The Fisher King

137 minuuttia, valmistusvuosi 1991. Ohjaus Terry Gilliam

Tämän viikon elokuvan myötä sukellamme maailmaan, jossa taru ja tosi kietoutuvat kiehtovasti yhteen. The Fisher King kertoo kahdesta New Yorkissa asuvasta miehestä, joita elämä on haavoittanut ja jotka se on sysännyt syvään syöksykierteeseen. Jack Lucas (Jeff Bridges) on ollut menestyvä radiojuontaja, jolla on ollut oma show ja laaja ihailijakunta. Henry Sagan (Robin Williams) on ollut yliopiston opettaja, jolla on ollut mieluinen työ, vakaa elämä ja kaunis vaimo.

Ja nyt Jack on töissä nuhjuisessa videovuokraamossa ja asustaa sen yläpuolella olevassa vaatimattomassa asunnossa liikkeen omistajan, uhkean ja temperamenttisen Anne Napolitanon (Mercedes Ruehl) kanssa. Elämä ahdistaa miestä, joka etsii lohtua pullosta ja viettää suurimman osan ajastaan synkkyyden keskellä. Entä Henry sitten? Hänen asiansa ovat vielä huonommalla tolalla. Hän majailee nyt kotitalonsa kellarissa, ja hänen ystäväpiiriään ovat kaupungin laitapuolen kulkijat, pummit ja puliukot. Jack on masentunut mutta silti vielä jotenkuten järjissään; Henryn tasapaino taas on järkkynyt pahasti. Hän ei tiedä kuka on, eikä muista mistä on tullut. Hän uskoo olevansa Parry, ritari, jolle on annettu suuri tehtävä ja jota paha Punainen ritari vainoaa.

Mutta miten miehet ovat ajautuneet nykyiseen ahdinkoonsa? Kaikki sai alkunsa muutamasta ajattelemattomasta sanasta, jotka Jack suuruutensa päivinä sylkäisi mikrofoniin ohjelmaansa juontaessaan. Sanoista sai kimmokkeen mies, joka meni ja tyhjensi haulikkonsa kaupunkilaisten suosimassa ravintolassa. Siellä olivat myös Henry ja hänen vaimonsa, joka sai surmansa ammuskelussa. Henry sekosi, Jack menetti työnsä, ja nyt ovat asiat niinkuin ovat.

Ja sitten, aivan odottamatta, eräänä yönä nämä kaksi kohtaavat Jackin harhaillessa epätoivon sävyttämällä yöllisellä retkellään. Parryn kasvot kirkastuvat, sillä hän uskoo nyt löytäneensä Valitun, joka on määrätty etsimään ja löytämään Graalin malja, tuo myyttinen astia, joka ei olekaan mikä tahansa kippo, vaan malja, jolla uskotaan olevan parantavia voimia. Tarun mukaan kyseessä on malja, jota Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella ja johon koottiin myös hänen ristillä vuotanut verensä.

Näin alkaa tuttavuus, josta Jack yrittää parhaansa mukaan pyristellä eroon, kunnes hän kuulee Parrya suojelevalta talonmieheltä miehen surullisen tarinan ja ymmärtää kauhukseen myös oman osuutensa siinä. Syyllisyys on musertaa Jackin, ja hän yrittää ostaa itsensä vapaaksi, ensin rahalla, sitten hyvillä teoilla. Mutta loppujen lopuksi itsekseen manaileva ja jupiseva Jack joutuu kuin joutuukin nöyrtymään ja esiintymään ritarina, joka hakee maljan (tai siis ryöstää miljonäärin kirjahyllystä tämän pojan palkintopokaalin, jota Parryn hämmentynyt mieli pitää Graalin maljana) ja tuo sen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen, koomassa makaavan Parryn odottaviin käsiin. Ja todellakin: ihme tapahtuu! Parry tulee tajuihinsa ja jatkaa elämäänsä -  toivottavasti omana itsenään, muisti palanneena. Sitä ei tarina meille tosin enää kerro.

Eikä se ole tarpeenkaan. The Fisher Kingiä ei ole tarkoituskaan katsoa ja ruotia kuin realistista ihmis- tai ajankuvausta. Sen pinnan alle kätkeytyy jotakin enemmän ja jotakin ajattomampaa. Jotakin sellaista, josta sain maistiaisia opiskeluvuosinani, kun englanninkielisen kirjallisuuden luennolla opettaja alkoi kertoa vanhaa satua kalastajasta ja hänen vaimostaan, kampelasta ja kolmesta toivomuksesta. Tarina ja tapa, jolla karismaattinen englantilainen mieslehtori sitä kertoi, tempasivat minut kokonaan mukaansa. Arkisesta luentosalista tuli hetkeksi teatterinäyttämö. Hetkessä oli taikaa, joka vain syveni opettajan viitatessa salaperäisesti siihen, miten satu ja sen teema heikosta miehestä, vallanhimoisesta vaimosta ja ahneuden surkeasta lopusta innoitti ehkä itse Shakespeareakin, kun hän kirjoitti Macbethia.

Sama ajaton henkäys on läsnä The Fisher Kingissä. Elokuva vie katsojan mukanaan satuun, jossa sankari kohtaa matkansa varrella toinen toistaan omituisempia hahmoja, joista jokainen omalla tavallaan liittyy tarinaan ja vie sitä eteenpäin. Taianomainen ilmapiiri syntyy elokuvaan sisällytetystä myyttisestä tarinasta Fisher Kingistä, haavoittuneesta kuninkaasta, ja ihmeitä tekevästä maljasta, joka voi parantaa kuninkaan. Kun Parry kertoo tarinaa Jackille, hänestä tulee jälleen hetkeksi oma itsensä, kirjallisuuden tuntija, luennoitsija, jolla on kirkas mieli ja kauneudesta haltioituva sydän. Parry kertoo tuhat vuotta vanhaa tarinaa, Jack kuuntelee, ja samalla miehet tulevat itse osaksi tarinaa. Jack on kuin tuo haavoittunut kuningas, jota Parry, tarinan hullu, auttaa tuomalla hänelle parantavan maljan. Vai olisiko se sittenkin toisin päin? Ehkä Parry onkin haavoitettu kuningas ja Jack narri, joka saa olla auttamassa häntä paranemaan?

Erityisen kiehtovaksi elokuvan tekee kuitenkin se, että se ei uppoudu kokonaan mielikuvitusmaailmaan, vaan katsojan toinen käsi pidetään koko ajan lujasti kiinni todellisuudessa. Siitä pitää huolen varsinkin Anne Napolitanon jalat maassa pysyvä, yritystään ja sen asiakaskuntaa topakasti johtava ja renttumaista ja itsetuhoista Jackia uskollisesti rakastava hahmo. Juuri tämä saa aikaan sen jännittävän tunnelman, josta katsoja elokuvan päätyttyä löytää itsensä. Oliko se totta vai oliko se satua?

No, satuahan se tietysti vain oli, päättelee järkevä katsoja. Mutta niin kuin kaikkiin hyviin satuihin, tässäkin sankarin kasvutarinaan liittyy tärkeitä opetuksia. Jack saa oppia ainakin sen, että rikkaus ja maine ja kaikkien omien halujen tyydyttäminen ei tee ihmistä onnelliseksi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että olemme täällä auttaaksemme kanssakulkijoita, joita tiellä kohtaamme. Hyvät sadut ammentavat arvomaailmansa hyvin kaukaa, elämän virran syvistä alkulähteistä, niistä lainalaisuuksista, jotka on asetettu voimaan jo ennen kuin tuo virta kerran lähti liikkelle. Ne kertovat, miten hyvä elämä toimii, miten virta pysyy puhtaana ja vuolaana. Ja ne varoittavat, että jos et piittaa näistä hyvän elämän lainalaisuuksista, rikot itseäsi ja muita vastaan ja saastutat virran tai tukahdutat sen juoksun.

Entä Graalin malja sitten? Se lienee vain tarua, mutta ei ohiteta sitä, mistä se meille puhuu. Maljassa itsessään ei ollut mitään ihmeellistä, vaan sille merkityksen antoi Hän, joka tarjosi siitä juotavaa, ja maljan sisältö: Vapahtajan ristillä vuotanut veri ja sen parantava, vapauttava ja uutta luova voima. Graalin maljaa meillä ei ole, mutta me tiedämme tien todelliselle lähteelle, jossa tuo voima oikeasti toimii. Lähteelle, josta janoinen voi oikeasti juoda. Ja kun hän siitä juo, sammuu se jano, mitä mikään muu juoma ei voi tyydyttää. Onkohan meidän lähellämme joku Parry tai Jack, elämän murjoma kanssamatkaaja, jolle meidän pitäisi näyttää tietä tuon lähteen luo? Silläkin uhalla, että meitä niin tehdessämme saatetaan pitää hulluina ja narreina.