138 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Robert Zemeckis
"Kuulkaa nyt te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu." Aika tulipalonkatkuista tekstiä näin heti alkuun, mutta tätä elokuvaa katsellessani nämä sanat Jaakobin kirjeestä nousivat väistämättä mieleeni. Me suunnittelemme, mutta emme voi tietää, toteutuvatko suunnitelmamme. Me emme tiedä, mikä meitä kulman takana odottaa.
Ei tiennyt Chuck Norriskaan (Tom Hanks), mies, jonka elämä oli tavoitteellista, tehokasta ja sekunnin tarkkuudella ajoitettua. Kunnianhimoisena pyrkimyksenään pitää FedExin postitoimitukset nopeimmassa mahdollisessa aikataulussa hän kiertää ympäri maailmaa kouluttamassa yrityksen paikallista työvoimaa. Jouluna hän nauttii iloisen ja runsaan aterian perheensä parissa ja kiirehtii sitten taas työmatkalle. Viime töikseen lentokentällä hän antaa tyttöystävälleen Kellylle (Helen Hunt) joululahjaksi kihlasormuksen ja lupaa palata uuden vuoden aatoksi hänen luokseen.
Ja sitten kulman takaa tulee jotakin yllättävää. Omat suunnitelmat häviävät kuin se savu, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Lentokone, jolla hän matkustaa, putoaa jonnekin Tyyneenmereen. Muut koneessa olijat menettävät henkensä, mutta Chuckin henki säästyy kuin ihmeen kautta. Kumiveneessä retkottaen hän ajautuu asumattoman saaren rantaan, josta tulee hänen kotinsa seuraaviksi vuosiksi. Miehen elämä saarella on kuin Selviytyjät- kisaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ketään ei tosin voi äänestää ulos, sillä hän on saarella ypöyksin ja yksin hänen täytyy myös selvitä. Robinson Crusoen lailla hän oppii kaikki välttämättömät taidot, joita henkiinjäämiseen tarvitaan. Tätä kaikkea on kiehtovaa seurata - ja samalla kiittää onneaan siitä, ettei itse ole joutunut vastaaviin olosuhteisiin.
Kellyn valokuvaa katsellen Chuck kuuntelee aaltojen pauhua ja merkitsee päivien kulun kallioseinämään raapustamillaan viivoilla. Mies, jolle täsmällisyys on ollut kaikki kaikessa ja sekunnit ja minuutit ajan tärkeimpiä yksiköitä, on nyt pakotettu tarkkailemaan ajan kulkua auringon nousun ja laskun mukaan. Haaveet saarelta pois pääsemisestä ovat kilpistyneet valtaviin maininkeihin, jotka lyövät rantaan ja paiskaavat armotta hänen kumiveneensä takaisin rantaa kohti. Ja niin miehellä, joka on ollut tunnettu tiukasta tavoitteellisudestaan ja tehokkuuden vaatimuksestaan, on nyt ainoana tavoitteenaan hengissä pysyminen.
Kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ajautuu jostakin irronnut metalliovi. Aikansa sitä katseltuaan Chuckilla alkaa raksuttaa: ovi voisi toimia purjeena. Purje auttaisi häntä pääsemään rantaan iskeytyvien aaltojen yli avomerelle. Hän voisi rakentaa lautan ja päästä pois saarelta ja pelastua. Jos olet nähnyt leffan, tiedät, että niin myös tapahtuu, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Pörröhiuksineen ja risupartoineen alkuasukkaan näköiseksi muuttunut, ruskeaksi paahtunut ja solakaksi jäntevöitynyt FedExin toimihenkilö ajelehtii lautallaan avomerellä, kunnes ohi ajava laiva poimii hänet turvaan ja vie jälleen sivistyksen pariin. Hän on kuin kuolleista herännyt, sillä kotona on jo vietetty hänen hautajaisiaan. Kukaan ei uskonut hänen enää palaavan.
Teemoja pohdiskeltavaksi löytyisi tästä selviytymistarinasta vaikka kuinka paljon. Elämän hauraus ja omien suunnitelmiemme katoavaisuus. Ihmisessä oleva kiihkeä henkiinjäämisvietti, joka pakottaa yrittämään viimeiseen asti. Muutos, joka raivokkaan tehokkaassa, elämän ongelmiin nopeita patenttiratkaisuja tarjoavassa miehessä tapahtuu, kun hän viettää muutaman vuoden yksin autiolla saarella. Kipeänsuloinen jälleennäkeminen rakastetun kanssa tilanteessa, jossa rakkaus ei ole kadonnut mihinkään, mutta elämä on pakottanut tekemään valintoja, jotka tekevät yhteisen tulevaisuuden mahdottomaksi. Elämän näennäinen sattumanvaraisuus, joka näkyy siinä, miten Chuck jostakin syytä päättää jättää avaamatta yhden turmakoneesta rantaan ajautuneista postipaketeista. Ja miten paketin palauttaminen takaisin sen lähettäjälle näyttäisi sitten avaavan aivan uusia näköaloja miehen tulevaisuuteen...
Kuitenkin tällä katselukerralla erityisesti kaksi seikkaa puhuttelivat minua. Ensinnäkin Wilson, epäilemättä maailman kuuluisin lentopallo, joka kuoriutuu esiin eräästä postipaketista. Kuin luolamiehet aikanaan Chuck saa inspiraation tehdä taidetta ja maalaa pallolle kasvot. Ja äkkiä hän ei olekaan enää yksin, hänellä on seuranaan Wilson! Meillä ihmisillä on tarve saada jakaa elämäämme, puhua jonkun kanssa ja saada vastakaikua ajatuksillemme. Ja ellei ketään ole, me kehitämme jonkun. Lapsena lelut voivat toimia juttukavereina, tai mielikuvituskaverit, jotka ovat lapselle yhtä todellisia kuin todelliset ihmiset. Aikuiset juttelevat lemmikkieläimilleen. Tai puhuvat itsekseen, niin kuin minäkin kauhukseni huomaan yhä useammin tekeväni. Chuckinkin elämä saarella alkoi luistaa selvästi paremmin sen jälkeen, kun Wilson lyöttäytyi hänen seuraansa.
Onkin suorastaan hellyttävää seurata Chuckin ja Wilsonin suhteen kehittymistä ja sitä, miten syvästi tämä aikuinen mies kiintyy pallokaveriinsa. Itseäni Wilsonin ja Chuckin ystävyys kosketti erityisesti myös sen vuoksi, että minullakin oli joskus oma wilson, Siku-pallo niminen olento. Se koostui pienestä kankaisesta pallosta, jolle olin piirtänyt hymyilevät, töröhampaiset kasvot ja jonka olin kiinnittänyt hakaneuloilla paksuneuloksisiin sukkahousuihin. Sukkahousujen jalkateriin olin työntänyt kumipallot ja yläosaan sohvatyynyn pieneksi pulleaksi vartaloksi. Näin muodostui pitkäjalkainen ja paksumahainen hahmo, jolla ei ollut käsiä eikä kaulaa, mutta joka vaikutti silti varsin inhimilliseltä ja elävältä. Vaikka en ollut enää ihan pieni tyttö Siku-pallon kanssa touhutessani, silti se alkoi vaikuttaa kovin elävältä, kun sitä katseli ja otti sen mukaan istumaan kanssaan ruokapöytään. Kiusaus keskustella sen kanssa oli kova. Niin että ymmärrän Chuckia oikein hyvin. Ja Wilsoniakin.
Sitten se toinen asia, jota jäin miettimään. Kun tulee puhe autiolle saarelle joutumisesta, huomaan tätä nykyä usein pohtivani sitä, miten tuollaisiin olosuhteisiin joutunut ihminen kokee suhteensa Jumalan kanssa. Millaista olisi olla uskovana yksin autiolla saarella? Ja ellen olisi uskova sinne joutuessani, olisiko todennäköistä että tilanne olisi muuttunut sieltä pois päästessäni? Tätä ulottuvuutta ei Cast awayssa sivuttu ollenkaan, mutta uskon, että istuessaan iltaisin pilkkopimeällä rannallaan katselemassa meren ylle levittäytyvää tähtitaivasta Chuck mietti muutakin kuin seuraavan päivän ruoanhankintaoperaatioita. Minusta on myös mukava ajatella, että Taivaan Isähän se oli, joka lähetti ystävällisen valaan lähelle Chuckin lauttaa miehen viruessa sen päällä auringon porottaessa. Ei nielaisemaan miestä vatsaansa niin kuin Joonan aikanaan, vaan herättämään hänet vesisuihkullaan ja pitämään hänet näin hengissä.
Entä mitenkähän autiolle saarelle joutuminen mahtaisi vaikuttaa omaan jumalasuhteeseeni? (Olettaen tietenkin, että pysyisin saarellani hengissä kauemmin kuin yhden vuorokauden...) Olisin saarella aivan yksin: ei ystäviä, ei seurakuntaa, ei pastoreita, ei pienryhmiä, ei saarnoja joita kuunnella netistä, ei Raamattua. Vain minä ja se mitä muistiini ja sydämeeni ja henkeeni on Jumalasta ja hänen sanastaan tallentunut elämän varrella. No, tietysti saarella olisi myös Jumala itse, joka on kaikkialla Henkensä kautta. Puhuisinkohan hänelle enemmän? Ja kuulisinko selvemmin mitä hän sanoo? Olisinkohan kohta kuin Adam, joka käyskenteli paratiisissa illan viileydessä Jumalan seurassa ja keskusteli hänen kanssaan? Ehkä ainakin huomaisin muistavani Raamattua ulkoa enemmän kuin uskoinkaan muistavani. Ehkä henkeni aktivoituisi purkamaan ulos sinne tallentunutta aineistoa tilanteessa, jossa mitään ulkopuolisia tallenteita ei olisi. Ja kyllähän karu totuus on, että vaikeuksia ja haasteita saarellani olisi niin paljon, että se yksinkertaisesti pakottaisi olemaan tosi tiiviissä yhteydessä ylöspäin, ilman sen ylevämpiä hengellisen kasvun tavoitteita.
Entä sitten se puoli asiasta, että hyvin, hyvin usein Jumala rakastaa ja rohkaisee, lohduttaa ja neuvoo, opettaa ja kehottaa meitä toisten ihmisten kautta? Juuri siksihän esimerkiksi seurakunta parhaimmillaan on niin mahtava juttu. Saattaa olla, että tilanteessa, jossa saarellani ei olisi muita ihmisiä, päätyisinkin ehkä perustamaan oman, hiukan omalaatuisen "seurakunnan". Ehkä ennen pitkää löytäisin itseni tekemästä kookospähkinöistä lisää Wilsonin kaltaisia hahmoja, joiden kanssa voisin pitää jumalanpalveluksia. Ehkä jakaisin seurakuntani pienryhmiinkin. Hyi hyi, harhaoppistako? Ehkä, mutta extreme-olosuhteissa kaikki keinot järjissä pysymiseen lienevät sallittuja, Taivaan Isäkään tuskin niille otsaansa rypistäisi. Luulen, että hän saattaisi olla ihan mielellään mukana tällaisessakin, aikasmoisen sekalaisessa seurakunnassa.
Ehkäpä sitä joskus tarvitsisi tällaisen autio saari -kokemuksen, että osaisi vielä enemmän olla kiitollinen niistä ihmisistä, joita omaan elämänpiiriin on annettu. Vaikkei yhteiselo toisten kanssa aina pelkkää juhlaa olekaan, niin onhan se kuitenkin mahtava juttu, että seuranamme ruokapöydässä ja vieressämme kirkonpenkissä istuu eläviä ihmisiä eikä Wilsoneita, Siku-palloja tai kookospähkinöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti