90 minuuttia, valmistusvuosi 1991. Ohjaus Mike Newell
Kun haluan katsoa jotakin, joka luo toivoa ja vahvistaa uskoa elämän voittoon, rakkauden voimaan ja hyvän muutoksen mahdollisuuteen, katson Enchanted Aprilin. Ja koska huhtikuu on vain askeleen päässä meistä, siksikin tämä elokuva sopii tähän päivään paremmin kuin hyvin.
Elokuvan tapahtumat käynnistyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä sateisessa, harmaassa Lontoossa. Kaupungissa asuu toisiaan tuntematta neljä naista, joiden elämät kietoutuvat yhteen Italiassa vietetyn yhteisen lomakuukauden aikana. Yksi heistä on Lotty Wilkins (Josie Lawrence), joka on aina kokenut olevansa vain miehensä lisäke, vailla omaa identiteettiä, sukunimikin mieheltä saatu: Wilkins. Mitäänsanomaton nimi, joka kuulostaa Lottysta samalta kuin hännäntypykkä mopsin takapuolessa. Sellainen kokee Lotty olevansa itsekin miehensä ajatuksia myötäillessään ja hänen tahtoonsa mukautuessaan. Lottyn puoliso Mellersh (Alfred Molina) on menestyvä perhejuristi, joka tarvitsee vaimon jo ammattinsakin vuoksi voidakseen esiintyä kunniallisena perheellisenä miehenä. Niin, ja onhan Lottysta toki hyötyä myös ulkomaanmatkoilla, sillä hän voi vahtia matkatavaroita sillä välin kun Mellersh keskustelee paikallisten kanssa.
Mutta kaikki muuttuu, kun Lotty näkee sanomalehdessä ilmoituksen keskiaikaisesta linnasta Italiassa, jota tarjotaan vuokralle huhtikuuksi. Unelma syttyy eikä suostu enää sammumaan, vaan antaa hänelle ennenkuulumatonta rohkeutta ja uskallusta. Hän vuokraisi linnan, aivan itse, omilla rahoillaan, kysymättä lupaa Mellershiltä! Toiseksi unelmankantajaksi Lotty saa innostettua Rosen, jonka hän on usein sunnuntaisin nähnyt kirkossa ja jonka hän on huomannut myös katselevan kaihoisasti lehti-ilmoitusta. Rose Arbuthnot (Miranda Richardson) on elämäänsä pettynyt nainen, jonka avioliitossa läheisyys ja intohimo loistavat poissaolollaan. Rosen puoliso Frederick (Jim Broadbent) muistelee kaiholla vaimon kanssa vietettyjä lemmenlomia, jotka ovat nyt vain kalpea muisto. Etäisyys on tullut heidän välilleen, ja vaimo, tuo "pettynyt madonna", kuten Frederick häntä nimittää, välttelee miehensä kosketusta. Lohdutuksekseen mies kirjoittaa salanimellä eroottisia seikkailuromaaneja ja sukkuloi Lontoon seuraelämässä. Matkasuunnitelmista kuultuaan Frederick tuntuu Rosen mielestä suorastaan työntävän vaimoaan lähtemään matkaan. Hänelle on aivan samantekevää, olenko täällä vai en, ajattelee Rose katkerana.
Jakaakseen kustannuksia Lotty ja Rose etsivät kahta muuta naista lähtemään matkaan kanssaan. Kolmanneksi lähtijäksi ilmoittautuu leskirouva Mrs Fisher (Joan Plowright), jonka kasvolihakset eivät enää tunnu muistavan, miten hymy tuotetaan. Tavattuaan tämän naisen, joka on linnoittautunut kotiinsa muistojensa ja valokuviensa keskelle ja tarkastelee maailmaa ankarasti lornjettinsa läpi, Lotty ja Rose haluaisivat mieluummin jättää hänet Lontooseen. Mutta Mrs Fisherille on vaikea sanoa ei. Hän on varsinainen besserwisser, joka ottaa ohjat käsiinsä tilanteessa kuin tilanteessa ja pönkittää arvovaltaansa hienostuneella tuttavapiirillään, johon tuntuvat kuuluneen kaikki maan historian merkittävät kulttuurivaikuttajat. Seurueen täydentää lady Caroline Dester (Polly Walker), varakas, elämäänsä ja ympärillään pörrääviin miehiin kyllästynyt seurapiirikaunotar, joka haluaa päästä hetkeksi pakenemaan tuntemattomuuteen, pois huomion keskipisteestä.
Ensimmäinen aamu Italiassa on taianomainen, kuin astuminen satumaahan. Käsi kädessä kuin pienet tytöt Lotty ja Rose ihastelevat puutarhan väriloistoa ja meren kimallusta, pitkät letit selässä roikkuen. Ja tästä alkaa muutos. Kuin taikasauvan kosketuksesta elämä alkaa puhjeta esiin jokaisessa naisessa. Uusi kukoistus, uusi kaipaus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mrs Fisherin omat lomasuunnitelmat ovat tosin hyvin erilaisia: "Haluan vain istua varjossa ja muistella entisiä parempia aikoja ja parempia ihmisiä", sanoo hän. Viimeiseen asti hän vastustaa padon murtumista ja elämän virtaamista esiin sisimpänsä lukituista loukoista. Mutta tämän vanhan sotaratsunkin vastarinta murtuu Italian lämpimän auringon alla, värien ja tuoksujen ja äänien ilotulituksessa. Hän kaivaa esiin vesiväripalettinsa ja alkaa ikuistaa puutarhan kukkaloistoa.
Lottylla on lämmin sydän ja kerkeä kieli ja kyky nähdä toisten sisimpään ja tunnistaa heidän pelkojaan ja kaipauksiaan. Luottaen hyvyyden ja ystävällisyyden voimaan, joka sulattaa paksuimmankin jään, hän kylvää ahkerasti ympärilleen hyviä, toivoa luovia sanoja. Hänen omankin sydämensä ympäriltä tuntuu jotakin sulaneen, sillä Lotty näkee nyt selvästi myös omaan sisimpäänsä ja huomaa katuvansa sitä, että on kitsastellut rakkauden antamisessa avioliitossaan. "Punnitsin ja mittasin kaiken. En rakastanut Mellershiä, ellei hän rakastanut minua juuri yhtä paljon. Ja koska hän ei rakastanut, minäkään en rakastanut. Mikä tyhjyys!" Lotty päättää korjata vahingon ja kutsuu miehensä Italiaan nauttimaan lomasta kanssaan. Samaa hän suosittelee myös Roselle, ja pian vastaanottaa Frederick Arbuthnotkin samansisältöisen kirjeen vaimoltaan.
Kohta saakin linnan vanha puutarha aihetta ihmettelyyn, kun sen joka nurkassa kuhertelee rakastava pari. Tuolla ovat Arbuthnotit, jotka ovat löytäneet uudelleen kadottamansa läheisyyden ja intohimon. Ja tuolla on Caroline Dester, onnellisempana kuin koskaan. Hän on vihdoinkin tavannut miehen, joka ei ole kiinnostunut hänestä vain kauniin ulkomuodon vuoksi. Linnan omistaja, vuokralaisiaan tapaamaan tullut George Briggs (Michael Kitchen), kertoo näkevänsä kovin huonosti ja arvioivansa ihmisiä sen vuoksi heidän äänensä ja sisimpänsä perusteella. "Niin, kaunis sisin, se on tärkeää!" huudahtaa lady Caroline katsoen miestä kauniit silmät loistaen, kuin olisi oivaltanut tämän totuuden ensimmäistä kertaa elämässään. Ja niin hän vapautuu olemaan enemmän kuin pelkkä kaunis kuori, jonka näkemisestä kaikki hurmaantuvat, välittämättä ottaa selville, kuka hän on syvällä sisimmässään.
Ja tuolla ovat Lotty ja Mellersh Wilkins. Nainen, jonka toteuttama hullunrohkea unelma linnan vuokraamisesta oli ensimmäinen askel hänen muuttumisessaan pettyneestä uhrista omasta elämästään vastuuta ottavaksi aikuiseksi naiseksi. Ja mies, jonka täytyi matkustaa Italiaan asti kohdatakseen siellä täysin muuttuneen vaimonsa. Vaimon, joka tuntuu hänestä nyt oudon viehättävältä. "Yksi asia askarruttaa minua…", pohtii Mellersh harjatessaan vaimonsa pitkiä, tuoksuvia hiuksia. "Mikset ollut viehättävä jo aikaisemmin?"
Löytyisiköhän vastaus tähän kysymykseen Lottyn sanoista hänen pohtiessaan, uskaltaisiko vuokrata linnan, vaikka Mellersh vastustaisi hanketta. "On väärin olla niin hyvä, että tulee lopulta onnettomaksi. Minä olen palvellut muita pienestä pitäen, mutta ei minua kukaan siksi rakasta." Kuinka moni kiltteydestä kipeä nainen onkaan uskonut sen valheen, että häntä rakastetaan, jos hän on kiltti ja hiljainen, palvelee muita ja uhraa itsensä toisten vuoksi. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", kehottaa rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa, joka linkittää itsensä rakastamisen ja toisten rakastamisen yhteen, kuin ketjun kaksi toisissaan kiinni olevaa lenkkiä. Jos ei rakasta itseään, ei voi oikeasti rakastaa toisiakaan, vaikka sitten uhraisi viimeisen veripisaransakin heidän puolestaan.
Seuraavia Anaïs Ninin kuuluisia sanoja on paljon siteerattu, mutta koska ne sopivat niin hyvin myös Lottyn tilanteeseen, niin lainaanpa niitä minäkin: "And the day came when the risk to remain tight in a bud was more painful than the risk it took to blossom." - Ja tuli päivä jona tiukkana nuppuna pysymisen riski oli tuskallisempi kuin kukkaan puhkeamisen. Kun elämän voima vastustamattomasti pakotti Lottyn puhkeamaan kukkaan, hänestä alkoi nousta esiin omilla jaloillaan seisova, omilla aivoillaan ajatteleva, omista valinnoistaan vastuun kantava, itseään arvostava nainen. Nainen, joka nyt oli alkanut löytää itseään ja opetella rakastamaan itseään ja jolle sen myötä myös itselleen kuoleminen tulisi saamaan aivan uuden merkityksen ja syvyyden.
Niinpä niin, Mellersh Wilkins. Juuri tämän vuoksi Lotty alkoi muuttua viehättävämmäksi kumppaniksi myös sinun silmissäsi. Ihmiseksi, joka ei enää vain kulkisi talutushihnassa aviomiehensä perässä, pientä mopsinhäntäänsä heiluttaen, vaan seisoisi hänen rinnallaan. Ihmiseksi, jonka persoonalla on muoto ja rajat ja joka kykenee liittymään toiseen, tasavertaiseen kumppaniin ja jakamaan elämänsä hänen kanssaan.
Oi, ihana huhtikuu, mitä kaikkea ihanaa saatkaan aikaan! Elämä voittaa ja rakkauden voimasta uusia asioita lähtee kasvamaan. Ja kukapa muu olisikaan kaiken tämän hyvän lähde kuin uskomattoman hyvä Taivaallinen Isämme. Psalminkirjoittajakin iloitsee: Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.
Kuulosti muuten aivan Suvivirreltä, eikö vaan? Riippumatta siitä, saadaanko sitä tulevaisuudessa julkisesti laulaa tai ei, eikö olekin mahtavaa tietää, että sen sanoma on totta? Sitä ei kukaan voi ottaa meiltä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti