Chocolat - Pieni suklaapuoti

118 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Lasse Hallström

Jos jollakin on vielä kätköissään joulusuklaan rippeitä, nyt olisi varmasti korkea aika nautiskella ne loppuun. Muuten Nuutti, joka on tänään tullut viemään joulun pois, vie mukanaan ehkä myös loput suklaat. Ettei niin pääsisi käymään, ne kannattaa mutustella vaikkapa elokuvan Chocolat - Pieni suklaapuoti parissa.

Suklaa on herkku, josta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on syntisen hyvää. Olemmehan viime vuosina tulleet yhä enemmän tietoisiksi siitä, kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä suklaan tuottamiseen maailmassa liittyy. Mutta voi kuinka hyvää se onkaan! Eikä suklaa vain maistu hyvältä, vaan se myös tekee hyvää, sillä kaakaopavuilla on kaikenlaisia hyvää tekeviä vaikutuksia.

Niitä saapuu esittelemään pieneen ranskalaiseen 1950-luvun lopun maalaiskylään Vianne Rocher (Juliette Binoche) tyttärensä Anoukin (Victoire Thivisol) kanssa. Äiti ja tytär jatkavat perinnettä, joka kumpuaa mayakansaan kuuluneen isoäidin sukujuurista. He vaeltavat kylästä kylään ja auttavat ihmisiä erilaisissa vaivoissa ja elämän ongelmissa tarjoilemalla heille kaakaopapuja kaikissa mahdollisissa muodoissa ja makuvivahteissa. Ja nyt on vuorossa kylä, jota hallitsee -  myöskin oman sukunsa perinteitä vaalien -   kreivi de Renaud (Alfred Molina). Pahaksi onnekseen Vianne saapuu paikkakunnalle juuri kun paastonaika on alkamassa, eikä herkkukaupan avaaminen tuossa hetkessä tunnu kreivistä lainkaan hyvältä ajatukselta. Tuo aika kun on tarkoitettu kaikenlaisista nautinnoista pidättäytymiseen, eikä kiusausten lisääminen suinkaan helpota paastosta selviytymistä.

Kreivi pitää kylän ohjaksia isällisellä otteella tiukasti käsissään. Hän valvoo kyläläisten moraalia ja muokkaa heidän ajatteluaan sekä suoraan että sorvaamalla kylän nuoren ja kokemattoman papin saarnat paremmin omiin ajatuksiinsa sopiviksi. Mutta Vianne ei suostu astelemaan kreivin talutusnuorassa. Hän on nainen, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan, ja hänen suklaapuotinsa avaa ovensa paastonajasta huolimatta, pitipä kreivi siitä tai ei. Kaksintaisteluareena on valmis, ja kyläläiset seuraavat mielenkiinnolla henkien taistelua näiden kahden välillä.

Puodin avajaisvalmistelut sujuvat Viannelta tottuneesti, ja hän saa kaiken näyttämään niin kovin helpolta. Oman pienen kaupan perustaminen on minustakin aina joskus tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Enimmäkseen unelmoin kylläkin kirjakaupasta, mutta herkkujen ja lämpöisen ilmapiirin sävyttämiä keidashetkiä tarjoava kahvila on listalla vahvana kakkosena. Ikävä kyllä minulle ei ole suotu bisnesvainua, markkinointihenkisyyttä, rahankäsittelytaitoa eikä jauhopeukaloa, joita kyseisten yritysten pyörittäminen vaatisi, joten todennäköisesti jatkan vain unelmointilinjalla. Mutta Viannella tätä kaikkea on ja lisäksi roppakaupalla rohkeutta, luovuutta ja ihmisluonnon ymmärrystä. On ilo seurata, miten hän saa yrityksensä kukoistamaan, ympäristön vihamielisestä suhtautumisesta huolimatta. Ja miten hän itse kukoistaa hymyillessään herttaisesti tiskin takana, aina yhtä naisellisena liehuvissa helmoissaan ja korkokengissään.

Suklaapuoti alkaa toimia kylän sielunhoitokeskuksena ja Vianne kaakaopapuineen ja niistä valmistettuine herkkuineen terapeuttina kaikenikäisille kyläläisille. Puodin lämminsydämisen, tarkkanäköisen omistajan ja suklaan yhteisvaikutuksesta alkavat aueta niin vanhempien ja lasten kuin rakastavaistenkin suhteiden solmut. Yhteisön ulkopuolelle jääneet löytävät paikan, jossa heidät hyväksytään ja toivotetaan tervetulleiksi. Ja löytääpä lopulta Viannen arkkivihollinenkin, yksinäiseksi ja rakkautta kaipaavaksi paljastuva kreivi de Renaudkin, itsensä suklaapuodista, kirjaimellisesti suklaan sylistä lohdutusta etsimässä. Myös Viannelle itselleen tapahtuu hyviä asioita yhteydessä, joka hänen ja kyläläisten välille rakentuu. Tähän asti sisäinen levottomuus on aina estänyt häntä juurtumasta mihinkään ja kiinnittymästä kehenkään. Mutta nyt pakonomainen vaeltaminen aina vain uusille seuduille näyttäisi olevan päättynyt.

"Asiat voivat muuttua", onkin viesti, jota Vianne julistaa kylän asukkaiden lukkiutuneisiin elämäntilanteisiin ja asenteisiin, ja sama toivoa antava viesti välittyy myös katsojalle. Liian usein jämähdämme vallitseviin tilanteisiin ja tyydymme vähempään kuin mihin meillä olisi mahdollisuus. Kyläläisten elämän kautta saamme nähdä, miten kaukorakkaus voi muuttua todelliseksi, läheiseksi ihmissuhteeksi. Väkivaltaiseen suhteeseen ei ole pakko jäädä. Alistettuna ja nujerrettuna olemista ei tarvitse hyväksyä. Väljähtynyt ja viilentynyt parisuhde voi tulla jälleen täyteen hehkua ja intohimoa. Ihmissuhteet, joihin on tullut säröjä, voivat korjaantua. Jos pelko on saanut meidät yrittämään luoda turvallisuutta elämäämme kontrolloimalla, torjumalla, tuomitsemalla ja hylkäämällä, me voimme uskaltautua sen sijaan antamaan tilaa, hyväksymään ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja Jumala, joka ahdistavan uskonnollisuuden linssin läpi on näyttänyt ankaralta ja tuomitsevalta, osoittautuukin Hyväksi Paimeneksi, joka löytää eksyneen lampaansa suklaapuodin näyteikkunasta, minne rakkaudennälkä sen on ajanut, ja kantaa lampaan sinne missä on lämpöä, yhteyttä ja hyvää ruokaa.

Pienestä suklaapuodista tuleva kaakaontuoksuinen henkäys muistuttaa meitä myös siitä, että elämä on täynnä hyviä asioita, joista on lupa iloita ja nauttia, sopivina annoksina ja turvallisissa uomissa, joissa nautinnot pysyvät nautintoina, eivätkä muutu orjuuttaviksi riippuvuuksiksi tai riistäydy valloilleen meitä tai muita tuhoaviksi voimiksi. Tarvitsemme tätä muistutusta, sillä liian usein elämästä katoaa ilo, ja se muuttuu vain selviytymiseksi päivästä toiseen. Näköalat kutistuvat, ja alamme kohtalonomaisesti uskoa, että tätä samaa harmaata se tulee olemaan loppuun asti. Mikään ei koskaan tule muuttumaan. Usein emme kuitenkaan tarvitsisi kuin jonkin aivan pienen, viattoman ilon tuojan harmaan päivän keskelle mielialaamme kohentamaan. Saatamme tietääkin, mikä meitä ilahduttaisi, mutta jostakin kumman syystä emme salli sitä itsellemme. Seuraava, omasta elämästäni poimittu esimerkki puhukoon puolestaan.

Jo monena vuonna, näinä kevättalven päivinä, kun olemme taas kerran joten kuten selvinneet kaamoksen kynsistä, olen ruokaostoksilla käydessäni katsellut markettien tulppaanikimppuja ja yrttiruukkuja vähän samaan tapaan kuin kyläläiset suklaapuodin näyteikkunaa tai raivokkaasti paastoava kreivi de Renaud taloudenhoitajan hänelle tuomaa aamiaistarjotinta. Siis vesi kielellä. Olen jo melkein laittamassa kukkakimpun ja yrttiruukun tai kaksikin ostoskärryyni, kun alan kuunnella järjen ääntä. Se huomauttaa kuivasti, että kannattaako tosiaan pistää rahaa täyteen turhuuteen, johonkin, josta on vain hyvin vähän hyötyä (ja kukista ei sitäkään vähää) ja joka kestää vain muutaman päivän. Liian usein olen kuunnellut tuota ääntä, mutta nyt kysyn: miksi ei kannattaisi? Onko se turhuutta, jos joka kerran tulppaanikimpun ohi kulkiessani ja yrttiruukkuja nuuskiessani sydämeeni ruiskutetaan annos iloa ja toivoa? Yhden iloruiskullisen hinnaksikaan ei kovin montaa senttiä kerry.

Eiköhän tavata siis tulppaanikimppujen ja yrttiruukkujen luona! Ja ellet löydä minua sieltä, kannattaa ehkä etsiä suklaahyllyjen suunnalta.