"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Näin kehottaa apostoli Paavali filippiläisiä lopetellessaan kirjettään heille.
Nämä sanat nousivat mieleeni katsellessani Gladiatoria ja sen sankaria, espanjalaista Maximusta (Russell Crowe), joka palvelee kenraalina Rooman armeijassa. "Strength and honour!" - Voima ja kunnia! on sotahuuto, iskulause, jolla Maximus kannustaa joukkojaan. Maximus on mies, jota Paavalin luettelemat adjektiivit kuvaavat hyvin. Hänen elämästään ja valinnoistaan voi nähdä, että hänen johtotähtenään ovat voiman ja kunnian lisäksi totuus, oikeus, puhtaus, rakkaus ja kauneus. Hän on hyvä mies ja ansaitsee kiitoksen.
Kyllä, hän tappaa ammatikseen, mutta hän tekee niin, koska uskoo sotivansa hyvän ja kunniakkaan asian puolesta: Rooman valtakunnan, jota hän ihailee yli kaiken. Hänen miehensä luottavat häneen ja kunnioittavat häntä. Ja niin tekee myös keisari Marcus Aurelius (Richard Harris), joka kuolinhetkensä lähestyessä haluaa tehdä Maximuksesta seuraajansa. Hän toivoo, että Maximus palauttaisi Roomaan tasavallan ja tekisi näin lopun keisarien turmeltuneesta hallinnosta.
Valoa emme erottaisi ilman pimeyttä, ja hyvään tarinaankin kuuluu aina hyvän vastapainona esiintyvä paha. Commodus (Joaquin Phoenix), keisarin poika, on paha mutta samalla traaginen hahmo. Hän on varttunut vailla isän rakkautta ja joutunut monen muun pojan lailla kokemaan, että isälle ei mikään riitä. Hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen isän rakastamaan itseään. Kun se ei onnistu, hän surunsekaisessa raivossaan tappaa isänsä ja nousee keisariksi hänen jälkeensä.
Mutta Commodus ei tyydy tähän. Hän haluaa myös kostaa Maximukselle isänsä tälle osoittaman rakkauden ja luottamuksen. Maximus pääsee pakenemaan sotilailta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen surmata hänet, mutta löytää kotiin palatessaan vaimonsa ja poikansa murhattuina. Hän luhistuu maahan, ja siitä hänet nappaa mukaansa orjakauppias, joka myy hänet gladiaattoreita kouluttavalle miehelle.
Tästä alkaa Maximuksen uusi ura. Voimakkaana, taitavana soturina, jolla ei ole enää mitään menetettävää, hän nousee nopeasti gladiaattorien kärkijoukkoon ja hänestä tulee yleisön rakastama taistelija. Jälleen hän tappaa - mutta ei enää kunniakkaan syyn vuoksi, vaan ihmisten kieroutuneen ajanvietteen ylläpitämiseksi. Maximuksen ainoa syy elää on kostaa rakkaittensa murha. Hän tietää, kuka on hirmuteon takana ja odottaa vain tilaisuutta rangaista perheensä surmaajaa ja syöstä tämä valtaistuimelta. Näin hän voisi samalla toteuttaa vanhan keisarin viimeisen toivomuksen ja osoittautua hänen luottamuksensa arvoiseksi.
Samaan aikaan Roomassa kansan inhoama Commodus yrittää saada suosionsa nousuun ja käynnistää uudelleen pitkään lakkautettuina olleet gladiaattoriottelut Colosseumilla. Roomaan taistelemaan saapuu myös Maximus, ja niin näiden kahden tiet kohtaavat jälleen. Itseään oivana taistelijana pitävä keisari on täynnä katkeruuden sappea seuratessaan Maximusta areenalla. Hän ei kuitenkaan uskalla surmauttaa tuota yleisön suosikkia, vaan peukuttaa hänet pysymään hengissä.
Mutta Commoduksen tilaisuus kostaa lähestyy. Yhdessä keisaria lähellä olevien ihmisten kanssa Maximus on punonut juonen kelvottoman keisarin syöksemiseksi valtaistuimelta. Salaliitto kuitenkin paljastuu, ja Commodus vangitsee Maximuksen. Nyt hän voi oikeutetusti haastaa vihatun kilpakumppaninsa kaksintaisteluun. Taistelusta tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin rehti ja reilu. Kierolle mielelleen luonteenomaisesti keisari haluaa varmistaa asemansa, ja niin hän puukottaa Maximusta selkään - kirjaimellisesti.
Ja niin areenalla kohtaavat toisensa valo ja pimeys, Maximus ja Commodus. Taistelu on lyhyt, ja sen päätteeksi molemmat saavat surmansa. Mutta siinä missä keisari jää lyötynä makaamaan veriselle hiekalle, Maximus kuolee juhlittuna sankarina, joka kannetaan kunniakulkueessa pois areenalta.
Voima ja kunnia! Kuinka mahtavaa olisikaan huutaa noin ja saada toiset seuraamaan itseään hyvän ja jalon ja kunniakkaan asian puolesta. Hyvää ja jaloa asiaa ei kristityn tarvitse kaukaa hakea. Jos jokin, niin Kristuksen vääjäämättä etenevä suunnitelma saada tämä langennut maaplaneetta hallintaansa pimeyden ruhtinaalta, jonka kynsissä se vielä on, on asia, jonka puolesta kannattaa taistella. Maximuksen kunnioittama Rooma oli mahtava aikansa. Se valloitti alueita ja alisti häikäilemättä kansoja valtansa alle, kunnes mureni sisäiseen mädännäisyyteensä. Kristuksen käymä taistelu taas käydään hänen valtakuntansa puolesta, ikuisen valtakunnan, jonka arvoja ovat rakkaus ja totuus, kauneus ja puhtaus. Ja tuo taistelu on jo voitettu, vaikka kaikki voiton tulokset eivät vielä täällä näy.
Mutta eikö voimaa ja kunniaa voi huutaa vain sankari, jota kunnioitetaan ja ihaillaan ja jonka puolesta jotkut olisivat ehkä valmiita jopa uhraamaan itsensä? Yksi kristinuskon upeimpia totuuksia on se, että minun ei tarvitse olla sankari, vaan saan olla pieni ja heikko. Kristus on sankari, joka on taistellut ja voittanut, ja jokainen, se pienin ja heikoinkin, joka kulkee hänen joukoissaan, kulkee varman voittajan puolella. Hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen. Näin puhkeaa Juudas ylistämään Jumalaa kirjeensä lopuksi. (Ei se Juudas, joka ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen, vaan toinen samanniminen kaveri, todennäköisesti Jeesuksen veli.) Näihin sanoihin on jokaisen uskovan varmasti helppo yhtyä, ja majesteettisuudessaan ne saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissämme.
Kuitenkin arvokkaan ja kunniakkaan päämäärän pitäisi heijastua jotenkin myös tuon päämäärän tavoittelijaan, pieneen ja heikkoonkin. Maximuksen elämästä huokui kunnioitus, jota hän tunsi Roomaa kohtaan, mutta joskus mietin, mahtaako kunnioitus Kristusta kohtaan näkyä millään tavalla omasta elämästäni? Minun tehtäväni olisi heijastaa Jumalan valoa ympärilleni ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuottaa hänelle kunniaa. Elää hänen kirkkautensa kiitokseksi, niin kuin Paavali tämän ajatuksen pukee upeasti sanoiksi. Elää täynnä ihailua ja kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan mitä hän on ja millainen hän on, ja elää kiitollisena kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle ja minun puolestani. Elää tavalla, joka on hänelle iloksi ja kunniaksi. Ja olla tarpeen tullen valmis myös maksamaan hinnan siitä, että saan olla hänen puolellaan ja kuulua hänelle.
Sotahuudoista ja sanoista humaltuminen käy helposti. Mutta eläminen päivästä toiseen Jumalan kirkkauden kiitokseksi ei sitten olekaan yhtä helppoa. Varsinkaan silloin, kun pimeys tuntuu valtaavan enemmän ja enemmän alaa, kun rukoukset tuntuvat jäävän vaille vastauksia ja mieleen alka hiipiä epäilys siitä, onko kaikki kuitenkaan vaivan arvoista. Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että voitto on jo saatu mutta sen tuleminen näkyviin kestää vielä jonkin aikaa - aivan kuin auringon valo, jonka tulo tänne maan päälle kestää kahdeksan minuuttia. Mutta tiedämme, että se on tulossa, yhtä varmasti kuin yötä aina seuraa aamu ja talvea uusi kevät.
Ja siksi me edelleen jaksamme nostaa päämme ja kulkea eteenpäin. Ja me pienet ja heikotkin huudamme rohkeasti "Voima ja kunnia!", koska me tiedämme, että voima ja kunnia, kirkkaus ja valta eivät kuulu meille. Ne ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan hänelle, joka oli ennen aikojen alkua, joka on nyt ja joka tulee olemaan ikuisesti. Ja kun kaikki ihmisten rakentamat valtakunnat kerran ovat sortuneet, on vihdoin tullut hänen valtakuntansa aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti