The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat

129 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Clint Eastwood

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä, ja tässä lähtevät onnittelut kaikille äideille! Äidit ovat tärkeitä, sillä heillä ja heidän valinnoillaan on iso vaikutus lapsiin. Näin on äitien eläessä, mutta usein myös vielä heidän kuoltuaankin. The Bridges of Madison County kertoo kyllä vähän silloistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo erään äidin tarinan, äidin, joka puhuu lapsilleen vielä kuoltuaankin ja ohjaa heitä eteenpäin elämässään.

Äideistä on joku joskus sanonut, että he ovat kuin kello, joka pitää muun perheen elämän turvallisessa rytmissä. Ennalta-arvattavia, rutiininomaisia, säännöllisiä. Omasta mielestään usein perin tylsiä, mutta lapsille uskomattoman tärkeitä juuri sellaisina. Kuitenkin äideilläkin on - tai on ainakin joskus ollut  - elämää, josta lapset eivät välttämättä tiedä. Kokemuksia ja ajatuksia ja unelmia, joista he eivät lapsilleen ehkä milloinkaan kerro. Ja se on sääli, koska lapset voisivat oppia niistä niin paljon.

Francesca Johnson (Meryl Streep) on äiti, jolla on Menneisyys. Joskus hänestä tuntuu, että muuta hänellä ei olekaan. Nuorena hän on kotimaassaan Italiassa kohdannut siellä palvelevan amerikkalaissotilaan, Richard Johnsonin (Jim Haynie), ja tullut tämän mukana Yhdysvaltoihin. Pariskunta asettuu asumaan Johnsonin suvun perintötilalle, missä nuorikon romanttiset unelmat Amerikan ihmemaasta karisevat nopeasti. Iowan maaseutuyhteisössä elämä kun rullaa tasaiseen tahtiin maissipellon ja navetan välillä.

Hennosta italialaisneidosta tulee "la mamma", tomera äiti, joka jättää työnsä opettajana ja keskittyy kodinhoitoon. Hän kokkaa ja kuuraa ja pitää huolta miehensä ja lastensa tarpeista. Mies on tyytyväinen vaimonsa hyvässä hoidossa eikä tunnu kaipaavan mitään enempää. Mutta toisin on Francescan laita. Kaikki, mikä hänessä joskus on ollut herkkää ja unelmoivaa, on hautautunut arjen alle. Ja jos hän joskus yrittääkin elvyttää näitä unelmia, vaikkapa kuuntelemalla italialaista oopperaa tai muuta mielimusiikkiaan, eikös jompikumpi perheen teineistä tule kääntämään radion omalle suosikkikanavalleen. Italialaiselle sielulle on varmasti kärsimys myös se, että ruokapöydässä keskitytään siihen tärkeimpään, eli syömiseen, eikä tuhlata aikaa joutavaan keskusteluun. Eikä kukaan muu perheen jäsenistä tunnu piittaavan kulkijansa perässä kovaan ääneen paukahtavasta keittiönovesta, jonka ääni repii Francescan hermoja.

Elokuvan alkaessa lapset ovat jo aikuisia ja tulleet valmistelemaan äitinsä hautajaisia. Michael (Victor Slezak) ja Caroline (Annie Corley) tutustuvat äitinsä menneisyyteen tutkiessaan päiväkirjoja, jotka äiti on jättänyt heille luettavaksi. Sieltä paljastuu jotakin, mitä lapset eivät koskaan olisi äidistään voineet uskoa. Muun perheen ollessa muutaman päivän matkalla poissa kotoa äidillä on ollut romanssi, jota hän päiväkirjojensa mukaan on muistellut hamaan vanhuuteensa asti. Sisarukset ovat kuohuksissaan. Miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten on mahdollista, että he eivät ole tienneet tästä mitään?

Kerronta siirtyy nyt vuosia taaksepäin, aikaan, jolloin Michael ja Caroline ovat teini-ikäisiä ja lähdössä isänsä kanssa maatalousnäyttelyyn. Tällä välin äidin elämä mullistuu. Robert Kincaid (Clint Eastwood) on valokuvaaja, joka kiertää ympäri maailmaa kuvaamassa erilaisia paikkoja National Geographic -lehdelle. Nyt hän on saapunut kuvaamaan Iowan kuuluisia siltoja ja tulee kysymään tietä Francescan talosta. Yksi asia johtaa toiseen, niin kuin tavataan sanoa, ja Robertista ja Francescasta tulee rakastavaisia. Heidän yhteinen aikansa kestää vain muutamia päiviä, mutta tarina jatkuu vuosikymmeniä.

Francescan heittäytymistä romanssin pyörteisiin on vaikeaa hyväksyä, ja tekisi mieli muistuttaa häntä siitä vanhasta viisaudesta, että vaikka ei voi estää lintua lentämästä päänsä yli, voi kyllä estää sitä tekemästä sinne pesää. Mutta eipä unohdeta myöskään Jeesuksen sanoja, jotka osuvat ja uppoavat varmasti aivan jokaiseen meistä: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven." Niinpä vaikka emme voisikaan hyväksyä Francescan käytöstä, voimme silti yrittää ymmärtää häntä.

Ei olekaan kovin vaikeaa ymmärtää, mikä Robertissa kiehtoo ja koskettaa Francescaa, tätä naista, joka on lähtenyt kotimaastaan erilaisen elämän ja seikkailujenkin toivossa - vain päätyäkseen maissipeltojen keskelle Iowaan ruokkimaan perhettään ja ihastelemaan heidän kanssaan palkintolehmiä. Mies on villi ja vapaa, rohkea ja hiukan salaperäinenkin oman tiensä kulkija. Ja samalla herkkä kuuntelija, joka ottaa huomioon toisen ja arvostaa ja kunnioittaa naisen erityislaatuisuutta. Yhteys heidän välilleen syntyy hetkessä, jossa Robert kertoo käyneensä kerran Barissa, Francescan kotikaupungissa. Francesca ei ole uskoa korviaan. Hän on uudessa kotimaassaan tottunut siihen, että kukaan ei koskaan ole kuullutkaan tuosta kaupungista. Aivan kuin osa hänen identiteetistään ja koko hänen nuoruutensa Italiassa olisi pois pyyhitty. Mutta nyt tässä on joku, joka ei ole vain kuullut Barista vaan myös käynyt siellä! Istunut samassa kahvilassa, missä hänkin aikanaan.

Ja nyt tämä mies istuu hänen omassa keittiössään. Mies, joka pitää samanlaisesta musiikista kuin hän. Mies joka auttaa oma-aloitteisesti ruoanlaitossa. Ja ihmeiden ihme: mies, joka ei päästä keittiön ovea paukahtamaan siitä kulkiessaan! Pieniä asioita? Kyllä, mutta Francescalle suurimerkityksisiä. Tuntuu siltä, että vihdoinkin joku oikeasti näkee hänet ja kuuntelee häntä ja ymmärtää häntä. Joku huomioi hänen tarpeensa ja toiveensa. Nainen alkaa jälleen kuoriutua esiin äitiroolin alta, ja niin Francesca laittaa korvarenkaat korviinsa ja käy ostamassa itselleen uuden leningin.

Francescan ja Robertin suhde voisi vaikuttaa siirappiselta ja epäuskottavalta, elleivät huippunäyttelijät saisi sitä tuntumaan koskettavalta ja todelliselta. Erityisen puhuttelevat ovat minusta Meryl Streepin silmät ja tapa, jolla hän katsoo Robertia. Heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan hän katsoo miestä sammunein, välinpitämättömin silmin, vältellen, katsoen kuin hiukan ohi. Mutta millainen onkaan hänen katseensa paria päivää myöhemmin, hetkessä, jossa hän tunnustaa Robertille jotakin, mitä ei ehkä ole koskaan kertonut kenellekään. Että elämä, jota hän nyt elää, ei ole sitä, mistä hän nuorena unelmoi. Robert ei tarjoa tyhjiä lohdutuksia, vaan tuntuu tietävän, mistä Francesca puhuu. Häntä itseään on puhutellut jonkun lausuma ajatus, että voi olla kiitollinen siitä, että itsellä on joskus ollut unelmia, vaikka ne eivät koskaan olisikaan toteutuneet. Kun Francesca nyt katsoo Robertia, on vaikea uskoa, että siinä on sama nainen. Nyt hänen silmänsä ovat kuin syvät lähteet, jotka katsovat toisen silmiin etsien, ihmetellen ja tunnustellen, kuin kysyen: "Voitko sinä olla totta?"

Koskettavin ja samalla piinaavin on kuitenkin elokuvan lopussa nähty kohtaus autossa, jossa mitään aavistamaton aviomies ja Francesca ovat menossa kaupunkiin ostoksille. He puhuvat päivän ruokalistasta - tehtäisiinkö lihamureketta? - mutta Francesca miettii jotakin aivan muuta. Paluumatkalla hän näkee vain edellä ajavan auton, jota ajaa Robert Kincaid. Mies on lähdössä pois kaupungista, ja on viimeinen mahdollisuus lähteä hänen mukaansa. Francescan käsi hapuilee auton ovenkahvaa, epäröi…..ja luovuttaa sitten. Robertin auto kääntyy risteyksestä, ja hän on mennyt.

Francesca on nainen, joka on jo pitkään elänyt elämäänsä kuin automaattiohjauksessa, kyselemättä, kuka hän on ja mikä hänelle on tärkeää. Ja nyt tämä yllättävä uusi ihmissuhde pakottaa hänet kysymään sitä vakavasti itseltään. Ja vastaus löytyykin. Vaikka hänen ja Robertin välillä on muutaman päivän aikana tapahtunut jotakin sellaista, mitä kumpikaan heistä ei koskaan olisi uskonut saavansa elämässään kokea, Francesca ymmärtää, että se ei kestäisi, jos hän lähtisi Robertin matkaan. Sillat, jotka yhdistävät hänet Richardiin ja lapsiin, ovat rakentuneet vuosien mittaan lujiksi, eikä niitä voi enää purkaa. Jos hän yrittäisi sitä, myös se erityislaatuinen yhteys, joka hänen ja Robertin välille on syntynyt, tuhoutuisi. Houkutus lähteä Robertin matkaan on suuri, mutta Francesca kokee, että hän ei voi jättää taakseen kokonaista elämää ja vaihtaa uutta sen tilalle. Eikä hän halua antaa lapsilleen mallia naisesta, joka pakenee suhteesta johon on sitoutunut, vaikka siinä olisikin vaikeuksia. Niinpä hän valitsee jäädä puolisonsa ja perheensä luokse. Tämän valintansa kautta tämä äiti saa ainakin minun kunnioitukseni. Hän ja Robert eivät enää koskaan tapaa. Romanssi jää kipeänsuloiseksi muistoksi, josta Francesca kirjoittaa päiväkirjaansa.

"On surullista lähteä täältä niin, etteivät sinulle rakkaimmat ihmiset oikeasti tunne sinua", kirjoittaa Francesca lapsilleen jättämässään kirjeessä. Ja niinpä hän antaa lastensa luettavaksi päiväkirjansa, joihin hän on kirjoittanut elämästään. Unelmistaan ja pettymyksistään, kipuiluista avioliitossaan, rakastumisestaan Robertiin ja päätöksestään jäädä kuitenkin perheensä luokse. Michael ja Caroline lukevat äitinsä elämäntarinaa ja peilaavat omaa elämäänsä hänen elämäänsä ja valintoihinsa. Kummallakin on vaikeuksia avioliitossaan, ja äidin päiväkirjan lukeminen auttaa heitä näkemään itsensä ja puolisonsa kuin uusin silmin. Heissä syntyy uudenlainen halu sitoutua avioliittojensa rakentamiseen, niin vaikealta kuin se joskus tuntuukin.

Tämä elokuva saa minut aina miettimään sitä, miten naisesta äidiksi tullessaan niin usein tuntuu, että hän kadottaa itsensä jonnekin. Hän alkaa nähdä itsensä vain perheestään huolta pitävänä automaattina, ja sellaisena hän saattaa piirtyä myös perheensä silmissä. Voi, miten tärkeää olisi muistaa, että siellä esiliinan alla on edelleen todellinen ihminen, se sama ainutlaatuinen nainen, jolla on oma elämä, unelmia, ajatuksia ja oma tahto. Perhe-elämän ja kodinhoidon tiimellyksessä naisen olisikin joskus hyvä ottaa aikalisä ja tutustua itseensä uudelleen.

Eikä yhtään hassummalta tunnu myöskään ajatus siitä, että voisi lapsilleen kertoa vähän enemmän itsestään ja auttaa heitä näkemään äitinsä paitsi äitinä, myös naisena ja ihmisenä. Joistakin asioista se voi olla viisainta tehdä Francescan tapaan, avautuen niistä jälkikasvulleen vasta haudan takaa. Mutta se voisi olla äidin viimeinen äärettömän arvokas lahja lapsilleen, lahja joka auttaa heitä ymmärtämään paremmin itseään, läheisiään ja tätä kummallista, ainutkertaista lahjaa, joka meille jokaiselle on annettu, elämää.