117 minuuttia, valmistusvuosi 2008. Ohjaus Philippe Claudel
Olen aikoinani, joskus iäisyys sitten, opiskellut ranskan kieltä, mutta harrastan sitä nykyään lähinnä elokuvissa. Vähän surullista, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Vaihteeksi on uskomattoman virkistävää kuunnella - ja onneksi vielä jonkin verran ymmärtääkin - jotakin muutakin kieltä kuin englantia, jota suurimmassa osassa tämän bloginkin elokuvia puhutaan. Ranskan maalta tulee sitä paitsi aina silloin tällöin todellisia elokuvahelmiä, ja yksi sellainen on tämän viikon elokuvamme, Il y a longtemps que je t´aime, vapaasti suomennettuna "Olen rakastanut sinua jo kauan".
Elokuvassa tutustumme kahteen siskokseen, Julietteen (Kristin Scott-Thomas) ja Léaan (Elsa Zylberstein). Kun nuorempi sisaruksista, Léa, oli vielä pieni tyttö, Julietten elämässä tapahtui jotakin, joka särki hänen avioliittonsa ja suhteensa lapsuudenperheeseen. Vanhemmat pyyhkivät hänet pois elämästään ja yrittivät pakottaa Léankin unohtamaan sisarensa. Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Juliette palaa "sieltä jostakin", paikasta, jonka nimeä kukaan ei uskalla tai halua lausua ääneen. Viimeiset viisitoista vuotta tämä nainen on ollut vankilassa, kaukana kotoa. Näiden vuosien aikana sisarusten isä on kuollut ja äiti sairastunut vaikeaan dementiaan. Mutta uskollinen Léa on sisartaan vastassa ja vie hänet asumaan perheensä pariin.
Léan aviomies Luc (Serge Hazanavicius) suhtautuu Julietteen suurella varauksella eikä kovin mielellään ota tätä kattonsa alle asumaan. Vielä vähemmän hän haluaa Julietten toimivan lapsenvahtina perheen pikkutytöille. Syy selviää katsojalle dramaattisessa kohtauksessa, jossa Juliette on hakemassa työpaikkaa. Karskinoloinen työnantaja on saanut etukäteen tiedon siitä, että nainen on ollut vankilassa. Kuullessaan, että tuomio on kestänyt viisitoista vuotta, mies haluaa tietää, miksi Juliette on ollut vankilassa niin kauan. "Olette varmasti tappanut jonkun, kenet?" Ja mies tiukkaa niin kauan, että Julietten on lopulta pakko kertoa päättäneensä kuusivuotiaan poikansa elämän. Työpaikkaa oli tämän jälkeen turha odottaa tuosta firmasta.
Elokuva ottaa ison riskin paljastaessaan päähenkilöstään jotakin näin karmaisevaa. Mutta Kristin Scott-Thomasin ja Elsa Zylbersteinin uskomattoman hienojen ja koskettavien näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja ei hylkää Juliettea. Tämän kipeä sielu on niin hauraana ja paljastettuna edessämme, ettei häntä halua tuomita liian hätäisesti. Lisäksi Léan herkkä myötätunto ja uskollinen, periksiantamaton rakkaus sisartaan kohtaan kutsuu katsojaa suhtautumaan Julietteen samalla tavalla. Kuka voisi hylätä tuon naisen, joka on henkisesti täysin loppuunajettu? Hänhän on kuin haavoitettu eläin, joka säikkyy kaikkia ympäriltään kuuluvia ääniä, vain palatakseen sitten taas tuijottamaan ilmeettömänä eteensä. Kaikesta näkee, että hänet on lyöty maahan.
Hammasta purren Juliette jatkaa elämäänsä. Koska hänen suurin kipunsa liittyy lapseen, eläminen sisaren perheessä ei ole helppoa. Léalla ja Lucilla on kaksi suloista,Vietnamista adoptoitua pikkutyttöä, joista varsinkin vanhempi on täynnä elämää ja uteliaisuutta. Hän lehahtelee paikasta toiseen kuin kanarialintu suun sirkuttaessa taukoamatta kysymyksiä ja kommentteja, jotka osuvat kipeästi Julietten sisimmän haavoihin. Vähitellen täti saavuttaa tyttöjen luottamuksen, ja hänet kelpuutetaan jo iltasatujen lukijaksi. Myös lankomiehen asenne vaimonsa sisarta kohtaan alkaa löytää terveemmät uomat. Työpaikkakin löytyy, vaikka työ onkin vaatimatonta Julietten lääkärinkoulutukseen nähden. Mutta välillä Juliettesta tuntuu toivottomalta. Pystyykö hän milloinkaan enää elämään normaalia elämää yhteydessä toisiin ihmisiin? On vaikeaa keskustella, kun on niin monia asioita, joita ei voi sanoa ääneen, ja niin monia kysymyksiä, joihin ei voi vastata. Ja sitten on vielä se kaikkein raskain salaisuus, jonka tietää vain Juliette itse ja jota hän ei ole voinut jakaa kenenkään kanssa.
Mutta onneksi hänellä on pikkusiskonsa Léa. Elokuvan nimi on säe laulusta, jota Juliette ja Léa lapsuudessaan lauloivat, mutta sanat voisivat myös olla poimittuja Léan sydämestä. Hän on aina rakastanut isosiskoaan. Kaikki nämä pitkät vuodet hän odottanut Julietten vapautumista vankilasta, ja kun sen aika nyt vihdoin on koittanut, Léa saa auttaa sisartaan vapautumaan menneisyyden taakasta.
Onnellisen sattuman kautta Léan käsiin osuu paperi, joka liittyy Julietten ja tämän lapsen menneisyyteen. Léa tekee päätöksen raivata tilaa totuuden esiintulolle, ja niin Julietten sisimmän salaisuus voi vihdoinkin purkautua ulos. Itkun keskeltä hän kertoo, mitä viisitoista vuotta sitten tapahtui. Miten äiti ei kestänyt seurata parantumattomasti sairaan lapsensa julmaa kärsimystä, joka päivä päivältä muuttuisi vain pahemmaksi. Ja miten hän teki valinnan, josta me monet hänet varmasti tuomitsisimme. Mutta hän oli valmis kantamaan tekonsa seuraukset ja kärsimään rangaistuksensa. Lapsensa kärsimyksen lopettamisesta tuomittu äiti saa vihdoin armahduksen, ainakin sisarensa sydämessä. Ehkä myös Julietten oma sydän voi nyt alkaa jälleen suuntautua elämää kohti.
Tämä elokuva toi mieleeni vanhan intiaanien lausuman viisauden, jonka mukaan ei pidä tuomita ketään, ennen kuin on kulkenut viikon hänen mokkasiineissaan. Liian moni tuomitsi Julietten liian ankarasti, koska eivät tienneet, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kuinkahan monen ihmisen kohdalla olen itse toiminut samalla tavalla? Arvostellut, luokitellut ja tuominnut, tietämättä rahtuakaan siitä, mitä tuo ihminen on joutunut elämässään kohtaamaan ja millaista jokapäiväistä piinaa hänen elämänsä ehkä parhaillaankin on? En todellakaan tiedä, mitä itse olisin Julietten asemassa tehnyt. Oman turvallisen elämäni keskeltä on kyllä helppoa julistaa, että en ikimaailmassa olisi toiminut samalla tavalla kuin hän. Mutta entäpä jos oikeasti joutuisin samanlaiseen tilanteeseen? Ainakin toivon, että en olisi ollut hänen kivittäjiensä joukossa. Tuo nainen oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hän ei tarvinnut enää syyttäjiä eikä tuomareita, vaan jonkun, joka jaksaisi pysyä lähellä ja joka olisi valmis kuuntelemaan, sitten kun hän olisi valmis puhumaan. Onneksi Juliettella oli pikkusiskonsa Léa, joka oli aina rakastanut häntä, kaikesta huolimatta.
Totuus tekee vapaaksi, ja armahtamisella on ihmeellinen, elämää uudeksiluova voima. Kiitos, Léa ja Juliette, kun muistutitte meitä siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti