Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja

101 minuuttia, valmistusvuosi 2003.  Ohjaus Tom Shadyac

Ammatikseen puhuminen voi olla joskus aika turhauttavaa. Esimerkiksi saarnatessani minusta on usein tuntunut siltä, että en mitenkään osaa sanoa asioita niin elävästi, painokkaasti ja taitavasti, että sanani oikeasti jäisivät kuulijoiden mieleen ja lujittaisivat juurtumista totuuteen tai alkaisivat vaikuttaa hyvää muutosta. Onnellisia poikkeuksiakin tästä toki on, mutta tiedän oman kokemukseni perusteella, että monet saarnat, jotka kuunteluhetkellä tuntuvat "tosi hyviltä", menevät kuulijoilta kuitenkin ohi jättämättä pysyvää muistijälkeä. Ehkä joku muukin tunnistaa tilanteen sunnuntain päivällispöydässä, kun sinulta kysytään, mistä tämän päivän saarnassa puhuttiin ja joudut vastaamaan, että et muista -  mutta hyvä se oli! Ehkä jotakin tämänkaltaista Paavalikin tarkoitti tuskaillessaan sitä, että haluaisi oikein äänensäkin muuttaa, että saisi sanomansa paremmin kuulluksi, ymmärretyksi ja jäämään mieliin.

Mutta ei hätää. Tämän viikon leffan katsominen on nimittäin kuin hyvä ja puhutteleva saarna, ja parasta siinä on, että se taatusti jää mieleen! Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja (miksi ihmeessä jälleen kerran suomennos, joka täysin vesittää alkuperäisen idean?) kertoo Bruce Nolanista (Jim Carrey), joka on TV- toimittaja. Samaan tapaan kuin Mika Tommola, meikäläisten kymppiuutisten loppukevennystoimittaja, hän tekee kepeitä uutispätkiä ajankohtaisista aiheista tavalla, joka naurattaa mutta samalla myös koskettaa. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen tähän. Hän haluaa näkyvämpään ja arvostetumpaan asemaan, uutisankkuriksi.

Kotona Brucea odottaa tyttöystävä, Grace (Jennifer Aniston). Hän on kaunis, herttainen ja lämminsydäminen nainen, joka rakastaa Brucea ja haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen keskinkertaiseen elämäänsä, johon hän katkerimpina hetkinään lukee myös Gracen. Bruce ei osaa arvostaa sitä hyvää mitä hänellä on, vaan kaipaa jotakin muuta, jotakin enemmän. Hän on mies, joka omasta mielestään on nimensä mukaisesti Nolan - vähän niin kuin ei kukaan ja ei mitään. Ja se johtuu siitä, että epäoikeudenmukainen kohtelu ja tavallisuuteen tyytyvä tyttöystävä ovat estäneet häntä saavuttamasta tavoitteitaan. Elämä on antanut hänelle aivan liian vähän.

Näin ajattelee Bruce. Ja arvaapa ketä hän tästä kaikesta syyttää? Tuon elämän antajaa tietysti, ketäpä muutakaan. Miksi hän, jolla olisi valta ja voima täyttää Brucen elämä auringonpaisteella, menestyksellä ja muulla hyvällä, on sen sijaan antanut hänelle tylsän elämän, merkityksettömän työn ja vielä ristiksi tarpeensa sisälle tekevän koiran? Ja miksi ihmeessä Jumala johtaa juuri hänen tielleen upottavia lätäköitä ja idioottimaisia haastateltavia? Bruce ei tyydy vain jupisemaan itsekseen, vaan hänen pettymyksensä purkautuu tiukkana taisteluhaasteena Jumalan suuntaan.

Aikansa miehen purnausta kuunneltuaan Kaikkivaltias järjestää keskusteluhetken Brucen kanssa. Tapaaminen päättyy siihen, että hän antaa Brucelle mahdollisuuden toimia jonkin aikaa sijaisenaan. Mies saa näyttää kyntensä ja toimia jumalana Jumalan paikalla - ihmiskunnan onneksi ei sentään koko maailmankaikkeudessa, vaan omassa elämänpiirissään. Niin kuin arvata saattaa, katastrofiinhan tämä kaikkivaltiuskokeilu päättyy, ja Brucen on viimein pakko nöyrtyä ja tunnustaa pienuutensa Jumalan suuruuden edessä.

Siinä missä voisimme pitää kymmenen kerran kuivahkon opetussarjan ihmissydämen helmasynneistä, tämä elokuva saarnaa niistä hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla. Epäluulosta Jumalan hyvyyttä kohtaan - tuosta ihmisen alkusynnistä, jonka seurauksena pato murtui ja synti tulvahti hyökyaallon lailla ihmisen elämään. Pettymyksistä rukousvastauksiin, joita saamme liian harvoin, emmekä silloinkaan sellaisia kuin olisimme toivoneet. Tyytymättömyydestä. Katkeruudesta. Kateudesta. Kostonhalusta. Himosta. Ylpeydestä. Omahyväisyydestä. Itsekkyydestä. Ja toisaalta myös näiden ihanista vastapuolista: luottamuksesta, anteeksiantamisesta, toisten kunnioittamisesta, itsensä hyväksymisestä, ennalta valmistetuissa hyvissä teoissa vaeltamisesta ja esirukouksesta, johon voima ja palo kumpuaa siitä, että rukoilemme ihmisten ja asioiden puolesta, joista oikeasti välitämme.

Elokuva on myös upea saarna armosta - nimenomaan sen kahdessa merkityksessä, jotka tulevat hyvin ilmi sanan englanninkielisten vastineiden kautta: mercy ja grace. Mercy puhuu siitä, että Jumala ei anna meille sitä mitä me ansaitsisimme - eli iankaikkisen eron hänestä. Ja grace viestii sitä, että Jumala ei ainoastaan pidättäydy antamasta meille sitä mitä me ansaitsisimme, vaan hän tämän lisäksi antaa meille jotakin sellaista hyvää, mitä emme todellakaan ansaitse: kaikki hänen hyvät lahjansa, joita hän oikein vuodattamalla vuodattaa meidän elämäämme.

Mutta hetkinen - mikä olikaan Brucen tyttöystävän nimi? Grace on nimensä veroinen nainen. Hän osoittaa Brucelle ensinnäkin mercy- armoa. Hän ei anna Brucelle sitä mitä tämä ansaitsisi, ei käännä tylysti selkäänsä ja haudo kostoa. Grace kyllä muuttaa pois Brucen luota, koska sinne jääminen tuntuu mahdottomalta sen jälkeen, kun on saanut kuulla olevansa osa keskinkertaista elämää, jota toinen ei voi sietää. Mutta mitä tekee Grace sen jälkeen? Hän osoittaa Brucelle grace-armoa, antaa Brucelle jotakin sellaista hyvää, mitä tuo rontti ei todellakaan ansaitsisi: hän rukoilee Brucen puolesta!

Eikä tässä vielä kaikki. Kaiken muun hyvän lisäksi tässä leffasaarnassa on piirretty aivan hurmaava kuva Jumalasta. Ainakin minua puhuttelee kovasti tuo työasussa lattiaa luuttuava, ilkikurisesti myhäilevä ja jo seuraavassa hetkessä valkoiseen pukuun ja kiiltonahkakenkiin sonnustautunut, kaikkitietävä ja vakavan nuhteleva hahmo. Ja veikkaan kyllä, että aika moni muukin on tunnistanut Morgan Freemanin esittämässä Yläkerran Isännässä piirteitä, joita on aina salaa toivonut Jumalassa olevan: huumorintajua, lämpöä ja läheisyyttä ja samaan aikaan myös rajoja vetävää, turvallista rakkautta. Vaikka Jumala toki on paljon paljon enemmän ja jotakin aivan muuta kuin Morgan Freemanin versio hänestä, niin luulenpa - tai ainakin toivon - että jollakin tavalla elokuvan tekijät ovat osuneet oikeaan piirtäessään Taivaan Isästä tällaisen kuvan. He ovat tuoneet hänestä esiin puolia, joita meille ei monestikaan Jumalasta esitetä. Ehkä pikemminkin kavahdetaan ajatusta Jumalasta, joka voisi myös nauraa ja laskea leikkiä lastensa kanssa. Tämä elokuva onkin terapeuttista katsottavaa kaikille, joille Jumala on etäinen ja kylmä tai pelottava ja arvaamaton. Kun seuraa, miten tämä Taivaan Isä viisaasti ja lempeästi johdattaa asioita ja saa lopulta iloita siitä, miten yksi hänen lapsistaan luopuu kapinastaan ja löytää tien takaisin hänen lähelleen ja tyytyväisyyteen, niin luottamus Taivaan Isän hyvyyteen voi alkaa taas löytyä.

Brucen kipupiste oli siinä, että hän uskoi olevansa mitätön ja arvoton. Hän löysi rauhan ja ilon, kun hän lopulta ymmärsi, että hän saa olla juuri se, joka hän syvimmältä ytimeltään on ja että hän on onnellisin ollessaan se Bruce, joksi hänet on luotu. Hän on myös erityinen, koska kukaan muu ei voi täyttää hänen paikkaansa. "Be the miracle!" huudahtaa Bruce elokuvan lopussa kepeän uutisraporttinsa päätteeksi, joita hän on kaikkien iloksi jälleen palannut tekemään. Mies on oppinut läksynsä. Sen, että jokainen meistä on Luojan käsistä lähtenyt suuri ihme. Ja että me kaikki voimme vaikuttaa hyviä asioita toisten ihmisten elämässä juuri tuolla omalla, erityisellä tavallamme, olla heille niitä ihmeitä, joita he tielleen kaipaavat.

Ehkä sitä ei itsekään ole kovin kaukana Brucen ajattelutavasta. Niin usein huomaan tuijottelevani vain omaan napaani ja olevani tyytymätön siihen, mitä minulla on ja millainen olen. Elämän hyviä asioita pidän itsestäänselvyyksinä enkä muista, että jo pelkästään se, että nytkin istun tässä ja hengitän, on suurta armoa. Minä, sen enempää kuin kukaan muukaan meistä emme olisi tässä, ellei Kristus pitäisi tätä universumia ja myös meitä koossa. Jollakin salaperäisellä tavalla hän vaikuttaa siihen, että atomit ja muut hiukkaset, joista me kaikki muodostumme, pysyvät nykyisessä muodossaan eivätkä hajoa kirjaimellisesti taivaan tuuliin, takaisin tähtipölyksi. Hänessä me todellakin elämme, liikumme ja olemme. Sinäkin, lukijani, joka et ehkä tähän usko.

Tällaista saarnasi tämän viikon elokuva minulle, ja sanomakin taisi jäädä mieleen. Siispä: Be the miracle!