Good Will Hunting

126 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Gus Van Sant

Good Will Hunting on elokuva, jonka teemana on luottamus. Luottamus toiseen ihmiseen ja luottamus elämään, siihen että se kantaa, vaikka välillä myrskyääkin niin että purtemme on haaksirikkoutua. Elokuvan päähenkilöinä on kaksi miestä, toinen elämänsä alussa ja toinen kääntynyt jo loppusuoralle, siihen kohtaan, jossa voi yhtyä Kaija Koon laulun sanoihin ja todeta, että alkuun on matkaa loppua enemmän. Yhteistä miehille on se, että molempien menneisyydessä on asioita, jotka ovat haavoittaneet ja rikkoneet heitä ja vieneet luottamuksen elämään. Heidän tapansa reagoida elämän kolhuihin on kuitenkin erilainen. Siinä missä toinen purkaa vihansa ja pettymyksensä ulos väkivaltaisena käytöksenä, toinen hautaa sen sisälleen ja antaa vihansa kalvaa itseään. Kun näiden miesten tiet sitten yhtyvät, kumpikaan ei tapaamisten jälkeen ole enää entisellään.

Will Hunting (Matt Damon) on nuori mies, joka työkseen siivoaa yliopistolla ja vapaa-aikanaan, milloin ei ole kahakoimassa jossakin, notkuu kavereidensa kanssa baareissa. Mutta hänessä on toinenkin puoli. Kotona ollessaan hän tutkii ja lukee ja tankkaa itseensä huipputason tietoa eri aloilta. Hänellä on myös erityinen lahja: hän on matemaattinen superlahjakkuus, mikä tulee ilmi kun hän matematiikan laitoksen lattiaa luututessaan huomaa seinälle jätetyn vaativan matemaattisen probleeman ja ratkaisee sen.

Kun professori Gerald Lambeaulle (Stellan Skarsgård) selviää, kuka tehtävän on ratkaissut, hän haluaa heti ottaa Willin suojatikseen ja lähteä luotsaamaan tätä matemaattista neroa kohti mainetta ja kuuluisuutta. Mutta ennen sitä Will pitää saada käyttäytymään kunnon ihmisen tavoin. Poika on ollut pidätettynä väkivaltaisuudesta niin monta kertaa, että häntä uhkaa vankilatuomio, ellei hän suostu käymään läpi terapiaa, joka voisi auttaa häntä muuttamaan tuhoisia toimintamallejaan.

Terapeutteja tulee ja menee, ja Will leikittelee heidän kanssa kuin kissa hiirellä. Hän teeskentelee ensin antautuvansa heidän hoidettavakseen ja ampuu sitten koko yrityksen alas. Kukaan ei kestä Willin kanssa yhtä kertaa kauempaa, ja Lambeaun on lopulta käytettävä viimeinen korttinsa. Vasten tahtoaankin hänen on nyt pyydettävä vanhaa opiskelutoveriaan, joka toimii yliopistolla psykologian opettajana, tapaamaan Williä. Ehkä Sean Maguire (Robin Williams) voisi päästä murtautumaan pojan kuoren läpi. Menneisyyden ristiriidat tekevät miesten välit vaivautuneiksi ja etäisiksi. Erityisen vaikeaa Gerryn on ollut kohdata vanhaa ystäväänsä tämän pitkään sairastaneen vaimon kuoleman jälkeen. Sen myötä jokin Seanissa tuntuu sammuneen.

Mutta Seanilla on hyvä sydän, ja hän suostuu tapaamaan Willin. Hän ei kuitenkaan alistu pojan komenneltavaksi, vaan ottaa tapaamisissa johtajuuden. "Ei enää konnankoukkuja, kepposia eikä hölmöilyjä", oli yksi aikaisemmista terapeuteista toruskellut Williä, kuin pikkupoikaa, joka on käynyt omenavarkaissa. Sean on eri maata. Itse katujen kasvattina hän tietää millaisesta maailmasta Will tulee. Ja hän laatii pelisäännöt. Se alkaa siitä, että hän häätää terapiaistuntoa seuraamaan tulleen Lambeaun assistentteineen ulos huoneesta, ja jatkuu sillä, että hän näyttää Willille missä raja kulkee. Poika tutkii ja tulkitsee Seanin maalaamaa kuvaa yksinäisestä soutajasta ja oivaltaa siihen kätkeytyvän tuskan pelottavan tarkasti. Laskien julmaa pilaa Seanin vaimosta Will osuu tietämättään terapeuttinsa arimpaan kohtaan. Seuraavassa hetkessä hän löytää itsensä seinää vasten paiskattuna, Seanin käsi kurkullaan. "Puhu vielä kerrankin vaimostani noin halventavasti, niin tapan sinut! Ymmärrätkö? "sanoo Sean uhkaavasti. Ystävällisen ja hajamielisen näköisestä menninkäisestä kuoriutuukin yllättäen esiin varsinainen Rambo!

Huh, olipa varsinainen alku terapiasuhteelle! Olisikin voinut luulla, että näiden kahden ensimmäinen tapaaminen jäisi myös viimeiseksi. Mutta toisin käy. Nyt näyttää löytyneen ihminen, joka puhuu kieltä jota Will ymmärtää. Kummallakin on tuskansa, ja vaikka toiselle miehistä on annettu virallinen "parantajan" rooli, tapaamisten aikana heidän molempien sisimpänsä kipukohtia nostetaan esiin ja hoidetaan -  niin kuin ihmisten välisessä syvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa yleensä tapahtuu.

Terapian tehon takaa se, että Sean ei suostu tanssimaan Willin pillin mukaan eikä anna tälle periksi. Jos Will haluaa istua tunnin hiljaa, sitten istutaan hiljaa. Mutta viikon kuluttua tavataan taas samaan aikaan. Sean on järkähtämätön, ja Will alkaa kokea olonsa turvalliseksi. Luottamus, tuo kaikkein oleellisin seikka terapiassa, alkaa rakentua terapeutin ja potilaan välille. Willin elämäntarinan Sean on jo lukenut hänen papereistaan, mutta vähitellen kipeä menneisyys alkaa myös tihkua pojasta ulos. Väkivaltaa ja hylkäämisiä niin paljon ja niin monta kertaa, että sydän on ollut pakko haudata paksun kuoren alle.

Ja sieltä sen sitten kaivaa esiin Sean. Aivan uskomattoman koskettava on kohtaus, jossa Will vihdoin kertoo väläyksen siitä, mitä hän lapsena joutui kasvatti-isänsä käsissä kokemaan. Will kuittaa karmaisevan tarinansa olkapäiden kohautuksella ja naurahduksella. Tunnelma tiivistyy ja elokuva saavuttaa huippukohtansa, kun Sean äkkiä kysyy Williltä, ymmärtääkö poika, että mikään tuosta mitä hänelle on tapahtunut ja tehty, ei ollut hänen syytänsä. "Joo, tiedän" vastaa Will, jälleen naureskellen ja olkapäitään kohautellen. Mutta Sean ei tyydy tähän. Hän näkee syvemmälle ja ymmärtää, että Will ei usko siihen mitä sanoo. Ja niin Sean toistaa sanansa: "Se ei ole sinun syytäsi." Taas sama reaktio Williltä. Ja Sean toistaa, tullen koko ajan lähemmäksi Williä, katsoen häntä kiinteästi, kuin yrittäen herättää pojan pahasta unesta, jossa tämä on ollut koko elämänsä ajan.

Ja lopulta viesti menee perille. Will purskahtaa itkuun - varmasti ensimmäisen kerran vuosikausiin -  ja painautuu Seanin syliin. "Se ei ole sinun syytäsi", toistaa Sean lempeästi. Millainen määrä tuskaa onkaan ollut kätkettynä Willin kovan ja virnuilevan ulkokuoren alle. Ja miten valtava onkaan helpotus, kun sen saa vihdoin päästää ulos. Se ei ollut sinun syytäsi. Mistä ikinä sitten onkaan kyse meidän elämässämme, uskon, että niin monen olisi tärkeä saada kuulla nuo sanat ja pystyä ottamaan ne vastaan sydämeensä. Millainen vapaus siitä voisikaan seurata!

Wilfrid Stinissen on kirjoittanut seuraavat viisaat sanat: "Sydän näkee syvimpään todellisuuteen saakka. Myös ihmissuhteissasi näet etupäässä sydämellä. Silmillä voit katsella toisia, pitkään ja tarkasti, ilman että silti tosiasiassa näet heitä. Monet ihmiset ovat onnettomia siksi, ettei kukaan ole nähnyt heitä sydämen silmin. " Willin onni oli saada elämäänsä Seanin kaltainen ihminen, joka näki toisen ihmisen sydämellään, ei vain terapiakohteena, tapauksena, haasteena joka täytyy selvittää, kuten aikaisemmat terapeutit. Hän näki Willistä, että tämä ei suinkaan ollut se itsevarma nuorimies, miltä hän ulospäin näytti, vaan pikkupoika, joka pelkäsi kuollakseen. Ja tuon pikkupojan Sean halusi auttaa ulos pelon häkistä.

Willin tarina on koskettava, mutta Sean henkilönä puhuttelee minua vielä enemmän. On hienoa seurata, miten hän laittaa itsensä kokonaan peliin Willin hyväksi. Hän ei pitäydy perinteisessä, etäisessä terapeutin roolissa, vaan antautuu vuorovaikutukseen. Hän on kuin se turvallinen, rakastava mutta samalla oman särkyneisyytensä ja vajavaisuutensa tunnistava ja myöntävä isä, jota Willillä ei koskaan ollut. Ja kun Sean saa olla seuraamassa toisen menneisyyden vangin pyristelyä häkissään ja auttamassa tätä murtautumaan sieltä vapauteen, hän alkaa uskoa, että sama voisi vielä olla mahdollista hänellekin. Ehkä hän voisi puhua itselleen samaa totuutta, jota hän aikaisemmin julisti Willille: Sean, vaimosi kuolema ei ollut sinun syytäsi. Ehkä hän voisi antaa elämälle vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä maalauksen soutaja voi vielä löytää sateen ja pimeyden keskeltä kirkkaampaan säähän. Kenties hänen veneensä kokka jonakin päivänä karahtaa rantaan, jossa onni vielä kerran odottaa häntä.

Seanin työhuoneen hyllyt pullistelevat kirjoja, mutta onko niiden joukossa Raamattu, sitä ei elokuva kerro. Joka tapauksessa haluaisin antaa Seanille matkaevääksi Psalmin 27 päätössanat, jotka olen huomannut hyväksi lääkkeeksi silloin, kun menneisyyden painolastit uhkaavat vetää mukaansa ja alan tuijotella vain elämän synkemmälle puolelle. Näillä sanoilla Seankin voisi rohkaista itseään soutamaan kohti tuota onnen kaukorantaa: Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!