Muistatte varmaan, miten pari viikkoa sitten Stepfordin naiset olivat kaukosäätimien kontrolloitavina. Nyt ovat sitten vuorostaan miehet tiukoissa ohjaksissa. Eivät tosin kaukosäätimien, vaan jonkin jota kutsutaan komentoketjuksi. Tunnustan tietämättömyyteni kaikesta armeijaan liittyvästä ja otan mielelläni vastaan oikaisuja, jos esitän väärää tietoa. Mutta käsittääkseni armeijan komentoketju on jotakin koskematonta ja loukkaamatonta ja melkeinpä pyhää. Sitä ei kyseenalaisteta eikä sitä vastaan pullikoida. Kun komentoketjussa sinua ylempänä oleva henkilö antaa sinulle käskyn, sinä tottelet. Vaihtoehtoja ei ole.
Varsinkin kriisitilanteissa tällainen ketju on varmasti välttämätön, ja voi vain toivoa, että ne jotka silloin ovat ketjun yläpäässä ovat mahdollisimman hyvillä ominaisuuksilla varustettuja, niin että heidän määräystensä noudattamisesta seuraa jotakin mahdollisimman hyvää. Mutta pelkäänpä, että minä en kauaa komentoketjun osana menestyisi. Kyseenalaistaminen on nimittäin toinen luontoni, ja olen melkein uuvuttanut kotijoukot "Oletko nyt ihan varma, että…." -kysymykselläni, jolla heidän toteamuksiaan usein säestän. Armeijassa tuollaista kysymystä ei esitetä, siellä totellaan.
Armeijassa en siis pärjäisi (varmasti monesta muustakaan syystä), mutta joistakin armeijaympäristöön sijoittuvista elokuvista pidän. Yksi niistä on Crimson Tide, joka kertoo amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka on joutunut keskelle tulenarkaa maailmanpoliittista tilannetta. Venäjällä puhjenneen kapinan myötä on syntynyt uhka maan ydinaseiden joutumisesta kapinallisten käsiin. USA:n on tietenkin puututtava tilanteeseen, ja se lähettää sukellusveneitään lähelle vihollisen ydinaseilla varustettuja aluksia. Strategiana on luoda uhka, joka saisi vihollisen perääntymään, mutta tarvittaessa aluksen kapteenilla on myös valtuudet laukaista ohjukset. Niihin vihollinen tietenkin vastaisi omillaan, ja näin seurauksena olisi massiivinen tuho.
Sukellusvene SS Alabaman miehistöä ohjaavat kunnia, velvollisuus ja komentoketju. Heitä johtaa kapteeni Ramsay (Gene Hackman), karski konkari, joka on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan ottanut luulot pois kokelailta, jotka ovat tulleet palvelemaan hänen alaisuudessaan. Sota-aluksella ollaan suojelemassa demokratiaa, ei harjoittamassa sitä, kuvailee Ramsay aluksen toimintakulttuuria. Kun aluksen kapteeni antaa käskyn, komentoketjussa tuo käsky toistetaan sanasta sanaan samanlaisena, kyselemättä ja viivyttelemättä.
Mutta entäpä jos komentoketjussa annettaisiin käsky, joka uhkaisi kaikkien turvallisuutta ja tulevaisuutta? Käsky, jota komentoketjussa seuraavana oleva ei voisi toistaa, ilman että kokisi toimivansa vastoin sitä minkä kokee velvollisuudekseen? Tällainen tilanne syntyy Alabamalla, kun alus vastaanottaa ohjusten laukaisukäskyn. Sitä noudattaen kapteeni Ramsay komentaa miehistönsä valmistelemaan laukaisua. Pian tämän jälkeen saadaan toinen viesti, jonka vastaanottaminen keskeytyy ulkoisten häiriöiden vuoksi. Alukseen pestattu uusi komentajakapteeni Hunter (Denzel Washington), komentoketjussa heti kapteenista seuraava, kyseenalaistaa kapteenin antaman käskyn. Hän haluaa odottaa siihen asti, että jälkimmäinen viesti saadaan vastaanotettua - siinähän saattaa olla laukaisun peruuttamiskäsky. Ramsay on eri mieltä, mutta Hunter uhmaa häntä, koska kokee sen velvollisuudekseen. On tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan ehkäisemiseksi ja siksi laukaisua on viivytettävä. Järkähtämättä Hunter kieltäytyy toistamasta kapteenin käskyä.
Kunnia, velvollisuus ja komentoketju - näistä vähän kuivakkailta kuulostavista aineksista on saatu leivottua aivan huikaisevan jännittävä elokuva, jonka keskiöön nousee komentoketjun kärjessä olevien miesten keskinäinen voimainmittelö ja tahtojen taisto. Kumman kantti kestää kauemmin? Kapteeni Ramsay, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja, on alusta asti yrittänyt horjuttaa Hunterin asemaa vähättelemällä tämän kokemusta ja ivailemalla tämän yliopisto-opintoja, joihin on sisältynyt muun muassa poliittista historiaa ja filosofiaa ja muuta Ramsayn mielestä hyödytöntä hienostelua. Kun nämä piikit eivät tunnu Hunteriin uppoavan, Ramsay alkaa ampua nuoliaan myös Hunterin ihonvärin suuntaan. Osa miehistöstä naureskelee kapteenin kanssa, mutta osa alkaa siirtyä Hunterin puolelle. Aluksen strategiset alueet siirtyvät vuorotellen kummankin puolen haltuun, ja lopulta komentoketjun rikkoutumisesta hämmentynyt miehistö joutuu seuraamaan, miten kapteeni yrittää väkivalloin pakottaa Hunterin luovuttamaan ohjusten laukaisuavaimen. Mutta nuorempi johtaja pysyy lujana. Iskuja satelee hänen kasvoihinsa kapteenin nyrkistä, mutta hän ottaa ne vastaan tuijottaen järkähtämättä vanhempaa miestä silmiin.
Samaan aikaan kriittinen viesti saadaan lopulta vastaanotettua, ja se osoittautuu kuin osoittautuukin ohjusten laukaisun peruutuskäskyksi. Kapteeni Ramsay antaa käskyn peruuttaa laukaisu, luovuttaa aluksen komennon Hunterille ja poistuu hyttiinsä. Hunterin johtajuus on nyt testattu tulisessa pätsissä, ja se on aidoksi ja kestäväksi todettu. Aikamoinen tulikoe! Mutta niin hankala persoona kuin kapteeni Ramsay onkin, hän osaa olla myös oikeudenmukainen ja rehti. Ennen Hunteria on aluksella ollut monia miehiä, jotka eivät ole kestäneet tämän vanhan merikarhun ja sotaurhon testissä. Mutta nyt on arvollinen seuraaja löytynyt, mies joka tarpeen vaatiessa pysyy järkkymättä omassa kannassaan, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Tapahtumien tiimoilta tehdyssä selvityksessä Ramsay suosittelee Hunteria seuraajakseen ja vetäytyy itse varhaiselle eläkkeelle.
Crimson Tidessa ei nähdä verenvuodatusta eikä raakaa väkivaltaa, mutta se on kuitenkin hyvin miehinen elokuva. Suurin osa tapahtumista sijoittuu uhkaavan kriisin kynnykselle sukellusveneen suljettuun tilaan, jossa joukko sotilaita palvelee tietoisina siitä, että kuolema voi kohdata heitä minä hetkenä hyvänsä. Hikikarpalot miesten kasvoilla ja silloin tällöin pinnalle kuohahtavat tunteet kertovat siitä, että nyt liikutaan kestokyvyn äärirajoilla. Mikä ihme minut naisena saa säännöllisesti palaamaan tämän elokuvan äärelle?
Tällä viimeisimmällä katselukerralla ymmärsin, että minua puhuttelee erityisesti elokuvassa oleva johtajuuden teema. Ihailen sitä, miten joku pystyy kriisitilanteessa tekemään nopeita päätöksiä, pysymään horjumatta niiden takana ja kantamaan niistä vastuun. Ramsay ja Hunter ovat eri mieltä asioista, mutta molemmat pysyvät kannassaan ja antavat käskyjä ja ohjeita miehistölle sen mukaan. Joskus päätökset, joita he tekevät, ovat vääriä. Mutta sekin lienee parempi kuin tilanne, jossa mitään ei päätetä eikä ratkaista, vaan häälytään loputtomassa epävarmuudessa, joka luo kaikkiin turvattomuutta.
"Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti", kirjoittaa Paavali kirjeessään roomalaisille. Paljon puhutaan siitä, miten me kaikki olemme johtajia ja miten me kaikki johdamme jotakin, kaikki vaikutamme tavalla tai toisella toisiin ihmisiin. Tottahan sekin on, mutta johtajuuden lahja on kuitenkin aivan erityinen lahja, jota ei meille kaikille ole suotu. Viime vuosina olen saanut tutustua tähän lahjaan kursseilla ja seminaareissa, kirjallisuuden kautta sekä läheltä seuraten, ja se on alkanut herättää minussa aivan erityistä kunnioitusta. Arvostukseni todellista johtajuutta ja todellisia johtajia, miehiä ja naisia, kohtaan on noussut huimasti. Johtaminen ei todellakaan ole helppoa, ja mitä isommista asioista on kyse ja mitä useamman ihmisen elämä on pelissä, sitä vaikeampaa se on.
Johtajan paikasta tavataan sanoa, että se on yksinäinen ja tuulinen. Vielä ankeammaksi tuon paikan tekee se, että tuuli, joka meidän muiden suunnasta johtajaan puhaltaa, on usein aika kylmä. Johtaja-sanalla on monille melko karu kaiku, ja asenteemme heitä kohtaan saattaa olla jo lähtökohtaisesti kielteinen. Ehkä kokemuspiirissämme on ollut liian monia johtajia, jotka ovat olleet johtajan asemassa mutta ilman johtajuuden lahjaa. Tai he ovat olleet johtajia, jotka eivät ole osoittaneet olevansa luottamuksemme arvoisia, eivät sanoissaan eivätkä teoissaan. Tai he ovat käyttäneet lahjaansa tuhoa tuottavien tai itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta vaikka johtaja olisi kuinka hyvä tahansa, jo se että hänen tehtäviinsä kuuluu päätösten tekeminen ja niistä vastuun kantaminen, asettaa hänet väistämättä tulilinjalle. Päätökset eivät aina miellytä kaikkia, ja virheitäkin tulee joskus tehtyä. Ja niin kylmä tuuli alkaa jälleen puhaltaa johtajan yksinäisellä vuorenhuipulla.
Mutta oikea, terve johtajuus ei ole uhka eikä kirous. Se on lahja, ja johtajat parhaimmillaan ihmisiä, jotka ovat antaneet lahjansa yhteisen hyvän palvelukseen. Suokoon Luoja, että meillä olisi yhä enemmän johtajia, jotka palvelevat pyyteettömästi ja tekevät viisaita, oikeudenmukaisia ja hyvää tulevaisuutta rakentavia päätöksiä asioissa ja alueilla, joita johtamaan heidät on asetettu. Ja suokoon Luoja myös, että tuuli, joka vuorenhuipulle puhaltaa, voisi muuttua edes hiukan lämpöisemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti