The King´s Speech – Kuninkaan puhe

118 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus Tom Hooper

Viime viikolla monet meistä pysähdyimme kuuntelemaan, mitä sanottavaa presidentti Niinistöllä uuden vuoden alussa oli kansalaisilleen. Vaikka maailmaan mahtuu paljon myös aivan turhia sanoja, kukaan tuskin voi kiistää sitä, että puheilla voi olla joskus ratkaisevan tärkeä merkitys, sekä hyvän että pahan käytössä. Oikealta henkilöltä tulevat oikeat sanat voivat saada aikaan paljon, niin yksilöihmisissä kuin kokonaisissa kansakunnissakin.

The King´s Speech on elokuva, jossa on kyse juuri sanoista ja siitä, miten sanat sanotaan. Tämä elokuva naulitsi pari vuotta sitten valkokankaan ääreen tuhansia ja taas tuhansia lumoutuneita katsojia. Minut se on naulinnut sen jälkeen myös DVD:n ääreen yhä uudestaan ja uudestaan. Missä piilee tämän elokuvan tenhovoima, mikä siinä kiehtoo? Kertoohan se ensikuulemalta varsin tylsältä vaikuttavan tarinan miehestä, jolla on vaikea puhevika ja jonka pitää pystyä siitä huolimatta pitämään vakuuttavia puheita suurille yleisöille. Avukseen mies palkkaa puheterapeutin ja harjoittelee tämän kanssa niin kauan että puheiden pitäminen alkaa sujua.

Kun meille kerrotaan, että tämä mies on Englannin kuningas Yrjö VI, josta yllättäen ja vasten tahtoaan tuli brittiläisen imperiumin kuningas ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, jo tämä tieto lisää suuresti elokuvan kiinnostavuutta. Nyt puhutaan todellisesta henkilöstä, joka on elänyt eräässä maailmanhistorian käännekohdassa ja ollut silloin tärkeässä ja vaikutusvaltaisessa asemassa. Kun keitokseen lisätään tieto siitä, että jo hyvin pienenä poikana kyseinen kuningas traumatisoitui henkisesti, minkä seurauksena hän alkoi änkyttää, sydämemme alkavat kääntyä hänen puolelleen. Ja kun kokonaisuuden aromi viimeistellään kertomalla, että toisen maailmansodan syttyessä tämän kuninkaan oli puheviastaan ja epävarmuudestaan huolimatta pidettävä kansalleen ratkaisevan tärkeä puhe, joka rohkaisisi sitä kestämään sodan koettelemukset ja taistelemaan oman maansa ja koko Euroopan vapauden puolesta, alamme ymmärtää, millaisista aineksista soppa koostuu, ja mielenkiintomme on taattu.

Kuninkaan puheteraupeutiksi valikoituu lopulta Lionel Logue (Geoffrey Rush), Australiasta Englantiin muuttanut puhetaidon opettaja ja amatöörinäyttelijä, joka uudessa kotimaassaan ansaitsee leipänsä itseoppineena puheterapeuttina. Loguella on ollut omat unelmansa, hänen sydämensä palaa teatterille. Hän haluaisi näytellä ja ohjata näytelmiä ja tekeekin sitä amatööriteattereissa. Näyttämöllä hän ei kuitenkaan koskaan saavuta kaipaamaansa menestystä, mutta kotona perheen parissa isän leikkimielisyys ja näyttelijäntaidot tuottavat paljon hupia. Ja ne lahjat ja taidot, joita hän on käyttänyt näytellessään ja näytelmiä ohjatessaan, tulevat arvokkaaseen käyttöön, kun hän palvelee puheterapia-asiakkaitaan. Oppinsa terapeuttina toimimiseen Logue on saanut hoitaessaan ensimmäisessä maailmansodassa vammautuneita miehiä, joita sodan kauhut ovat monin eri tavoin haavoittaneet.  Nyt hän saa alkaa hoitaa lapsuudessaan henkisesti vammautunutta miestä, kuningas Yrjö VI:ta (Colin Firth).

Bertie, Yorkin herttua, ei koskaan olisi halunnut tulla kuninkaaksi. Hän kokee, että saappaat ovat hänelle, pienenä poikana kiusatuksi ja nujerretuksi tulleelle, aivan liian suuret. Mutta muut näkevät hänessä suuruuden idun. Jopa isä, kuningas Yrjö V (Michael Gambon), puhuu siitä kuolinvuoteellaan, vaikka ei koskaan ole pystynyt antamaan pojalleen suoraan hyvää palautetta. Bertien onneksi hänellä on rakastava, viisas vaimo (Helena Bonham Carter),  joka uskoo mieheensä ja rohkaisee häntä hakeutumaan Loguen hoitoon. Logue, joka ainakin tässä elokuvassa kuvataan perheensä lämminsydämisenä isänä, näkee kuninkaan sisällä pienen pojan, jonka sydän nälkäisenä huutaa isän hyväksyntää ja rakkautta. Mutta Logue näkee myös tuon suuruuden idun, ja hän jos joku osaa rohkaista ja houkutella hyviä asioita esiin ihmisistä. Hän uskoo Bertieen ja varjelee ja kastelee itseensä luottamisen ja johtajuuden siementä, joka tässä haavoitetussa mutta sitkeässä ja rohkeassa miehessä itää. Ja se herää kuin herääkin eloon.

Terapiasuhde, josta ajan mittaan kehittyy kahden miehen välinen ystävyys, on koskettavaa katsottavaa. Loguen ja kuninkaan vuorovaikutussuhde on puhutteleva esimerkki siitä, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen toisen ihmisen ymmärtämiseen, auttamiseen ja rohkaisemiseen voi saada aikaan. Elokuva kuvaa upeasti sitä mitä voi tapahtua, kun rinnallemme tulee ihminen, joka näkee sen, mikä meissä on mennyt rikki, mutta myös meissä olevan terveen ja hyvän ja auttaa meitä ylittämään esteemme ja ottamaan käyttöön nuo hyvät asiat. Loppukohtaus, jossa kuningas pitää ratkaisevan puheensa Loguen ollessa tilanteessa mukana eräänlaisena henkilökohtaisena kapellimestarina, on aivan mahtava! Se tuo mieleeni hyvän synnytyskokemuksen, jossa kokeneen, lämpimän kätilön rohkaisun avulla äiti punnertaa lapsensa maailmaan turvallisesti ja onnellisesti.

Yhden miehen rohkaistuminen voittamaan pelkonsa ja hyppäämään ylitsepääsemättömältä tuntuvan muurin yli rohkaisi kokonaista kansakuntaa ja sai sen selviytymään uskomattoman vaikeana aikana. Tämä oli mahdollista, koska hänellä oli rinnallaan toinen ihminen, joka omia vahvuuksiaan käyttäen auttoi häntä ylittämään esteet. Eurooppamme voisi olla tänään huomattavasti kurjempi paikka elää, elleivät nämä kaksi miestä, Lionel Logue, panimomestarin poika Australian takamailta, ja Bertie, Yorkin herttua, Englannin kuningas Yrjö VI, olisi aikanaan vastuksista ja peloistaan huolimatta tehneet kumpikin omaa osuuttaan.

Aika harvat meistä voivat loppujen lopuksi elää todeksi unelmiaan. Aika harvat meistä ovat sankareita ja tekevät urotekoja. Mutta vaikka olisimmekin joutuneet hautaamaan unelmamme ja vaikka elämämme näyttäisi arkisista arkisimmalta, emme koskaan voi tietää, milloin meidän pieneltä ja ehkä näkymättömältäkin vaikuttava tehtävämme onkin palanen suurempaa suunnitelmaa ja osa isoa ja arvokasta päämäärää. Aina emme välttämättä itse edes ymmärrä, että olemme tukemassa jotakin suuremmissa saappaissa kulkevaa kanssamatkaajaamme ratkaisevan merkityksellisellä tavalla. Joidenkin elämässä saamme kenties olla samankaltaisessa roolissa kuin Sam Frodon rinnalla Taru Sormusten Herrasta -trilogiassa. Muistathan Samin sanat seikkailun ratkaisevilla loppumetreillä: "En voi kantaa sormusta, Frodo-herra, mutta voin kantaa teitä." Luulenpa, että ilman Samin ja Loguen apua sormusta ei olisi koskaan tuhottu eikä sotaa koskaan voitettu.

Loppujen lopuksi saappaittemme koolla ei ole merkitystä, ne voivat olla suuret tai pienet. Tärkeää on se, että astumme niillä ne askeleet, jotka meille on tarkoitettu. Matkaevääksi ja rohkaisuksi alkaneeseen vuoteen voisikin olla hyvä ottaa Paavalin sanat Efesolaiskirjeen toisesta luvusta: "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme."