Olen Woody Allenin elokuvien iso fani. Hänen kyynisyytensä ja sarkastinen huumorinsa löytävät vastakaikua joistakin omassa sisimmässäni kiemurtelevista kysymysmerkeistä, jotka edelleen itsepintaisesti kieltäytyvät muuttumasta huutomerkeiksi. Elämänkumppanina Woody olisi varmasti aika rasittava, mutta sopivina annoksina, esimerkiksi yhden elokuvan verran kerrallaan, hän on mitä parhainta seuraa. Kokoelmissani olisi ollut tarjolla montakin ehdokasta tälle paikalle, mutta valitsin Allenin elokuvista sen, jossa hän syvällisimmin ruotii hänelle niin tuttua elämän mielettömyyden ja tarkoituksettomuuden mysteeriä. Crimes and Misdemeanors - Rikoksia ja rikkomuksia on tutkielma rikoksesta ja syyllisyydestä. Se herättää katsojan pohtimaan, onko syyllisyydellä mitään merkitystä, ellei ole ketään, jolle olisi vastuussa teoistaan ja jolla olisi valta tuomita tai antaa anteeksi.
Elokuvan päähenkilö Judah Rosenthal (Martin Landau) on silmälääkäri, jolla on kaunis vaimo, kaunis tytär ja kaunis koti, vakiintunut asiakaskunta ja arvostettu asema yhteisössään. Ja kuitenkin jokin saa hänet kiinnostumaan nuoremmasta naisesta, joka tuntuu tarvitsevan suojelijaa ja kokenutta vanhempaa miestä itseään opettamaan. Dolores Payleysta (Anjelica Huston) tulee Judahin rakastajatar, joka klassisen kaavan mukaan ei suostukaan lopettamaan suhdetta silloin kun Judah haluaisi, vaan takertuu häneen ja uhkaa kertoa suhteesta Judahin vaimolle Miriamille (Claire Bloom). Kun nainen uhkaa lisäksi paljastaa taloudelliset epäselvyydet, joihin Judah on yrityksensä kirjanpidossa sotkeutunut, alkaa tilanne luisua hallinnasta.
Judah on kasvanut juutalaisessa perheessä, jossa syvästi uskovan isän puheista pienen pojan mieleen jäi Jumalan kaikkinäkevä silmä, jonka katse seuraa meitä kaikkialle ja jolta mikään ei pysy salassa. Aikuisena Judahista tulee agnostikko, joka ei enää usko lapsuutensa Jumalaan. Hänen vastaanotollaan käy hänen vanha ystävänsä, rabbi Ben (Sam Waterston), joka on sokeutumassa. Judah purkaa paineitaan Benille ja tunnustaa hänelle salaisen suhteensa. Ben rohkaisee ystäväänsä kertomaan totuuden vaimolleen ja luottamaan siihen, että tämä voisi antaa hänelle anteeksi. Kenties heidän avioliittoonsa voisi tulla uusi alku ja entistä syvempää rakkautta. Judah ei ole vakuuttunut. Hän tuntee Miriamin. Vaimo palvoo häntä, ja kaikki olisi lopussa, jos hän saisi tietää totuuden.
Samaan aikaan hysteeriseksi heittäytynyt rakastajatar kiristää verkkoaan, ja pelastaakseen maineensa Judah päättää lopulta turvautua epätoivoisiin keinoihin. Itse hän ei käsiään halua liata, vaan pestaa tuhlaajapoikaveljensä Jackin (Jerry Orbach) hoitelemaan hämäräperäisten kontaktiensa kautta Doloresin pois päiviltä. Tarvittaisiin vain yksi puhelinsoitto, jolla tilattaisiin rasitteeksi käyneen ihmisen elämän päättäminen. Yön synkkinä hetkinä Judah painiskelee omatuntonsa kanssa ja käy keskustelua kuvitteellisen Benin kanssa. "Etkö luule, että Jumala näkee?" kysyy Ben. "Jumala on ylellisyys, johon minulla ei ole varaa", vastaa Judah. "Minun tarvitsee vain painaa nappia ja sen jälkeen voin taas nukkua yöni rauhassa." "Mutta entä laki?" yrittää Ben vielä, tuo melkein sokea mies, joka kuitenkin tuntuu näkevän kirkkaammin kuin Judah. "Ilman lakia kaikki on pelkkää pimeyttä." "Mitä hyötyä on laista, jos se estää minua saamasta oikeudenmukaisuutta?" huudahtaa Judah. Hän ei todellakaan ansaitse tällaista kohtelua eikä suostu enää olemaan Doloresin kiristettävänä.
Ja niin Judah soittaa kohtalokkaan puhelun ja tilaa rakastajattarensa kuoleman. Puhelua seuraavien tapahtumien taustalla soi Schubertin Jousikvartetto Nro 15, joka Judahin mielestä dramaattisuudessaan ja surullisuudessaan muistuttaa Doloresia. Kahdenkeskisissä hetkissään, silloin kun naisen dramaattisuus ja surullisuus vielä kiehtoivat Judahia, he olivat kuunnelleet Schubertia, Judahin maalaillessa kuvaa tulevaisuudesta, jossa heillä olisi yhteistä aikaa tutustua tämän Judahin rakastaman säveltäjän musiikkiin vielä paremmin. Tuota aikaa ei kuitenkaan koskaan tule. Palkkamurhaaja hoitaa hommansa tehokkaasti ja tunteettomasti ja lavastaa tekonsa ryöstömurhaksi.
"Jumala olkoon meille armollinen, Jack", sanoo Judah veljelleen tämän soittaessa kesken iloista perheiltaa ilmoittaakseen, että asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Järkytyksestään huolimatta Judah selviytyy murhan jälkipyykistä kylmän laskelmoivasti. Hän käy hakemassa rakastajattarensa asunnosta pois kaiken, mikä voisi yhdistää hänet naiseen. Ja kun poliisi tulee hänen vastaanotolleen kysymään, tietäisikö hän ehkä jotakin, joka voisi auttaa rikoksen selvittämisessä, Judah on järkyttynyt ja pahoitteleva, mutta ei valitettavasti pysty kertomaan mitään, mistä olisi apua. Hän ei edes oikein muista, miten murhattu Miss Payley hänen potilaakseen päätyi. Poliisi kiittää ja kumartaa ja lähtee. Miksi hän epäilisikään tämän hyvämaineisen miehen sanoja?
Mutta pian syyllisyys alkaa piinata Judahia. Asuntonsa lattialla maanneen rakastajattaren elottomana tuijottavat silmät eivät jätä häntä rauhaan. Kun hän tutkii potilaitaan ja katsoo syvälle heidän silmiinsä, sielun peileihin, hän huomaa miettivänsä, olisiko sittenkin olemassa Jumala, joka katsoo ihmisten sieluun samalla tavalla ja näkee kaiken, tietää kaiken? Judah muistaa jälleen isänsä sanat: "Muista, että Jumalan silmät näkevät kaiken. Hän näkee vanhurskaat ja hän näkee pahat. Vanhurskaat palkitaan, mutta pahat saavat ikuisen rangaistuksen." Entä jos Jumala on sittenkin olemassa ja näkee Judahin sisimpään? Näkee rikoksen, jonka hän on tehnyt ja jonka jäljet hän on onnistuneesti peittänyt. Vaikka hän on pystynyt salaamaan rikoksensa ihmisiltä, entäpä jos häntä lopulta kuitenkin odottaa Jumalan rangaistus? Syyllisyys painaa raskaana, ja Judahin henkinen tasapaino alkaa horjua. Hän on jo lähellä tunnustaa kaiken poliisille. Mutta Jack palauttaa hänet todellisuuteen. Tunnustamisen aika on ohi. Uskottomuutensa Judah olisi aikanaan voinut tunnustaa, mutta murhan tunnustaminen on mahdotonta. Judah on mennyt jo liian pitkälle, ja juttuun on sekaantunut jo liian paljon ihmisiä.
Woody Allen on elokuvassa tyypillisessä antisankariroolissaan esittäen Cliff Sterniä, kunnianhimoista elokuvaohjaajaa, jolla on epäonnea niin työssään kuin yksityiselämässäänkin. Hänen avioliittonsa on kitunut jo vuosia ja odottaa vain lopullista kuoliniskuaan. Ja sen sijaan, että saisi toteuttaa unelmansa ja tehdä dokumentin ihailemastaan elämän tarkoitusta kyselevästä filosofista, taloudelliset realiteetit pakottavat Cliffin kuvaamaan tyhjänpäiväistä dokumenttia vaimonsa veljestä Lesteristä (Alan Alda), joka on kaikkea sitä mitä Cliff ei ole: mainetta, kunniaa, rahaa ja kaunista naisseuraa niittänyt käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Miestä kutsutaan julkisuudessa "amerikkalaiseksi ilmiöksi" - mutta sitähän on happosadekin, huomauttaa Cliff nuivasti. Kärsimyksen malja täyttyy, kun Lester näyttää voittavan omakseen myös Halleyn (Mia Farrow), ainoan naisen, jolle Cliff on koskaan kirjoittanut rakkauskirjeen. Cliff kihisee mustasukkaisuutta ja kateutta, ja hänelle on täyttä piinaa seistä hiljaa kameran takana ja kuvata Lesterin loputtomilta tuntuvia monologeja, joiden sisältönä on Lester itse.
Elokuvan lopussa Allen saattaa Judahin ja Cliffin yhteen käymään keskustelun, joka kiteyttää elokuvan esiin nostamat teemat. Vietetään Benin tyttären häitä ja Judah ja Cliff ovat vieraiden joukossa. Saatuaan kuulla, että Lester ja Halley ovat menneet naimisiin, Cilff vetäytyy murjottamaan nurkkaukseen, jonne myös Judah saapuu, etsien hänkin yksinäisyyttä. Synkkää olemustaan selittääkseen Cliff kertoo suunnittelevansa täydellistä murhaa (jonka kohdetta katsojan ei liene vaikea arvata). Judah olettaa hänen kehittelevän elokuvan juonta ja sanoo tietävänsä mahtavan murhajutun, jossa on hyvä juoni ja todella yllättävä loppuratkaisu. Ja niin Judah alkaa kertoa omaa tarinaansa. Hän kuvaa rikosta ja sitä seurannutta syyllisyyttä, ja jatkaa: "Ja sitten, eräänä aamuna, syyllisyys on poissa. Mies jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iloitsee perheestään ja työstään. Mitään rangaistusta ei tullut, pikemminkin hän menestyy paremmin kuin koskaan. Murha laitetaan jonkun maankiertäjän syyksi, ja hän itse on vapaa jatkaamaan elämäänsä. Ehkä syyllisyys joskus vielä pikkuisen nostaa päätään, mutta ajan mittaan sen voima heikkenee ja häipyy." Näin Judah on lopullisesti vaientanut isänsä äänen ja peittänyt Jumalan kaikkinäkevän silmän. Hän on yrittänyt häivyttää pois myös syyllisyyden - ja on kenties onnistunutkin siinä. Viimeisiksi sanoikseen, ennen kuin hyvästelee Cliffin ja lähtee jatkamaan elämäänsä kauniin vaimonsa ja onnellisen perheensä pariin, Judah sanoo: "Todellisessa elämässä ihmiset kantavat mukanaan kaikenlaisia taakkoja, myös syyllisyyttä. Me keksimme niille hyviä selityksiä ja kiellämme niiden olemassaolon, muuten emme pystyisi jatkamaan elämäämme. "
Niin, elämä kyllä jatkuu, taakkojamme raahatenkin, mutta vapautta se ei ole. Yllättäen todellinen vapaus löytyykin syyllisyytensä ymmärtämisestä ja sen tunnustamisesta, koska vain sitä kautta voi kokea anteeksisaamisen ja sen myötä tulevan vapauden. Ihminen ei kuitenkaan voi itse olla oma tuomarinsa ja oma armahtajansa. Se ei vain toimi niin. Jos ei ole Jumalaa, jonka antama laki herättää meissä syyllisyyden, Jumalaa, joka näkee rikkomuksemme ja jolle voimme ne tunnustaa ja saada anteeksi, silloin jatkamme syntisäkkiemme raahaamista elämämme loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin. Mutta kun voimme myöntää syyllisyytemme ja luottaa siihen, että meille tarjottu anteeksianto on aivan oikeasti totta, silloin pääsemme todellisesti vapaiksi. Enää ei tarvitse peitellä selässään roikkuvaa syntisäkkiä, keksiä sille selityksiä ja verukkeita, vaan voi ottaa repun selästään, katsoa sen sisälle rehellisesti - ja antaa sitten toisen ottaa se kantaakseen. Lopullisesti. Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen, ennusti profeetta jo satoja vuosia aikaisemmin sen, mitä Golgatalla pääsiäisenä tapahtui. Kaikki syntimme - nykyiset, menneet ja tulevat - saamme uskoa anteeksi tämän totuuden perusteella. Miksiköhän sitten meidän uskisten, jotka tätä ilosanomaa niin innokkaasti julistamme, on monesti itse vaikea uskoa saaneensa ja saavansa anteeksi? Kovin usein yritämme edelleen sinnikkäästi itse kantaa reppumme. Paavali taisi tietää tämän taipumuksemme, ja kärsi ehkä itsekin samasta asiasta, koska halusi kirjeessään muistuttaa ystäväänsä Timoteusta siitä, että Jumala on kaikkien ihmisten pelastaja, ja varsinkin uskovien.
Crimes and Misdemeanors on elokuva, jossa Allen pohtii Jumalan olemassaoloa, elämän tarkoitusta, kärsimyksen ongelmaa ja muita kysymyksiä, joita ei viime kädessä pysty järjen ja älyn avulla ratkaisemaan. Kysymyksiä, joiden edessä on vain antauduttava jollekin itseään suuremmalle. Allen on itse sanonut pitävänsä Judahin isää ja Beniä uskonsa takia kylläkin onnellisempina kuin muut, mutta myös sokeina ja naiiveina, koska he eivät näe elämän realiteetteja. Näistä kommenteista huolimatta olen kuulevinani tässä elokuvassa ohjaajan oman kaipauksen voida uskoa Jumalaan samalla tavalla kuin nämä kaksi miestä, luottavaisena kuin pieni lapsi. Ja joskus tuntuukin kuin hän olisi niin kovin lähellä, kuin tarvittaisiin vain yksi askel, että voisi koittaa ihana antautumisen hetki ja tämäkin kyselijä ja kyseenalaistaja voisi löytää rauhan. Olla levossa, kuin se osaansa tyytyväksi mainittu psalminkirjoittaja, joka kokee olevansa kuin lapsi, joka tyytyväisenä köllöttelee äitinsä sylissä.
Toivottavasti jonakin päivänä niin vielä käy. Mutta olisiko liian itsekästä toivoa, että kaikki kysymysmerkit eivät aivan heti poistuisi miehen välimerkkivalikoimasta? Sillä kenen seurassa sitten voisin olla kyyninen ja sarkastinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti