96 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Rob Reiner
Ihmisen ikävä toisen luo on teema, joka on synnyttänyt lukemattomia erilaisia hengentuotteita. Esimerkiksi televisiossa parhaillaan esitettävän sarjan Klikkaa mua, joka kertoo eronneista sinkuista, työkaveruksista Ellasta ja Eerosta, jotka etsivät kumpikin tahollaan elämänkumppania nettideittailun kautta. Tätä kirjoittaessani sarjan viimeistä osaa ei ole vielä esitetty ja loppuratkaisu on hämärän peitossa. Mutta oma veikkaukseni on, että näistä kahdesta tulee vielä pari. Heitä yhdistää pitkä ystävyys, ja he näyttäisivät sopivan toisilleen kuin valettu mutta eivät vain tunnu tajuavan sitä. No, kävipä heille niin tai näin, toivon, että tekijät ymmärtävät jättää Ellan ja Eeron tämän jälkeen rauhaan. Jo tämä toinen tuotantokausi tuntuu vanhan lämmittämiseltä ja paikka paikoin teennäiseltä ja väkisin tehdyltä. Siksi on vaikea kuvitella aineksia riittävän enää kolmannelle kaudelle.
Mutta Ella ja Eero eivät ole varsinainen aiheeni, vaan he nousivat mieleeni sen vuoksi, että vähän samantapainen asetelma on elokuvassa When Harry Met Sally. Senkin päähenkilöinä on kaksi ystävystä, jotka pettyvät etsiessään rakkautta ja palaavat kerta toisensa jälkeen saamaan lohtua ja ymmärrystä toisiltaan. Kunnes he lopulta ymmärtävät, että se, mitä he ovat etsineet, on koko ajan ollut siinä, aivan lähellä.
Harry Burns (Billy Crystal) ja Sally Albright (Meg Ryan) tutustuvat toisiinsa valmistuttuaan yliopistosta, matkustaessaan kimppakyydillä Chicagosta New Yorkiin. Keskustelu matkalla on vilkasta, ja Sallylla riittää närkästymisen ja kauhistelun aiheita Harryn suorasukaisissa kommenteissa ja jyrkissä mielipiteissä liittyen naisiin ja miehiin ja heidän suhteeseensa. Harry julistaa hyvin varmana asiastaan, että mies ja nainen eivät voi olla ystäviä, koska seksi tulee aina väliin ja estää sen. "Meistä ei kai sitten koskaan tule ystäviä", sanoo Sally. "Sääli, sillä sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnen New Yorkissa", jatkaa hän.
Matkan päätyttyä he ovat varmoja, etteivät koskaan enää tapaa. He eivät usko koskaan edes haluavansa tavata. Mutta toisin käy. Muutaman vuoden kuluttua he törmäävät toisiinsa lentokentällä ja huomaavat, että he ovat muuttuneet tuskin ollenkaan. Sallyn villit kiharat ovat kyllä suoristuneet sileäksi polkkatukaksi, mutta hänen ruokatilauksensa ovat pysyneet yhtä kiemuraisina kuin ennenkin. Ja Harry on edelleen oma suorapuheinen, pessimistinen itsensä. "Ihmeellistä! Sinä näytät aivan normaalilta ihmiseltä, mutta olet oikeasti kalmanenkeli", puuskahtaa Sally kerrottuaan kuulumisensa ja saatuaan Harrylta niihin tämän tavanomaiset synkät kommentit ja tulevaisuudenennusteet. Harry ottaa palautteen vastaan tyynesti, koska uskoo olevansa oikeassa. Eikä hän aivan väärässä olekaan. New Yorkissa he molemmat ovat uskoneet onnen ja menestyksen odottavan, mutta vuodet tuovat heille mukanaan monia pettymyksiä ja kolhuja, varsinkin ihmissuhderintamalla.
Kun Harry ja Sally jonkin ajan kuluttua sitten jälleen odottamatta tapaavat, he huomaavat hämmästyksekseen viihtyvänsä toistensa seurassa. Molempien pitkä parisuhde on juuri päättynyt onnettomasti, ja vähitellen, vastoin kaikkia odotuksia, heistä tulee toistensa luottoihmisiä. Toisilleen he tilittävät päivänsä tapahtumat iltaisin puhelimessa ja toistensa olkapäätä vasten he itkevät sydänsurujaan. When Harry Met Sally on tullut tunnetuksi erityisesti eräästä tietystä kahvilakohtauksesta, mutta tämä elokuva on paljon, paljon muutakin. Nautin nasevasta vuoropuhelusta, ja Harryn ja Sallyn tarina on yksi suosikeistani, sillä se on oikeata sanallisen ilotulituksen juhlaa, kiitos käsikirjoittaja Nora Ephronin ja taitavien näyttelijöiden. Molemmilla päähenkilöillä on sana hallussaan ja kielenkannat kirvonneina. Heidän tapansa reagoida toistensa omituisuuksiin ja lausahduksiin tuottaa monia hauskoja hetkiä.
Ja samalla heidän sanailustaan välittyy heidän suhteensa kotoisuus ja turvallisuus. Tuskin on mitään, mitä he eivät uskaltaisi tai kehtaisi toisiltaan kysyä tai toisilleen kertoa. Sally tosin usein nostaa kauniin nenänsä ensin ylhäisesti ilmaan, kuin osoittaakseen olevansa Harryn brutaalien huomautusten tai tunkeilevien kysymysten yläpuolella. Mutta lopulta hän aina antautuu Harryn peräänantamattomuuden edessä. Ja oppiihan Harrykin vähitellen ottamaan Sallyn huomioon, jopa pyytämään anteeksi tökeryyttään.
On mielenkiintoista seurata, miten sokea ihminen voi olla. Koko ajan näillä kahdella on haku päällä, ja pakonomaisesti he etsivät seurustelukumppania ihmisistä, joiden seurassa he eivät kuitenkaan voi olla rentoja ja oma itsensä. Ja yhä uudestaan he palaavat toistensa luokse, kuin kotiin, jossa voi potkaista kengät jalasta ja huokaista syvään helpotuksesta. Ja sitten jahti taas alkaa... Kuvaava on kohtaus, jossa Harry ja Sally ovat järjestäneet toisilleen sokkotreffit ystäviensä kanssa. Harry esittelee Sallylle ystävänsä Jessin (Bruno Kirby) ja Sally Harrylle ystävänsä Marien (Carrie Fisher). Illan mittaan käy yhä selvemmäksi, että nämä potentiaaliset seurustelukumppanit eivät ole vähimmässäkään määrin kiinnostuneita Harrysta tai Sallysta, pienintäkään kipinää ei syty heidän välilleen. Sen sijaan he osoittavat jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta toisiaan kohtaan. Ja kun ilta on lopuillaan ja on aika saattaa daamit kotiin, eivätkös nämä kaksi, Jess ja Marie, kiipeä kiireesti samaan taksiin ja jätä Harryn ja Sallyn hölmistyneinä tuijottamaan jalkakäytävälle. Siinä he ovat jälleen, he kaksi. Yhdessä.
Ja ymmärtäväthän he lopulta, mistä se oikea löytyy. Harryn silmät ovat vihdoin auenneet: se on hän! Ja kun hän tunnustaa tunteensa, hän saa huomata Sallyn vastaavan niihin. Se on koko ajan ollut hän, jonka seurassa minun ei ole tarvinnut pingottaa eikä yrittää olla joku muu. Olen vain koko ajan ollut oma itseni - joskus ärsyttävä, joskus typerä, joskus masentunut, joskus jotakin muuta - mutta tuo toinen ihminen on siitä huolimatta pysynyt ystävänäni ja hyväksynyt minut juuri tällaisena.
"Olemme vain ystäviä", on lausahdus, jonka aika usein kuulee. Ja se kuulostaa oikestaan aika pahalta. Vain ystäviä. Miten niin "vain"? Miksi vähättelemme sitä, että olemme ystäviä jonkun kanssa? Entä voisiko avioliitolle, tuolle ihmissuhteista läheisimmälle, oikeastaan olla parempaa lähtökohtaa kuin se, että ensin ollaan ystäviä? Miten toista ihmistä voi oppia tuntemaan, ellei välillä ole ystävyyttä? Suhdetta, jossa tietää, että epätäydellisyydestäni ja omituisuudestani huolimatta tuo toinen ihminen on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää. Suhdetta, jossa voi tuntea olevansa kotona ja saavansa hengittää vapaasti ja olla juuri se, joka on.
Harryn ja Sallyn purjehtiminen avioliiton satamaan kesti yli kaksitoista vuotta, ja ainakin osaksi syynä oli se, että he eivät voineet käsittää sitä, että ystävyys ja seksi voidaan yhdistää. Aikaisemmin varsinkin Harryn ihmissuhteet olivat olleet aina joko tai. Naiset, jotka hän kaatoi sänkyyn, eivät koskaan olleet naisia, joiden kanssa hän olisi pystynyt olemaan ystävä. Ja kun hän kerran eksyi Sallyn kanssa yhteisen peiton alle, heti hänestä tuntui, että heidän suhteensa muuttui ja ystävyytensä vaarantui. Mutta on olemassa ihmissuhde, jossa ystävyys ja seksi voivat yhdistyä onnistuneesti, nimittäin vanha kunnon avioliitto! Onnistuneen avioliiton juju lienee se, että siinä kaksi ihmistä jakavat elämänsä ystävinä ja ovat sen lisäksi vielä jotakin enemmän. He vievät suhteensa vielä syvemmälle tasolle, alueelle, jolle ystävyys ei koskaan mene. Ja kuitenkaan ilman ystävyyttä ja täydellistä luottamusta toiseen tuo syvemmän tason kohtaaminen ei voisi olla yhtä tyydyttävää.
Ystävinä pysyminen avioliiton solmimisen jälkeen ei sitten olekaan ihan helppoa, arjen vyöryessä päälle. Olisi jaksettava etsiä elämän mukanaan tuomien tiskivuorien, laskupinojen ja vaippakasojen alta se ihminen, jonka kanssa kerran ystävystyi ja johon sitten ihastui - tai toisin päin - ja jota on luvannut rakastaa. Kovin helposti eri asioista alkaa nousta muuri puolisoiden välille. Jos ei nyt välttämättä aina se kaikkein tylyin vaihtoehto, vihollisuuden muuri, niin kuitenkin pikku hiljaa korkeammaksi kohoava väliseinä, joka etäännyttää ja vieraannuttaa entiset ystävät toisistaan.
Harryn ja Sallyn loppuelämästä elokuva kertoo meille sen, että naimisiin he siis vihdoin menivät ja että heidän hääkakussaan tarjottiin suklaakastike erikseen - Sallyn tapaan. Toivon, ettei heidän ystävyytensä ole avioliiton arjessa kylmennyt ja ettei heidän sanallisen ilotulituksensa loisto ole ajan saatossa himmentynyt. Sillä sille tasolle ei kovin moni elokuvapariskunta toistaiseksi vielä ole yltänyt - anteeksi vaan, Ella ja Eero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti