107 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus Curtis Hanson
Kannattaa osata viittomakieltä ja käyttää silmälaseja, joiden sangat saa tiukasti kierrettyä korvien taakse. Ainakin jos joutuu samanlaiseen pinteeseen kuin tämän elokuvan tuiki tavallinen ydinperhe, jonka veneretki muuttuu painajaiseksi roistojen lyöttäydyttyä heidän seuraansa ja pakotettua perheen auttamaan heitä pakomatkallaan.
Gail Hartman (Meryl Streep - jälleen kerran!) on perheenäiti ja historian opettaja, joka on nuoruudessaan toiminut oppaana Pohjois-Amerikan suurilla vuoristojoilla ja huumaantunut vaaran tunteesta harrastaessaan siellä koskenlaskua ystäviensä kanssa. Nyt hän on luvannut viedä miehensä Tomin (David Strathairn) ja poikansa Rourken (Joseph Mazzello), laskemaan noita samaisia koskia - ei kuitenkaan sitä kaikkein suurinta ja vaarallisinta.
Perheen isä on yksi niitä elokuvaisiä, jotka ovat työnarkomaaneja ja vaarassa menettää perheensä tämän vuoksi. Loma onkin mennä isukilta sivu suun arkkitehdin töiden ollessa vähällä vetää pidemmän korren, mutta viime hetkellä hän muuttaa mielensä ja saapuu rannalle salkkuineen ja papereineen.
Pikkusisko jätetään venematkan ajaksi isovanhempien hellään huomaan, ja suunnitelmana on, että nämä kolme tulevat koskenlaskijoita vastaan alempana joen juoksulla, ennen kaikkein suurimpia putouksia. Gailin isä on kuulovammainen ja koko perhe on opetellut viittomaan voidakseen kommunikoida isoisän kanssa. Onneksi, sillä tämä taito osoittautuu perheelle elintärkeäksi salakieleksi, joka pelastaa heidän henkensä.
Elokuvan maisemat ja äänimaailma tarjoavat oivaa taustaa vaikkapa psalmien luvulle. Esimerkiksi Psalmin 42 vaikuttavat sanat Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat - kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni saavat vielä lisää tehoa tämän elokuvan katselemisen myötä. Matka alkaa kuitenkin rauhallisesti äidin kertoillessa mielenkiintoisia tarinoita intiaaneista, joen varsien alkuperäisistä asukkaista. Mutta kohta tunnelma muuttuu. Venekuntaan liittyy samalla joella matkaa tekevä epämääräiseltä vaikuttava retkue. Miehet kertovat menettäneensä yllättäen oppaansa ja tarvitsevansa apua päästäkseen määränpäähänsä. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä epäluuloisemmaksi käyvät Gail ja Tom miehiä kohtaan. Heissä on jotakin hämärää, tuumivat he. Heistä on parasta päästä eroon ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja niin pariskunta tekee suunnitelman, jonka avulla he yrittävät karistaa miehet kannoiltaan ja jatkaa matkaansa ilman heitä.
Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska isälleen kaunaa kantava Rourke on tykästynyt Wadeen (Kevin Bacon), vaarallisen hurmaavaan pahikseen. Mies tuntuu jääneen pikkupojan tasolle ja elävän Rourken kautta uudelleen oman lapsuutensa unelmaversiota, jossa poika saa kaiken mitä haluaa. Kuten luvan pitää kädessään oikeaa, ladattua pistoolia ja synttärilahjaksi tukun seteleitä Waden salaperäisestä isosta kassista. Isältään Rourke on saanut linkkuveitsen, joka vielä hetki sitten tuntui kivalta lahjalta, mutta mitä nyt on yksi onneton veitsi siihen verrattuna mitä Wade pystyy hänelle antamaan! Waden roistokaveri Terry (John C. Reilly) pyörittelee kauhuissaan silmiään yrittäen hillitä toveriaan, mutta turhaan. Wade on pomo ja tekee mitä tahtoo. Ja sitäpaitsi hänhän on joukosta se, jolla on ase.
Gailin ja Tomin punoma pakosuunnitelma kariutuu siihen, että omaan perheeseensä pettynyt Rourke kieltäytyy hyppäämästä vanhempiensa veneeseen ja jatkaa matkaa uusien ystäviensä kanssa. "Ystävien", jotka hetken kuluttua osoittautuvat vankikarkureiksi, varkaiksi ja murhamiehiksi. Ennen kuin huomaavatkaan isä ja poika löytävät itsensä köytettyinä veneen perästä, jota Gail on pakotettu soutamaan. Ystävällisyyden naamarit ovat nyt pudonneet roistojen kasvoilta, ja karu totuus ja tilanteen vakavuus paljastuu kaikille. Päästäkseen pakenemaan miehet aikovat laskea joen loppuun asti, myös sen suurimman ja vaarallisimman putouksen. Ja tähän he tarvitsevat Gailin apua. Voidakseen olla varmoja, ettei nainen yritä huijata heitä, muu perhe otetaan mukaan tälle mukavalle venematkalle. Nyt he kaikki ovat samassa veneessä, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Heidän kohtalonsa on sidottu yhteen.
Nainen on voimaton vastustamaan roistoja, onhan hänen rakkaidensa henki uhattuna. Mutta vaikka Gailin jalat on sidottu veneeseen pakenemisen estämiseksi, hänen aivonsa laukkaavat vapaina. Ja ne työskentelevät villisti hautoen pakosuunnitelmaa. Toisessa päässä venettä Tom on samoissa puuhissa. Hän viittoo salaa Rourkelle ja pyytää poikaa ojentamaan lahjaveitsensä, jotta voisi katkaista köydet, joilla hänet on sidottu. Kun matkalaiset ovat leiriytyneet yöksi maihin, Tom onnistuukin pakenemaan. Huolimatta rajusta sukelluksestaan veteen hän pitää päänsä kylmänä ja silmälasinsa tallella - kiitos korvakierukoiden! Oman henkensä uhalla hän seuraa venettä ja suunnittelee ja toteuttaa arkkitehdin aivoillaan nerokkaan viritelmän, jonka avulla hän saa perheensä vapautettua roistojen kynsistä. Roistoille taas käy niin kuin heille tämänkaltaisessa elokuvassa kuuluukin käydä: toinen päättää päivänsä veden hyisessä syleilyssä ja toinen kyyditään takaisin vankilaan.
Aina silloin tällöin viriää keskustelu naisen ja miehen rooleista - tai liekö se koskaan lakannutkaan. Kumpi saa tai kumman pitää olla vahva, vai pitääkö kummankin vai pitääkö kummankaan? Gail on voimakas ja vahva nainen - fyysisesti ja myös henkisesti. Hän on selkeä johtajatyyppi, jota perheen koirakin mukisematta tottelee. Hän ei todellakaan ole avuton prinsessa, joka odottelee tornissaan pelastajaansa. Mutta tämä voimanainenkaan ei kuitenkaan pärjää roistoille yksin. Kiperässä tilanteessa tarvitaan molempien puolisoiden panosta. Tom vaikuttaa aluksi suoranaiselta nahjukselta amatsonimaisen vaimonsa rinnalla, mutta perheen joutuminen vaaraan nostaa myös hänen sisältään esiin jotakin villiä ja vapaata, joka haluaa puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä. Myös hänen teräviä aivojaan ja uhkaavan tilanteen esiin nostamaa rohkeuttaan - siis kykyä mennä eteenpäin halvaannuttavasta pelosta huolimatta - tarvitaan perheen pelastamiseksi.
Tehtävä hallita ja vallita kaikkea maan päällä annettiin aikojen alussa miehelle ja naiselle yhdessä. Oli kyse sitten aviopareista tai vaikkapa työtovereista, uskon, että rooleja ei tähän tehtävään ole etukäteen jaettu, vaan molempien on löydettävä itsestään ja toisistaan ne vahvuudet, jotka tekevät juuri heistä toimivia tiimejä. Usein tähän tarvitaan vuosien taivaltaminen rinnakkain ja kipeääkin yhteenhioutumista. Mutta kun joskus näkee toisiaan toimivalla ja kauniilla tavalla täydentävän avioparin tai työtiimin, parhaimmillaan se on kuin katselisi taidokasta paritanssia.
Samaan hiileen puhaltaminen auttoi Hartmanin perhettä pääsemään turvaan ja yhteistä vihollista vastaan kamppaileminen toi myös toisistaan etääntyneet puolisot jälleen lähelle toisiaan. Lähtösatamassa veneeseen astuivat isä, äiti ja poika, ja nuo samat ihmiset nousivat veneestä matkan päätyttyä. Ja kuitenkaan perhe, joka seikkailun päätteeksi nousi maihin, ei ollut enää sama perhe, joka lähti matkaan. Veden alle oli painunut paljon muutakin kuin Tomin silmälasit, jotka näyttivät lopulta sittenkin joutuneen antamaan periksi virran voimalle. Joskus kriisi voikin hitsata ihmisiä yhteen aivan uudella tavalla ja saada etäiset ja toimimattomat ihmissuhteet toimimaan. Toivottavasti kovin monen ei kuitenkaan tarvitse perheonnensa jälleenrakentamiseksi kokea yhtä piinaavaa seikkailua kuin tämän elokuvaperheen veneretki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti