kuulla. Ja tämä on kohtaus, jonka vuoksi katson tämän elokuvan uudelleen ja uudelleen. Tätä lausetta Bridget uskollisine ystävineen sitten jälkeenpäin makustelee ja ihmettelee. Mark sanoi pitävänsä Bridgetistä juuri sellaisena kuin hän on. Miten sellainen voi olla mahdollista? Eikö homman juju ole juuri siinä, että jos haluat että joku pitäisi sinusta, sinun on yritettävä olla kaikkea muuta kuin se joka olet?

Tämän jälkeen Bridgetin on helppo torjua Danielin yritykset lämmittää heidän suhdettaan. Hän ei enää tyydy muuhun kuin johonkin aivan erityiseen, eikä mitään sen tapaistakaan ole odotettavissa suhteessa Danielin kanssa. Saavatko Bridget ja Mark sitten toisensa? Jännitys säilyy loppuun saakka, ja vasta aivan viime minuuteilla katsoja voi päästää helpotuksen huokauksen. Onnelliset loput eivät ehkä ole taiteellisia, mutta ne ovat ihania ja koskettavat meidän sydämiämme. Jossakin syvällä sisimmässämme me taidamme tietää, että onnellinen loppu on ainoa oikea loppu. Myös tähän Suureen Kertomukseen, jota sanotaan elämäksi ja jossa me kaikki olemme mukana. Kaikki me toivomme ja odotamme, että näyttipä maailma tällä hetkellä kuinka synkältä hyvänsä, sen lopun täytyy olla onnellinen.

Ja se tulee olemaan onnellinen, koska niin on luvannut Hän, jolla on kaikki valta päättää asiasta. Katso vaikka Ison Kirjan lopusta, ellet minua usko! Tuo sama Hän on muuten myös sanonut, että hän pitää sinusta ja minusta juuri sellaisina kuin me olemme ja että hän haluaa saada meidät lähelleen ikuisesti. Voisiko loppu siis enää onnellisempi olla? Tämä jos jokin on sitä todellista rakkautta, josta kaikki meidän pienemmät rakkauskertomuksemme, niin Bridgetin ja Markin kuin myös sinun ja hänen, ovat kaunista heijastumaa.

Ratatouille - Rottatouille

108 minuuttia, valmistusvuosi 2007. Ohjaus Brad Bird

Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin mielessämme alkavat pyöriä joulun ruokatarjoilut. Joku ajattelee niitä ilolla, joku kauhulla. Mutta on aina nautinnollista katsella, kun joku sellainen laittaa ruokaa, joka todella hallitsee homman. Televisiossa näitä ihmisiä näkee nykyään harva se päivä. Joskus tuntuu siltä, että käännät mille kanavalle tahansa, mihin vuorokaudenaikaan tahansa, aina siellä on jonkinnäköinen kokki puuhailemassa keittiössä tai grillin äärellä. Seuraamme vesi kielellä, kun he opastavat meitä ruoanlaiton saloihin, ja painamme mieliimme reseptejä, joilla aiomme ilahduttaa perhettä ja ystäviä.

Ruoka tuoksuu myös tämän viikon elokuvassamme. Ratatouillen päähenkilö on rotta nimeltä Remy, jolla on lajitovereidensa joukossa erityislaatuinen lahja. Toisin kuin muut rottayhdyskuntansa jäsenet Remy ei nimittäin halua pistää suuhunsa mitä hyvänsä, vaan ruoan maku ja ulkonäkö ovat hänelle tärkeitä. Hän pystyy erottamaan aromeja ja tuoksuja ja haluaa luoda uusia, unohtumattomia makuelämyksiä. Toiset rotat, jotka antaumuksella mylläävät roskureissa ja tunkioilla mättäen suuhunsa kaikkea mitä löytävät, pitävät Remya outona kummajaisena. Mutta koska Remyn nenä on herkkä erottamaan myös myrkytetyn ruoan, rotat keksivät hyödyntää häntä elintärkeässä tehtävässä, myrkynhaistajana. Remyn kulinaariset ambitiot eivät siinä hommassa tyydyty, mutta jonkin aikaa näyttää uhkaavasti siltä, että loputon, harmaa rotanelämä ruokaa ryöstelevien ja sitä ahmivien sukulaisten parissa tulee olemaan hänen tulevaisuutensa. Kunnes kohtalo puuttuu peliin. Remy joutuu eroon perhestään ja päätyy edesmenneen huippukokki Gusteaun ravintolaan Pariisissa.

Remy tuntee tulleensa paratiisiin. Gusteau on hänen idolinsa, jonka ruokaohjelmaa hän on aina tilaisuuden tullen seurannut televisiosta. Gusteaun iskulause "Anyone can cook!" - Kuka tahansa osaa kokata! - vapauttaa Remyn toteuttamaan itseään ravintolan keittiössä. Työtoveriksi pikku rotalle johdattuu Linguini-niminen veltto nuorimies, jonka kokkihattuun piiloutuneena Remy keittää herkkuannoksiaan käyttäen Linguiniä marionettinaan. Remy on aivot, Linguini on lihakset, ja yhteistyön tulokset niin hyviä, että ravintola alkaa jälleen saavuttaa Gusteaun kuoleman jälkeen hiipunutta mainettaan.

Animaatioissa kaikki on mahdollista ja siis myös tämä: rotta laittamassa ruokaa viiden tähden ravintolassa. Ja millainen rotta! Remy on aivan uskomattoman ilmeikäs ja suorastaan hellyttävän suloinen, ottaisin hänet lemmikiksi koska vaan. Lisäetuna tulisivat herkulliset ateriat joka päivälle ja mahdollisuus verrytellä ranskan kielen taitoja, erityisesti keittiösanastoon keskittyen. Entä muut rottayhdyskunnan jäsenet sitten, mitä persoonallisuuksia! Miten erilaisia vartalonmuotoja, kasvojenpiirteitä ja luonteita voikaan rotilla olla. Mutta täytyy myöntää, että kun he liikkuvat isona joukkona ravintolan ruokakomerossa ja ruoanvalmistustiskeillä, he ovat pelkästään ällöttäviä. Anteeksi nyt, mutta pakko tämä oli sanoa.

Remy on ainutlaatuinen, mutta hän joutuu taistelemaan voidakseen säilyttää ainutlaatuisuutensa. Perheen painostus on kova. Eikö Remy nyt voi käsittää, että vain friikit laittavat ruokaa ja kiinnittävät huomiota sen makuun ja ulkonäköön? Kunnon rotta ahmii kaikkea mitä eteen sattuu. Tämän pienen karvaisen eläimen kohtalo saattaa koskettaa kipeää kohtaa monen katsojan sisimmässä. Millaista onkaan olla erilainen kuin kaikki muut perheessäsi? Millaista on, kun et pysty täyttämään vanhempiesi odotuksia? Tai vaikka pystyisitkin, et halua tehdä sitä, koska et halua puristaa itseäsi toisten sinulle laittaamaan muottiin, vaan haluat olla uskollinen omalle itsellesi. Ja niin joudut tuottamaan pettymyksen perheellesi, ehkä jopa irrottautumaan heistä.

Mutta palataanpa pääasiaan eli ruokaan! "Hyvä ruoka, parempi mieli", julistaa mainos, ja tottahan se on. Harva asia tuottaa meille ihmisille elämämme aikana yhtä paljon iloa kuin ruoka. Monille kokkaus on ollut jo pitkään mieluinen harrastus, mutta en varmaan ole ainoa, jonka Ratatouille ja Remy-rotta on innostanut katselemaan aivan uusin silmin tuttuja patojaan ja pannujaan. Hyvä ruoka tarjoaa jotakin kaikille aisteille: tuoksuja, makuja ja silmänruokaa. Jopa valmistuvan ruoan ääniinkin kätkeytyy merkityksiä. Muistelepa vaan, miltä lapsena tuntui, kun kuulit keittiöstä, että äiti (tai ehkä teidän perheessä isä) laittoi perunat kiehumaan ja alkoi ruskistaa jotakin paistinpannussa. Eikö tuntunutkin turvalliselta? Kaikki oli hyvin. Sinä sait olla lapsi, ja oli joku isompi ja viisaampi, joka piti sinusta huolta.

Uskonkin, että ruoassa kyse on jostakin vielä paljon enemmästä kuin vain nälän tyydyttämisestä tai edes aistinautintojen etsimisestä ja tuottamisesta. Miten muuten voisi selittää sen, että kun aikuisena maistamme jotakin sellaista ruokaa, jota söimme viimeksi joskus kauan sitten -  silloin kun kaikki oli vielä hyvin - tuo yksi lusikallinen voi viedä meidät yhdessä hujauksessa vuosien taakse. Juuri näinhän elokuvassa käy nirppanokkaiselle ruokakriitikko Anton Egolle hänen maistaessaan Remyn ratatouillea. Myös kun kokoonnumme yhteiselle aterialle, siinä tapahtuu paljon enemmän kuin vain vatsojen täyttyminen. Parhaassa tapauksessa myös nälkäiset sydämet ja sielut tyydyttyvät. Toisaalta taas ei liene mitään piinallisempaa kuin yhteiset ateriat jännittyneessä ja pingottuneessa ilmapiirissä. Miten jokin, joka voi olla niin hyvää, voikin toisessa tilanteessa olla kuin pahinta painajaisunta!

Mutta olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että yhdessä syöminen hyvässä seurassa, lämpimässä ilmapiirissä on ehdottomasti yksi elämän parhaista nautinnoista. Siksi onkin mahtava tietää, että tämä ilo ei pääty tähän elämään, vaan kaikkien aikojen jatkot ovat luvassa sitten kerran, kun kokoonnumme isolle aterialle yhdessä kaikkien edellämme menneiden kanssa. Juhlan nimi on kyllä aika kummallinen, "Karitsan hääateria", mutta uskon, että ne kekkerit tulevat olemaan merkillisellä tavalla samalla kertaa iloisemmat ja riehakkaammat mutta myös herkemmät ja koskettavammat kuin yhdetkään juhlat, joissa aikaisemmin olemme olleet.

Il y a longtemps que je t´aime - Olen aina rakastanut sinua

117 minuuttia, valmistusvuosi 2008. Ohjaus Philippe Claudel

Olen aikoinani, joskus iäisyys sitten, opiskellut ranskan kieltä, mutta harrastan sitä nykyään lähinnä elokuvissa. Vähän surullista, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Vaihteeksi on uskomattoman virkistävää kuunnella -  ja onneksi vielä jonkin verran ymmärtääkin -  jotakin muutakin kieltä kuin englantia, jota suurimmassa osassa tämän bloginkin elokuvia puhutaan. Ranskan maalta tulee sitä paitsi aina silloin tällöin todellisia elokuvahelmiä, ja yksi sellainen on tämän viikon elokuvamme, Il y a longtemps que je t´aime, vapaasti suomennettuna "Olen rakastanut sinua jo kauan".

Elokuvassa tutustumme kahteen siskokseen, Julietteen (Kristin Scott-Thomas) ja Léaan (Elsa Zylberstein). Kun nuorempi sisaruksista, Léa, oli vielä pieni tyttö, Julietten elämässä tapahtui jotakin, joka särki hänen avioliittonsa ja suhteensa lapsuudenperheeseen. Vanhemmat pyyhkivät hänet pois elämästään ja yrittivät pakottaa Léankin unohtamaan sisarensa. Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Juliette palaa "sieltä jostakin", paikasta, jonka nimeä kukaan ei uskalla tai halua lausua ääneen. Viimeiset viisitoista vuotta tämä nainen on ollut vankilassa, kaukana kotoa. Näiden vuosien aikana sisarusten isä on kuollut ja äiti sairastunut vaikeaan dementiaan. Mutta uskollinen Léa on sisartaan vastassa ja vie hänet asumaan perheensä pariin.

Léan aviomies Luc (Serge Hazanavicius) suhtautuu Julietteen suurella varauksella eikä kovin mielellään ota tätä kattonsa alle asumaan. Vielä vähemmän hän haluaa Julietten toimivan lapsenvahtina perheen pikkutytöille. Syy selviää katsojalle dramaattisessa kohtauksessa, jossa Juliette on hakemassa työpaikkaa. Karskinoloinen työnantaja on saanut etukäteen tiedon siitä, että nainen on ollut vankilassa. Kuullessaan, että tuomio on kestänyt viisitoista vuotta, mies haluaa tietää, miksi Juliette on ollut vankilassa niin kauan. "Olette varmasti tappanut jonkun, kenet?" Ja mies tiukkaa niin kauan, että Julietten on lopulta pakko kertoa päättäneensä kuusivuotiaan poikansa elämän. Työpaikkaa oli tämän jälkeen turha odottaa tuosta firmasta.

Elokuva ottaa ison riskin paljastaessaan päähenkilöstään jotakin näin karmaisevaa. Mutta Kristin Scott-Thomasin ja Elsa Zylbersteinin uskomattoman hienojen ja koskettavien näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja ei hylkää Juliettea. Tämän kipeä sielu on niin hauraana ja paljastettuna edessämme, ettei häntä halua tuomita liian hätäisesti. Lisäksi Léan herkkä myötätunto ja uskollinen, periksiantamaton rakkaus sisartaan kohtaan kutsuu katsojaa suhtautumaan Julietteen samalla tavalla. Kuka voisi hylätä tuon naisen, joka on henkisesti täysin loppuunajettu? Hänhän on kuin haavoitettu eläin, joka säikkyy kaikkia ympäriltään kuuluvia ääniä, vain palatakseen sitten taas tuijottamaan ilmeettömänä eteensä. Kaikesta näkee, että hänet on lyöty maahan.

Hammasta purren Juliette jatkaa elämäänsä. Koska hänen suurin kipunsa liittyy lapseen, eläminen sisaren perheessä ei ole helppoa. Léalla ja Lucilla on kaksi suloista,Vietnamista adoptoitua pikkutyttöä, joista varsinkin vanhempi on täynnä elämää ja uteliaisuutta. Hän lehahtelee paikasta toiseen kuin kanarialintu suun sirkuttaessa taukoamatta kysymyksiä ja kommentteja, jotka osuvat kipeästi Julietten sisimmän haavoihin. Vähitellen täti saavuttaa tyttöjen luottamuksen, ja hänet kelpuutetaan jo iltasatujen lukijaksi. Myös lankomiehen asenne vaimonsa sisarta kohtaan alkaa löytää terveemmät uomat. Työpaikkakin löytyy, vaikka työ onkin vaatimatonta Julietten lääkärinkoulutukseen nähden. Mutta välillä Juliettesta tuntuu toivottomalta. Pystyykö hän milloinkaan enää elämään normaalia elämää yhteydessä toisiin ihmisiin? On vaikeaa keskustella, kun on niin monia asioita, joita ei voi sanoa ääneen, ja niin monia kysymyksiä, joihin ei voi vastata. Ja sitten on vielä se kaikkein raskain salaisuus, jonka tietää vain Juliette itse ja jota hän ei ole voinut jakaa kenenkään kanssa.

Mutta onneksi hänellä on pikkusiskonsa Léa. Elokuvan nimi on säe laulusta, jota Juliette ja Léa lapsuudessaan lauloivat, mutta sanat voisivat myös olla poimittuja Léan sydämestä. Hän on aina rakastanut isosiskoaan. Kaikki nämä pitkät vuodet hän odottanut Julietten vapautumista vankilasta, ja kun sen aika nyt vihdoin on koittanut, Léa saa auttaa sisartaan vapautumaan menneisyyden taakasta.
Onnellisen sattuman kautta Léan käsiin osuu paperi, joka liittyy Julietten ja tämän lapsen menneisyyteen. Léa tekee päätöksen raivata tilaa totuuden esiintulolle, ja niin Julietten sisimmän salaisuus voi vihdoinkin purkautua ulos. Itkun keskeltä hän kertoo, mitä viisitoista vuotta sitten tapahtui. Miten äiti ei kestänyt seurata parantumattomasti sairaan lapsensa julmaa kärsimystä, joka päivä päivältä muuttuisi vain pahemmaksi. Ja miten hän teki valinnan, josta me monet hänet varmasti tuomitsisimme. Mutta hän oli valmis kantamaan tekonsa seuraukset ja kärsimään rangaistuksensa. Lapsensa kärsimyksen lopettamisesta tuomittu äiti saa vihdoin armahduksen, ainakin sisarensa sydämessä. Ehkä myös Julietten oma sydän voi nyt alkaa jälleen suuntautua elämää kohti.

Tämä elokuva toi mieleeni vanhan intiaanien lausuman viisauden, jonka mukaan ei pidä tuomita ketään, ennen kuin on kulkenut viikon hänen mokkasiineissaan. Liian moni tuomitsi Julietten liian ankarasti, koska eivät tienneet, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kuinkahan monen ihmisen kohdalla olen itse toiminut samalla tavalla? Arvostellut, luokitellut ja tuominnut, tietämättä rahtuakaan siitä, mitä tuo ihminen on joutunut elämässään kohtaamaan ja millaista jokapäiväistä piinaa hänen elämänsä ehkä parhaillaankin on? En todellakaan tiedä, mitä itse olisin Julietten asemassa tehnyt. Oman turvallisen elämäni keskeltä on kyllä helppoa julistaa, että en ikimaailmassa olisi toiminut samalla tavalla kuin hän. Mutta entäpä jos oikeasti joutuisin samanlaiseen tilanteeseen? Ainakin toivon, että en olisi ollut hänen kivittäjiensä joukossa. Tuo nainen oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hän ei tarvinnut enää syyttäjiä eikä tuomareita, vaan jonkun, joka jaksaisi pysyä lähellä ja joka olisi valmis kuuntelemaan, sitten kun hän olisi valmis puhumaan. Onneksi Juliettella oli pikkusiskonsa Léa, joka oli aina rakastanut häntä, kaikesta huolimatta.

Totuus tekee vapaaksi, ja armahtamisella on ihmeellinen, elämää uudeksiluova voima. Kiitos, Léa ja Juliette, kun muistutitte meitä siitä.

Amadeus

173 minuuttia, valmistusvuosi 1984, ohjaajan versio 2001. Ohjaus Milos Forman

Amadeus on liki kolme tuntia kestävä, huikean kauniin musiikin siivittämä tutkimusmatka ihmisyyden aarrekammioihin ja likasankoihin. Pituudestaan huolimatta tämä elokuva naulitsee minut aina tiukasti sohvannurkkaani ja pakottaa tutkimaan omaa sisintäni. Peili, josta omaa kuvaansa saa katsella, työnnetään eteen niin koukuttavasti ja voimakkaasti, että sitä on vaikea päästä pakoon. Ja vaikka tämä Peter Shafferin näytelmään perustuva elokuva ei kuulemma kaikilta osiltaan perustukaan tosiasioihin, se ei vähennä sen tehoa.

Tarinahan on varmasti monille tuttu. Elokuva kertoo säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozartista ja hänen aikalaisestaan, Antonio Salierista. Salierikin on muusikko, urallaan pitkälle päässyt ja tyytyväinen itseensä - kunnes tapaa Mozartin ja kuulee hänen musiikkiaan. Amadeuksen Mozart (Tom Hulce) on lapsellinen, hyväuskoinen ja kiltti mies, joka ei ole koskaan oikein kasvanut aikuiseksi. Mutta hänen musikaalinen lahjakkuutensa on jotakin aivan uskomatonta. On kuin hän saisi sisällään soivat sävelet suoraan Taivaasta. Sävellyksiä syntyy tasaiseen tahtiin, kun hän innoituksen vallassa raapustaa kuulemansa nuoteiksi paperille.

Ja tuo musiikki saa Salierin (F. Murray Abraham) sairaaksi kateudesta. Nuoruudestaan asti hänkin on halunnut tehdä musiikkia ja nimenomaan unohtumatonta musiikkia. Hän on hieronut asiasta kauppoja Kaikkivaltiaankin kanssa. Jos Jumala lupaa antaa hänelle kyvyn tehdä sellaista musiikkia, hän puolestaan lupaa elää hyvää ja epäitsekästä elämää ja tehdä musiikkiaan Jumalan kunniaksi. Jonkin aikaa Salieri saakin paistatella suosion lämmössä uskoen itseensä ja musiikkinsa. Hän on keisarin hovisäveltäjä ja pökkelösormisen majesteetin kärsivällinen pianonsoiton opettaja. Keisarin vanavedessä koko kaupunki aplodeeraa kuuliaisesti hänen sävellyksilleen.

Mutta kun aurinko tulee esiin, kuu kalpenee. Ja niin käy Salierillekin Mozartin astuessa näyttämölle. Salieri tunnistaa ja tunnustaa tapahtuneen välittömästi. Hän ei yritä pettää itseään ja uskotella olevansa enemmän kuin onkaan. Hän tietää olevansa säveltäjänä keskinkertainen ja että Mozartissa hän on kohdannut lahjakkuuden, jollaisia vain harvoin syntyy tänne maan päälle. Mutta totuuden myöntäminen ei lievennä sen kipeää iskua. Kateus iskee häneen kuin tikari, jota sitten väännetään haavassa koko loppuelokuvan ajan.

Elokuvan kerronta etenee Salierin monologin myötä, kun hän vanhana miehenä tilittää elämäänsä häntä tapaamaan tulleelle papille. Salieri arvioi itseään ja lahjojaan tarkkanäköisesti ja raadollisen rehellisesti. Hän analysoi sisintään kuin olisi terapeutin vastaanotolla, josta haluaa ottaa kaiken irti, puhua koko rahan edestä. Hän suorastaan fileoi sydämensä paljastaen armotta jokaisen ajatuksensa ja tunteensa, ne pimeimmät ja katalimmatkin. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selvemmin Salieri näkee oman keskinkertaisuutensa Mozartin lahjakkuuden rinnalla. Hän kertoo sanoneensa irti sopimuksensa Jumalan kanssa, koska mitä ilmeisimmin Kaikkivaltias ei aikonut toteuttaa omaa osuuttaan siitä. "Jumala lauloi tuon pienen miehen kautta koko maailmalle... Tappioni kasvoi tahti tahdilta", kuvailee hän tuntojaan. Kateuden riivaamalle miehelle jää vain yksi mahdollisuus: tuo lahjakkuus on tuhottava, tuo ääni on vaiennettava. Kylmän laskelmoivasti Salieri päättää tuhota Mozartin alkamalla kylvää epäluottamusta häntä kohtaan ja saattamalla hänet näin taloudelliseen ahdinkoon. Käyttäen myös ovelasti hyväkseen Mozartin isäsuhteeseen liittyviä traumoja Salieri keksii juonen, jolla voi kiduttaa häntä ja horjuttaa hänen henkistä tasapainoaan yhä pahemmin. Lopulta Mozart menehtyy hänet riuduttaneeseen sairauteen.

Salieri on paha, mutta hän on myös rehellinen. Ja juuri tämä yhdistelmä tekee elokuvasta niin voimakkaan katselukokemuksen. Ihmismielen alhaisimpien vaistojen ja viettien paljastaminen ja analysointi toimii samaan aikaan sekä armottomana peilinä että myös tehokkaana vastalääkkeenä. Katsoja saattaa tunnistaa omassa sisimmässään samankaltaisia myrkyllisiä tunteita ja alhaisia ja katalia ajatuksia. Minä ainakin tunnistin. Ja se sai minut kavahtamaan kauhistuneena kauemmaksi sisimpäni likasangosta. En todellakaan halua tulla samanlaiseksi kuin Salieri!

Amadeus pysäytti minut tosissani pohdiskelemaan lahjakkuutta ja kateutta. Kateus on yhtä vanhaa kuin ihmissuku, ja kateuden alueella olemme varmasti kaikki luontaisia lahjakkuuksia. Mutta ehkä on viisasta kurkistaa näihin likasankoihimme vasta sen jälkeen, kun olemme ensin tutkailleet aarrekammioitamme, niitä ihan oikeita lahjojamme. Kun kaivelen muistilokeroistani asioita, joita olen erilaisilla lahja- ja itsensä löytämis -kursseilla oppinut, mieleeni nousee ensinnäkin, että nimensä mukaisesti lahja on lahja, sitä ei voi ansaita. Sen saadakseen ei voi käydä kauppaa eikä tehdä sopimuksia. Se vain annetaan. Muutenhan se ei ole enää lahja, vaan palkkio, maksu, laina, lahjus tai jokin muu vastaava. Toiseksi, aika moni meistä on varmasti huomannut, että lahja tuottaa huomattavasti enemmän iloa, kun sitä käytetään paitsi omaksi iloksi myös toisten iloksi ja avuksi. Ja ilo vain lisääntyy, kun alkaa rohkaista myös muita ja antaa heille heille tilaa käyttää omia lahjojaan. Näin kaikki voittavat. Mikä harmi, ettei Löydä lahjasi -kursseja ollut keksitty vielä Salierin elinaikana, niistä olisi varmasti ollut hänellekin paljon hyötyä.

Entä kateus sitten? Kateus on kuin musta aukko, joka imee sisäänsä kaiken. Kaiken ilon, kaiken värin, kaiken luovuuden, kaiken elämän, sekä minusta itsestäni että ympäriltäni. Kateellinen ihminen on niin paljon vähemmän kuin hän voisi olla ja surullisen usein vaikuttaa samaa myös muissa. Kuinka erilainen tarina meillä olisikaan ollut katsottavanamme, jos kateus ei olisi myrkyttänyt ja näivettänyt Salierin sisintä. Ja kuinka erilainen voikaan oma loppuelämämme olla, jos viimeistään nyt kiskaisemme kateuden myrkkyteräisen tikarin pois kyljestämme. On niin paljon helpompi hengittää ja kevyempi astella, kun sydän saa sykkiä vapaana. Ja kun tikarin terä ei enää myrkytä sydäntämme, myös sinne kätketyt lahjat saavat vapaasti puhjeta esiin.

Salierin sydämessä myrkky saa vaikuttaa loppuun asti. Hänen ilkeä suunnitelmansa onnistuu, Mozart tuhoutuu. Mutta niin tuhoutuu myös Salieri, vaikka saakin elää vanhaksi. Kateuden lisäksi syyllisyys Mozartin kuolemasta alkaa piinata häntä ja purkautuu itsetuhoisena käyttäytymisenä. Hänet suljetaan mielisairaalaan, joka toimii karmaisevana kuvana siitä sisimmän vankilasta, johon kateus ja katkeruus on sulkenut hänet ja jossa hän tulee viettämään loppuelämänsä. Mutta samaan aikaan Amadeus - näin ainakin haluan uskoa - viettää iloista juhlaa Taivaassa Jumalansa läheisyydessä ja niiden sävelten alkulähteillä, joilla hän lyhyen maanpäällisen elämänsä aikana sai tuottaa iloa ihmisille. Ja hänen lahjansa, hänen musiikkinsa jatkaa soimistaan ja rikastuttaa elämäämme täällä yhä edelleen.

The Deep End

97 minuuttia, valmistusvuosi 2001. Ohjaus Scott McGehee ja David Siegel

The Deep End -elokuvan tapahtumapaikkana on Tahoe Kaliforniassa. Järviä, kallioita ja mäntymetsää -  idyllinen ympäristö, niin kovin samankaltainen kuin meidän omat, kotoisat maisemamme. Mitään pahaa ei luulisi tällaisessa paikassa tapahtuvan. Mutta tapahtuupa sitten kuitenkin.

Margaret Hall (Tilda Swinton) elää perheenäidin kiireistä elämää kodikkaassa talossa järven rannalla pitäen huolta kolmesta lapsestaan ja miehensä ikääntyvästä isästä. Perhe on varakas ja äiti kotona - varmasti myös siksi, että isää ei kotona juuri näy. Thomas Hall on merikapteeni ja on elokuvan alkaessa jälleen ohjailemassa laivaa jossakin päin maailman merillä. Häneen pidetään yhteyttä sähköpostitse ja harvoin onnistuvien puhelujen välityksellä.

Perheen vanhin poika, 17-vuotias Beau (Jonathan Tucker) on joutunut hankaluuksiin tutustuttuaan Darby Shaw -nimiseen yökerhonomistajaan (suorastaan niljakkeinen Josh Lucas). Darbyn kaltainen mies ei ole seuraa, jota Margaret pojalleen kaipaisi. Miehen kiinnostus poikaa kohtaan ei myöskään ole pelkästään toverillista, vaan suhde on edennyt suuntaan ja asteelle, jota äiti on jo osannut aavistella ja pelätä. Margaretin pyynnöistä ja lahjontayrityksistä huolimatta Darby ei suostu pysymään erossa Beausta, vaan tulee salaa tapaamaan tätä samana iltana. Seuraa riita, ja sattuu onnettomuus, jossa Darby menettää henkensä. Seuraavana aamuna Margaret löytää ruumiin kotirannastaan, laskee nopeasti yhteen yksi ynnä yksi ja päättelee Beaun tappaneen miehen. Sekunnin murto-osassa äiti tekee päätöksen suojella poikaansa ja alkaa siivota ja peitellä tapahtuman jälkiä.

Margaret on nainen, joka on olosuhteiden pakosta oppinut navigoimaan perhettään yksin, mutta tällaiseen ahdinkoon hän ei ole vielä koskaan joutunut. Jääkaappini ovessa on magneetti, jonka ostin kerran rohkaisuksi itselleni. Siinä sanotaan näin: "Nainen on kuin teepussi. Et tiedä, kuinka vahva hän on, ennen kuin hän joutuu kuumaan veteen." Tämä pitää todella paikkansa Margaretin kohdalla. Hän osoittautuu suorastaan sairaan vahvaksi. Välillä tämä nainen on aivan kauhuissaan, mutta toimii kuitenkin kuin autopilotilla suojellakseen perhettään. Pelko antaa hänelle voimaa, ja hän pystyy siirtämään elottoman ruumiin veneeseen, ajamaan sen järvelle ja pudottamaan sinne - kaiken tämän aivan yksin aamun varhaisina tunteina. Hetken hän on jo antamassa itselleen luvan romahtaa, mutta sitten hän muistaa: rannassa on vielä siivottavaa. Palattuaan rantaan hän huomaa Darbyn auton olevan talon edessä. Se pitää ajaa nopeasti pois. Mutta missä ovat avaimet? Virtaviivainen urheiluauto tuntuu ivaavan Margaretin hätää: "Take the plunge. The Deep End", kirkuu auton rekisterikilpi. Ei auta muu kuin palata takaisin järvelle ja sukeltaa hyiseen veteen kopeloimaan avaimet kuolleen miehen taskusta. Margaret selviytyy tästäkin. Ajettuaan sitten auton kaupunkiin hän muistaa vielä pyyhkiä sormenjälkensä ratista. Ja sitten onkin aika palata kotiin lähettämään lapset kouluun.

Katsoja tietää, että Darbyn kuolema on onnettomuus, ja toivoo loppuun asti, että totuus valkenisi Margaretillekin. Miksi hän ei voi kysyä asiaa pojaltaan suoraan? Miksi hän ei kutsu poliisia paikalle ruumiin löydettyään? Margaret kuitenkin vaikenee ja valitsee toimia oman oletuksensa ja pelkonsa ajamana. Valinta ei varmasti ole moraalisesti oikea ja osoittautuu naiselle itselleen äärettömän raskaaksi kestää, mutta jollakin tavalla ymmärrän häntä. Pystyn samastumaan Margaretin tuskaan äitinä. Hän on kuin leijonaemo puolustamassa pentuaan. Hän on myös nainen, jonka on kiperässä tilanteessa pakko pärjätä yksin. Miehensä hän yrittää tavoittaa puhelimitse, siinä kuitenkaan onnistumatta. (Itse asiassa edes Thomasin ääntä ei elokuvassa milloinkaan kuulla. Hän on vain nimi, joka jatkuvasti mainitaan, mutta itse henkilöä ei milloinkaan nähdä.) Läheisiä ystäviä ei Margaretilla tunnu olevan. Ainoa lähellä oleva aikuinen on appiukko Jack (Peter Donat), joka on oikeastaan kuin perheen neljäs lapsi. Hänen elämänsä pyörii hänen oman itsensä ja omien vaivojensa ympärillä, eikä hän juurikaan ole kiinnostunut siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ja siellä todellakin tapahtuu. Koettelemus ei suinkaan ole ohi, vaan seuraavaksi näyttämölle ilmestyy kiristäjäkaksikko, jolla on hallussaan paljastava videonauha Darbyn ja Beaun suhteesta. He uhkaavat toimittaa videon poliisille, elleivät saa vaatimaansa rahasummaa. Margaret yrittää epätoivoisesti hankkia rahat soittelemalla pankkeihin ja piipahtelemalla kaupungissa yrittämässä saada kiinnitystä taloon ja lopulta panttaamassa korunsa ja vihkisormuksensa. Pyykit ja ruoat hoituvat siinä ohessa yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, perheen ollessa autuaan tietämätön äidin puuhista.

Vatsaani alkaa suorastaan kiristää, kun seuraan tämän naisen ahdinkoa. Miten hän muita suojellakseen pitää kaiken pinnan alla ja on itse samalla koko ajan katkeamispisteessä. Margaret on kuin kala perheen akvaariossa. Se on koko ajan näkyvissä, ja sen liikkeitä voi seurata, kun se kulkee tutuilla reiteillään. Mutta samanaikaisesti se elää kuitenkin omaa, salattua elämäänsä omassa hiljaisessa maailmassaan, eikä kukaan tiedä, mitä sen sielun sopukoissa oikeastaan liikkuu. Tapa, jolla Margaret pitää kulissit pystyssä ja muut perheenjäsenet turvallisessa tietämättömyydessä siitä mitä ympärillä ja hänen sisällään tapahtuu, tuntuu jollakin tavalla tutulta. Omassa elämässänikin on ollut aikoja, jolloin olen ollut ahdistuksesta tai surusta sairas, mutta on ollut vaan pakko jaksaa ja yrittää käyttäytyä normaalisti. Lasten tähden. Perheen tähden. Pakkotilanne antaa voimia ja kestävyyttä ja turruttaa tunteet. Sitä vaan jaksaa ja jaksaa. On hoidettava ruoanlaitto ja pyykki ja tuettava perhettä, vaikka tuntuu siltä, että maailma on romahtamaisillaan. Millaista onkaan olla aikuinen ja äiti, kun tekisi mieli heittäytyä lattialle kuin pieni lapsi ja alkaa kirkua, mutta ei voi!

Mutta jossain vaiheessa meille kaikille tulee hetki, jolloin on pakko saada puhua tuska ulos. Ja tuo hetki tulee Margaretillekin. Yllättäen hän huomaa purkavansa sydäntään Alekille (Goran Visnjik), toiselle kiristäjistä. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, heidän välilleen on syntynyt jonkinasteinen läheisyys ja luottamus. Alek päättää luopua vaateistaan ja yrittää saada rikostoverinsakin tekemään samoin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta mies valitsee suojella Margaretin perhettä uhraamalla itsensä. Tähän tarinaan pelastava ritari ilmestyy siis aika yllättävässä hahmossa.

Kun jännitys on lauennut  ja uhka perheen yltä väistynyt, Margaret makaa luhistuneena vuoteessaan Beaun yrittäessä kömpelösti lohduttaa äitiään. Pinnan alle on kuitenkin kätketty niin paljon, että he eivät pysty puhumaan avoimesti. "En tiedä mitä sanoa", Margaret sopertelee. "Älä sano mitään, minun ei tarvitse tietää, ei se ole tärkeää", vastaa poika. Toisaalta nämä sanat ovat armolliset ja vapauttavat. Mutta eikö Beau toisaalta tee äidilleen karhunpalveluksen antamalla tälle edelleen luvan jatkaa tuhoisaa vaikenemistaan?

Ja tässä hetkessä perheen isä sitten vihdoin astuu näyttämölle, tosin vain puhelimen välityksellä.  "Äiti, isä soittaa!", huutaa teini-ikäinen tytär alakerrasta. Tähän elokuva päättyy, eikä meille näytetä, pystyykö Margaret kokoamaan itsensä ja puhumaan miehensä kanssa. Ja jos pystyy, emme tiedä, mitä hän tälle kertoo. Pahoin pelkään kuitenkin, että hän sanoo, että kotona on kaikki hyvin ja ettei mitään erikoista ole tapahtunut… Margaret on kuin tuo syvä vesi, johon elokuvan nimi viittaa. Syvyys, johon on vajonnut paljon asioita. Salaperäinen maailma, jonne muut eivät näe. He näkevät vain veden tyynen ja kirkkaan pinnan, mutta syvyyteen haudattuna on ääneen lausumattomia sanoja, kysymättä jääneitä kysymyksiä ja tukahdutettuja avunhuutoja.

Jos nyt jotakin Margaretin tarinasta voimme oppia, niin ainakin sen, että todellisten, merkityksellisten asioiden sanominen ääneen voi olla todella pelottavaa. Ja kuitenkin se on meille ihmisille annettu keino, jolla voimme ainakin yrittää tehdä itsemme syvällä tavalla ymmärretyiksi ja myös ymmärtää toisia. Mielellään jo vähän ennen kuin olemme siinä pisteessä, että maljamme alkaa vuotaa yli (eikä siis missään positiivisessa merkityksessä), asioista on puhuttava rehellisesti, oli se kuinka pelottavaa tahansa. Eiköhän Sananlaskujen kirjoittajan oivallus päde tähänkin tilanteeseen. Hän kun on sanonut, että oikeaan aikaan sanotut sanat ovat arvokkaita kuin kultaomenat hopeamaljassa.

Cast away - Tuuliajolla

138 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Robert Zemeckis

"Kuulkaa nyt te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu." Aika tulipalonkatkuista tekstiä näin heti alkuun, mutta tätä elokuvaa katsellessani nämä sanat Jaakobin kirjeestä nousivat väistämättä mieleeni. Me suunnittelemme, mutta emme voi tietää, toteutuvatko suunnitelmamme. Me emme tiedä, mikä meitä kulman takana odottaa.

Ei tiennyt Chuck Norriskaan (Tom Hanks), mies, jonka elämä oli tavoitteellista, tehokasta ja sekunnin tarkkuudella ajoitettua. Kunnianhimoisena pyrkimyksenään pitää FedExin postitoimitukset nopeimmassa mahdollisessa aikataulussa hän kiertää ympäri maailmaa kouluttamassa yrityksen paikallista työvoimaa. Jouluna hän nauttii iloisen ja runsaan aterian perheensä parissa ja kiirehtii sitten taas työmatkalle. Viime töikseen lentokentällä hän antaa tyttöystävälleen Kellylle  (Helen Hunt) joululahjaksi kihlasormuksen ja lupaa palata uuden vuoden aatoksi hänen luokseen.

Ja sitten kulman takaa tulee jotakin yllättävää. Omat suunnitelmat häviävät kuin se savu, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Lentokone, jolla hän matkustaa, putoaa jonnekin Tyyneenmereen. Muut koneessa olijat menettävät henkensä, mutta Chuckin henki säästyy kuin ihmeen kautta. Kumiveneessä retkottaen hän ajautuu asumattoman saaren rantaan, josta tulee hänen kotinsa seuraaviksi vuosiksi. Miehen elämä saarella on kuin Selviytyjät- kisaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ketään ei tosin voi äänestää ulos, sillä hän on saarella ypöyksin ja yksin hänen täytyy myös selvitä. Robinson Crusoen lailla hän oppii kaikki välttämättömät taidot, joita henkiinjäämiseen tarvitaan. Tätä kaikkea on kiehtovaa seurata -  ja samalla kiittää onneaan siitä, ettei itse ole joutunut vastaaviin olosuhteisiin.

Kellyn valokuvaa katsellen Chuck kuuntelee aaltojen pauhua ja merkitsee päivien kulun kallioseinämään raapustamillaan viivoilla. Mies, jolle täsmällisyys on ollut kaikki kaikessa ja sekunnit ja minuutit ajan tärkeimpiä yksiköitä, on nyt pakotettu tarkkailemaan ajan kulkua auringon nousun ja laskun mukaan. Haaveet saarelta pois pääsemisestä ovat kilpistyneet valtaviin maininkeihin, jotka lyövät rantaan ja paiskaavat armotta hänen kumiveneensä takaisin rantaa kohti. Ja niin miehellä, joka on ollut tunnettu tiukasta tavoitteellisudestaan ja tehokkuuden vaatimuksestaan, on nyt ainoana tavoitteenaan hengissä pysyminen.

Kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ajautuu jostakin irronnut metalliovi. Aikansa sitä katseltuaan Chuckilla alkaa raksuttaa: ovi voisi toimia purjeena. Purje auttaisi häntä pääsemään rantaan iskeytyvien aaltojen yli avomerelle. Hän voisi rakentaa lautan ja päästä pois saarelta ja pelastua. Jos olet nähnyt leffan, tiedät, että niin myös tapahtuu, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Pörröhiuksineen ja risupartoineen alkuasukkaan näköiseksi muuttunut, ruskeaksi paahtunut ja solakaksi jäntevöitynyt FedExin toimihenkilö ajelehtii lautallaan avomerellä, kunnes ohi ajava laiva poimii hänet turvaan ja vie jälleen sivistyksen pariin. Hän on kuin kuolleista herännyt, sillä kotona on jo vietetty hänen hautajaisiaan. Kukaan ei uskonut hänen enää palaavan.

Teemoja pohdiskeltavaksi löytyisi tästä selviytymistarinasta vaikka kuinka paljon. Elämän hauraus ja omien suunnitelmiemme katoavaisuus. Ihmisessä oleva kiihkeä henkiinjäämisvietti, joka pakottaa yrittämään viimeiseen asti. Muutos, joka raivokkaan tehokkaassa, elämän ongelmiin nopeita patenttiratkaisuja tarjoavassa miehessä tapahtuu, kun hän viettää muutaman vuoden yksin autiolla saarella. Kipeänsuloinen jälleennäkeminen rakastetun kanssa tilanteessa, jossa rakkaus ei ole kadonnut mihinkään, mutta elämä on pakottanut tekemään valintoja, jotka tekevät yhteisen tulevaisuuden mahdottomaksi. Elämän näennäinen sattumanvaraisuus, joka näkyy siinä, miten Chuck jostakin syytä päättää jättää avaamatta yhden turmakoneesta rantaan ajautuneista postipaketeista. Ja miten paketin palauttaminen takaisin sen lähettäjälle näyttäisi sitten avaavan aivan uusia näköaloja miehen tulevaisuuteen...

Kuitenkin tällä katselukerralla erityisesti kaksi seikkaa puhuttelivat minua. Ensinnäkin Wilson, epäilemättä maailman kuuluisin lentopallo, joka kuoriutuu esiin eräästä postipaketista. Kuin luolamiehet aikanaan Chuck saa inspiraation tehdä taidetta ja maalaa pallolle kasvot. Ja äkkiä hän ei olekaan enää yksin, hänellä on seuranaan Wilson! Meillä ihmisillä on tarve saada jakaa elämäämme, puhua jonkun kanssa ja saada vastakaikua ajatuksillemme. Ja ellei ketään ole, me kehitämme jonkun. Lapsena lelut voivat toimia juttukavereina, tai mielikuvituskaverit, jotka ovat lapselle yhtä todellisia kuin todelliset ihmiset. Aikuiset juttelevat lemmikkieläimilleen. Tai puhuvat itsekseen, niin kuin minäkin kauhukseni huomaan yhä useammin tekeväni. Chuckinkin elämä saarella alkoi luistaa selvästi paremmin sen jälkeen, kun Wilson lyöttäytyi hänen seuraansa.

Onkin suorastaan hellyttävää seurata Chuckin ja Wilsonin suhteen kehittymistä ja sitä, miten syvästi tämä aikuinen mies kiintyy pallokaveriinsa. Itseäni Wilsonin ja Chuckin ystävyys kosketti erityisesti myös sen vuoksi, että minullakin oli joskus oma wilson, Siku-pallo niminen olento. Se koostui pienestä kankaisesta pallosta, jolle olin piirtänyt hymyilevät, töröhampaiset kasvot ja jonka olin kiinnittänyt hakaneuloilla paksuneuloksisiin sukkahousuihin. Sukkahousujen jalkateriin olin työntänyt kumipallot ja yläosaan sohvatyynyn pieneksi pulleaksi vartaloksi. Näin muodostui pitkäjalkainen ja paksumahainen hahmo, jolla ei ollut käsiä eikä kaulaa, mutta joka vaikutti silti varsin inhimilliseltä ja elävältä. Vaikka en ollut enää ihan pieni tyttö Siku-pallon kanssa touhutessani, silti se alkoi vaikuttaa kovin elävältä, kun sitä katseli ja otti sen mukaan istumaan kanssaan ruokapöytään. Kiusaus keskustella sen kanssa oli kova. Niin että ymmärrän Chuckia oikein hyvin. Ja Wilsoniakin.

Sitten se toinen asia, jota jäin miettimään. Kun tulee puhe autiolle saarelle joutumisesta, huomaan tätä nykyä usein pohtivani sitä, miten tuollaisiin olosuhteisiin joutunut ihminen kokee suhteensa Jumalan kanssa. Millaista olisi olla uskovana yksin autiolla saarella? Ja ellen olisi uskova sinne joutuessani, olisiko todennäköistä että tilanne olisi muuttunut sieltä pois päästessäni? Tätä ulottuvuutta ei Cast awayssa sivuttu ollenkaan, mutta uskon, että istuessaan iltaisin pilkkopimeällä rannallaan katselemassa meren ylle levittäytyvää tähtitaivasta Chuck mietti muutakin kuin seuraavan päivän ruoanhankintaoperaatioita. Minusta on myös mukava ajatella, että Taivaan Isähän se oli, joka lähetti ystävällisen valaan lähelle Chuckin lauttaa miehen viruessa sen päällä auringon porottaessa. Ei nielaisemaan miestä vatsaansa niin kuin Joonan aikanaan, vaan herättämään hänet vesisuihkullaan ja pitämään hänet näin hengissä.

Entä mitenkähän autiolle saarelle joutuminen mahtaisi vaikuttaa omaan jumalasuhteeseeni? (Olettaen tietenkin, että pysyisin saarellani hengissä kauemmin kuin yhden vuorokauden...) Olisin saarella aivan yksin: ei ystäviä, ei seurakuntaa, ei pastoreita, ei pienryhmiä, ei saarnoja joita kuunnella netistä, ei Raamattua. Vain minä ja se mitä muistiini ja sydämeeni ja henkeeni on Jumalasta ja hänen sanastaan tallentunut elämän varrella. No, tietysti saarella olisi myös Jumala itse, joka on kaikkialla Henkensä kautta. Puhuisinkohan hänelle enemmän? Ja kuulisinko selvemmin mitä hän sanoo? Olisinkohan kohta kuin Adam, joka käyskenteli paratiisissa illan viileydessä Jumalan seurassa ja keskusteli hänen kanssaan? Ehkä ainakin huomaisin muistavani Raamattua ulkoa enemmän kuin uskoinkaan muistavani. Ehkä henkeni aktivoituisi purkamaan ulos sinne tallentunutta aineistoa tilanteessa, jossa mitään ulkopuolisia tallenteita ei olisi. Ja kyllähän karu totuus on, että vaikeuksia ja haasteita saarellani olisi niin paljon, että se yksinkertaisesti pakottaisi olemaan tosi tiiviissä yhteydessä ylöspäin, ilman sen ylevämpiä hengellisen kasvun tavoitteita.

Entä sitten se puoli asiasta, että hyvin, hyvin usein Jumala rakastaa ja rohkaisee, lohduttaa ja neuvoo, opettaa ja kehottaa meitä toisten ihmisten kautta? Juuri siksihän esimerkiksi seurakunta parhaimmillaan on niin mahtava juttu. Saattaa olla, että tilanteessa, jossa saarellani ei olisi muita ihmisiä, päätyisinkin ehkä perustamaan oman, hiukan omalaatuisen "seurakunnan". Ehkä ennen pitkää löytäisin itseni tekemästä kookospähkinöistä lisää Wilsonin kaltaisia hahmoja, joiden kanssa voisin pitää jumalanpalveluksia. Ehkä jakaisin seurakuntani pienryhmiinkin. Hyi hyi, harhaoppistako? Ehkä, mutta extreme-olosuhteissa kaikki keinot järjissä pysymiseen lienevät sallittuja, Taivaan Isäkään tuskin niille otsaansa rypistäisi. Luulen, että hän saattaisi olla ihan mielellään mukana tällaisessakin, aikasmoisen sekalaisessa seurakunnassa.

Ehkäpä sitä joskus tarvitsisi tällaisen autio saari -kokemuksen, että osaisi vielä enemmän olla kiitollinen niistä ihmisistä, joita omaan elämänpiiriin on annettu. Vaikkei yhteiselo toisten kanssa aina pelkkää juhlaa olekaan, niin onhan se kuitenkin mahtava juttu, että seuranamme ruokapöydässä ja vieressämme kirkonpenkissä istuu eläviä ihmisiä eikä Wilsoneita, Siku-palloja tai kookospähkinöitä.

The Descendants

110 minuuttia, valmistusvuosi 2011. Ohjaus Alexander Payne

Ensi sunnuntaina vietämme isänpäivää, joten onnittelut jo etukäteen kaikille isille! Olette tosi tärkeitä ihmisiä tosi vaativassa tehtävässä. Teemaan sopivasti tämän viikon elokuvamme kertoo erään isän tarinan.

"Henkilökohtaisia asioita ei kerrota vieraille", ojentaa Matt King (George Clooney) tytärtään elokuvan The Descendants alkupuolella. Eipä tiedä Matt näin sanoessaan, että joutuu vielä pyörtämään sanansa, ennen kuin elokuva on päätöksessään. Matt on mies, joka on aina halunnut tulla toimeen omillaan ja antaa lapsilleen mallin rehellisestä työnteosta. Asian varjopuoli on se, että asianajotoimistossaan töitä paiskiessaan hän on samalla väistämättä laiminlyönyt perhettään. Hän on vieraantunut tyttäristään, 17-vuotiaasta Alexista (Shailene Woodley) ja 10-vuotiaasta Scottysta (Amara Miller), eikä myöskään ole hoitanut suhdettaan vaimoonsa Elizabethiin (Patricia Hastle).

"Perheen asioista ei puhuta muille", lukee siis Kingin perheen huoneentaulussa, mutta useimmista asioista ei tässä -  niin kuin ei monessa muussakaan perheessä - puhuta myöskään perheen sisällä. Ei vain ole ollut aikaa, kykyä, eikä ehkä haluakaan oikeasti kohdata toinen toistaan. Havaijin saaristo on elokuvassa paitsi sen tapahtumapaikka, myös kuva Kingin perheestä. Hekin ovat kuin saaristo, miettii Matt: kaikki samaa kokonaisuutta, mutta silti erillisiä ja yksinään ja ajautumassa hiljalleen kauemmaksi toisistaan. Eikä laajempi suku tarjoa läheisyyttä yhtään sen enempää. Mattin appi on lukkiutunut omaan ihannekuvaansa tyttärestään ja syyttämään vävyään siitä, että tämä on laiminlyönyt vaimoaan. Anoppi taas on dementikko, joka ei edes muista, että hänellä on Elizabeth-niminen tytär.

Mitä sitten ovat ne henkilökohtaiset asiat, joista ei olisi saanut puhua vieraille? Perheen äiti on joutunut moottoriveneonnettomuuteen ja vaipunut sen seurauksena koomaan. Hän makaa sairaalassa, jossa hänen elintoimintojaan pidetään yllä keinotekoisesti, ja läheiset uskottelevat toisilleen, että hän vielä jonakin päivänä herää. Kunnes lääkäri sitten kertoo Mattille karun totuuden: "Elizabeth ei palaa koskaan ennalleen, hänen tilansa huononee koko ajan, ja hänet on irrotettava koneista." Mattia kehotetaan kertomaan tilanteesta sukulaisille ja ystäville ja antamaan heille mahdollisuus sanoa Elizabethille hyvästi.

Mattin pitkä taistelu murtumista vastaan alkaa tästä hetkestä. Mieluiten hän pitäisi uutisen vain omana tietonaan, mutta ymmärtää kyllä, että asiasta on ennen pitkää kerrottava muillekin. Tuekseen hän hakee Alexin kotiin sisäoppilaitoksesta ja kertoo tälle totuuden äidin tilasta. Miehen taakka tulee kuitenkin entistä raskaammaksi, kun hän saa tyttäreltään kuulla, että äidillä on ollut suhde toiseen mieheen ja että hän oli ollut aikeissa hakea avioeroa. Näin jälleen kerran tragedian myötä aletaan vetää verhoa pois asioiden päältä, joista ei siihen asti ole puhuttu. Perheen ilmapiiri on jo pitkään ollut sairas. Nyt heidät kaikki on pysäytetty rajulla tavalla, ja näyttää väistämättömältä, että tilanne ei voi jatkua entisellään.

Tapahtumien edetessä Kingin perheeseen alkaakin puhaltaa raikas tuuli, joka laittaa elämän ja arvot uuteen järjestykseen. Perheeseen kuulumattomat, vieraat ihmiset auttavat Mattia ja tyttöjä näkemään asioita uudella tavalla. Heidät suorastaan pakotetaan kohtaamaan vaikeitakin asioita ja pääsemään näin lähemmäksi toisiaan. Mukaan kuvaan ilmestyy ensinnäkin Alexin ystävä Sid (Nick Krause), nuorimies, jonka kasvoille näyttää pysyvästi jääneen juuri unesta heränneen ihmisen hiukan pöllämystynyt, vielä unimaailmoissa viipyilevä ilme. Unisesta ulkomuodostaan huolimatta Sid seuraa tilanteita tarkasti ja pukee havaintojaan sanoiksi terävästi ja raadollisen rehellisesti. Hän rikkoo kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä ja ylittää reviirirajat mennen tullen tallustellessaan perheen ja suvun ihmissuhdeviidakossa. Heti ensitapaamisesta lähtien Matt tuntee Sidia kohtaan voimakasta vastenmielisyyttä, ja pojan jatkuva läsnäolo perheen elämässä sotii hänen periaatteitaan vastaan. Mutta joskus tarvitaan kirurgin parantavaa veistä, kun muu ei enää auta, ja yllättäen juuri teräväkielinen ja totuuksia töksäyttelevä Sid osoittautuukin ihmiseksi, joka ymmärtää Mattia ja puolustaa häntä.

Perhe saa kokea myös toisen parantavan ulkopuolisen kosketuksen. Matt on etsinyt käsiinsä miehen, jolla on ollut suhde Elizabethin kanssa, ja haluaa antaa myös hänelle mahdollisuuden sanoa naiselle hyvästi. Miehen sijasta sairaalaan saapuukin yllättäen tämän vaimo, Julie (Judy Greer). "Elizabeth, minun täytyy antaa sinulle anteeksi, vaikka minun pitäisi vihata sinua", sopertaa Julie itkunsa seasta. Sanat ovat kuin suoraan anteeksiantamisen oppikirjasta. Juliella jos kellä olisi hyvä syy vihata Elizabethia, mutta hän haluaa valita toisin, ja hänen valintansa näyttää koskettavan Mattia syvästi. Näin Elizabeth, nainen, jonka elämänliekki on hiipumassa lopullisesti, kuljettaa tapahtumia eteenpäin kooten ihmisiä yhteen ja muuttumaan vuoteensa vierelle. Koomassa makaavalle vaimolle ja äidille on nyt helppo purkaa vuosien varrella kertyneet kiukut ja katkeruudet. Ja kun ne on saatu tieltä pois, löytyvät myös kiintymyksen ja kaipauksen tunteet. Näin käy myös Mattille. Koko elokuvan ajan hän on näyttänyt olevan itkuun purskahtamaisillaan, ja kun itku sitten vihdoin tulee, on se suuri helpotus - myös katsojalle. 

The Descendants  -elokuvassa minua puhuttelee erityisesti suljetun perhepiirin teema. Haluamme mielellämme ajatella perhettä aina lämpimänä, rakkaudellisena yhteisönä, joka idyllisimmillään esiintyy entisajan aapiskirjan sivuilla. Siksi voi olla tosi vaikea myöntää, että perhe saattaa olla myös todella ummehtunut ja sairas paikka. Ja se, että kaikki asiat yritetään tiukasti pitää vain perheen sisällä, on varmasti saanut aikaan useampia onnettomia elämiä kuin uskallan edes ajatella. Revittäisiinkö jo vihdoinkin alas seiniltä kaikki ne huoneentaulut, joissa julistetaan, että perheen asioista ei pidä puhua muille! Onneksi näyttäisi siltä, että Kingin perheen seiniltä niitä on jo alettu ottaa pois. Jälkipolvien tulevaisuus näyttää siis valoisammalta.

Tosi koskettavaa on myös Mattin epävarmuus hänelle yhtäkkiä langenneessa isän ja ainoan vanhemman roolissa. Lapset ovat jääneet hänelle etäisiksi, ja se mitä teini-ikäisen ja varhaismurrosikäisen tytön sisällä liikkuu on hänelle ylipäätään suuri mysteeri. Hän rakastaa lapsiaan, mutta ei tunnu koskaan löytävän oikeaa tapaa ilmaista sitä heille. Oli oikeastaan tosi lohdullista seurata Mattia tyttäriensä pyörityksessä ja kasvatuksen ammattilaisten nuhdeltavana. Ihanaa, että on joku muukin, joka ei osaa olla viisas ja kypsä kasvattaja, vaan on ihan pallo hukassa suurimman osan aikaa!  Mattin hahmo poikkeaa aika lailla muista rooleista, joita George Clooney on näytellyt. Yleensähän olemme tottuneet näkemään, miten hän tyynellä, vastustamattomalla charmillaan, terävällä älyllään ja puhetaidollaan selvittää tilanteen kuin tilanteen. Ehkä juuri siksi Matt kaikessa inhimillisyydessään ja epävarmuudessaan on niin koskettava. 

Elokuvan sanoma on yllättävän rohkaiseva. Suurenkaan menetyksen ei tarvitse merkitä kaiken loppua, vaan se voi olla jonkin uuden alku. Kingin perheessä äidin kuolema yhdistää isän ja tyttäret uudella tavalla, läheisemmiksi kuin koskaan. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Matt ja tytöt ovat yhdessä arkisessa, rennossa hetkessä, josta välittyy läheisyys ja lämpö. Heidän on hyvä vain olla yhdessä, sanoja ei tarvita. Toisaalta sanomattomat sanat ja lausumattomat lauseet eivät enää ole muurina heidän välillään, ja kiireetön läsnäolo luo nyt tilan, johon painaviakin sanoja voi tarvittaessa lausua. Heillä on yhteiset juuret, yhteinen menneisyys ja toivoa siitä, että myös tulevaisuudessa heidän elämänsä koskettavat toisiaan läheisesti. On surullista, että tätä läheisyyttä tuskin olisi syntynyt ilman äidin kuolemaa. Mutta samalla on lohdullista tietää, että joskus menetyksestä voi nousta esiin uutta elämää, jotakin sellaista hyvää, jota ilman tuota menetystä ei koskaan olisi saatu kokea. Antakoon se toivoa meille kaikille.

Rabbit Hole

91 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus John Cameron Mitchell

Tämän viikon lopulla vietämme pyhäinpäivää, jolloin erityisesti muistamme poisnukkuneita rakkaitamme. Myös tämän viikon elokuva liikkuu noissa tunnelmissa. Se kertoo avioparista, joka on menettänyt ainoan lapsensa, ja heidän suruprosessistaan.

Halusin tällä kertaa tutustua myös elokuvan taustoihin, koska aihe on niin vaikea ja herkkä, että siitä ei ole aivan helppoa tehdä elokuvaa. Rabbit Hole perustuu David Lindsay-Abairin samannimiseen näytelmään. Tämä palkittu näytelmä syntyi, kun kirjailija opettajansa rohkaisemana alkoi kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään pelotti. Kahden lapsen isänä hän päätti kirjoittaa lapsen menettämisestä, koska se on jokaisen isän ja äidin suurin pelko. Käsikirjoitus puhutteli ohjaaja John Cameron Mitchelliä, jonka pikkuveli oli kuollut Johnin ollessa 14-vuotias, ja joka koki perheensä edelleen olevan toipumassa menetyksestä.

Jos elämäsi tarinaan liittyy lapsen menettäminen, voit varmasti löytää tästä elokuvasta monia tuttuja ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Ja koska jokainen meistä on todennäköisesti jossakin elämänsä vaiheessa menettänyt jonkun läheisensä, elokuva voi koskettaa meitä kaikkia. Kristittyinä meille on annettu aivan valtava iankaikkisen elämän lupaus ja toivo, ja me tiedämme, että kuolema ei ole kaiken loppu, mutta meidän on silti tärkeä antaa itsellemme lupa surra. Olemme vain ihmisiä, ja läheisen menettäminen rusikoi sisintämme ankaralla kädellä. Sellaisen kokemuksen läpi ei kukaan meistä tule muuttumatta. Rabbit Holen kaltaisten elokuvien kautta voi kohdata ja käydä läpi tunteita, joita menetykseen liittyy.

Elokuvan alkaessa Beccan (Nicole Kidman) ja Howien (Aaron Eckhart) 4-vuotias Danny-poika on kahdeksan kuukautta aikaisemmin jäänyt auton alle kotitalonsa editse kulkevalla tiellä. Pariskunta yrittää jatkaa elämäänsä talossa, jossa kaikki muistuttaa heitä menetyksestä. Elokuva kuvaa sitä, miten eri tavalla ihmiset surevat ja miten vaikea on antaa toiselle lupa surra omalla tavallaan. Siinä missä Howie haluaa yhä uudestaan katsella puhelimeensa tallettamansa videopätkän pojastaan, Becca haluaa kerätä pois näkyviltä kaiken, mikä muistuttaa häntä Dannysta. Hänen piinattu mielensä näkee pojan jokaisen päivän jokaisena hetkenä ilman näitä muistutuksiakin. Howie haluaa käydä sururyhmässä, jossa lapsensa menettäneet vanhemmat jakavat tuntojaan, mutta se ei ole Beccan juttu. Hän ei halua avautua ajatuksistaan ja tunteistaan muille, eikä halua tulla "ammattimaiseksi rypijäksi", kuten hän ryhmäläisiä nimittää. Howie haluaisi myös, että he vähitellen alkaisivat taas tavata ystäviään ja palaisivat normaaliin elämään. Beccasta ajatus tuntuu mahdottomalta. Entinen on peruuttamattomasti poissa, ja hän uskoo, ettei mikään enää koskaan voi olla normaalia, saati sitten hauskaa.

Suru uhkaa näin ajaa puolisot erilleen toisistaan. Howie jatkaa sururyhmässä käymistä ja lähentyy Gabbyn (Sandra Oh) kanssa, joka myös käy ryhmässä yksin. Becca taas saa lohtua tutustuessaan onnettomuusautoa ajaneeseen Jasoniin (Miles Teller). Pojan kanssa hän voi puhua onnettomuudesta, kun Howien kanssa se on mahdotonta, koska he pelkäävät keskustelun vain avaavan haavoja ja käynnistävän toinen toisensa syyttelemisen. Elokuvan nimi Rabbit Hole juontuu Jasonin piirtämästä sarjakuvasta. Se kertoo tiedemiehestä, joka löytää kaninkolon tapaisia aukkoja, joiden kautta pääsee rinnakkaisiin todellisuuksiin. Tiedemies kuolee, ja hänen poikansa lähtee etsimään häntä kaninkolojen kautta. Poika löytääkin isänsä, mutta erilaisen version hänestä. Sarjakuva kiehtoo Beccaa. Tässä maailmassa on siis vain surullinen versio hänestä, ja on muita todellisuuksia, joissa hänen muilla versioillaan menee hyvin. "Jossain tuolla olen onnellinen", miettii Becca. Ajatus lohduttaa häntä ja auttaa häntä suuntautumaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Yhteys puolisoiden välille löytyy lopulta jälleen, ja he alkavat ottaa varovasti askeleita eteenpäin yhdessä.

Howien ja Beccan suruprosessi on koskettavaa katsottavaa, mutta Beccan äiti (Dianne Wiest) on minusta kuitenkin elokuvan kiinnostavin henkilö. Hän ymmärtää tyttärensä surun ja näkee, miten tämä kärsii. Hänenkin elämäänsä liittyy lapsen menettäminen, Beccan veli on näet kuollut vuosia aikaisemmin. Menetyksen kipu on edelleen osa tätä naista, mutta se on vain osa hänen tarinaansa, ei koko totuus hänestä. Kun hän kertoo elämästään, hänen silmissään ei ole vain kyyneleitä, vaan myös huumorin pilkettä. Huumori voi kyllä olla vähän mustanpuhuvaa, mutta naurun avulla elämän sietämättömän painavat taakat on kevyempi kantaa. Beccasta tuntuu kuitenkin, ettei äidin menetystä voi mitenkään verrata hänen omaansa: onhan pikkupojan kuolema auto-onnettomuudessa aivan eri asia kuin aikuisen pojan kuolema huumeiden yliannostukseen. Mutta äiti jaksaa odottaa ja olla saatavilla, ja pikku hiljaa luottamus ja yhteys äidin ja tyttären välille alkaa rakentua.

Joskus jostakin elokuvasta voi saada matkaevästä, joka ruokkii pitkän aikaa, ja minulle Rabbit Hole on yksi niistä elokuvista. Beccan äiti on hyvin tavallinen nainen, mutta hänellä on elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Hänen suullaan sanotaankin jotakin niin oivaltavaa, että talletin sen mieleeni heti kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Äiti lausuu nämä sanat tilanteessa, jossa Becca on vihdoin valmis kuulemaan, miten äiti on selvinnyt omasta menetyksestään. "Meneekö se koskaan pois?" kysyy Becca äidiltään. Äiti miettii hetken ja vastaa sitten. "Ei. En usko. Minulta se ei ole mennyt pois yhteentoista vuoteen. Mutta se muuttuu. Sen paino muuttuu. Jossain vaiheessa siitä tulee siedettävä. Pääset ryömimään sen painon alta pois, ja siitä tulee tulee kuin kivi, jota kannat taskussasi. Välillä jopa unohdat, että se on siellä. Mutta sitten panet jostakin syystä kätesi taskuun, etsiäksesi sieltä jotakin - ja siellä se on. Ai niin -  se. Se voi olla kauheaa. Mutta ei aina. Ei siitä pidä, mutta se on jotakin mitä sinulla on poikasi sijaan. Sitä kantaa mukanaan. Ei se mene koskaan pois. Ja se on ....oikeastaan aika hyvä niin."

Nämä sanat ovat auttaneet minua näkemään oman kipuni jonakin, jolla on rajat ja muoto ja jonka pystyy kantamaan. Mutta niin Beccan ja hänen äitinsä kuin meidän kaikkien muidenkin on kuitenkin tosi lohduttavaa saada tietää, että kyllä se vielä joskus menee pois. Menetyksen raskas, kipeä paino ei kestä ikuisesti. Kivet, joita kannamme taskuissamme, tulevat eräänä päivänä katoamaan, ja saamme huomata, että kuolleen kiven tilalla on jälleen se meidän rakkaamme, elävämpänä kuin koskaan. Beccan äidin sanat ovat viisaat, mutta haluan tällä kertaa päättää vielä lohduttavampiin ja rohkaisevampiin sanoihin. Näin kirjoittaa apostoli Paavali toisessa kirjeessään tessalonikalaisille: "Tahdomme, veljet (ja siskot), teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan." 

Toivorikasta pyhäinpäivää siis meille kaikille!

City of Angels - Enkelten kaupunki

110 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Brad Silberling

City of Angels on elokuva, josta joka katsomiskerralla toivon saavani enemmän irti kuin sitten kuitenkaan saan. Mutta jotakin se minulle puhuu, ja siksi se on päässyt mukaan myös tähän blogiin.

Elokuva kertoo nuorehkosta Los Angelesissa asuvasta sydänkirurgista, Maggiesta (Meg Ryan), joka on työssään niin taitava ja menestynyt, että leikkauksista alkaa tulla hänelle jo rutiinia. Jimi Hendrixin musiikin tahtiin vaativimmatkin operaatiot sujuvat kuin tanssi. Kunnes sitten erään rutiinileikkauksen yhteydessä potilas yllättäen kuolee. Tästä alkaa Maggien kipuilu isojen kysymysten kanssa, joita hän ei ole aikaisemmin juurikaan miettinyt. Onko ihminen todella pelkkiä soluja ja niiden välistä tilaa? Onko elämä meidän hallittavissamme, vai onko pelissä jotakin suurempaa ja enemmän? Miksi yleensä taistella ihmiselämän pelastamiseksi? Mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee? Muilta sairaalan lääkäreiltä Maggie ei juurikaan saa vastakaikua pohdinnoilleen, ja varsinkin kuolema tuntuu olevan asia, josta ei mielellään puhuta.

Näiden kysymysten keskelle saapuu - tai oikeastaan on jo siellä - Seth (Nicolas Cage), joka on enkeli. Kyllä vaan, aivan oikea enkeli, vaikka hän ei todellakaan näytä siltä mustine pitkine takkeineen ja paksupohjaisine kenkineen. Samannäköisiä enkeleitä on tuo enkelten kaupunki, Los Angeles, täynnä. Näkymättöminä he seuraavat ihmisten elämää ja vaikka eivät voikaan suoranaisesti puuttua tapahtumien kulkuun, he pystyvät läsnäolollaan ja sillä kuuluisalla enkelin kosketuksellaan rohkaisemaan ja rauhoittamaan ihmisiä. Seth ja hänen enkelitoverinsa ovat virkistävän erilaisia verrattuna monien muiden elokuvien enkeleihin, muutenkin kuin ulkoiselta olemukseltaan. Ainakin yhdessä asiassa he nimittäin ovat sellaisia kuin enkelit Raamatun mukaan ovatkin: henkiolentoja, jotka eivät ole koskaan olleet ihmisiä. Tämä elokuva ei siis syötä katsojille sitä satua, että ihmisistä tulisi kuoltuaan enkeleitä.

Enkelit eivät pysty aistimaan eivätkä tuntemaan, mutta Seth haluaisi pystyä. Varsinkin sen jälkeen, kun hän näkee Maggien ja rakastuu tähän. Suhteen eteneminen on kuitenkin melko mahdotonta aineettoman enkelin ja lihaa ja verta olevan naisen välillä. Onnekseen Seth saa eräältä aiempaa kokemusta omaavalta ystävältään vihjeen, miten asiaa voisi auttaa. Hän tekee hypyn tuntemattomaan -  ja herää ihmisenä. Itse rakkaustarina, joka tätä hyppyä sitten seuraa, ei minussa herättänyt kovinkaan suuria tunteita - ehkä siksi, että Nicolas Cage on tässä enkelin roolissaan vieläkin ilmeettömämpi kuin tavallisesti. Mutta olisihan se ollut hienoa, jos romanssi olisi voinut jatkua hiukan pidempään. Maggie saa kuitenkin vastauksia suuriin kysymyksiinsä aikaisemmin kuin itsekään olisi uskonut, ja niin pariskunnan ensimmäinen yhteinen aamupalakin jää syömättä. Puhumattakaan siitä, että olisimme saaneet nähdä, miten tämä ihmisen ja ex-enkelin yhteiselämä olisi sujunut.

Miksi tämä elokuva sitten on mukana blogissani? Se on täällä siksi, että se havahdutti minut ymmärtämään, miten valtavan hieno lahja ihmisen elämä on. Elämä ihmisruumissa kaikkine mahdollisuuksineen: voit kuulla ja nähdä, haistaa ja maistaa, koskea ja tuntea, itkeä ja nauraa, rakastaa ja vihata. Mietipä, koska olet viimeksi oikein kunnolla maistellut, miltä erilaiset syötävät maistuvat ja tunnustellut, miltä ne tuntuvat suussasi? Entä koska olet viimeksi todella haistellut hyviä tuoksuja, joita maailma on täynnä? Katsellut ja ihmetellyt kaikkea sitä kaunista, mitä ympärilläsi on? Kuunnellut tuulta, aaltoja, sadetta tai lintujen ääniä? Koska olet viimeksi oikein tuntemalla tuntenut tuulen hiuksissasi ja hiekan varpaissasi? Upottanut kätesi lemmikkisi turkkiin ja tuntenut sen lämmön ja karvaisuuden ja iloinnut eläinystäväsi kiintymyksestä ja luottamuksesta sinua kohtaan? Tai herännyt huomaamaan, kuinka valtavan rikkaita voivat olla kohtaamiset toisten ihmisten kanssa - kestivät ne sitten hetken tai vuosia? Iloinnut kyyneleestä, joka vierii poskellesi, koska sitä ei olisi ilman kiintymystä ja rakkautta, jotka synnyttävät surun ja kaipauksen?

Seth on henkiolento, jollaisia me kuolevaiset yleensä kadehdimme. Hän on näkymätön, hän on haavoittumaton ja osaa siirtyä paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Elämä ihmisenä tekee toisinaan niin kipeää, että joskus me vain odotamme sitä, että saisimme heittää tämän raihnaisen, rujon tomumajamme nurkkaan ja lentää pois. Mutta kun sitten näkee Sethin kaipauksen pystyä samaan kuin ihmiset, jotka maistavat ja haistavat, itkevät ja nauravat, rakastavat ja koskettavat, asioita alkaa miettiä uudesta näkökulmasta. Elämä on kyllä joskus raastavaa ja raadollista, mutta olisiko tähän hetken kestävään ihmisen elämään kuitenkin kätketty suurempi rikkaus kuin enkelin ikuiseen aistittomaan olemassaoloon?

Myönnän kyllä, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaisia enkelit oikeasti ovat. Voihan olla, että he maistavat ja haistavat kaiken sata kertaa paremmin kuin me ihmiset ja että Sethin kaltainen enkeli on vain elokuvantekijöiden kuvittelema luomus. Todennäköisesti enkelit ovat täysin onnellisia omassa olotilassaan. Vaikka toisaalta Raamattu kyllä viittaa siihen, että on jotakin, jota enkelit kaipaavat, jotakin joka heiltä puuttuu. Se pelastussuunnitelma, joka on tehty ihmistä varten, on nimittäin jotakin niin ihmeellistä, että enkelit haluaisivat päästä "luomaan edes silmäyksen" siihen, ainakin jos apostoli Pietaria on uskominen. He haluaisivat pystyä edes jollakin tavalla ymmärtämään ja kokemaan mahdollisuuden siirtyä pimeydestä valoon, toivottomuudesta toivoon, joka on tarjolla ihmisille. Mutta he eivät pysty, koska eivät ole ihmisiä. Mutta oli kuinka oli, joka tapauksessa Sethin kaipaus saada kokea kaikkea sitä mitä ihminen kokee, ja se uhraus, jonka hän on valmis tekemään saavuttaakseen tuon tilan, puhutteli minua. Elämä ihmisenä ihmisruumiissa on ilmeisesti niin ainutlaatuinen lahja, että en todellakaan ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Jatkuvasti lankean pitämään kaikkea itsestäänselvyytenä. Mutta olen kyllä huomannut, että uhka näön tai kuulon tai jonkin raajan toimintakyvyn menetyksestä laittaa kyllä arvojärjestyksen nopeasti jälleen kohdalleen.

Onneksi meidän Luojamme kuitenkin osaa arvostaa ihmisen elämää fyysisessä ruumissa. Miksi hän muuten olisi luonut meidät tällaisiksi? Ja miksi hän olisi varannut meille tulevaisuuden, jossa saamme elää nykyisen ruumiimme kaltaisessa ruumiissa, sen viimeisimpään versioon päivitetyssä mallissa, ilman pelkoa elämän päättymisestä ja aistit todennäköisesti vielä herkempinä kuin ne ovat nyt? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Näinhän me kuitenkin uskomme, että tulee tapahtumaan. Sitä odottaessamme kannattaa iloita jo nyt kaikesta mitä voimme kokea ja elää todeksi. Opetella elämään ihmisinä, joiksi meidät on luotu. Tämä sijoitus ei varmasti mene hukkaan iankaikkisuuttakaan ajatellen!

Kohdatessaan kuolevia ihmisiä ja saattaessaan heitä tuonpuoleiseen Sethillä oli tapana kysyä heiltä, mistä he olivat elämänsä aikana pitäneet eniten. Jos minua aikanaan saattelee enkeli ja jos hän sattuisi kysymään tuota samaa, toivon että minulla voisi olla hänelle, ei vain yksi, vaan monta asiaa kerrottavana.

Sideways

122 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Alexander Payne

Olipa kerran Päivänsäde ja Menninkäinen, jotka lähtivät yhdessä automatkalle Kalifornian aurinkoon. Näin voisi kuvata Sideways- elokuvan Jackia (Thomas Haden Church) ja Milesia (Paul Giamatti), opiskeluaikaisia ystävyksiä, jotka lähtevät viikoksi reissuun juhlistamaan Jackin viimeisiä poikamiespäiviä. Kaveruksista Jack on se päivänsäde, huoleton hetken lapsi, joka haluaa ja osaa ottaa ilon irti aina kun sitä on tarjolla, seurauksia ajattelematta. Miles taas on menninkäinen, mietteliäs, masennukseen taipuvainen, elämän koettelemusten koloonsa ajama mies.

Mutta Milesilla on asia, jota hän rakastaa yli kaiken. Hän rakastaa viiniä. Ei vain sen juomista, vaikka sitäkin -  ehkä vähän liikakin. Hän rakastaa kaikkea viiniin liittyvää. Matkankin hän on suunnitellut silmälläpitäen parhaita viinitiloja ja maistelumahdollisuuksia. Hän haluaa sukeltaa syvälle viinin saloihin. Jack taas ei sukella kovin syvälle mihinkään, vaan nappaa makupalan sieltä, toisen täältä, ja siirtyy taas eteenpäin.

Jos olet joskus ollut todella innostunut jostakin ja yrittänyt sitten saada jonkun toisen suhtautumaan asiaan samanlaisella intohimolla, tiedät miltä Milesista tuntuu hänen kiertäessään viinitilalta toiselle Jackin seurassa. Jack osaa kyllä arvostaa hyvänmakuista, mieltä virvoittavaa ja kieltä kirvoittavaa juomaa, mutta Milesin kaltainen asiaan vihkiytyminen on hänelle käsittämätöntä. Koska Jack ei kuitenkaan halua pahoittaa ystävänsä mieltä, hän tekee kiltisti työtä käskettyä ja pyörittelee ja huljuttelee viiniään, tutkailee sen väriä ja työntää nenänsä syvälle lasiin - vain kulauttaakseen sitten juoman kerralla kurkkuunsa. Suurin tyylirikko lienee kuitenkin purukumi, jota hän on koko juhlallisen maisteluseremonian ajan jauhanut. Miles on pöyristynyt.

Jos ollaan ihan rehellisiä, Miles on viinifanaatikko, pahinta laatua. Mutta hän on niin sympaattinen ja hellyttävä fanaatikko, että hänelle ei voi olla haluamatta hyvää. Päivittäisen leipänsä - ja viininsä - hän ansaitsee äidinkielen opettajana, mutta hänen unelmanaan on kirjoittaa romaani. Sen hän on jo tehnytkin, mutta käsikirjoitus ei tunnu kustantajia kiinnostavan. Eikä käsikirjoitus ole ainoa, joka on kokenut hylkäämisen, vaan niin on Miles itsekin pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen avioeronsa myötä. Koko mies on vähän kuin koirankorvilla, niin kuin piittamattomasti luettu ja huolimattomasti lojumaan jätetty käsikirjoitusnippu.

Mitä pidemmälle yhteinen lomaviikko etenee, sitä selvemmäksi käy, että toverusten odotukset matkan suhteen ovat kovin erilaiset. Jack tunnustaa aikovansa ottaa vielä viimeisen kerran kaiken irti poikamieselämästä ja etsiä naisseuraa. Samaa hän ehdottaa Milesille, pillereitä tehokkaammaksi masennuslääkkeeksi. Miles ei ehdotuksesta innostu. Illanvietto seuralaisten kanssa, jotka todennäköisesti haluavat vain juoda lipittää tuota halveksittavan tavanomaista Merlot-viiniä ja puhua tyhjänpäiväisyyksiä, ei ole hänen makuunsa. Mutta Jackille on vaikea sanoa ei.

Ja illan aikana löytyykin sitten arvaamaton aarre, todellinen helmi naisten joukossa. Löytyy Maya (Virginia Madsen), jossa Miles kohtaa sukulaissielunsa, ihmisen, joka ymmärtää miksi Pinot Noir on maailman paras viinilajike. Nainen kertoo, miten aikanaan itse kiinnostui viinistä, ja Miles kuuntelee lumoutuneena. Kirjailija hänessä nauttii tavasta, jolla Maya käyttää sanoja värittääkseen kertomustaan, tuomaan siihen tuoksuja, tunteita ja tunnelmia. Katsojakin lumoutuu. Ainakin minussa syntyi halu päästä välittömästi viinitilalle korjaamaan rypäleterttuja, puristamaan niistä mehua, pullottamaan se ja tallettamaan se sitten hellävaraisesti viinikellariin kypsymään kohti hetkeä, jolloin se on parhaimmillaan. "Sillä viini elää", sanoo Maya, katsellen Milesia syvillä, lämpimillä silmillään. Viini on elävä olento, joka voisi kertoa siitä, kuka sen on poiminut, millainen ihminen poimija on ollut ja millaisessa säässä ja millaisessa paikassa viini on kypsynyt. Ja vielä pullossakin viini elää ja muuttuu koko ajan. Se kypsyy, kunnes saavuttaa hetken, jolloin se on parhaimmillaan -  hetken, jonka jälkeen alkaa väistämätön alamäki.

Miles ei ole uskoa korviaan. Vihdoinkin joku, joka ymmärtää, mistä viinissä on kysymys. Samalla tuossa hetkessä on kyse jostakin vielä paljon enemmästä ja syvemmästä. Tuntuu siltä, että kumpikin ymmärtää, että nyt ei itse asiassa puhutakaan enää viinistä, vaan jostakin aivan muusta. Siitä miten Mileskin on kuin Pinot Noir -rypäle, herkkä ja arka, joka vaatii aivan erityiset kasvuolosuhteet ja hellää huolenpitoa menestyäkseen. Toisin kuin ystävänsä Jack, hän ei ole mikään Cabernet, joka on lajikkeena ronski ja roteva ja menestyy missä vaan. Hän on vaativa ja ohutkuorinen, mutta kun hänestä tehdään viiniä, se on parasta laatua ja nautittavaa. Mayan lähellä Milesista alkaa tuntua, että hän on itse tuo viinipullo, joka on juuri nyt parhaimmassa iässään ja joka haluaa vain, että tuo ihana nainen avaisi hänet ja mahdollisimman pian! Ellei niin käy, hänen alamäkensä tulee olemaan väistämätön ja lohduton.

Haparoivin ottein Miles alkaa rakentaa läheisempää suhdetta Mayan kanssa, ja vähän aikaa näyttääkin jo siltä, että hänen elämässään on vihdoin alkamassa nousukausi. Lupaavan alun jälkeen suhteen ylle lankeaa kuitenkin epäilyksen synkkä varjo, ja Maya muuttuu kylmäksi miestä kohtaan. Tämä uusi hylkääminen saa Milesin vaipumaan epätoivoon. Hän on umpikujassa. Ei ole mitään ulospääsyä. Kuinka pohjaton voikaan masennuksen kuilu olla. Merkkinä siitä, että Miles nyt ymmärtää ohittaneensa elämänsä huippukohdan ja että alamäki on väistämättömästi alkanut, hän kotiin palattuaan korkkaa erityistä juhlahetkeä varten säästämänsä viinipullon. Juuri huippuhetkensä saavuttanut arvoviini saa huuhtoa pihvin jäänteet Milesin suusta, kun hän nauttii sen hampurilaisbaarissa pika-ateriansa painikkeeksi. Tämän tehtyään mies valmistautuu huristelemaan alamäkeä kohti elämänsä ehtoota. Kunnes eräänä päivänä hän löytää puhelinvastaajastaan viestin Mayalta, viestin, joka saattaa muuttaa kaiken...

Sideways on kuin hyvä viini, josta löytyy monia makuvivahteita: lämpöä, huumoria, ystävyyttä, rakkautta, mutta myös elämän katkeria kipupisteitä. Jotkut maut aistii heti, toiset taas avautuvat vasta pidemmän ajan kuluttua. Milesin tarinassa minua koskettaa syvällä tavalla se kaipaus, joka meillä kaikilla on löytää joku, joka ymmärtää minua, joku joka pystyy tavoittamaan edes häivähdyksen siitä tunteesta, jota tunnen kun sydämeni palaa jollekin. Olin niin iloinen Milesin puolesta, kun hän löysi Mayassa tällaisen sukulaissielun ja sai pienen hetken ajan kokea, että tässä universumissa on ainakin yksi ihminen, joka on hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Että hän ei ole yksin eikä outo kummajainen. Itsekin huomaan aina ilahtuvani suuresti, kun kohtaan jonkun, joka pystyy ymmärtämään sen elämyksen syvyyden, minkä jonkin elokuvan katselu voi tuottaa. Esimerkiksi tämän Sidewaysin, aina vaan uudelleen, kerrasta toiseen.

Contact - Ensimmäinen yhteys

144 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Robert Zemeckis

Yksi minun ja mieheni lempiharrastuksista on tähtien katselu. Olemme alkaneet opetella myös tunnistamaan niitä ja painamaan niiden nimiä mieleemme. Minne tahansa matkustammekin, meillä on aina tuttuja vastassa: tähdet loistavat kaikkialla. Tähtitaivas on ajaton ja iätön, ja edelleen sillä on kyky saada ihminen tuntemaan itsensä pieneksi. Tuikkiva samettinen taivaankansi herättää myös kysymyksiä, joista useimpiin emme todennäköisesti tule saamaan vastausta vielä tämän elämän aikana.

Kysymyksiä se herättää myös Ellie Arrowayssa, joka on Contact-elokuvan päähenkilö. Elokuvan alussa hän on pikkutyttö, joka pitää tähtien katselusta ja harrastaa sitä usein isänsä kanssa. "Isä, onko muilla planeetoilla elämää?" kysyy Ellie. "En tiedä, mutta jos avaruudessa ei ole muita kuin me, niin se tuntuu kyllä aikamoiselta tilan tuhlaukselta", vastaa isä (David Morse). Jo hyvin pienenä Ellie tietää, että isona hän haluaisi alkaa tutkia avaruutta. Ja niin käykin. Aikuisena Eleanor Ann Arrowaysta (Jodie Foster) tulee astronomi, terävä-älyinen tiedenainen, joka haluaa aina olla tinkimättömän rehellinen itselleen ja muille. Isän aikanaan lausuma ajatus hukkatilasta avaruudessa on Ellien johtotähtenä vielä aikuisenakin. Hän haluaa tutkia, olemmeko me ihmiset maaplaneetallamme todellakin avaruuden ainoat asukkaat. Vai olisiko jossakin muuallakin älyllistä elämää?

Ellie on lujatahtoinen nainen ja pätevä omalla alallaan, mutta samaan aikaan hän tuntuu sisimmässään olevan edelleen yksinäinen ja turvaton pieni tyttö. Äitiään Ellie ei ole koskaan nähnyt tämän menehdyttyä synnytykseen, ja kymmenvuotiaana hän on jo menettänyt myös isänsä ja on yksin maailmassa. Ellien koko elämää leimaa tämä menetetty yhteys hänelle tärkeisiin ihmisiin. Jo pikkutyttönä hän toivoi saavansa lyhytaaltoradiollaan yhteyden äitiin siellä jossakin. Isän kuoleman jälkeen Ellie yrittää tavoittaa myös hänet radiollaan, mutta vastausta ei tule. "Isä, kuuletko? Oletko siellä?" on parkaisu, joka jää soimaan Ellien elämän pettyneeksi pohjasäveleksi myös aikuisuudessa. Minne sinä menit? Miksi jätit minut? Taustastaan johtuen Ellien on vaikea luottaa siihen, että tärkeät ihmiset pysyisivät hänen lähellään. Hän on koko ajan valmistautunut tulemaan hylätyksi ja jäämään yksin.

"Isä, oletko siellä?" Ellie tuntuu nyt aikuisenakin huutavan avaruuteen sitä tutkiessaan. Häntä katsellessani en voi olla ajattelematta, että hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Hänenkin sisällään on se Jumalan muotoinen aukko, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Tiedenaisena Ellie ei kuitenkaan voi tunnustaa Jumalan olemassaoloa, koska sitä ei pystytä todistamaan. Tässäkään asiassa hän ei suostu teeskentelemään ja on rehellisyytensä vuoksi vähällä menettää suuren unelmansa, mahdollisuuden matkata avaruuteen luomaan yhteyttä muilla planeetoilla olevaan älylliseen elämään.

Mutta yllättäen Ellie saa uuden mahdollisuuden ja loppujen lopuksi pääsee kuin pääseekin lähtemään matkaan. Salaperäinen avaruusalus, joka on rakennettu ulkoavaruudesta tulleiden ohjeiden mukaan, vie hänet kokemaan jotakin, joka mullistaa hänen ajatusmaailmansa, mullistaa kaiken. Matkustaessaan madonreikien muodostamaa tieverkostoa pitkin Ellie pysähtyy aika ajoin ihailemaan galakseja ja tähtisumuja ja muita avaruuden ihmeitä. "Niin kaunista", hän sopertelee, "en olisi koskaan voinut uskoa..." Kerrankin tämä nainen on sanaton ja neuvoton, hän ei voi muuta kuin haukkoa henkeään ja itkeä. Hän kokee täysverisen uskonnollisen kokemuksen, suuren ja pyhän läsnäolon, jota hän ei pysty käsittämään.

Contact kertoo yhteyden etsimisestä ja löytämisestä, mutta sinänsä kiehtova avaruustutkimus on vain kehys, jonka sisällä kerrotaan paljon syvempi ja koskettavampi tarina. Minusta Contact on kertomus siitä, miten yksinäinen, pakon edessä vahvaksi ja yksin pärjääväksi varttunut, kaikessa järkeen ja todisteisiin turvautuva nainen kokee jotakin, jonka edessä hän joutuu antautumaan. Kokemuksensa seurauksena hän alkaa varovasti ottaa askeleita kohti uudenlaista tapaa elää. Hän alkaa opetella luottamaan siihen, että kaiken ei tarvitse olla hänen hallinnassaan ja että silti voi olla täysin turvassa. Ja että kaikkea ei tarvitse eikä voikaan todistaa, ja silti se voi olla olemassa ja vaikuttaa voimakkaasti. Tätähän kutsutaan uskoksi, ja sitä kohti Ellie hapuillen kulkee.

Olisiko ihan hassua ajatella, että Taivaan Isä tässä järjesti pienelle ihmislapselle kohtaamisen kanssaan? Se Jumala, johon Ellie ei usko, tarjoaa hänelle kokemuksen, joka puhuu suoraan hänen sydämeensä koko universumin luojan suuruudesta ja voimasta, kauneudesta ja hyvyydestä. Vaikka Ellie ei uskonutkaan Jumalaan, Jumala uskoi Ellieen ja halusi päästä lähemmäksi häntä. Ei Taivaan Isä ollut kääntänyt Ellielle selkäänsä, vaikka näyttikin siltä, että Ellie oli kääntänyt selkänsä hänelle. Hän tunsi naisen läpikotaisin, hänen elämänsä koko tarinan, hänen sydämensä unelmat, kivut ja kaipaukset. Hän joka oli kutonut Ellien kokoon äitinsä kohdussa, tiesi mitä kieltä tämä nainen puhuu ja miten hänen sydäntään kosketettaisiin. Ellien piti päästä galaksien keskelle, syvälle avaruuden ihmeelliseen maailmaan, että hänen sydämeensä saataisiin yhteys. Ehkä hän nyt voisi jatkaa elämäänsä ja tieteen tekemistä siitä turvallisesta tietoisuudesta käsin, että kaikki ei ole hänen varassaan, vaan on olemassa jotakin suurempaa, joka kantaa.

Minusta on aika mahtava juttu, että Jumala tietää, mitä kieltä me itse kukin parhaiten ymmärrämme ja että hän on niin hyvä, että puhuu meille jokaiselle juuri tuolla kielellä. Minulle hän on silloin tällöin järjestänyt kohtaamisia kanssaan elokuvien äärellä. Toisinaan hän on johdattanut jonkin tietyn kirjan käteeni tai laulun korviini ja puhunut niiden kautta. Joskus meren lämpimissä aalloissa on tuntunut siltä, että hän on itse keinuttanut minua omilla vahvoilla käsivarsillaan. Tai auringon lämpö ja yötaivaan ihmeelliset valot ovat tuoneet terveisiä hänen maailmoistaan, hänen läheisyydestään.

Niinpä, kun jokin seuraavan kerran koskettaa syvällä tavalla sinun sydäntäsi, olepa kuulolla. Taivaallinen Isäsi on todennäköisesti silloin hyvin lähellä.

Déjà vu

126 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Tony Scott

Oletko koskaan halunnut palata ajassa taaksepäin ja tehdä jonkin asian toisin? Minä olen, useita kertoja. Siis halunnut tehdä niin, mutta en tietenkään ole pystynyt siihen. Kukaan meistä ei pysty, mutta unelma elää sisällämme sitkeästi. Saada uusi mahdollisuus, voida tehdä tehdyt tekemättömiksi ja valita toimia toisin.

Tämä unelma on monien tieteiselokuvienkin taustalla, myös Déjà vun. Nimestään huolimatta tässä elokuvassa ei siis ole kyse  - ainakaan pelkästään - siitä tunteesta, joka meillä kaikilla varmasti joskus on ollut, että olemme eläneet jonkin tietyn hetken aikaisemminkin. Elokuvan sankarille, agentti Doug Carlinille (Denzel Washington) annetaan oikeasti mahdollisuus palata menneisyyteen ja kokea tilanteita ja tapahtumia uudestaan.

Elokuva käynnistyy New Orleansissa tapahtuvasta lauttaonnettomuudesta, kun jokilautalla räjähtää. Doug on lähetetty tutkimaan tapausta, ja hänet kutsutaan katsomaan ruumishuoneelle tuotua naisen ruumista. Nainen näyttää räjähdyksen uhrilta, mutta ruumis on löydetty joesta jo ennen lautan räjähtämistä. Tämä saa Dougin epäilykset heräämään, ja hän päättelee, että naisen kohtalolla saattaa olla jokin yhteys tapahtumaan. Ehkä kyse ei olekaan onnettomuudesta?

Joskus poliiseja ja muita viranomaisia syytetään siitä, että he kohtelevat ihmisiä vain "tapauksina", vailla inhimillisyyttä. Tämä ei ole totta ainakaan Dougin kohdalla. Kun hän katsoo ruumishuoneella makaavaa nuorta, kaunista naista, jonka elämä on väkivaltaisesti katkaistu kesken, hän kokee paitsi myötätuntoa, myös jotakin enemmän. Jokin hänen yksinäisessä sydämessään liikahtaa. Hänestä tuntuu, että Claire Kuchever (Paula Patton) olisi saattanut olla ihminen, jonka hän olisi halunnut oppia tuntemaan paremmin. Ruumiissa olevat jäljet paljastavat, että nainen on ollut vangittuna ja että hänet on todennäköisesti murhattu. Doug haluaa kiihkeästi selvittää rikoksen ja saattaa syyllisen vastuuseen teostaan. Tässä vaiheessa hallituksen supersalainen laboratorio, joka on myös mukana onnettomuuden tutkinnassa, on jo pannut merkille Dougin terävät aivot ja tarmokkuuden, ja hänet kutsutaan mukaan heidän projektiinsa.

Déja vu eroaa monista muista tieteiselokuvista olemalla aivan ällistyttävän todentuntuinen. Hallituksen laboratorion vaikuttavannäköinen tietokonerivistö ja niiden takana istuvat ihmiset, jotka keskustelevat monimutkaisin teknisin ja tieteellisin termein, vakuuttavat katsojan -  tai vakuuttivat ainakin minut. He ovat onnistuneet kehittämään tavan, jolla voidaan katsella reaaliajassa menneisyyteen. Tietylle alueelle asennetut erityiskamerat näyttävät, mitä siellä tapahtuu noin kaksi vuorokautta aikaisemmin. Dougille kerrotaan kuitenkin peitetarina, että kamerat muka kuvaavat tapahtumia normaaliin tapaan ja että filmin esittämisessä vain on teknisistä syistä johtuen kahden vuorokauden viive. Doug pyytää, että hänelle näytettäisiin Clairen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin, jotta hän voisi saada selville, miten murhaaja on päässyt naiseen käsiksi.

Ruumishuoneella syntynyt ensikosketus ja kiinnostus Clairea kohtaan vain syvenee, kun Doug katselee screeniltä hänen päivittäistä elämäänsä. Fiksuna miehenä Doug alkaa kuitenkin aavistella, että se mitä hän näkee, ei olekaan tallennetta, vaan että hän todella seuraa aitiopaikalta naisen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin. Kun hän sitten onnistuu saamaan screenillä näkemänsä Clairen reagoimaan aiheuttamaansa häiriöön (kohtaus, jonka uskoisin saavan turtuneimmankin tieteiselokuvien katsojan yllättymään), laboratorioväen on pakko myöntää, että kyse on todella menneisyyteen katsomisesta reaaliajassa. Dougin aivoissa alkaa taas raksuttaa. Jos menneisyyden tapahtumia pystyy seuraamaan, ehkä niihin pystyy myös vaikuttamaan. Voisiko hän muuttaa tapahtumien kulkua niin, että murhaaja saadaan kiinni, ennen kuin tämä löytää naisen?

Ennen ritari ratsasti valkoisella ratsullaan pelastamaan kaunottaren. Nyt ritari ahtautuu aikakoneeseen ja siirtyy menneisyyteen pelastamaan hänet. Mutta se on aivan yhtä kaunista ja koskettavaa. Herkkä, haikeansuloinen musiikki (josta iso kiitos Harry Gregson-Williamsille) säestää kohtauksia, joissa kuvataan Dougin ja Clairen suhteen lähentymistä: hetkiä, joissa Doug katselee Clairea menneisyydessä, ja kohtaamisia, joissa luottamus vähitellen alkaa rakentua heidän välilleen. Erityisen jännitteen ja lumon tähän aikaseikkailuun antaakin juuri tämä kahden ihmisen rakastuminen yli ajan rajojen. Ensin Doug rakastuu naiseen, joka on jo siirtynyt tästä ajasta tuonpuoleiseen. Ja kun hänelle sitten selviää, että voisi vielä olla mahdollista saada nainen palaamaan takaisin elämään ja tähän maailmaan, Doug tekee tietysti kaikkensa pelastaakseen hänet. Jos ei tämä ole romanttista, niin ei mikään!

Ja silti Dèjà vu kiehtoo todennäköisesti myös katsojia, jotka arvostavat tieteellisiä ja teknisiä yksityiskohtia. Nyt on kyse jostakin, joka on kaukana Paluu Tulevaisuuteen -elokuvien höyrypäisestä (mutta toki silti niin hurmaavasta) Docista, joka pykäsi milloin minkäkinlaisen laitteen, jolla sitten liikuttiin ajassa eteenpäin ja taaksepäin, ilman että keksijä itsekään aina tiesi kumpaan suuntaan oltiin menossa. Nyt ollaan tekemisissä vakavasti otettavien ihmisten ja vakavasti otettavan tieteen ja tietotekniikan kanssa. Tämä voisi olla oikeasti totta.

Voisi olla, vaan eipä taida kuitenkaan olla. Mutta miten upeaa olisikaan, jos se olisi totta, ja kaikki meidän "voi, jospa vain olisin tehnyt niin ja niin..."  ja " voi, kunpa olisin jättänyt tekemättä niin ja niin ..." - parahduksemme voisivat saada onnellisen lopun. Toisaalta, siitä voisi seurata aikamoinen sotku, jos me kaikki surffailisimme ajassa edestakaisin ja pyörtäisimme päätöksiämme ja tekisimme uusia. Ehkä sittenkin on parasta luottaa viisaamman tekemään suunnitelmaan ja odottaa ja omalta pieneltä osaltamme edesauttaa sen toteutumista. Meillehän on luvattu, että kerran koittaa aika, kun aikaa ei enää ole, ja saamme aloittaa alusta. Silloin kaikki entinen on mennyt, ja luvassa on vain uusia, hyviä alkuja.