97 minuuttia, valmistusvuosi 1993. Ohjaus Agnieszka Holland
Kevään tulon huomaa meillä päin siitä, että naapuruston väki alkaa möyriä puutarhoissaan. Kun aurinko tulee esiin, myös ihmiset ilmestyvät pihoilleen ja alkavat leikata ja haravoida, ruopsutella ja kuopsutella pihoillaan. Ja minä tietysti muiden mukana.
Olen aina pitänyt puutarhahommista. On nautinnollista upottaa kätensä mehevään multaan ja laittaa kasvamaan jotakin uutta. Ja nyhtää rikkaruohoja ja antaa kasveille näin tilaa hengittää ja kasvaa. Kasvien kauneuskin tulee esiin aivan uudella tavalla, kun juurella rehottavat kilpailijat on kitketty pois. Rehevänä kukoistavan kasvin leikkaaminen tuntuu joskus tuskalliselta, mutta tuottaa samalla tyydytystä, kun tietää, että liikakasvun typistäminen auttaa kasvia toimimaan sen varsinaisessa tehtävässä, on se sitten tuottaa hedelmää tai kauniita kukkia puutarhurin iloksi. Ja kun sade tai puutarhurin kasteluletku sitten kastelee hyvin hoidetun puutarhan - oikeaoppisesti tietysti vasta iltahämärissä, auringon kuumimman porotuksen väistyttyä - ja kun vesipisarat kimaltelevat erimuotoisilla lehdillä, ihmislapsi voi huokaista syvään. Onneen tarvitaan todellakin vain pala maata.
Sellaista pyytää itselleen myös Mary Lennox (Kate Maberly), The Secret Garden - elokuvan nuori sankaritar. Mary on orvoksi jäänyt tyttö, joka on kasvanut 1900-luvun alun Intiassa brittiläisessä yläluokan perheessä, vanhempiensa ainoana lapsena. Äiti on seurapiirikaunotar, joka ei ole koskaan halunnut lasta, eikä ainakaan Maryn kaltaista rumaa, pahantuulista ja sairastelevaa lasta. Niinpä Mary kasvaa intialaisen lastenhoitajan ja englantilaisten kotiopettajattarien hoivissa. Kun Maryn molemmat vanhemmat sitten kuolevat - kirjassa koleraan, elokuvassa (ajan säästämiseksi?) maanjäristyksessä - hänet lähetetään muiden orpolasten mukana sukulaistensa luo Englantiin, missä hän törmää täysin uuteen maailmaan. Poissa on Intian polttava aurinko ja äärimmäisyydestä toiseen elävä luonto, poissa ovat pehmeänsulavat intialaispalvelijat, jotka ovat totelleet tytön pienimpiäkin oikkuja, poissa ovat isä ja äiti ja kaikki tuttu. Tilalle ovat tulleet Yorkshiren nummet ja Englannin Ilmasto isolla i:llä, tiukka ja tehokas taloudenhoitaja Mrs Medlock (Maggie Smith) sekä kartanon isäntä, erakoitunut, kyttyräselkäinen lordi Craven (John Lynch), joka on aina joko matkoilla tai sulkeutunut huoneeseensa.
Elokuva perustuu Frances Hodgson Burnettin rakastettuun romaaniin, joka kuului lapsena lempilukemisiini ja jonka edelleen silloin tällöin poimin hyllystäni ja luen. Kirjan tunnelma ja henkilöt on vangittu valkokankaalle poikkeuksellisen taitavasti, ja lukukokemus ja elokuvaelämys täydentävät kerrankin onnistuneesti toisiaan, vaikka joitakin tarinan yksityiskohtia onkin elokuvaan muutettu. En tiedä, ymmärsinkö lapsena kirjaa lukiessani, kuinka paljon itse muistutin yrmeää Marya, jonka on vaikea solmia ystävyyssuhteita ja sopeutua elämään toisten kanssa. Mutta koin silloin ja koen edelleen sielujen sympatiaa tämän nuoren neitosen kanssa, jonka sisin löytää lepopaikan hylätystä, muurien ympäröimästä puutarhasta.
Tuo puutarha oli kerran talon nuoren rouvan lempipaikka, täynnä elämää, rakkautta ja iloa. Mutta puutarha koitui myös hänen kohtalokseen. Lady Cravenin tapaturmaisen kuoleman jälkeen puutarha suljettiin, ja sureva lordi Craven kielsi ketään koskaan enää menemästä sinne. Kuin sattumalta Mary löytää kuitenkin tämän salaisen puutarhan kätketyn avaimen ja alkaa herättää sitä eloon. Hän nostaa esiin sen kauneuden rikkaruohojen ja villiintyneiden kasvien keskeltä. Varjossa olleet kasvit saavat valoa ja hellää hoitoa ja puhkeavat kukkaan.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan psykologi osatakseen ennustaa, että samoja asioita alkaa tapahtua Maryssa itsessään. Tunnetasolla äitinsä hylkäämäksi tulleen lapsen sisin alkaa vähitellen sulaa ja kurkottaa valoa kohti. Tytön ympärillä ollut muuri, joka on eristänyt hänet läheisyydestä toisten kanssa, alkaa sortua. Hän jopa ystävystyy ensimmäisen kerran elämässään - pienen punarinnan kanssa, joka jakaa tytön kanssa puutarhan salaisuuden.
Raitis ilma ja puuhailu ulkoilmassa virkistävät ja vahvistavat Marya myös fyysisesti. Hänen poskensa alkavat saada väriä, ja kartanon järkähtämättömän aurinkoinen ja ystävällinen palvelustyttö Martha (Laura Crossley) riemuitsee, kun aamupuuro alkaa vihdoin maistua Marylle. Marthan veli Dickon (Andrew Knott) eläinystävineen, jotka kuin lumottuina seuraavat tätä nummien vapaudessa vahvaksi kasvanutta poikaa, on Marylle myös mitä parhainta ja terapeuttisinta seuraa.
Vanhan kartanon nurkissa vinkuu ja vonkuu, mutta Mary ei usko palvelusväen vakuutteluja, että tuuli se siellä vain ulvoo. Kuultuaan sitten eräänä iltana jälleen jostakin päin taloa outoa ääntä Mary lähtee tutkimaan valtavaa rakennusta. Näin hän löytää myös talon toisen salaisuuden, serkkunsa Colinin (Heydon Prowse), jonka luulotellaan olevan parantumattomasti sairas ja joka on tästä syystä kätketty kartanon pimeisiin uumeniin. Vaimonsa menetyksen murtama Lordi Craven ei kestä ajatusta poikansakin menettämisestä. Hän yrittää kyllä järjestää Colinille parasta mahdollista hoitoa, mutta välttelee itse lapsensa kohtaamista. Mary, joka pystyy omasta kokemuksestaan käsin ymmärtämään, miltä äitinsä menettäneestä, yksinäisestä Colinista tuntuu, rohkaisee tätä pelokasta ja omituisessa elinympäristössään pieneksi tyranniksi muuttunutta poikaa. Pian Colinkin viedään salaiseen puutarhaan, jossa hänen kuntoutuksensa alkaa kaikessa hiljaisuudessa, Maryn, Dickonin ja eläinten hyvässä hoidossa.
Ihana on se hetki, joka puutarhassa elokuvan lopussa vietetään. Kymmenen vuotta suljettuna ollut, kuolleeksi luultu puutarha on nyt avoin, täynnä kukkia, elämää ja iloisia ääniä. Puutarhassa ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan poika, jonka on luultu olevan rampa ja kuolevan nuorena. Ja sinne astuu isä, joka ei ole milloinkaan uskonut näkevänsä poikansa kävelevän, vaan on pelännyt joutuvansa saattamaan hänetkin hautaan, aivan kuten vaimonsakin. Kerran koetun menetyksen kipeä muisto on puutarhassa edelleen, mutta nyt uuden, esiinpuhkeavan elämän toivorikas ilmapiiri ja kauneus ympäröi sitä ja tekee sen helpommaksi kestää.
"Kun hoidat puutarhaa, puutarha hoitaa sinua", sanotaan mietelmäkirjassa, joka muutama päivä sitten osui käteeni. Kuluneisuudestaan huolimatta puutarhan henkiinheräämisen rinnastaminen ihmissydämen elpymiseen puhuttelee ja toimii. Se toimii, koska se on totta. Käsien pöyhiessä multaa ja hoitaessa kasveja myös sydän saa hoitoa. Samaa mieltä lienee myös se myyttinen japanilainen, jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Mutta niin kuin muistamme, hän jatkaa ajatustaan sanoen, ettei puutarhanhoitokaan ole niin kauhean tärkeää. Uskonkin, että tämän ohjenuoran mukaan hoidettu puutarha hoitaa puutarhuriaan parhaiten. Puutarhastakin voi nimittäin tulla stressi, jos asettaa tavoitteekseen, että jokaisen ruohonkorren on kasvettava juuri oikeaan suuntaan ja jokaisen kasvin kukoistettava juuri siinä missä minä haluan ja silloin kun minä haluan. Puutarha elää omaa elämäänsä, ja puutarhuri vain viljelee ja varjelee tätä elämän ihmettä. Ja samaan aikaan puutarha, aivan huomaamatta, kuin salaa, hoitaakin puutarhuria itseään.
Oikeastaan ei ole mitenkään kummallista, että me koemme olomme niin kotoisaksi ja hoidetuksi juuri puutarhoissa. Sinnehän ihminen alussa asetettiin, siihen puutarhaan, jonka Jumala istutti itään, Eedeniin. Parhaina hetkinä puutarhan siimeksessä voikin melkein kuvitella palanneensa sinne. Paratiisiin, tuohon ihmiskunnan onnelliseen alkuun. Sinne ei taida olla paluuta, mutta aavistuksen sieltä voi vielä aistia kesäillan hämärässä, kasteisen puutarhan ruohikon tuoksussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti