Sideways

122 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Alexander Payne

Olipa kerran Päivänsäde ja Menninkäinen, jotka lähtivät yhdessä automatkalle Kalifornian aurinkoon. Näin voisi kuvata Sideways- elokuvan Jackia (Thomas Haden Church) ja Milesia (Paul Giamatti), opiskeluaikaisia ystävyksiä, jotka lähtevät viikoksi reissuun juhlistamaan Jackin viimeisiä poikamiespäiviä. Kaveruksista Jack on se päivänsäde, huoleton hetken lapsi, joka haluaa ja osaa ottaa ilon irti aina kun sitä on tarjolla, seurauksia ajattelematta. Miles taas on menninkäinen, mietteliäs, masennukseen taipuvainen, elämän koettelemusten koloonsa ajama mies.

Mutta Milesilla on asia, jota hän rakastaa yli kaiken. Hän rakastaa viiniä. Ei vain sen juomista, vaikka sitäkin -  ehkä vähän liikakin. Hän rakastaa kaikkea viiniin liittyvää. Matkankin hän on suunnitellut silmälläpitäen parhaita viinitiloja ja maistelumahdollisuuksia. Hän haluaa sukeltaa syvälle viinin saloihin. Jack taas ei sukella kovin syvälle mihinkään, vaan nappaa makupalan sieltä, toisen täältä, ja siirtyy taas eteenpäin.

Jos olet joskus ollut todella innostunut jostakin ja yrittänyt sitten saada jonkun toisen suhtautumaan asiaan samanlaisella intohimolla, tiedät miltä Milesista tuntuu hänen kiertäessään viinitilalta toiselle Jackin seurassa. Jack osaa kyllä arvostaa hyvänmakuista, mieltä virvoittavaa ja kieltä kirvoittavaa juomaa, mutta Milesin kaltainen asiaan vihkiytyminen on hänelle käsittämätöntä. Koska Jack ei kuitenkaan halua pahoittaa ystävänsä mieltä, hän tekee kiltisti työtä käskettyä ja pyörittelee ja huljuttelee viiniään, tutkailee sen väriä ja työntää nenänsä syvälle lasiin - vain kulauttaakseen sitten juoman kerralla kurkkuunsa. Suurin tyylirikko lienee kuitenkin purukumi, jota hän on koko juhlallisen maisteluseremonian ajan jauhanut. Miles on pöyristynyt.

Jos ollaan ihan rehellisiä, Miles on viinifanaatikko, pahinta laatua. Mutta hän on niin sympaattinen ja hellyttävä fanaatikko, että hänelle ei voi olla haluamatta hyvää. Päivittäisen leipänsä - ja viininsä - hän ansaitsee äidinkielen opettajana, mutta hänen unelmanaan on kirjoittaa romaani. Sen hän on jo tehnytkin, mutta käsikirjoitus ei tunnu kustantajia kiinnostavan. Eikä käsikirjoitus ole ainoa, joka on kokenut hylkäämisen, vaan niin on Miles itsekin pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen avioeronsa myötä. Koko mies on vähän kuin koirankorvilla, niin kuin piittamattomasti luettu ja huolimattomasti lojumaan jätetty käsikirjoitusnippu.

Mitä pidemmälle yhteinen lomaviikko etenee, sitä selvemmäksi käy, että toverusten odotukset matkan suhteen ovat kovin erilaiset. Jack tunnustaa aikovansa ottaa vielä viimeisen kerran kaiken irti poikamieselämästä ja etsiä naisseuraa. Samaa hän ehdottaa Milesille, pillereitä tehokkaammaksi masennuslääkkeeksi. Miles ei ehdotuksesta innostu. Illanvietto seuralaisten kanssa, jotka todennäköisesti haluavat vain juoda lipittää tuota halveksittavan tavanomaista Merlot-viiniä ja puhua tyhjänpäiväisyyksiä, ei ole hänen makuunsa. Mutta Jackille on vaikea sanoa ei.

Ja illan aikana löytyykin sitten arvaamaton aarre, todellinen helmi naisten joukossa. Löytyy Maya (Virginia Madsen), jossa Miles kohtaa sukulaissielunsa, ihmisen, joka ymmärtää miksi Pinot Noir on maailman paras viinilajike. Nainen kertoo, miten aikanaan itse kiinnostui viinistä, ja Miles kuuntelee lumoutuneena. Kirjailija hänessä nauttii tavasta, jolla Maya käyttää sanoja värittääkseen kertomustaan, tuomaan siihen tuoksuja, tunteita ja tunnelmia. Katsojakin lumoutuu. Ainakin minussa syntyi halu päästä välittömästi viinitilalle korjaamaan rypäleterttuja, puristamaan niistä mehua, pullottamaan se ja tallettamaan se sitten hellävaraisesti viinikellariin kypsymään kohti hetkeä, jolloin se on parhaimmillaan. "Sillä viini elää", sanoo Maya, katsellen Milesia syvillä, lämpimillä silmillään. Viini on elävä olento, joka voisi kertoa siitä, kuka sen on poiminut, millainen ihminen poimija on ollut ja millaisessa säässä ja millaisessa paikassa viini on kypsynyt. Ja vielä pullossakin viini elää ja muuttuu koko ajan. Se kypsyy, kunnes saavuttaa hetken, jolloin se on parhaimmillaan -  hetken, jonka jälkeen alkaa väistämätön alamäki.

Miles ei ole uskoa korviaan. Vihdoinkin joku, joka ymmärtää, mistä viinissä on kysymys. Samalla tuossa hetkessä on kyse jostakin vielä paljon enemmästä ja syvemmästä. Tuntuu siltä, että kumpikin ymmärtää, että nyt ei itse asiassa puhutakaan enää viinistä, vaan jostakin aivan muusta. Siitä miten Mileskin on kuin Pinot Noir -rypäle, herkkä ja arka, joka vaatii aivan erityiset kasvuolosuhteet ja hellää huolenpitoa menestyäkseen. Toisin kuin ystävänsä Jack, hän ei ole mikään Cabernet, joka on lajikkeena ronski ja roteva ja menestyy missä vaan. Hän on vaativa ja ohutkuorinen, mutta kun hänestä tehdään viiniä, se on parasta laatua ja nautittavaa. Mayan lähellä Milesista alkaa tuntua, että hän on itse tuo viinipullo, joka on juuri nyt parhaimmassa iässään ja joka haluaa vain, että tuo ihana nainen avaisi hänet ja mahdollisimman pian! Ellei niin käy, hänen alamäkensä tulee olemaan väistämätön ja lohduton.

Haparoivin ottein Miles alkaa rakentaa läheisempää suhdetta Mayan kanssa, ja vähän aikaa näyttääkin jo siltä, että hänen elämässään on vihdoin alkamassa nousukausi. Lupaavan alun jälkeen suhteen ylle lankeaa kuitenkin epäilyksen synkkä varjo, ja Maya muuttuu kylmäksi miestä kohtaan. Tämä uusi hylkääminen saa Milesin vaipumaan epätoivoon. Hän on umpikujassa. Ei ole mitään ulospääsyä. Kuinka pohjaton voikaan masennuksen kuilu olla. Merkkinä siitä, että Miles nyt ymmärtää ohittaneensa elämänsä huippukohdan ja että alamäki on väistämättömästi alkanut, hän kotiin palattuaan korkkaa erityistä juhlahetkeä varten säästämänsä viinipullon. Juuri huippuhetkensä saavuttanut arvoviini saa huuhtoa pihvin jäänteet Milesin suusta, kun hän nauttii sen hampurilaisbaarissa pika-ateriansa painikkeeksi. Tämän tehtyään mies valmistautuu huristelemaan alamäkeä kohti elämänsä ehtoota. Kunnes eräänä päivänä hän löytää puhelinvastaajastaan viestin Mayalta, viestin, joka saattaa muuttaa kaiken...

Sideways on kuin hyvä viini, josta löytyy monia makuvivahteita: lämpöä, huumoria, ystävyyttä, rakkautta, mutta myös elämän katkeria kipupisteitä. Jotkut maut aistii heti, toiset taas avautuvat vasta pidemmän ajan kuluttua. Milesin tarinassa minua koskettaa syvällä tavalla se kaipaus, joka meillä kaikilla on löytää joku, joka ymmärtää minua, joku joka pystyy tavoittamaan edes häivähdyksen siitä tunteesta, jota tunnen kun sydämeni palaa jollekin. Olin niin iloinen Milesin puolesta, kun hän löysi Mayassa tällaisen sukulaissielun ja sai pienen hetken ajan kokea, että tässä universumissa on ainakin yksi ihminen, joka on hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Että hän ei ole yksin eikä outo kummajainen. Itsekin huomaan aina ilahtuvani suuresti, kun kohtaan jonkun, joka pystyy ymmärtämään sen elämyksen syvyyden, minkä jonkin elokuvan katselu voi tuottaa. Esimerkiksi tämän Sidewaysin, aina vaan uudelleen, kerrasta toiseen.