103 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Peter Weir
Niin se nyt vain on, että on tullut viimeisen elokuvan aika. Niin antoisaa kuin leffojen katselu onkin, on siitäkin pidettävä kesälomaa! Aivan tavoitteena olleeseen viiteenkymmeneen elokuvaan asti emme päässeet, mutta aika lähelle kuitenkin. Ensi viikolla voit lukea täältä vielä joitakin ajatuksia, joita matkan varrella on mieleeni noussut.
Mutta hienommin emme varmaan voisi yhteistä matkaamme päättää kuin pysähtymällä hetkeksi The Truman Shown äärelle. Kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, kauan sitten, muistan olleeni hämmentynyt ja lumoutunut. Kuka on voinut keksiä tällaisen tarinan? Ja jos tämä tarina on vain satua, miksi se koskettaa ja liikuttaa minua niin paljon?
Truman Burbank (Jim Carrey) elää rauhallista ja leppoisaa elämää pienessä, idyllisessä Seahavenin kaupungissa. Hänellä on työpaikka, vaimo, talo ja muutkin elämän perusasiat kunnossa. Mutta silti hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin muuta. Hänen sisällään on tunne, että täytyy olla jotakin enemmän. Perhe ja ystävät yrittävät rauhoitella häntä ja vakuuttaa hänelle, että elämä on juuri sellaista kuin sen pitääkin olla ja että on turhaa haikailla mitään muuta. Kaikkihan on hyvin. Mutta Truman ei ole vakuuttunut.
Sitten eräänä päivänä tapahtuu jotakin yllättävää. Kadulle Trumanin eteen putoaa yhtäkkiä taivaalta valonheitin. Radiotoimittaja tarjoaa tuota pikaa selityksen tapahtumalle kertomalla, että kaupungin yli lentäneestä lentokoneesta on pudonnut osia. Mutta Truman on nyt herännyt, ja hän alkaa katsella uusin silmin ympärilleen. Miksi tapahtumat ja kohtaamiset tuntuvat toistuvan samanlaisina päivästä toiseen? Miksi hänen vaimonsa tuntuu salaavan jotakin ja välttelevän tiettyjä puheenaiheita? Ja miksi vaimo tasaisin väliajoin tuntuu esiintyvän kuin mainoksessa esitellen tuotteita näkymättömälle yleisölle?
Truman ei tiedä olevansa osa isoa tuotantokoneistoa, joka tuottaa viihdettä ihmisille. Jo vauvana hänet on valittu olemaan tosi-Tv -sarjan tähti, jonka elämää kuvataan hetki hetkeltä jokaisena vuorokauden tuntina ja lähetetään taukoamattomana lähetyksenä televisiossa. Christof (Ed Harris), omalaatuinen taiteilija, on käsikirjoittanut hänelle elämän, jonka traagisia juonenkäänteitä ja onnellisia loppuja laaja katsojakunta seuraa henkeään pidätellen. Ja mikä kammottavinta, maailma, jota Truman pitää todellisena maailmanaan, on vain valtava kupolimainen televisiostudio, jonka katosta miehen jalkojen juureen pudonnut valonheitin oli vahingossa irronnut. Kaikki kaupungin muut asukkaat ovat palkattuja näytteiljöitä, jotka vain esittävät roolejaan. Heidän tehtävänsä on pitää Truman tietämättömänä totuudesta ja saada hänet pysymään tyytyväisenä oman pienen elämänsä sisällä.
Samankaltaisesta teemasta, näkyvän todellisuuden takana olevasta todellisesta todellisuudesta, on tehty muitakin elokuvia, tunnetuimpana niistä varmastikin Matrix-trilogia. Mutta Trumanin tarina eroaa Matrixista päähenkilönsä lohduttoman yksinäisyyden vuoksi. Hän on ollut hylätty vauva, joka on tietämättään otettu mukaan näytelmään, jossa hän joutuu esittämään oman elämänsä päähenkilöä. Kukaan ei ole tarjoamassa Trumanille pientä punaista pilleriä auttaakseen häntä pääsemään selville totuudesta. Päinvastoin, hän on ainoa, joka ei tiedä totuutta ja sellaisena hänet on myös saatava pysymään. Christofin on saatava toteuttaa taiteellisia unelmiaan, katsojien on saatava päivittänen viihdeannoksensa, jonka avulla he voivat paeta omaa todellisuuttaan ja televisioyhtiön on saatava rahansa. Julma leikki jatkuu, ja Truman on sen viaton uhri. Show must go on, se on pelin henki.
Mutta Trumanin sisällä elää kaipaus. Kaipaus jonnekin muualle, kauemmas, vapauteen. Hän ei voi luopua siitä uskosta, että jossakin on toisenlaista elämää, jotakin erilaista, jotakin enemmän, jotakin todellista. Ja tämä kaipaus pelastaa Trumanin. Sinnikkäästi, pelkojaan uhmaten, valmiina mieluummin vaikka kuolemaan kuin jäämään vangiksi nykyiseen valhe-elämäänsä, hän lähtee etsimään tuota todellista elämää. Ja lopulta hän löytää kuin löytääkin tien ulos studiosta, ensimmäisen kerran hengittämään todellista ilmaa ja elämään todellista elämää.
Elokuva herättää katsojassa monenlaisia ajatuksia, ehkä jopa kauhunsekaisia tunteita. Entä jos minunkin elämäni on vain harhaa? Entä jos minäkin elän jonkun toisen minulle käsikirjoittamaa elämää ja vain kuvittelen tekeväni itse valintoja ja päätöksiä? Tai entä jos ne ovatkin oikeassa, jotka väittävät, että olemme kuin laboratoriossa olevia rottia, joilla Jumala tekee julmia kokeitaan? Huh, kammottava ajatus, joka ei onneksi ole totta!
Minua elokuvassa puhuttelee voimakkaimmin Trumanin sisällä elävä kaipaus jonnekin, mitä hän ei voi nähdä, mutta minkä olemassaoloon jokin hänen sisällään ei voi lakata uskomasta. Kun Truman lopulta löytää studion seinässä olevan oven, josta hän astuu ulos todelliseen todellisuuteen, mieleeni nousee kuva kahdesta ulosastumisesta, jotka meidän jokaisen elämäämme liittyvät. Kun synnymme tänne, murtaudumme ulos kohdun pimeästä lämmöstä, jossa olemme kelluneet. Ehkä olemme olleet siellä autuaan tietämättöminä siitä että minkäänlaista muunlaista elämää voisi olla olemassakaan. Tai ehkä jonkinlainen kaipaus on itänyt pienessä sydämessämme, kuka tietää? Kun putkahdamme valoon ja kylmään ja meitä ympäröinyt lämmin vesi yhtäkkiä katoaa jonnekin, olemme tulleet maailmaan, jollaista emme olisi osanneet kuvitellakaan. Ja kuitenkin se on maailma, jossa meidän on tarkoitus elämämme elää - aina siihen asti, kunnes jälleen tulee aika astua uudesta ovesta. Elämämme päättyessä murtaudumme jälleen uuteen todellisuuteen, joka hämmästyttää meitä varmasti vähintään yhtä paljon. Mutta uskon, että tuo todellisuus ja tuo elämä on se, jossa koemme vihdoin saapuneemme perille ja tunnemme olevamme täydellisesti kotona. Kaipaus on vihdoin päättynyt.
Trumanin lähellä olevat ihmiset yrittivät tukahduttaa hänen kaipaustaan ja uskoaan siihen, mikä ei näy. Onneksi meidän asiamme ovat paremmin. Silloin kun epätoivo ja epäilykset ja kauhukuvat elämästä alkavat vallata mieltä, kannattaa lukea heprealaiskirjeen kirjoittajan meille jättämät rohkaisevat sanat: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Me emme ole kaipauksemme ja uskomme kanssa yksin, ympärillämme on iso joukko muita, jotka uskovat samalla tavalla. Osa heistä on jo oven tuolla puolen, näkymättöminä kannustajina jossakin ympärillämme, osa juoksee vielä täällä rinnallamme ja tsemppaa meitä eteenpäin.
Elokuvan The Best Exotic Marigold Hotel nuorella, rapistuvan hotellinsa kanssa kamppailevalla päähenkilöllä on tapana vaikeuksien keskellä rohkaista itseään ja muita sanoilla, joihin kätkeytyy ehkä enemmän kuin hän itsekään ymmärtää. Kuuntelepa, mitä hän sanoo: "Everything will be all right at the end. So if it´s not all right, it´s not yet the end." Upea viisaus! Lopussa kaikki tulee olemaan hyvin. Niinpä, jos kaikki ei ole vielä hyvin, emme ole vielä päässeet loppuun asti, matka on vielä kesken. Ei siis muuta kuin pää pystyyn, katse ylös ja jatkamaan matkaa yhdessä! Paras on vielä edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti