M. Night Shyamalan on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia, joita olen aina mielenkiinnolla odottanut ja mielelläni katsellut. Näin aina The Happeningiin saakka, joka ei ollut ainoastaan käsittämätön ja kamala, vaan suorastaan käsittämättömän kamala. Se aloitti miehen tuotannossa laskusuhdanteen, joka toivottavasti jossain vaiheessa päättyy, sillä parhaimmillaan Shyamalan on virkistävän erilainen elokuvantekijä. Tunnetuin hänen elokuvistaan lienee The Sixth Sense - Kuudes aisti, joka on juoneltaan todella ovela, mutta ei välttämättä kestä kovin montaa katselukertaa. Suosikkini tämän intialaissyntyisen ohjaajan tuotoksista onkin Signs.
Jo alkuteksteistään alkaen tunnelmaltaan hitchcockmaisen elokuvan juoneen kietoutuu niin ulkoavaruudesta tulevia vihamielisiä olentoja, arvoituksellisia viimeisiä sanoja, kroonista sairautta kuin epäonnistunutta urheilu-uraakin. Mutta sen pääteema on usko, jota epäilykset nakertavat. Elokuvan päähenkilö Graham Hess (Mel Gibson) on mies, jonka pitäisi jo ammattinsakin puolesta uskoa. Tämä pastori on kuitenkin kadottanut uskonsa menetettyään vaimonsa traagisessa, täysin turhassa ja vain onnettoman sattuman aikaansaamassa onnettomuudessa. Hän kieltää ehdottomasti kutsumasta itseään enää Isäksi, ja sokeripalakin on joutanut lipastonlaatikkoon. Hän ei halua eikä aio enää uskoa Jumalaan, joka voi antaa tällaista tapahtua.
Grahamin maailma on romahtanut, mutta katastrofi uhkaa myös laajemmin. Avaruusoliot piirittävät maapalloa, ja pelon vallassa olevat kaupunkilaiset katsovat Grahamiin edelleen kuin lauma paimeneensa: he odottavat häneltä apua, tukea ja kuuntelevaa korvaa. Ja isä, ainakin pienellä i:llä, hän on edelleen äidittömiksi jääneille lapsilleen, pojalleen Morganille (Rory Culkin) ja tyttärelleen Bolle (Abigail Breslin). Gibson on oikeassa elämässään ollut suuren perheen isä, ja kaikesta näkee, että hän on saanut paljon harjoitusta lasten kanssa olemisesta. Kuinka luontevasti hän vetääkään lapsensa lähelleen, koppaa heidät syliinsä ja kyykistyy juttelemaan heidän kanssaan. Uskonkysymykset ovat myös katoliselle Gibsonille tuttuja, ja ehkäpä Signs on toiminut yhtenä askeleena tiellä, joka johti hänet pari vuotta myöhemmin tekemään elokuvansa The Passion of The Christ.
Graham Hess pitää hyvää huolta lapsistaan ja myös veljestään Merrillistä (Joaquin Phoenix), joka on onnettomuuden jälkeen muuttanut asumaan veljensä perheen luokse. Mutta syvä ristiriita myllertää miehen sisimmässä. Oikeastaan hän haluaisi vain luovuttaa ja antaa periksi. Samaan aikaan hän kuitenkin tietää, että periksi antaminen ei ole vaihtoehto, koska hän kantaa huolta jäljelle jääneistä rakkaistaan.Vaikka se tärkein ihminen onkin häneltä nyt viety, silti on jäljellä ihmisiä, joita hän rakastaa ja joiden vuoksi hän murehtii. Kunpa edes he varjeltuisivat, toivoo hän, mutta kieltäytyy muuttamasta toivomustaan rukoukseksi. Eihän hän enää usko, että on olemassa ketään, joka kuulisi nuo rukoukset.
Perhe on hämmentynyt. Poissa on entinen turvallisesti Jumalaan luottava ja uskostaan voimaa ja rauhaa ammentava isä, ja tilalla on synkkä, katkera ja pelokas mies. "Etkö voisi teeskennellä olevasi sellainen kuin olit ennen? Etkö voisi lohduttaa minua? ", anelee Merrill veljesten katsellessa televisiosta maailmanloppua ennustavia uutisia. Mutta Graham ei pysty siihen. Hän haluaa liittyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka uskovat olevansa elämässään oman viisautensa, voimansa ja onnensa varassa, eivätkä kuvittele, että joku suurempi suojelee heitä. Joukkoon, joka ei koskaan pety, koska ei odota mitään. "Ei meitä kukaan tuolla suojele. Olemme omillamme", yhtyy tuohon kuoroon myös Graham.
Mies tuntuu saavan jonkinlaista kieroutunutta nautintoa siitä, että kaiken loppu on lähellä, ja hänestä alkaa viimeinkin huokua voimaa ja rohkeutta. Pian avaruusoliot valtaavat maapallon ja kaikki loppuu. Myös kärsimys ja turhat kysymykset. Grahamin ilme kirkastuu, ja hän alkaa suunnitella ruokahetkeä, josta tulisi kuin kuolemaantuomittujen viimeinen ateria, jolloin he saavat pyytää syötäväkseen aivan mitä vain haluavat. Terveellisyys on nyt sivuseikka. Hän kerää perheenjäsenten ruokatoivomukset ja toteuttaa ne käden käänteessä. He istuvat pöytään, mutta pyynnöistä huolimatta isä kieltäytyy siunaamasta ruokaa. "Me emme rukoile. Syökää!" kivahtaa hän.
Painajaismainen perheillallinen jatkuu Morganin huudahtaessa vihaavansa isäänsä, koska tämä antoi äidin kuolla. Graham jähmettyy hetkeksi, pojan sanat iskevät häneen kuin tikari. Mutta hän kovettaa itsensä ja jatkaa oudon ruokailurituaalin toimittamista. "Minä en tuhlaa enää hetkeäkään elämästäni rukouksiin. Nyt nautitaan ruuasta. Kukaan ei voi estää meitä nauttimasta tästä ruuasta! Nauttikaa!" karjaisee isä hampaat irvessä. Pieni Bo alkaa tuhertaa itkua, eikä se muillakaan taida kaukana olla. Vaikka kaikilla on lautasellaan pyytämäänsä herkkuruokaa, kukaan ei pysty iloitsemaan annoksestaan saati syömään sitä. On sydäntäsärkevää seurata, miten Graham alkaa marttyyrimaisin elein ja katkeamispistettä lähestyen raivokkaasti haarukoida ruokaa muiden lautasilta. Hyvä on, vai ei kelpaa, hän ainakin syö! Kunnes mies murtuu ja purskahtaa itkuun ja koppaa lopuksi koko perheensä syliinsä.
Signs kuvaa kärsimyksen keskellä uskon ja epäilysten kanssa kamppailevaa ihmistä koskettavasti, ja vaikka aihe on raskas, Grahamin rakkaus perhettään kohtaan ja myös silloin tällöin pilkahteleva huumori tasapainottavat katselukokemusta. Miehen murtautuminen pimeydestä jälleen kohti valoa alkaa hänen luotsatessaan poikaansa läpi astmakohtauksen. Lempeästi ja lujasti hän rohkaisee poikaa hengittämään, olemaan vailla pelkoa ja vain luottamaan siihen, että hengitys alkaa jälleen kulkea. Graham tuntuu kehottavan näillä sanoilla myös itseään, ja hänen keskusteluyhteytensä Jumalan kanssa alkaa palautua samaan aikaan. Henki todellakin kulkee jälleen. No, ensi sanoikseen hän tosin sanoo Jumalalle vihaavansa tätä, mutta taivaassa varmasti näitäkin sanoja arvostetaan enemmän kuin täyttä mykkäkoulua.
Miten meidän pitäisi suhtautua elämään? Pitäisikö meidän uskoa, että tuolla jossakin on joku meitä suurempi, joka pitää meistä huolta? Vai pitäisikö ajatella, että olemme oman onnemme nojassa? Kaikki me varmasti joskus hapuilemme näiden kahden ajatustavan välillä, ja kysymyksille ja epäilyksillekin on oltava tilaa. Mutta niin kuin Grahamin läheiset katsoivat odottaen häneen, mekin tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka jaksavat uskoa ja toivoa, maailmanlopun uhan edelläkin. Ihmisiä, jotka oman yhteisönsä keskellä ylläpitävät toivoa, tapahtui sitten mitä tahansa. Mutta mistä tuollaisen toivon voi saada?
Raskas menetys voi horjuttaa uskoa hyvään Jumalaan. Yrityksistään huolimatta Graham ei kuitenkaan pysty heittämään uskoaan pois kuin eilisen päivän sanomalehteä, vaan kaikki hänessä käskee pitämään siitä tiukasti kiinni. Älä päästä irti toivosta, kuiskaa hänen sisimpänsä. Sillä hän tietää, että jos hän päästää irti uskosta ja toivosta, hänelle ei jää yhtään mitään. Ihminen, jonka sydämeen usko on joskus syntynyt, voi kapinoida ja kiukutella ja itkeä ja kirota, mutta en usko, että hän syvällä sisimmässään kuitenkaan koskaan pystyy lopullisesti irrottamaan siitä toivosta, että Jumala on.
"Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat."Nämä Pietarin Jeesukselle sanomat sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa, eivät piinaavan tuskan ja polttavan kärsimyksen keskellä anna huumepiikin kaltaista nopeaa helpotusta. Mutta ne antavat jotakin enemmän: toivon, joka kumpuaa siitä tietoisuudesta, että vaikka minun kärsimykseni ei katoaisikaan mihinkään, silti on joku, jolla on viimeinen sana hallussaan, myös minun tilanteeseeni. Kävipä miten tahansa, on olemassa joku joka pystyy auttamaan minua. Siksi hänen lähellään kannattaa pysytellä, vaikka kaikki ympärillä sortuisi - ja varsinkin silloin.
Graham Hess ei palaa Jumalan luo sen vuoksi, että olisi kokenut Jumalan korvaavan hänen menetyksensä hyvittämällä sen jotenkin. Hän palaa siksi, että ahdistuksensa keskelläkin hän on koko ajan tiennyt, että ei ole ketään muuta. Hän on saanut kokea jotakin samaa kuin ne kolme kaverusta, joista Danielin kirjassa kerrotaan. Miehet tuomitaan kirjaimellisesti ja konkreettisesti tuliseen pätsiin, ja vähän ennen sinne joutumistaan he rohkeasti julistavat, että heidän Jumalansa voi pelastaa heidät sieltä. Kunnioitusta herättävää uskoa, eikö vain? Mutta varsinainen pommi tulee vasta tämän jälkeen, kun he jatkavat sanoen, että vaikka Jumala ei pelastaisikaan heitä, he eivät kuitenkaan suostuisi palvelemaan muita jumalia.
Niin, aina Jumala ei pelasta eikä paranna eikä estä onnettomuuksia. Ja siitä huolimatta meidän paras ja ainoa todellinen turvamme on hänessä ja hänen lähellään. Elokuvan upein hetki on sen loppu, jossa Graham jälleen pukee papinkauluksen päälleen ja lähtee siihen työhön, johon hänet on kutsuttu: tuomaan toivoa, lohdutusta ja rohkaisua ihmisille. Luulenpa, että käytyään läpi oman tulisen pätsinsä hän pystyy toimimaan tuossa tehtävässään paremmin kuin koskaan ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti