Shadowlands - Varjojen maat

131 minuuttia, valmistusvuosi 1993.  Ohjaus Richard Attenborough

Viime viikolla iloitsin Woody Allenin kysymysmerkeistä. Tämän viikon elokuvan päähenkilönä taas on mies, joka ystäviensä mielestä suoristaa kysymysmerkit liian nopeasti huutomerkeiksi ja tarjoaa liian helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Mies on ratkaissut kärsimyksen ongelman nimeämällä tuskan Jumalan megafoniksi, jolla hän herättää kuuron maailman. Kärsimys selittyy hänen mukaansa myös sillä, että olemme kuin kivimöhkäleitä, joista Jumala on muovaamassa ihmisiä. Jumalan taltan iskut satuttavat meitä mutta myös tekevät meistä täydellisiä. Kun mies päättää luentonsa näillä sanoilla, yleisö on haltioissaan.  Mutta todellinen elämä ei ole luennon pitämistä. Näiden sinänsä viisaiden ajatusten taakse kätkeytyy mies, joka ei uskalla kohdata oman elämänsä kärsimyksiin liittyvää kipua.

C.S. Lewishan se näin paatoksella luennoi, kuulijoiden aplodeeratessa innokkaasti ja kaikkien ollessa autuaan tietämättömiä siitä, että luennoitsija on kulkemassa kohti aikaa, jolloin häntä itseään aletaan muovata noilla kipeillä taltan iskuilla. Muistan joskus itsekin palavasti puhuneeni tai laulaneeni jotakin samansuuntaista: "Anna tulesi puhdistaa, Herra!", "Muovaa minut kaltaiseksesi!" Ja kun jotakin sen tapaista sitten alkoi tapahtua omassa elämässäni, kun taltan iskut alkoivat osua ja ensimmäisen liekin kuumuus tuntua, olisin ollut jo valmis pyörtämään sanani. Mitä oikein tulikaan pyydettyä? Kuinka voin olla niin järjetön, että pyydän jotakin tällaista!

Joskus elokuvateatterissa näkemämme elokuva tekee meihin niin suuren vaikutuksen, että tunnekokemus ei koskaan unohdu. Minulle Shadowlandsin näkeminen oli aikanaan tällainen kokemus, ja vielä kotisohvallakin katseluelämyksen teho on säilynyt. Osittain kokemuksen voimakkuus johtuu varmasti siitä, että elokuva kertoo suuresti ihailemastani C.S. Lewisista ja hänen elämästään ja ajatuksistaan ennen ja jälkeen suuren rakkauden ja suuren menetyksen. On hienoa seurata akateemista elämää Oxfordin historiaa havisevissa rakennuksissa. Ja kurkkia kuin kärpäsenä katossa kuuluisan kirjailijan yksityiselämään ja teosten taustoihin.

Mutta isoimman vaikutuksen minuun teki aikanaan, ja tekee edelleen, kärsimyksen, menetyksen ja toivon teema, joka elokuvaan on punottu. Miksi rakastaa, jos se sattuu niin paljon? kysytään Lewisin kertojaäänellä elokuvan lopussa. Siksi, että ollaksemme ylipäätään täysin elossa, elämään kuuluu jonkin toisen elollisen olennon rakastaminen. Kun rakastamme, se asettaa meidät alttiiksi kivulle, sillä tavalla tai toisella me ennemmin tai myöhemmin aina joudumme luopumaan rakkautemme kohteesta. Elokuvassa kulkeva syvä pääteema kertoo siitä, miten lapsena koettu äidin menetys on saanut Lewisin pukeutumaan tarkkasilmäisen ja terävä-älyisen havainnoijan ja tarkkailijan haarniskaan, joka suojaa häntä kivulta mutta samalla estää häntä uskaltamasta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja miten elämä sitten kypsällä iällä tuo hänelle yllättäen uuden mahdollisuuden valita rakastaa, antamatta menettämisen pelon estää itseään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Oxfordin yliopistokaupunkiin, jossa C.S. Lewis (Anthony Hopkins), tai Jack, jolla nimellä hän mieluummin haluaa itseään kutsuttavan, on yliopiston kirjallisuuden opettajana. Työnsä ohessa Jack kirjoittaa ja luennoi, ja hänellä on laaja lukijakunta, jolta hän saa säännöllisesti ihailijapostia. Eräänä päivänä hän saa kirjeen amerikkalaiselta Mrs Greshamilta (Debra Winger), joka haluaisi tulla häntä tapaamaan. Naisen poika ihailee Lewisin Narnia-kirjoja ja haluaisi tavata niiden kirjoittajan. Mrs Gresham on lukenut kaiken Lewisin julkaiseman tekstin ja kertoo kirjoittelevansa itsekin runoja. Naisen kirjeet tuntuvat erottuvan muista kirjeistä, joita kirjailija vastaanottaa viikoittain. "Hän kirjoittaa niin kuin hän tuntisi minut jotenkin", hämmästelee Lewis.

Kirje johtaa ensimmäiseen tapaamiseen, jonka aikana nainen onnistuu herättämään Lewisin mielenkiinnon. Keskustelun kuluessa Jack tapansa mukaan kannustaa keskustelukumppaniaan ilmaisemaan rohkeasti mielipiteitään ja sanoo pitävänsä kunnon kaksinkamppailusta. Rivien välistä voi kuulla hänen tottuneen ajattelemaan, että kenenkään ajatukset eivät tietenkään voi yltää hänen omien oivallustensa terävyyden ja lennokkuuden tasolle, mutta että kaikenlaisille ressukoille on toki annettava mahdollisuus. Joy Gresham ei kuitenkaan suostu alistumaan hänelle tarjottuun rooliin vaan tarttuu haasteeseen sanoen: "Hienoa. Koska hävisitte viimeksi?"

Tästä alkavat näiden kahden sanalliset kaksinkamppailut, keskustelut, joissa Lewis vihdoinkin kohtaa arvoisensa vastustajan, joka ei antaudu hänen nokkelien ja viisailta vaikuttavien toteamustensa edessä, vaan kyseenalaistaa ajatukset, joilla Jack on tottunut lumoamaan ihailijansa. Tunteminen lisääntyy ja syvenee ja johtaa avioliittoon. Liitto tosin alkaa järkiliittona maassaoleskeluluvan saamiseksi Joylle, mutta vaimon sairastuminen syöpään ja edessä häämöttävän menetyksen väistämättömyys pakottavat Jackin tunnustamaan itselleen, että hän rakastaa tätä naista aivan oikeasti.

Ja niin alkaa kenties onnellisin aika Lewisin elämässä. Joy on Jackille kuin ovi, jonka kautta hän astuu kirjojen sivuilta sisälle todelliseen elämään. Joyn kanssa tehdään asioita, joista Jack on ennen vain kuullut tai lukenut. Nainen avaa Jackille oven myös kivun ja tuskan todelliseen kohtaamiseen ja kokemiseen, ei vain siitä luennoimiseen. Elokuva Shadowlands on saanut nimensä Lewisin ajatuksesta, että elämme varjojen maassa, jossa aurinko paistaa aina jossakin muualla. Voimme nähdä sen tultuamme kohtaan, jossa tie tekee mutkan tai kiivettyämme kukkulan laelle, josta näemme kukkulan toiselle puolelle. Jackille aurinko paistaa aina siinä laaksossa, jota esittävä kuva roikkui lastenhuoneen seinällä hänen ollessaan pieni poika. Hän kuvitteli silloin kuvan esittävän taivasta, mutta aikuisena hänelle selvisi, että laakso on oikeasti olemassa. Kuultuaan, ettei Jack ole koskaan käynyt tuossa Kultaisessa laaksossa, jo sairauden heikentämä Joy, tietoisena siitä, että heidän yhteinen aikansa on käymässä vähiin, saa Jackin lähtemään kanssaan katsomaan sitä.

Tuossa suloisessa paikassa Joy haluaa sitten puhua siitä, miten Jack voisi jatkaa elämäänsä sitten kun häntä, Joyta, ei enää ole. Jack ei haluaisi pilata onnellista hetkeä ikävillä ajatuksilla, mutta Joy ei anna periksi. Hän haluaa auttaa miestään ajattelemaan toisin, näkemään elämän eri tavalla. "Tuska, jota tulemme kokemaan, on osa onnea, jota koemme nyt", sanoo Joy punoen menetyksen osaksi ihmisen elämää, myös hänen onneaan. Kuin tummaksi raidaksi räsymaton kirkkaiden raitojen lomaan.

"Jack, sinähän sanot aina, että todellinen elämä ei ole vielä alkanutkaan. Sinun on parasta olla oikeassa", jatkaa Joy vielä kuolinvuoteellaankin pariskunnalle ominaista nasevaa sanailua. Jackia ja Joyta yhdistää paitsi yllättäen ja odottamatta syntynyt rakkaus, myös ylösnousemustoivo. Kuolema ei ole heille kaiken loppu vaan ovi uuteen elämään.  He uskovat elämään oven toisella puolella, mutta niin kuin jokainen joka menettää rakkaansa, myös Jack joutuu jäämään oven tälle puolelle, toisen päivän iltaan, varjojen maahan, pimeisiin hetkiin ennen ylösnousemusaamua. Ja Joy, joka on astumassa ovesta tuonpuoleiseen, ei voi kurkistaa ovesta sisään ja kääntyä sitten takaisin ja tiedottaa iloisesti Jackille, että kyllä vaan, kaikki se mihin uskoimme on oikeasti totta! Lapset, jotka menivät Lewisin luomaan mielikuvitusmaailmaan Narniaan vaatekaapin kautta, pystyivät kulkemaan edestakaisin meidän maailmamme ja Narnian välillä. Mutta sama ei ole mahdollista meille, jotka astumme tuosta viimeisestä ovesta. "Sinun on annettava minun mennä", sanoo Joy miehelleen, kun eron hetki on koittanut.

Vaimon kuolema ja sen synnyttämä suru avaavat Jackin sisimmässä vanhan haavan, joka ei ole koskaan parantunut. Vaimonsa menettänyt mies pystyy vihdoin itkemään ulos myös sen pienen pojan tuskaa, joka menetti äitinsä. "Haluaisin niin kovasti nähdä hänet vielä", parkaisee Joyn äidittömäksi jäänyt Douglas-poika (Joseph Mazzello) äitinsä kuoltua. "Niin minäkin", sanoo Jack, purskahtaen hänkin itkuun, surren molempia elämänsä tärkeitä naisia: juuri menettämäänsä vaimoaan ja viimeinkin myös omaa äitiään. Hetkessä on läsnä ihmisen syvin kipu ja suurin kaipaus:  haluaisin niin nähdä hänet vielä, hänet, jonka kuolema vei minulta.

Usko tietää, että tähän kipuun on vastaus. Hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat ja kuoleman ja tuonelan avaimet, lupasi ystävilleen jotakin todella hämmästyttävää viettäessään viimeistä iltaansa heidän kanssaan. "Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen", sanoi Jeesus.  Saman ajatuksen hän toistaa vielä rukoillessaan illan päätteeksi: "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen."

Tuntuvatko nämä Johanneksen evankeliumiin tallennetut Jeesuksen sanat tässä hetkessä ehkä jotenkin laimeilta? Olisihan hän voinut viimeisiksi sanoikseen rukoilla jotakin paljon suuremmalta ja mahtavammalta ja vaikuttavammalta tuntuvaa. Vaikkapa pyytää, että hänen seuraajansa muistaisivat sen, että he tulevat kerran hallitsemaan kansoja. Olisikohan se lohduttanut opetuslapsia enemmän? Tuskinpa vaan. Uskon, että Jeesus halusi puhua viimeisinä sanoinaan ystävilleen yhteydestä, rakkaudesta ja heitä odottavasta turvallisesta tulevaisuudesta toistensa ja Jeesuksen kanssa, koska hän tiesi että juuri sitä tietoisuutta he tarvitsivat. Jeesus tiesi, kuinka hirvittävältä ja lopulliselta kuoleman mukanaan tuoma ero tulisi heistä tuntumaan. Rakkaamme lähtevät ja me jäämme. Silloin ei millään muulla tunnu olevan merkitystä kuin sillä, että omistamme todellisen toivon siitä, että näemme heidät joskus jälleen. Että kuolema ei olekaan kaiken loppu. Että täältä varjojen maasta aukeaa ovi sinne, missä kaikki on kirkasta ja missä kuolema ei enää koskaan erota meitä.

Tätä kirjoittaessani takanani on viikonloppu, jolloin jälleen kerran jouduin saattamaan yhden läheisen ja rakkaan ihmisen haudan lepoon, sinne oven toiselle puolelle. Noita hetkiä olisi vaikea kestää, ellei voisi uskoa siihen, että kuolemalta on oikeasti riistetty pois sen valta ja voima. Eräästä Max Lucadon kirjasta löytyy oivaltava vertauskuva kuolemasta juuri tällaisena, pelottavana mutta todellisuudessa voimattomana tuhoamaan meitä. Sen jälkeen kun Jeesus kaksituhatta vuotta sitten kuolemallaan voitti kuoleman, kuolema on kuin ohitsemme ajava rekka-auto, joka ei pysty vahingoittamaan meitä. Se heittää kyllä yllemme pimeän varjonsa, mutta varjon väistyttyä huomaamme olevamme elävämpiä kuin koskaan. Kun uskomme tähän, uskallamme elää ja rakastaa ilman pelkoa jo täällä kuoleman varjon maassakin. Sillä tiedämme, että kerran olemme yhdessä siellä, missä varjot väistyvät ja aurinko paistaa ja kaikki on hyvin.