139 minuuttia, valmistusvuosi 1999. Ohjaus Anthony Minghella
Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miten tärkeää minulle on, että toiset pitävät minusta? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa edelleen painiskelen, vaikka elänkin blogini esittelytekstissä mainittua "kypsää keski-ikää". Terveeksi voi kuulemma erään määritelmän mukaan sanoa ihmistä, joka kykenee olemaan riittävästi sama henkilö ja oma itsensä riippumatta siitä, kenen seurassa hän on. Kaikesta kyselystäni huolimatta uskon kyllä täyttäväni tämän edellytyksen, mutta samaa ei voi sanoa tämänviikkoisen elokuvan päähenkilöstä, lahjakkaasta herra Ripleystä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä kuin kameleontti väriä.
Ankeassa rotankolossaan asuva, hotellin miestenhuoneessa työskentelevä Tom Ripley (Matt Damon) on elokuvan alkaessa soittamassa pianoa sairastuneen pianistin tilalla ulkoilmakonsertissa. Tilaisuutta varten hän lainannut tämän takkia, jonka rintapielessä komeilee Princetonin yliopiston vaakuna. Konsertin päätyttyä varakas laivanvarustaja Herbert Greenleaf (James Rebhorn) kiittää Tomia soitosta ja, nähdessään hänen takkinsa, kysyy, sattuuko Tom tuntemaan hänen poikaansa Dickietä, joka on myös opiskellut Princetonissa. Tom miettii hetken mitä vastata ja tekee sitten kohtalokkaan päätöksensä. "Mitä Dickielle kuuluu?" kysäisee hän rennosti, kuin vanhan tutun kuulumisia tiedustellen. Tom pukee valepersoonan ylleen huolettomasti ja helposti, vähän kuin vahingossa. Ymmärtämättä, että niin tehdessään hän jää vangiksi valheen verkkoon, joka alkaa kutoutua hänen ympärilleen.
Tykästyttyään Tomin rehdin tuntuiseen (!) olemukseen Greenleaf saa ajatuksen. Suostuisiko Tom lähtemään tapaamaan Dickietä Italiaan, missä tämä vain lorvailee ja tuhlaa elämäänsä? Ehkä Tom voisi takoa poikaan vähän järkeä ja saada hänet palaamaan takaisin kotimaahan. Greenleaf luonnollisesti maksaisi Tomin matkat ja ylläpidon. Viimeistään tässä vaiheessa Tomin odottaisi oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tarjous on hänen kaltaiselleen köyhälle kirkonrotalle aivan liian houkutteleva, ja niin hän suostuu.
Makea elämä Italiassa maistuu todella hyvältä, ja valepersoona alkaa istua yhä paremmin Tomin ylle. Dickie (Jude Law) on komea ja suosittu ja naisiakin tuntuu hänellä riittävän joka sormelle. Ketään Tom Ripleyä Dickie ei opiskeluajoiltaan tosin muista, mutta hän hyväksyy olkapäitään kohauttaen Tomin kertomuksen. Ihailun ja ulkopuolisuuden tunteen sekoitus kalvaa Tomia, kun hän roikkuu joukon hännillä Dickien seurustellessa rikkaiden, huolettomien ystäviensä kanssa.
Aluksi Tomin ihailu imartelee tätä itsekeskeistä, hemmoteltua tyhjäntoimittajaa ja hänelle tuottaa jonkinlaista huvia esitellä Tomille ympäristöä ja elämäänsä. Vähitellen tilanne alkaa kuitenkin käydä Dickien hermoille, Tom kun tuntuu roikkuvan iilimadon tavoin koko ajan hänen ja hänen tyttöystävänsä Margen (Gwyneth Paltrow) kannoilla. Kun Dickie sitten paljastaa päässeensä totuuden jäljille ja tietävänsä, ettei Tom koskaan ole käynyt Princetonia tai tuntenut Dickietä, Tom ehdottaa, että he voisivat joka tapauksessa jatkaa ystävinä - tai ehkä jopa jonakin enemmän kuin vain ystävinä… Vastaukseksi hän saa ivan ja halveksunnnan ryöpyn, joka osuu hänen sisimpäänsä kuin konekiväärituli. Syntyy tappelu, jonka päätteeksi Tom nuijii primitiivisen raivon vallassa Dickien hengiltä.
Hävitettyään ruumiin Tom huomaa tilaisuutensa tulleen: hän astuu kuolleen Dickien tilalle ja alkaa esiintyä hänenä. Piinaava tilanne seuraa toistaan, kun Tom vaihtaa henkilöllisyyttä kuin tavallinen ihminen takkia. Hän on vuoroin Dickie, vuoroin Tom, ja kehittyy siinä koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi. Alun epävarmuus ja hämillisyys häviää, ja pettämisestä tulee hänen toinen luontonsa. Sen, josta tulee uhka hänen paljastumiselleen, hän raivaa tieltään.
Ja kun Tom sitten kuin ihmeen kautta näyttää pääsevän livahtamaan kuin koira veräjästä ja voivan jatkaa elämää omana itsenään, Tom Ripleynä, talous turvattuna loppuelämäkseen, niin mitä tapahtuukaan? Ilmestyy haamu menneisyydestä, rikas amerikkalaistyttö, jonka kanssa hän on heilastellut ja joka pitää häntä Dickie Greenleafinä. Juuri kun Tom uskoi voivansa vihdoin elää ja hengittää vapaasti, huomaa hän jälleen joutuneensa itse virittämäänsä ansaan. Valheiden verkko on taas kiristymässä hänen ympärilleen. "Olen hukassa. Olen eksyksissä. Olen jumissa kellarissani, yksin pimeässä. Olen valehdellut siitä, kuka olen ja missä olen. Kukaan ei ikinä löydä minua." Surullisinta on, että tätä katumusmonologia kuuntelemassa on Tomin elämään tullut uusi ihminen, joka näyttää aidosti pitävän Tomista omana itsenään ja joka on alkanut vapauttaa häntä kellarin pimeydestä. Hänet on nyt raivattava pois, jotta valheet eivät paljastu ja Tom tuhoudu.
Minulle Tom on ennen kaikkea säälittävä ja traaginen hahmo, joka tirkistelee omasta pimeydestään parempiosaisten elämään, nappaa sieltä täältä kuin varkain makupaloja itselleen ja pukeutuu salaa toisten vaatteisiin. Ja kuitenkin hän pysyy koko ajan vain omana, surullisena itsenään. Tämän elokuvan katsominen on oikeastaan täyttä kidutusta, eikä voi olla toivomatta, että Tomilla olisi ollut elämässään joku, joka olisi takonut hänen päähänsä nämä vanhat viisaat neuvot: "Valheella on lyhyet jäljet" ja "Rehellisyys maan perii". Nyt hän kuuntelee vain omaa totuuttaan, jonka mukaan "It´s better to be a fake somebody than a real nobody." Hän uskoo siis, että on parempi olla väärennös jostakusta, jolla on merkitystä, kuin olla oma itsensä, jos on itse täysi nolla.
Entä me? Mitä me teemme, kun koemme itsemme tavalla tai toisella muita huonommiksi ja sen tähden ulkopuolisiksi? Joskus löydämme sisältämme tervettä voimaa, jonka avulla pystymme olemaan oma itsemme ja säilyttämään yhteyden toisiin tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se joskus sattuukin. Joskus taas vetäydymme ja nuolemme haavojamme yksin ja vältämme tilanteita, joissa huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteemme aktivoituvat. Ja, jos olemme rehellisiä, toisinaan olemme kuin Tom Ripley, joka yrittää muuttua joksikin toiseksi tullakseen hyväksytyksi ja voidakseen kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut.
Vaikka en milloinkaan tekisi samoja valintoja kuin lahjakas herra Ripley, mietteliääksi tämä elokuva joka tapauksessa minut saa. Miksi on niin vaikea uskoa omaan arvoonsa ja ainutlaatuisuuteensa ja siihen, että on tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin on? Minunkin, joka olen paasannut siitä kerta toisensa jälkeen, puhunut lumihiutaleiden ja hiekanjyvien yksilöllisyydestä ja kauneudesta ja siitä, miten ne ovat kaikki ainutkertaisia ja erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita ja kauniita jokainen. Saarnannut siitä, miten jokainen ihminen on arvokas ja suuri ihme. Sillä näinhän Raamattu meille vakuuttaa, ja uskon, että se on totta. Mutta vaikka uskon sen päässäni, ehkä en kuitenkaan usko sydämessäni.
"It´s better to be a fake somebody than a real nobody", sanoi Tom Ripley. "Totuus tekee teidät vapaiksi", sanoo puolestaan Jeesus. Kumpaakohan kannattaisi uskoa? Totuus voi kyllä joskus tehdä todella kipeää, mutta eiköhän vapaus ole sen riskin arvoista? Vapaus olla oma itsensä, päästä vapaaksi valeminän verkosta, jonka joko toiset tai me itse olemme päällemme kutoneet. Ties millaisiin korkeuksiin pystymmekään lentämään, kun tuon verkon siteet on katkaistu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti