Amadeus

173 minuuttia, valmistusvuosi 1984, ohjaajan versio 2001. Ohjaus Milos Forman

Amadeus on liki kolme tuntia kestävä, huikean kauniin musiikin siivittämä tutkimusmatka ihmisyyden aarrekammioihin ja likasankoihin. Pituudestaan huolimatta tämä elokuva naulitsee minut aina tiukasti sohvannurkkaani ja pakottaa tutkimaan omaa sisintäni. Peili, josta omaa kuvaansa saa katsella, työnnetään eteen niin koukuttavasti ja voimakkaasti, että sitä on vaikea päästä pakoon. Ja vaikka tämä Peter Shafferin näytelmään perustuva elokuva ei kuulemma kaikilta osiltaan perustukaan tosiasioihin, se ei vähennä sen tehoa.

Tarinahan on varmasti monille tuttu. Elokuva kertoo säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozartista ja hänen aikalaisestaan, Antonio Salierista. Salierikin on muusikko, urallaan pitkälle päässyt ja tyytyväinen itseensä - kunnes tapaa Mozartin ja kuulee hänen musiikkiaan. Amadeuksen Mozart (Tom Hulce) on lapsellinen, hyväuskoinen ja kiltti mies, joka ei ole koskaan oikein kasvanut aikuiseksi. Mutta hänen musikaalinen lahjakkuutensa on jotakin aivan uskomatonta. On kuin hän saisi sisällään soivat sävelet suoraan Taivaasta. Sävellyksiä syntyy tasaiseen tahtiin, kun hän innoituksen vallassa raapustaa kuulemansa nuoteiksi paperille.

Ja tuo musiikki saa Salierin (F. Murray Abraham) sairaaksi kateudesta. Nuoruudestaan asti hänkin on halunnut tehdä musiikkia ja nimenomaan unohtumatonta musiikkia. Hän on hieronut asiasta kauppoja Kaikkivaltiaankin kanssa. Jos Jumala lupaa antaa hänelle kyvyn tehdä sellaista musiikkia, hän puolestaan lupaa elää hyvää ja epäitsekästä elämää ja tehdä musiikkiaan Jumalan kunniaksi. Jonkin aikaa Salieri saakin paistatella suosion lämmössä uskoen itseensä ja musiikkinsa. Hän on keisarin hovisäveltäjä ja pökkelösormisen majesteetin kärsivällinen pianonsoiton opettaja. Keisarin vanavedessä koko kaupunki aplodeeraa kuuliaisesti hänen sävellyksilleen.

Mutta kun aurinko tulee esiin, kuu kalpenee. Ja niin käy Salierillekin Mozartin astuessa näyttämölle. Salieri tunnistaa ja tunnustaa tapahtuneen välittömästi. Hän ei yritä pettää itseään ja uskotella olevansa enemmän kuin onkaan. Hän tietää olevansa säveltäjänä keskinkertainen ja että Mozartissa hän on kohdannut lahjakkuuden, jollaisia vain harvoin syntyy tänne maan päälle. Mutta totuuden myöntäminen ei lievennä sen kipeää iskua. Kateus iskee häneen kuin tikari, jota sitten väännetään haavassa koko loppuelokuvan ajan.

Elokuvan kerronta etenee Salierin monologin myötä, kun hän vanhana miehenä tilittää elämäänsä häntä tapaamaan tulleelle papille. Salieri arvioi itseään ja lahjojaan tarkkanäköisesti ja raadollisen rehellisesti. Hän analysoi sisintään kuin olisi terapeutin vastaanotolla, josta haluaa ottaa kaiken irti, puhua koko rahan edestä. Hän suorastaan fileoi sydämensä paljastaen armotta jokaisen ajatuksensa ja tunteensa, ne pimeimmät ja katalimmatkin. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selvemmin Salieri näkee oman keskinkertaisuutensa Mozartin lahjakkuuden rinnalla. Hän kertoo sanoneensa irti sopimuksensa Jumalan kanssa, koska mitä ilmeisimmin Kaikkivaltias ei aikonut toteuttaa omaa osuuttaan siitä. "Jumala lauloi tuon pienen miehen kautta koko maailmalle... Tappioni kasvoi tahti tahdilta", kuvailee hän tuntojaan. Kateuden riivaamalle miehelle jää vain yksi mahdollisuus: tuo lahjakkuus on tuhottava, tuo ääni on vaiennettava. Kylmän laskelmoivasti Salieri päättää tuhota Mozartin alkamalla kylvää epäluottamusta häntä kohtaan ja saattamalla hänet näin taloudelliseen ahdinkoon. Käyttäen myös ovelasti hyväkseen Mozartin isäsuhteeseen liittyviä traumoja Salieri keksii juonen, jolla voi kiduttaa häntä ja horjuttaa hänen henkistä tasapainoaan yhä pahemmin. Lopulta Mozart menehtyy hänet riuduttaneeseen sairauteen.

Salieri on paha, mutta hän on myös rehellinen. Ja juuri tämä yhdistelmä tekee elokuvasta niin voimakkaan katselukokemuksen. Ihmismielen alhaisimpien vaistojen ja viettien paljastaminen ja analysointi toimii samaan aikaan sekä armottomana peilinä että myös tehokkaana vastalääkkeenä. Katsoja saattaa tunnistaa omassa sisimmässään samankaltaisia myrkyllisiä tunteita ja alhaisia ja katalia ajatuksia. Minä ainakin tunnistin. Ja se sai minut kavahtamaan kauhistuneena kauemmaksi sisimpäni likasangosta. En todellakaan halua tulla samanlaiseksi kuin Salieri!

Amadeus pysäytti minut tosissani pohdiskelemaan lahjakkuutta ja kateutta. Kateus on yhtä vanhaa kuin ihmissuku, ja kateuden alueella olemme varmasti kaikki luontaisia lahjakkuuksia. Mutta ehkä on viisasta kurkistaa näihin likasankoihimme vasta sen jälkeen, kun olemme ensin tutkailleet aarrekammioitamme, niitä ihan oikeita lahjojamme. Kun kaivelen muistilokeroistani asioita, joita olen erilaisilla lahja- ja itsensä löytämis -kursseilla oppinut, mieleeni nousee ensinnäkin, että nimensä mukaisesti lahja on lahja, sitä ei voi ansaita. Sen saadakseen ei voi käydä kauppaa eikä tehdä sopimuksia. Se vain annetaan. Muutenhan se ei ole enää lahja, vaan palkkio, maksu, laina, lahjus tai jokin muu vastaava. Toiseksi, aika moni meistä on varmasti huomannut, että lahja tuottaa huomattavasti enemmän iloa, kun sitä käytetään paitsi omaksi iloksi myös toisten iloksi ja avuksi. Ja ilo vain lisääntyy, kun alkaa rohkaista myös muita ja antaa heille heille tilaa käyttää omia lahjojaan. Näin kaikki voittavat. Mikä harmi, ettei Löydä lahjasi -kursseja ollut keksitty vielä Salierin elinaikana, niistä olisi varmasti ollut hänellekin paljon hyötyä.

Entä kateus sitten? Kateus on kuin musta aukko, joka imee sisäänsä kaiken. Kaiken ilon, kaiken värin, kaiken luovuuden, kaiken elämän, sekä minusta itsestäni että ympäriltäni. Kateellinen ihminen on niin paljon vähemmän kuin hän voisi olla ja surullisen usein vaikuttaa samaa myös muissa. Kuinka erilainen tarina meillä olisikaan ollut katsottavanamme, jos kateus ei olisi myrkyttänyt ja näivettänyt Salierin sisintä. Ja kuinka erilainen voikaan oma loppuelämämme olla, jos viimeistään nyt kiskaisemme kateuden myrkkyteräisen tikarin pois kyljestämme. On niin paljon helpompi hengittää ja kevyempi astella, kun sydän saa sykkiä vapaana. Ja kun tikarin terä ei enää myrkytä sydäntämme, myös sinne kätketyt lahjat saavat vapaasti puhjeta esiin.

Salierin sydämessä myrkky saa vaikuttaa loppuun asti. Hänen ilkeä suunnitelmansa onnistuu, Mozart tuhoutuu. Mutta niin tuhoutuu myös Salieri, vaikka saakin elää vanhaksi. Kateuden lisäksi syyllisyys Mozartin kuolemasta alkaa piinata häntä ja purkautuu itsetuhoisena käyttäytymisenä. Hänet suljetaan mielisairaalaan, joka toimii karmaisevana kuvana siitä sisimmän vankilasta, johon kateus ja katkeruus on sulkenut hänet ja jossa hän tulee viettämään loppuelämänsä. Mutta samaan aikaan Amadeus - näin ainakin haluan uskoa - viettää iloista juhlaa Taivaassa Jumalansa läheisyydessä ja niiden sävelten alkulähteillä, joilla hän lyhyen maanpäällisen elämänsä aikana sai tuottaa iloa ihmisille. Ja hänen lahjansa, hänen musiikkinsa jatkaa soimistaan ja rikastuttaa elämäämme täällä yhä edelleen.