Freaky Friday - Perjantai on pahin

97 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Mark Waters

Muistan vielä hämärästi, millaista oli olla nuori.  Kun pystyi valvomaan vuorokauden ympäri, ilman että oli seuraavana päivänä täysin poissa pelistä.  Kun sai syödä mitä vaan, ilman että se näkyi missään. Ja kun aikuisten maailma vastuineen ja velvollisuuksineen tuntui tylsältä ja vastenmieliseltä mutta toisaalta niin houkuttelevalta etuoikeuksineen ja salaisuuksineen.

Ja nyt sitten opettelen sitä, millaista on olla vanha. Tai ainakin kovaa vauhtia vanheneva myöhäiskeski-ikäinen. Aikuisten maailman etuoikeudet ja salaisuudet on moneen kertaan nähty ja koettu, ja jäljelle tuntuvat jääneen vain vastuut ja velvollisuudet. Valvominen ei ole enää toivelistalla, vaan nukkumaan menemisestä on tullut jokaisen päivän odotettu kohokohta. Uusiakin elämyksiä aikuiselämä toki on tuonut. Nyt voi kuulla, miten sekä housujen vetoketju, peili että vaaka kaikki huutavat yhteen ääneen, että kierrä nyt, hyvä nainen, herkut kaukaa! Tästä eteenpäin ranskalaiset ja hampurilaiset ovat sinun kielletty hedelmäsi.

Freaky Friday on elokuva äidistä ja tyttärestä, vanhasta ja nuoresta, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Olemme löytäneet tämän leffan yhdessä tyttäreni kanssa jo vuosia sitten ja nauraneet makeasti sen äärellä. Elokuva kertoo leskeksi jääneestä kahden lapsen äidistä, Tess Colemanista (Jamie Lee Curtis), joka on löytänyt elämäänsä hyvän miehen ja on menossa uudestaan naimisiin. Tapahtumat käynnistyvät häiden aattona, kun Tessillä on monta rautaa tulessa. On hääjärjestelyt, perheestä huolehtiminen ja terapeutin ammatissa toimiminen, jossa hän haluaa tarjota potilailleen jatkuvaa rinnallakulkemista. Kolme puhelinta käsilaukussaan Tess vastailee vuoroin häiden ruokatilauskyselyihin, kotirintaman hälytyksiin ja terapiapotilaidensa avunpyyntöihin.

Kaikesta huolimatta Tess on onnellinen, ja kaikki sujuisi hyvin, ellei hänen teini-ikäinen tyttärensä olisi niin hankala. Anna (Lindsay Lohan) tuntee äidin laiminlyövän itseään ja osoittaa tunteensa harjoittamalla aktiivisesti passiivista vastarintaa tämän avioliittosuunnitelmia kohtaan. Annan elämä on täynnä epäoikeudenmukaista kohtelua. Hänellä on ärsyttävä pikkuveli, jonka kanssa sattuvat yhteentörmäykset äiti säännönmukaisesti lukee Annan syyksi. Koulussa Anna on itselleen tuntemattomasta syystä joutunut kiusatuksi ja opettajan hampaisiin, eikä mene päivääkään, ettei häntä passiteta jälki-istuntoon, aina epäoikeudenmukaisin perustein. Paras asia Annan elämässä on bändi, jonka kautta tunteet ja turhautumiset puretaan ilmoille. Kunnes äiti kyllästyy "meteliin", joksi hän Annan musiikkia nimittää,  ja katkaisee sähköt autotallista, jossa bändi harjoittelee.

Molemmista perheen naisista tuntuu, että toinen ei ymmärrä häntä. Kumpikin ajattelee, että toisen elämä on helppoa ja huoletonta, ja odottaa saavansa toiselta tukea ja myötätuntoa oman elämänsä vaikeuksiin. Äiti ja tytär eivät pysty kohtaamaan toisiaan joutumatta aina lopulta kiivaaseen sanaharkkaan, ja toinen toisensa syyttely alkaa myös kiinalaisessa ravintolassa, jossa perhe illastaa häiden aattona. "Haluan todella ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu", sanoo Tess, aluksi vielä hyvin sovittelevasti. Hänhän on vastuullinen aikuinen, jolla on lisäksi terapeutin koulutus. Mutta oman tyttären kanssa ei olekaan aivan helppoa pysytellä hillityn terapeutin roolissa. Sanasota kiihtyy sitä mukaa kun siirrytään äidin lempiaiheesta toiseen. "Anna, koulunkäynti ei ole noin rankkaa." "Vai ei, sinä et pärjäisi koulussani päivääkään!" huutaa Anna. "Pärjäisin kyllä, enkä saisi jälki-istuntoja." "No anteeksi että olen ainoa epätäydellinen asia elämässäsi!" Tässä vaiheessa terapeutinkin ääni alkaa jo kohota kimeämmäksi: "Luuletko että minun elämäni on täydellistä?" Ja niin edelleen ja edelleen.

"Haluan ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu". Yllättäen toive tulee kuulluksi, ja tapahtuu jotakin mystistä, jonka seurauksena Tess ja Anna heräävät seuraavana aamuna osia vaihtaneina. Äiti herää tyttärensä vuoteesta - tyttärensä ruumiissa. Ja teinityttö Anna herää keski-ikäisen äitinsä huoneessa tämän ruumiiseen siirtyneenä. Oppitunti voi alkaa. Molemmat tulevat todella kantapään kautta ymmärtämään, millaista on olla tuo toinen, millaista on elää hänen elämäänsä.

Ja tästä se hauskuus sitten alkaa! Tarinaan sisältyy kylläkin vakavahenkinen opetus: on tärkeä oppia ymmärtämään toista, olemaan epäitsekäs ja luopumaan omasta edustaan toisen hyväksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja olen iloinen siitä, että elokuvan loppuun mennessä sekä äiti että tytär ovat oppineet läksynsä. Mutta tätä elokuvaa katson silti enemmänkin ihan muista syistä: Annan seurassa - joka on nyt siis Tessin ruumiissa -  saamme me täditkin olla jälleen nuoria. Herkullisia tilanteita riittää, kun teinityttö, joka nyt on pujahtanut äitinsä ruumiiseen, käyttää hyväkseen aikuisen statuksen mukanaan tuomia etuoikeuksia ja vapauksia ja käyttäytyy täysin eri tavalla kuin ympärillä olevat ihmiset odottaisivat järkevän aikuisen käyttäytyvän. Jamie Lee Curtis heittäytyy aikuisen valepuvussa olevan teinitytön rooliin sellaisella antaumuksella että oksat pois! Hänellä on varmasti ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessään.

Tess taas piileskelee nyt Annan ruumiissa  - pysyttehän kärryillä? Lindsay Lohan esittää keski-ikäistä naista, joka on päässyt -  tai joutunut - teinitytön ruumiseen. Ulkoisesta nuoruudestaan huolimatta Tess pysyy tiukasti äidin roolissa keski-ikäisen kehossa huitelevalle teinitytölleen ja yrittää opastaa tätä aikuismaiseen käyttäytymiseen. Tämä Tess-Anna, äiti teinitytön ruumiiissa, ei pysty irrottelemaan, vaikka siihen nyt fyysisesti olisikin kaikki mahdollisuudet. Aikuisen vastuu painaa liian raskaana. Paitsi sen yhden ainoan, ihanan kerran. Mikä sanoinkuvaamattoman upea hetki, kun hän voi taas syödä ranskalaisia ja tietää, että ikävät jälkiseuraamukset ovat vasta vuosien ja vuosien päässä.

Freaky Friday on hauska elokuva, mutta vanheneminen ei siinä ole vain vitsi. On nimittäin aika masentavaa katsella Jamie Lee Curtisia, jonka olemuksessa näkyvät vuosien jättämät jäljet. Kaunishan hän on vieläkin, mutta muistamme varmasti, miten simpsakka hän oli Arnold Schwartzeneggerin harmaahiirulaisvaimona, josta kuoriutui esiin vetävä agentti elokuvassa True Lies. Tai 80-luvun superhitissä A Fish Called Wanda. Mutta nyt. Mistä on tullut tuo tietynlainen jäykkyys vartalossa, jokin hienoinen muutos hartialinjassa, kasvojen uurteet... Kaikki tämä on väistämätöntä, ellei sitten uhraa koko elämäänsä (ja isoa osaa lompakkonsa sisällöstä) taisteluun rapistumista vastaan. Ja ehkä se olisi väistämätöntä, vaikka niin tekisikin. Mutta todella masentavaa on se, kun tajuaa, että jos Jamie Lee Curtis näyttää viittäkymppiä lähestyessään tuollaiselta, kuinkahan vanhalta minä itse mahdankaan näyttää, kun olen jo ylittänytkin tuon kymmenluvun...

"Aika kuluu, kello käy, vanhenee meistä jokainen…" lauletaan iskelmässä. Mutta sitä ei usko, ennen kuin sen itse kokee. On vaikea ymmärtää, mitä vanheneminen tarkoittaa, ennen kuin sitä alkaa itse elää todeksi. Onhan sitä kuullut kerrottavan, miten yksi toisensa jälkeen kaikki paikat alkavat roikkua ja reistailla ja lakkaavat lopulta toimimasta. Mutta ei sitä kuitenkaan usko, että itselle voisi niin käydä. Jos joku lukijoista on vielä tämän autuaan harhan vallassa, niin odotapa muutama vuosi.

Mutta jotta emme aivan täysin vaipuisi masennukseen, annetaan psalminkirjoittajan sanoa tähän sanasensa. Hänen mukaansa on nimittäin mahdollista, että "vielä vanhoinakin he ovat voimissaan, versovat ja vihannoivat". Olen kyllä kuullut kerrottavan liki satavuotiaasta, joka tekee kärrynpyöriä, mutta hän lienee poikkeus. Psalmi puhuukin varmasti ennen kaikkea sisäisestä ihmisestä ja sen elinvoimaisuudesta ja paljastaa senkin, mistä tuo elämä kumpuaa: juuret ovat syvällä Jumalassa ja asenne kohdallaan. "Heidät on istutettu Herran temppeliin…..he kertovat Herran oikeamielisyydestä." Ja kuka tietää, kun tällainen elämä virtaa ihmisessä, ehkäpä se voi vaikuttaa hyvällä tavalla myös ulkoiseen olemukseen ja terveyteenkin.

Joka tapauksessa, vaikka perjantaihin on vielä matkaa, ehkä kannattaisi jo nyt miettiä jokin muu ruokapaikka ja jättää kiinalaiset ravintolat silloin väliin. Ainakin olisi hyvä valita tarkkaan, kenen kanssa sinne menee. Jos sattuisi vaikka käymään samalla tavalla kuin tämän elokuvan äidille ja tyttärelle.

The Stepford Wives - Stepfordin naiset

89 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Frank Oz

Kuvittelepa, että voisit muovata aviopuolisosi mieleiseksesi ja poistaa hänestä kaikki sinua ärsyttävät piirteet. Vihdoinkin se tasapainoinen ja onnellinen parisuhde, josta olet aina unelmoinut! Tuntuuko houkuttelevalta? Harmi ettei se ole mahdollista.

Mutta on paikka, jossa se on kuin onkin mahdollista. The Stepford Wives kertoo Joanna Eberhardista (Nicole Kidman) ja Walter Kresbysta (Matthew Broderick), jotka muuttavat asumaan tämän todeksi tulleen unelman keskelle Stepfordiin. Heidän avioliitossaan on jo pitkään ollut vaikeuksia. Stepfordissa he huomaavat, että paikkakunnalle on hiljattain muuttanut muitakin suhteessaan kamppailevia pareja, kun taas kaupungin kanta-asukkaiden avioliitot vaikuttavat suorastaan yliluonnollisen tasapainoisilta ja onnellisilta. Riitasointuja ei kuulu eikä näy missään.

Stepfordin ilmapiirissä näyttäisikin olevan jotakin, joka eheyttää avioliittoja ja parisuhteita. Parhaansa tekee ainakin Claire Wellington (Glenn Close), kaupungin pirteyttä pursuava hyvä hengetär, joka esittelee ylpeänä aviomiestään Mike Wellingtonia (Christopher Walken), Stepfordin kruunaamatonta kuningasta, maskuliinisuuden ruumiillistumaa, kaupungin miesten esikuvaa ja idolia ja naisten salaisten päiväunien kohdetta. Tosin Stepfordin naiset eivät näe päiväunia muista kuin omista aviomiehistään, sillä he ovat täydellisiä. Heidät on aivoihin sijoitetuilla mikrosiruilla ja ulkoista olemusta kohentavilla toimenpiteillä muokattu täydellisesti miehiään miellyttäviksi. Miehet ohjailevat heitä kullanvärisillä kaukosäätimillä, joihin on somasti kaiverrettu vaimojen etunimet. Tuloksena on sarja unelma-avioliittoja: miehiään tyytyväisinä palvelevia vaimoja ja onnellisia, hyväntuulisia miehiä, joiden pienimmätkin oikut ja hurjimmatkin unelmat toteutetaan yhdellä napinpainalluksella.

Robottinaisten joukossa elää Joannan lisäksi myös toinen lihaa ja verta oleva, tavallinen, epätäydellinen nainen: riemastuttava Bobbie Markowitz (Bette Midler). Räväkkäkielinen, ylipainoinen ja pörrötukkainen Bobbie on outo ilmestys Stepfordin simasuisten kestohymykaunottarien rinnalla. Hän on suosittu kirjailija, jonka persoonallisuutta ja ajatusmaailmaa kuvaa hyvin hänen äitisuhteesta kertova uutuuskirjansa "Rakastan sinua, mutta ole kiltti ja kuole". Stepfordissa naiset ovat intohimoisia kodinhoitajia, ja Claire on laatinut heille kotitöihin perustuvan Clairobics- liikuntaohjelmankin, jota hän itse intoa puhkuen ohjaa: "No niin, tytöt, ollaan kaikki pesukoneita!" Mutta Bobbie on eri maata. Hän ei suostu olemaan sen enempää pesukone kuin tiskikonekaan. Hänen kodissaan vallitsee täydellinen kaaos, sillä hän ei tuhlaa voimiaan taloustöihin, vaan keskittyy täysin kirjoittamiseen. Bobbien kohdalla ympäristön toivottu hyvä vaikutus ei näytä tuottavan tulosta, ja aviomiehen ainoaksi vaihtoehdoksi jääkin vaimon ohjelmoiminen kultaisen kaukosäätimen ohjattavaksi.

Muutos on hätkähdyttävä ja karmea, ja kun Joanna seuraa esiliinaan sonnustautuneen vaaleakiharaisen robotti-Bobbien lipumista leivonnaisvuorien keskellä täydellisen siistiksi muuttuneessa keittiössään, hän tekee päätöksen. Tästä on tultava loppu! Tällaisenkö vaimon miehet todellakin haluavat? Missä on vapaa tahto, joka mahdollistaa todellisen rakkauden? Joanna ei kyselekään mitä tahansa kysymystä, vaan ihmisen perusolemukseen liittyvää visaista problematiikkaa, josta keskustelua ja kiistelyä on riittänyt vuosisatojen ajan. Asiaa pohdiskeltuaan viisaat ovat tulleet siihen tulokseen, että vaikka Luojamme varmasti tiesi asiaan liittyvät riskit, hän päätti kuitenkin antaa ihmisille vapaan tahdon. Hän nimittäin halusi, että meillä olisi mahdollisuus valita rakastaa häntä ja toisiamme. Hän ei halunnut robotteja, jotka pakotettuina tottelisivat ja miellyttäisivät, mutta eivät pystyisi aidosti, omasta vapaasta tahdostaan rakastamaan ketään.

Joannan esittämä kysymys herättää Walterin lumouksestaan. Stepfordin Miestenyhdistyksen ohjelmanjulistusta uhmaten hän päättää valita keinotekoisen täydellisyyden sijasta aitouden ja epätäydellisyyden ja myös niiden mahdollistaman todellisen rakkauden. Yhdessä pariskunta onnistuu vapauttamaan kaukosäätimien vankeina olevat naiset, ja kestohymynaamarit putoavat myös Clairen ja Miken kasvoilta. Mikelta putoaa tosin vähän enemmänkin kuin hymy, mutta mitä, sen jätän teille itse löydettäväksi.

The Stepford Wives on uusi versio 1970-luvulla valmistuneesta, Ira Levinin romaaniin pohjautuvasta kauhuelokuvasta. Teemoja käsitellään nyt kevyesti ja huumorin keinoin, mutta naurun alle kätkeytyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia ja kipeitäkin. Elokuvan miehet ovat pettyneitä vaimoihinsa ja haluavat muutosta. Stepfordilaisten taustoja tutkiessaan Joanna löytää jokaisesta pariskunnasta saman lähtöasetelman: uran rakentaminen on imenyt vaimosta kaiken, ja miehelle on jäänyt vain rippeet. Miehet ovat myös tunteneet jäävänsä täysin kaikkivoipaisten vaimojensa varjoon, eikä itsensä mitättömäksi ja merkityksettömäksi itsensäselvyydeksi kokeminen ainakaan paranna parisuhdetta, tunsipa niin sitten kumpi puolisoista tahansa. Elokuvan yhdeksi pääteemaksi näyttäisikin nousevan ikiaikainen ristiriita työn ja perheen yhdistämisestä ja arvottamisesta. Kumpi on tärkeämpää, ja miten se käytännössä näkyy? Miehet on pantu tämän kysymyksen kanssa seinää vasten jo pitkään. Mutta nyt tämä kysymys esitetään uraa luovalle ja työssään menestyneelle naiselle. Mikä saa naisen uhraamaan kaiken uransa alttarille?

Syitä on varmasti monia, mutta meille kerrotaan yksi niistä Joanna Eberhardin suulla. Hän on määrätietoisesti ja rohkeasti luonut uraa julkisuuden valokeilassa, kunnes ura on katkennut hermoromahdukseen. "Ellen ole paras ja fiksuin ja menestynein, en tiedä kuka olen", tilittää Joanna tuntojaan Walterille. Jos ihmistä ajaa jatkuva pakko menestyä ja olla paras, avioliitto jää arvojärjestyksessä helposti kakkossijalle. Claire Wellington tietää tämän paremmin kuin kukaan. Hänkin on saanut karvaasti maksaa uran rakentamisesta ja puolison laiminlyömisestä, kun mies on etsinyt lohtua toisen naisen sylistä. Siksi Claire on luonut Stepfordin keinotekoisen unelmamaailman, jossa tällainen katastrofi ei pääse toistumaan. Clairen elämäntarinan kuultuani olisin tosin odottanut, että hän olisi ojentanut kaukosäätimen vaimolle ja antanut hänelle vallan ohjailla miestään. Claire valitsee kuitenkin riisua naisen kaikesta vastuusta ja tekee hänestä robotin, joka ei enää voi tehdä päätöksiä, vaan on täysin miehensä hallittavissa. Mutta olipa tuo vallan valtikka sitten kumman kädessä vaan, sen vaihtoehdon rinnalla että molemmat puolisot joutuisivat kantamaan vastuun valinnoistaan ja keskustelemaan asioista yhdessä, kaukosäädin on varmasti helppo ratkaisu. Miksi todellakaan nähdä vaivaa ja opetella vuorovaikutustaitoja ja käydä parisuhteen rikastuttamiskursseja, kun voit vain painaa nappia! Ehkä moni meistäkin hankkisi tuollaisen kaukosäätimen, jos niitä jossakin myytäisiin.

Stepfordin robottivaimot samoin kuin elokuvassa uranaisia edustavat Joanna ja Bobbie ovat kaikki tietenkin vahvasti liioiteltuja karikatyyreja. Mutta heidän vastakkainasettelunsa sai minut jälleen kerran pohtimaan naisen elämää. Onko ainoa mahdollisuus todellakin joko-tai -asetelma? Joko olet ehtoisa emäntä, kotia rakkaudella hoitava kotihengetär tai sitten menestyksen tähtitaivaalla kiitävä uraohjus, jonka elämässä koti ja perhe ovat vasta kakkostilalla. Me kaikki naiset varmasti vastaamme tähän, että ei ole olemassa mitään joko- tai -asetelmia, kyllä nämä roolit voi yhdistää. Useimpien meidän on pakkokin tehdä niin. Ja kuitenkin jokainen työssäkäyvä ja uraa luova perheellinen nainen tietää, että näiden kahden maailman yhdistäminen ei ole helppoa. Joutuu väistämättä tekemään valintoja ja uhrauksia sekä kokemaan riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, joko perhettään tai työtään kohtaan. Useimmiten molempiin suuntiin.

Niinpä niin. Lopullisia vastauksia tai syvää, salattua viisautta näihin kysymyksiin on vaikea löytää. Keskustelu jatkuu, todennäköisesti niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan. Toivoa vain sopii, että me kaikki, niin naiset kuin miehetkin, opimme yhä enemmän käyttämään vapaata tahtoamme hyvien ja rakentavien valintojen tekemiseen, mitä ikinä ne eri tilanteissa sitten ovatkin. Mutta kaiken keskustelun ja kilvoittelun lomaan suosittelen The Stepford Wives -leffan katsomista. Mitään kovin syviä prosesseja tämä elokuva ei ehkä käynnistä, mutta jokainen meistä voi varmasti löytää tarinasta tutuntuntuisia tilanteita ja kaupungin asukkaiden joukosta tutunoloisia hahmoja. Tekee hyvää nauraa joskus itselleen. Ja varsinkin toisille, sillä ihmisiähän tässä vain ollaan. Ainakin vielä toistaiseksi.

Chocolat - Pieni suklaapuoti

118 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Lasse Hallström

Jos jollakin on vielä kätköissään joulusuklaan rippeitä, nyt olisi varmasti korkea aika nautiskella ne loppuun. Muuten Nuutti, joka on tänään tullut viemään joulun pois, vie mukanaan ehkä myös loput suklaat. Ettei niin pääsisi käymään, ne kannattaa mutustella vaikkapa elokuvan Chocolat - Pieni suklaapuoti parissa.

Suklaa on herkku, josta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on syntisen hyvää. Olemmehan viime vuosina tulleet yhä enemmän tietoisiksi siitä, kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä suklaan tuottamiseen maailmassa liittyy. Mutta voi kuinka hyvää se onkaan! Eikä suklaa vain maistu hyvältä, vaan se myös tekee hyvää, sillä kaakaopavuilla on kaikenlaisia hyvää tekeviä vaikutuksia.

Niitä saapuu esittelemään pieneen ranskalaiseen 1950-luvun lopun maalaiskylään Vianne Rocher (Juliette Binoche) tyttärensä Anoukin (Victoire Thivisol) kanssa. Äiti ja tytär jatkavat perinnettä, joka kumpuaa mayakansaan kuuluneen isoäidin sukujuurista. He vaeltavat kylästä kylään ja auttavat ihmisiä erilaisissa vaivoissa ja elämän ongelmissa tarjoilemalla heille kaakaopapuja kaikissa mahdollisissa muodoissa ja makuvivahteissa. Ja nyt on vuorossa kylä, jota hallitsee -  myöskin oman sukunsa perinteitä vaalien -   kreivi de Renaud (Alfred Molina). Pahaksi onnekseen Vianne saapuu paikkakunnalle juuri kun paastonaika on alkamassa, eikä herkkukaupan avaaminen tuossa hetkessä tunnu kreivistä lainkaan hyvältä ajatukselta. Tuo aika kun on tarkoitettu kaikenlaisista nautinnoista pidättäytymiseen, eikä kiusausten lisääminen suinkaan helpota paastosta selviytymistä.

Kreivi pitää kylän ohjaksia isällisellä otteella tiukasti käsissään. Hän valvoo kyläläisten moraalia ja muokkaa heidän ajatteluaan sekä suoraan että sorvaamalla kylän nuoren ja kokemattoman papin saarnat paremmin omiin ajatuksiinsa sopiviksi. Mutta Vianne ei suostu astelemaan kreivin talutusnuorassa. Hän on nainen, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan, ja hänen suklaapuotinsa avaa ovensa paastonajasta huolimatta, pitipä kreivi siitä tai ei. Kaksintaisteluareena on valmis, ja kyläläiset seuraavat mielenkiinnolla henkien taistelua näiden kahden välillä.

Puodin avajaisvalmistelut sujuvat Viannelta tottuneesti, ja hän saa kaiken näyttämään niin kovin helpolta. Oman pienen kaupan perustaminen on minustakin aina joskus tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Enimmäkseen unelmoin kylläkin kirjakaupasta, mutta herkkujen ja lämpöisen ilmapiirin sävyttämiä keidashetkiä tarjoava kahvila on listalla vahvana kakkosena. Ikävä kyllä minulle ei ole suotu bisnesvainua, markkinointihenkisyyttä, rahankäsittelytaitoa eikä jauhopeukaloa, joita kyseisten yritysten pyörittäminen vaatisi, joten todennäköisesti jatkan vain unelmointilinjalla. Mutta Viannella tätä kaikkea on ja lisäksi roppakaupalla rohkeutta, luovuutta ja ihmisluonnon ymmärrystä. On ilo seurata, miten hän saa yrityksensä kukoistamaan, ympäristön vihamielisestä suhtautumisesta huolimatta. Ja miten hän itse kukoistaa hymyillessään herttaisesti tiskin takana, aina yhtä naisellisena liehuvissa helmoissaan ja korkokengissään.

Suklaapuoti alkaa toimia kylän sielunhoitokeskuksena ja Vianne kaakaopapuineen ja niistä valmistettuine herkkuineen terapeuttina kaikenikäisille kyläläisille. Puodin lämminsydämisen, tarkkanäköisen omistajan ja suklaan yhteisvaikutuksesta alkavat aueta niin vanhempien ja lasten kuin rakastavaistenkin suhteiden solmut. Yhteisön ulkopuolelle jääneet löytävät paikan, jossa heidät hyväksytään ja toivotetaan tervetulleiksi. Ja löytääpä lopulta Viannen arkkivihollinenkin, yksinäiseksi ja rakkautta kaipaavaksi paljastuva kreivi de Renaudkin, itsensä suklaapuodista, kirjaimellisesti suklaan sylistä lohdutusta etsimässä. Myös Viannelle itselleen tapahtuu hyviä asioita yhteydessä, joka hänen ja kyläläisten välille rakentuu. Tähän asti sisäinen levottomuus on aina estänyt häntä juurtumasta mihinkään ja kiinnittymästä kehenkään. Mutta nyt pakonomainen vaeltaminen aina vain uusille seuduille näyttäisi olevan päättynyt.

"Asiat voivat muuttua", onkin viesti, jota Vianne julistaa kylän asukkaiden lukkiutuneisiin elämäntilanteisiin ja asenteisiin, ja sama toivoa antava viesti välittyy myös katsojalle. Liian usein jämähdämme vallitseviin tilanteisiin ja tyydymme vähempään kuin mihin meillä olisi mahdollisuus. Kyläläisten elämän kautta saamme nähdä, miten kaukorakkaus voi muuttua todelliseksi, läheiseksi ihmissuhteeksi. Väkivaltaiseen suhteeseen ei ole pakko jäädä. Alistettuna ja nujerrettuna olemista ei tarvitse hyväksyä. Väljähtynyt ja viilentynyt parisuhde voi tulla jälleen täyteen hehkua ja intohimoa. Ihmissuhteet, joihin on tullut säröjä, voivat korjaantua. Jos pelko on saanut meidät yrittämään luoda turvallisuutta elämäämme kontrolloimalla, torjumalla, tuomitsemalla ja hylkäämällä, me voimme uskaltautua sen sijaan antamaan tilaa, hyväksymään ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja Jumala, joka ahdistavan uskonnollisuuden linssin läpi on näyttänyt ankaralta ja tuomitsevalta, osoittautuukin Hyväksi Paimeneksi, joka löytää eksyneen lampaansa suklaapuodin näyteikkunasta, minne rakkaudennälkä sen on ajanut, ja kantaa lampaan sinne missä on lämpöä, yhteyttä ja hyvää ruokaa.

Pienestä suklaapuodista tuleva kaakaontuoksuinen henkäys muistuttaa meitä myös siitä, että elämä on täynnä hyviä asioita, joista on lupa iloita ja nauttia, sopivina annoksina ja turvallisissa uomissa, joissa nautinnot pysyvät nautintoina, eivätkä muutu orjuuttaviksi riippuvuuksiksi tai riistäydy valloilleen meitä tai muita tuhoaviksi voimiksi. Tarvitsemme tätä muistutusta, sillä liian usein elämästä katoaa ilo, ja se muuttuu vain selviytymiseksi päivästä toiseen. Näköalat kutistuvat, ja alamme kohtalonomaisesti uskoa, että tätä samaa harmaata se tulee olemaan loppuun asti. Mikään ei koskaan tule muuttumaan. Usein emme kuitenkaan tarvitsisi kuin jonkin aivan pienen, viattoman ilon tuojan harmaan päivän keskelle mielialaamme kohentamaan. Saatamme tietääkin, mikä meitä ilahduttaisi, mutta jostakin kumman syystä emme salli sitä itsellemme. Seuraava, omasta elämästäni poimittu esimerkki puhukoon puolestaan.

Jo monena vuonna, näinä kevättalven päivinä, kun olemme taas kerran joten kuten selvinneet kaamoksen kynsistä, olen ruokaostoksilla käydessäni katsellut markettien tulppaanikimppuja ja yrttiruukkuja vähän samaan tapaan kuin kyläläiset suklaapuodin näyteikkunaa tai raivokkaasti paastoava kreivi de Renaud taloudenhoitajan hänelle tuomaa aamiaistarjotinta. Siis vesi kielellä. Olen jo melkein laittamassa kukkakimpun ja yrttiruukun tai kaksikin ostoskärryyni, kun alan kuunnella järjen ääntä. Se huomauttaa kuivasti, että kannattaako tosiaan pistää rahaa täyteen turhuuteen, johonkin, josta on vain hyvin vähän hyötyä (ja kukista ei sitäkään vähää) ja joka kestää vain muutaman päivän. Liian usein olen kuunnellut tuota ääntä, mutta nyt kysyn: miksi ei kannattaisi? Onko se turhuutta, jos joka kerran tulppaanikimpun ohi kulkiessani ja yrttiruukkuja nuuskiessani sydämeeni ruiskutetaan annos iloa ja toivoa? Yhden iloruiskullisen hinnaksikaan ei kovin montaa senttiä kerry.

Eiköhän tavata siis tulppaanikimppujen ja yrttiruukkujen luona! Ja ellet löydä minua sieltä, kannattaa ehkä etsiä suklaahyllyjen suunnalta.

The King´s Speech – Kuninkaan puhe

118 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus Tom Hooper

Viime viikolla monet meistä pysähdyimme kuuntelemaan, mitä sanottavaa presidentti Niinistöllä uuden vuoden alussa oli kansalaisilleen. Vaikka maailmaan mahtuu paljon myös aivan turhia sanoja, kukaan tuskin voi kiistää sitä, että puheilla voi olla joskus ratkaisevan tärkeä merkitys, sekä hyvän että pahan käytössä. Oikealta henkilöltä tulevat oikeat sanat voivat saada aikaan paljon, niin yksilöihmisissä kuin kokonaisissa kansakunnissakin.

The King´s Speech on elokuva, jossa on kyse juuri sanoista ja siitä, miten sanat sanotaan. Tämä elokuva naulitsi pari vuotta sitten valkokankaan ääreen tuhansia ja taas tuhansia lumoutuneita katsojia. Minut se on naulinnut sen jälkeen myös DVD:n ääreen yhä uudestaan ja uudestaan. Missä piilee tämän elokuvan tenhovoima, mikä siinä kiehtoo? Kertoohan se ensikuulemalta varsin tylsältä vaikuttavan tarinan miehestä, jolla on vaikea puhevika ja jonka pitää pystyä siitä huolimatta pitämään vakuuttavia puheita suurille yleisöille. Avukseen mies palkkaa puheterapeutin ja harjoittelee tämän kanssa niin kauan että puheiden pitäminen alkaa sujua.

Kun meille kerrotaan, että tämä mies on Englannin kuningas Yrjö VI, josta yllättäen ja vasten tahtoaan tuli brittiläisen imperiumin kuningas ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, jo tämä tieto lisää suuresti elokuvan kiinnostavuutta. Nyt puhutaan todellisesta henkilöstä, joka on elänyt eräässä maailmanhistorian käännekohdassa ja ollut silloin tärkeässä ja vaikutusvaltaisessa asemassa. Kun keitokseen lisätään tieto siitä, että jo hyvin pienenä poikana kyseinen kuningas traumatisoitui henkisesti, minkä seurauksena hän alkoi änkyttää, sydämemme alkavat kääntyä hänen puolelleen. Ja kun kokonaisuuden aromi viimeistellään kertomalla, että toisen maailmansodan syttyessä tämän kuninkaan oli puheviastaan ja epävarmuudestaan huolimatta pidettävä kansalleen ratkaisevan tärkeä puhe, joka rohkaisisi sitä kestämään sodan koettelemukset ja taistelemaan oman maansa ja koko Euroopan vapauden puolesta, alamme ymmärtää, millaisista aineksista soppa koostuu, ja mielenkiintomme on taattu.

Kuninkaan puheteraupeutiksi valikoituu lopulta Lionel Logue (Geoffrey Rush), Australiasta Englantiin muuttanut puhetaidon opettaja ja amatöörinäyttelijä, joka uudessa kotimaassaan ansaitsee leipänsä itseoppineena puheterapeuttina. Loguella on ollut omat unelmansa, hänen sydämensä palaa teatterille. Hän haluaisi näytellä ja ohjata näytelmiä ja tekeekin sitä amatööriteattereissa. Näyttämöllä hän ei kuitenkaan koskaan saavuta kaipaamaansa menestystä, mutta kotona perheen parissa isän leikkimielisyys ja näyttelijäntaidot tuottavat paljon hupia. Ja ne lahjat ja taidot, joita hän on käyttänyt näytellessään ja näytelmiä ohjatessaan, tulevat arvokkaaseen käyttöön, kun hän palvelee puheterapia-asiakkaitaan. Oppinsa terapeuttina toimimiseen Logue on saanut hoitaessaan ensimmäisessä maailmansodassa vammautuneita miehiä, joita sodan kauhut ovat monin eri tavoin haavoittaneet.  Nyt hän saa alkaa hoitaa lapsuudessaan henkisesti vammautunutta miestä, kuningas Yrjö VI:ta (Colin Firth).

Bertie, Yorkin herttua, ei koskaan olisi halunnut tulla kuninkaaksi. Hän kokee, että saappaat ovat hänelle, pienenä poikana kiusatuksi ja nujerretuksi tulleelle, aivan liian suuret. Mutta muut näkevät hänessä suuruuden idun. Jopa isä, kuningas Yrjö V (Michael Gambon), puhuu siitä kuolinvuoteellaan, vaikka ei koskaan ole pystynyt antamaan pojalleen suoraan hyvää palautetta. Bertien onneksi hänellä on rakastava, viisas vaimo (Helena Bonham Carter),  joka uskoo mieheensä ja rohkaisee häntä hakeutumaan Loguen hoitoon. Logue, joka ainakin tässä elokuvassa kuvataan perheensä lämminsydämisenä isänä, näkee kuninkaan sisällä pienen pojan, jonka sydän nälkäisenä huutaa isän hyväksyntää ja rakkautta. Mutta Logue näkee myös tuon suuruuden idun, ja hän jos joku osaa rohkaista ja houkutella hyviä asioita esiin ihmisistä. Hän uskoo Bertieen ja varjelee ja kastelee itseensä luottamisen ja johtajuuden siementä, joka tässä haavoitetussa mutta sitkeässä ja rohkeassa miehessä itää. Ja se herää kuin herääkin eloon.

Terapiasuhde, josta ajan mittaan kehittyy kahden miehen välinen ystävyys, on koskettavaa katsottavaa. Loguen ja kuninkaan vuorovaikutussuhde on puhutteleva esimerkki siitä, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen toisen ihmisen ymmärtämiseen, auttamiseen ja rohkaisemiseen voi saada aikaan. Elokuva kuvaa upeasti sitä mitä voi tapahtua, kun rinnallemme tulee ihminen, joka näkee sen, mikä meissä on mennyt rikki, mutta myös meissä olevan terveen ja hyvän ja auttaa meitä ylittämään esteemme ja ottamaan käyttöön nuo hyvät asiat. Loppukohtaus, jossa kuningas pitää ratkaisevan puheensa Loguen ollessa tilanteessa mukana eräänlaisena henkilökohtaisena kapellimestarina, on aivan mahtava! Se tuo mieleeni hyvän synnytyskokemuksen, jossa kokeneen, lämpimän kätilön rohkaisun avulla äiti punnertaa lapsensa maailmaan turvallisesti ja onnellisesti.

Yhden miehen rohkaistuminen voittamaan pelkonsa ja hyppäämään ylitsepääsemättömältä tuntuvan muurin yli rohkaisi kokonaista kansakuntaa ja sai sen selviytymään uskomattoman vaikeana aikana. Tämä oli mahdollista, koska hänellä oli rinnallaan toinen ihminen, joka omia vahvuuksiaan käyttäen auttoi häntä ylittämään esteet. Eurooppamme voisi olla tänään huomattavasti kurjempi paikka elää, elleivät nämä kaksi miestä, Lionel Logue, panimomestarin poika Australian takamailta, ja Bertie, Yorkin herttua, Englannin kuningas Yrjö VI, olisi aikanaan vastuksista ja peloistaan huolimatta tehneet kumpikin omaa osuuttaan.

Aika harvat meistä voivat loppujen lopuksi elää todeksi unelmiaan. Aika harvat meistä ovat sankareita ja tekevät urotekoja. Mutta vaikka olisimmekin joutuneet hautaamaan unelmamme ja vaikka elämämme näyttäisi arkisista arkisimmalta, emme koskaan voi tietää, milloin meidän pieneltä ja ehkä näkymättömältäkin vaikuttava tehtävämme onkin palanen suurempaa suunnitelmaa ja osa isoa ja arvokasta päämäärää. Aina emme välttämättä itse edes ymmärrä, että olemme tukemassa jotakin suuremmissa saappaissa kulkevaa kanssamatkaajaamme ratkaisevan merkityksellisellä tavalla. Joidenkin elämässä saamme kenties olla samankaltaisessa roolissa kuin Sam Frodon rinnalla Taru Sormusten Herrasta -trilogiassa. Muistathan Samin sanat seikkailun ratkaisevilla loppumetreillä: "En voi kantaa sormusta, Frodo-herra, mutta voin kantaa teitä." Luulenpa, että ilman Samin ja Loguen apua sormusta ei olisi koskaan tuhottu eikä sotaa koskaan voitettu.

Loppujen lopuksi saappaittemme koolla ei ole merkitystä, ne voivat olla suuret tai pienet. Tärkeää on se, että astumme niillä ne askeleet, jotka meille on tarkoitettu. Matkaevääksi ja rohkaisuksi alkaneeseen vuoteen voisikin olla hyvä ottaa Paavalin sanat Efesolaiskirjeen toisesta luvusta: "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme."