The Family Stone - Perheen jalokivi

99 minuuttia, valmistusvuosi 2005. Ohjaus Thomas Bezucha

Taas on yksi joulu vietetty ja sukulaiset sukuloitu. Toivottavasti meidän jouluvierailumme sujuivat kivuttomammin kuin tämän viikon elokuvan sankarittaren. Tänään astumme nimittäin erään nuoren naisen korkeakorkoisiin kenkiin ja uskaltaudumme hänen kanssaan yli pelottavan kynnyksen: tapaamaan poikaystävän perheen ensimmäisen kerran ja viettämään joulua heidän luonaan.

The Family Stone kertoo Stonen perheestä, joka on runsas ja värikäs kuin hedelmäsalaatti. He ovat kovaäänisiä ja rentoja, halailevat paljon ja viljelevät sisäpiirin huumoria, joka on omiaan saamaan perheen ulkopuolisen tuntemaan itsensä - no, juuri sellaiseksi, ulkopuoliseksi. Kelly-isän (Graig T. Nelson) ja Sybil-äidin (Diane Keaton) lisäksi perhekuntaan kuuluu kolme aikuista poikaa, kaksi aikuista tytärtä, puolisoita ja puolisokandidaatteja sekä lapsenlapsia, osa jo olemassa olevia, osa vasta tulollaan. Perhe-elokuvien normaalikaavasta poiketen Stonen perheessä ei ole lemmikkieläimiä - onneksi, sillä nämä ihmiset järjestävät menoa ja meteliä aivan riittävästi ilman haukkuvia koiria ja tappelevia kissojakin.

Perhe asuu talossa, joka on heidän näköisensä. Kyseessä ei ole mikä hyvänsä talo, vaan koti, jossa näkyvät eletyn elämän ja perheen historian jäljet. Se on kuin koiran itselleen muovaama makuupaikka, joka tuntuu mukavalta ja kotoisalta ja johon jokainen perheenjäsen saumattomasti sopii. Aikuiset lapsetkin tuntuvat olevan kotona käydessään edelleen kuin kotonaan. Aviopuolisot ja elämänkumppanit ovat myös löytäneet sieltä oman mukavan kolon itselleen.

Stonen perheen elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hymyä ja auringonpaistetta. Lämpimän yhdessäolon ja hauskanpidon ylle lankeaa synkkä varjo. Sybil tietää, että tämä joulu on jäämässä hänen viimeisekseen ja että ensi jouluna perhe joutuu juhlimaan ilman äitiä. Yksin ollessaan hän tuijottaa surullisena eteensä, mutta muuttuu muiden seurassa kuin salamaniskusta taas tutuksi nokkelaksi, sanavalmiiksi itsekseen. Viimeiseen asti hän ja Kelly yrittävät pitää äidin uusiutuneen sairauden omana tietonaan, jotta lapset saisivat viettää vielä yhden iloisen joulun. Kipeän tuttu tilanne varmasti monissa perheissä, ehkä tänäkin jouluna. Mutta Stonen kaltaisessa perheessä ei juurikaan voi olla salaisuuksia, ja vähitellen kaikki saavat tietää surullisen uutisen. Se tuo aivan oman haikeansuloisen sävynsä joulun viettoon, ja aikuiset pojatkin itkevät avoimesti äitinsä sylissä uutisen kuullessaan. Tunteita ei tässä perheessä todellakaan peitellä.

Niinpä kontrasti heidän ja esikoispoika Everettin (Dermot Mulroney) uuden tyttöystävän välillä tuntuu todella suurelta. Sillä elokuva ei kerro vain Stonen perheestä, vaan se kertoo myös ja ennen kaikkea Meredithistä (Sarah Jessica Parker), joka on pedantti jäykkis ja tiukkis ja jonka ulkoinen olemuskin jakkupukuineen, korkokenkineen ja nutturoineen viestittää tätä. Hän vaikuttaa kontrollifriikiltä ja työnarkomaanilta, ja poikaystävän perheen avoin tunteiden ilmaisu ja luonteva fyysinen läheisyys tuntuu hänestä oudolta ja uhkaavalta. Perheen on vaikea ymmärtää, miksi Everett haluaa mennä Meredithin kanssa naimisiin, eivätkä he jätä mielipidettään kertomatta. Äiti tekee pojalleen selväksi, että lupauksestaan huolimatta hän ei aio antaa omalta äidiltään perinnöksi saamaansa sormusta tuon naisen sormeen pujotettavaksi.

Kautta koko elokuvan, melkein loppuun asti, vallitseekin "outside looking in"- tunnelma, kun Meredith tuntee jäävänsä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Stonen perheen keskinäisestä yhteydestä. Niin kuin kaikilla perheillä, myös Stoneilla on vuosien varrella syntynyt yhteinen kieli, jota Meredith ei voi osata ja tapoja, joita hän ei voi tuntea, mutta joiden rikkomisesta häntä rankasti rokotetaan. Erityisen haavoittavaksi tilanteen tekee se, että Sybil kohtelee uutta miniäehdokastaan todella nurjasti. Lämminhenkisten perhe-elokuvien äitihahmoiltahan olemme yleensä tottuneet odottamaan, että he jos jotkut varjelevat sopuisan ilmapiirin säilymistä kotona ja pitävät huolta siitä, että kukaan ei satuta ketään. Tässä elokuvassa kuitenkin juuri äidin myrkyllinen, terävä kieli on aina tilaisuuden tullen valmiina pistelemään uhriaan. Huh.

Mutta eivät Stonet oikeastaan ole ilkeitä, ainakaan pelkästään. He ovat yksinkertaisesti vain ihmisiä. Erilaisuus on pelottavaa ja toisen ihmisen tuntemaan oppimiseen täytyy varata paljon aikaa ja turvallista tilaa. Äidinkin käytöstä voimme ehkä ymmärtää paremmin hänen sairautensa taustaa vasten. Hän murehtii lastensa tulevaisuutta ja yrittää epätoivoisesti varmistua siitä, että he ovat onnellisia elämässään, sitten kun hän ei itse enää ole tukemassa heitä. Enimmäkseen Stonen perheestä huokuu lämpöä ja läheisyyttä, jonka uskon ainakin osaksi syntyvän juuri siitä, että vaikeistakin asioista uskalletaan puhua ja että myös kielteisiä tunteita uskalletaan näyttää. Ei aina kovin rakentavalla tavalla, se myönnettäköön, mutta kuitenkin. Saisinpa edes osan tästä lämmöstä ja läheisyydestä omaan tapaani olla läheisteni kanssa! Tämän unelman jonkinlaisena ruumiillistumana mielessäni kangastelee joulu, joka vietettäisiin isossa, iloisessa joukossa: paljon lapsia ja lapsenlapsia, setiä ja tätejä ja serkkuja, isoäitejä ja isoisiä. Lämpöä, naurua, jälleennäkemisten iloa, mutta myös vakavia keskusteluja ja kyyneleitä siellä täällä. Sillä kun elämää jaetaan, siihen kuuluvat väistämättä nämä molemmat.

Mutta toisaalta minua puhuttelee tässä elokuvassa voimakkaasti myös ulkopuolisuuden kipeä kokemus. Se kun on itselleni niin paljon tutumpi kuin läheisyyden tunne. Tiedän liiankin hyvin, miltä Meredithistä tuntuu, ja joskus ajattelen, että olen elänyt koko elämäni "outside looking in" -moodissa. On tilanteita, joissa tunteeni on varmasti ollut todellinen, mutta pystyn kyllä kehittämään ulkopuolisuuden tunteen melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä juuri siksi kaipaukseni luoda hetkiä, joissa voidaan kokea läheisyyttä, on niin suuri. Ja toisaalta, ehkä juuri siksi niin paljon pelkään sellaisia hetkiä... Ihminen on aika monimutkainen olento, eikö vaan?

Mutta nyt on korkea aika tuoda esiin elokuvan värikkäästä henkilökimarasta sen ehkä kiinnostavin hahmo. Nimittäin Everettin veli, Ben (Luke Wilson), joka tuntuu olevan perheen musta lammas, vaikkakin rakastettu sellainen. Vailla urasuunnitelmia, aina myöhässä, pukeutuu epäsovinnaisesti… Solmiokaulaisen Everettin rinnalla hän vaikuttaa todella epäonnistuneelta. Mutta Benissä on lämpöä ja inhimillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin paremmin menestyneessä veljessään. Tarkkaillessaan tilanteita ja ihmisiä hän näkee syvemmälle kuin vain pintakerroksen. Benin silmät näkevät Meredithinkin sisäisen epävarmuuden ja halun miellyttää, joka naista hallitsee. Benistä tulee Meredithin paras ymmärtäjä ja tukija, ja ennen kuin elokuva on päätöksessään, hänestä on tullut vielä enemmänkin. Yhden joulun aikana muodostuu nimittäin monta uutta onnellista paria, kun ennakkoasetelmat menevät sekaisin kuin lattialle pudonnut korttipakka.

Beniä seuratessani mieleeni nousi aika yllättävä ajatus. Ne lukijoista, joille Uusi testamentti on tuttu, miettikäähän, ketä siellä kuvatuista persoonista Ben muistuttaa. Hän on Meredithille tukija ja rohkaisija, neuvonantaja ja lohduttaja. Hän tuntee Meredithin paremmin kuin tämä itsekään tuntee itsensä ja näkee pinnan alle syvemmälle kuin kukaan muu. Lämmin, turvallinen, vahva, viisas, kaikkinäkevä ja kaikkitietävä rinnallakulkija  - hyvänen aika, Benhän on kuin Pyhä Henki Meredithin rinnalla! Samanlaisuus korostuu varmasti senkin takia, että elokuvassa ei ole ainuttakaan kohtausta, jossa Ben yrittäisi seksuaalisesti lähestyä Meredithiä. Edes yhtä suudelmaa ei nähdä heidän välillään. Heidän suhteensa pysyy toverillisena mutta silti läheisenä. Tuntuu siltä, että Meredithillä on hyvä ja turvallinen olla Benin lähellä. Miehen seurassa hän voi rentoutua ja laskeutua lepoon. Ja toisaalta Benin rohkaisemana hän voi myös purkaa ulos negatiivisia tunteita ja aggressiotakin. Jotenkin hän vain tietää, että hän on hyväksytty ja rakastettu, vaikka ei pitäisikään itseään koko ajan täydellisessä, kauniissa paketissa.

Ihmeellinen Ben! Voiko tuollainen ihminen olla todellinenkaan? Ehkä ei, mutta olen tosi iloinen, että hänet on kirjoitettu tähän elokuvaan, paljon olisi jäänyt puuttumaan ilman häntä. Ja vaikka Benin kaltainen ihminen olisikin ihanteellisuudessaan vain elokuvahahmo, onneksi Pyhä Henki on todellinen ja lähellä jokaista meitä. Itse asiassa, huomasimmepa sitä tai emme, tänä joulunakin hän on ollut näkymättömänä vierelläkulkijanamme ja rohkaisijanamme kaikissa niissä tilanteissa ja kohtaamisissa, jotka meitä ovat pelottaneet.