Finding Nemo - Nemoa etsimässä

96 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Andrew Stanton ja Lee Unkrich

Mitä ihmettä tekee animaatioelokuva tällaisessa vakavamielisessä blogissa? ajattelee ehkä nyt joku. Eivätkös animaatiot ole lapsia varten, eihän niistä aikuinen mitään irti saa. Hyvä jos jaksaa jälkikasvunsa seuraksi nuokkua yhden läpi.

Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. On animaatioita, jotka ovat puhuneet minulle elämästä osuvammin kuin monet ns. tavalliset elokuvat, ja tässä on yksi sellainen. Jo elokuvan ensimmäiset minuutit sisältävät kipeimmistä kipeimpiä elämän kysymyksiä: puolison väkivaltainen kuolema, syntymättömän lapsen menettäminen, riittämättömyyden tunne vanhempana ja se kipu, kun lapsi sanoo vihaavansa sinua,vaikka sinä haluat vain hänen parastaan. Ja yhä syvemmälle mennään, mikä tuntuukin varsin luontevalta, etupäässä meren pinnan alla tapahtuvassa elokuvassa kun kerran ollaan.

Olen huomannut, että animaation katseluun tarvitaan eräs kikka: siihen pitää heittäytyä. On ylitettävä tietty kynnys ja vain annettava mennä. Ei pidä välittää siitä järkevän aikuisen äänestä, joka väittää, että on hölmöä katsella piirrettyä hahmoa tai nukkea, joka liikkuu kuvaruudussa ja puhuu jonkun kuuluisan näyttelijän äänellä. Puhumattakaan siitä, että vielä eläytyisi johonkin hahmoon ja sen kokemuksiin. Tuo järkevän aikuisen ääni tulee joskus meidän ulkopuoleltamme, mutta aika usein se kuuluu oman itsemme sisältä. Auttaa paljon, kun opettelee sulkemaan korvansa siltä. Kannattaa vaikkapa avata karkkipussi ja rapistella oikein kunnolla ja antaa sitten tarinan vaan viedä mennessään.

Finding Nemo - elokuvan päähenkilö on klovnikala Marlin, joka asustelee vaimonsa Coralin kanssa koralliriutalla jossakin Australian lähivesissä. Klovnikalana Marlinia luullaan aina hauskaksi ja rennoksi hepuksi ja varsinaiseksi koiranleuaksi. Totuus on kuitenkin, että Marlin on pelokas ja ylihuolehtiva, ja hänen vitsinkerrontansa on lähinnä kuulijoiden kiduttamista. Mieluiten Marlin pysyttelisi turvassa merivuokkokotinsa sisällä, niin kuin Hobitin Bilbo Reppuli konsanaan. Hän ei kaipaa suuriin seikkailuihin, eikä oikeastaan uskalla astua edes omaan pieneen elämäänsä.

Kysymättä lupaa tragedia kuitenkin kohtaa Marlinia, kun ilkeännäköinen petokala hyökkää hänen vaimonsa ja pariskunnan muna-asteella olevan lapsikatraan kimppuun. Coral-äiti menettää henkensä yrittäessään suojella munia. Poikasista vain yksi jää eloon, ja isä antaa hänelle nimen, josta Coral oli sanonut pitävänsä: Nemo. Liekö äiti lukenut Jules Verneä, vai mistä nimi oli hänen mieleensä tullut, mutta niin pojasta tulee Nemo. Petokalan hampaissa Nemokin vahingoittuu lievästi, ja hänen toinen etuevänsä jää sen seurauksena surkean pieneksi.

Marlinille taas tapahtuu se, mikä niin helposti tapahtuu, kun perusturvallisuus järkkyy rajusti jonkin kokemuksen seurauksena. Hän jää kiinni menneisyyteen ja pelon kahleeseen ja lakkaa elämästä. Kaikkien vanhempien tavoin Marlin haluaa myös suojella lastaan, ja Nemoa on hänen mielestään suojeltava aivan erityisesti tuon surkastuneen evän aiheuttaman erilaisuuden takia. Marlin haluaa olla hyvä isä ja auttaa lastaan elämän alkuun, mutta ylisuojelemalla ja varjelemalla Nemoa kaikelta hän itse asiassa estää tätä elämästä. Terveen nuoren tavoin Nemo kapinoi tätä vastaan ja joutuu siinä rytäkässä sukeltajan saaliiksi päätyen lopulta sydneyläisen hammaslääkärin akvaarioon. Viimeiset sanat, jotka Marlin pojaltaan kuulee, ovat: "Minä vihaan sinua!" Marlin parka.

Marlinin kasvutarina alkaa, kun hän joutuu voittamaan pelkonsa lähtiessään pelastamaan poikaansa. Merivuokkokoti jää kauas, ja Marlinia ja katsojaa viedään yhä syvemmälle meren vaaroihin ja samalla myös syvemmälle omaan itseensä. Nemo kokee omat seikkailunsa akvaariossaan siellä asustavien kohtalotovereidensa kanssa. Niin isä kuin poikakin ylittävät rajojaan ja solmivat uusia ystävyyssuhteita löytäen samalla itsestään uusia voimavaroja ja ominaisuuksia.

Elokuvan alkuhetkistä alkaen huomasin, että Marlin tuntui jollakin lailla kovin tutulta. Oli aika hämmentävä kokemus tunnistaa itsensä pienen kalan hahmossa. Ja samalla se oli oikeastaan helpompaa ja armollisempaa kuin jos Marlin olisi ollut ihmishahmo. Ehkä juuri tässä piileekin animaatioiden ja piirrettyjen elokuvien taika. Aikuinen voi yllättäen löytää itsensä hahmosta, jonka elämää ja ajatuksia voi seurata ikään kuin etäältä, leppoisasti, maistellen. Itsensä peilaaminen tuossa hahmossa ei tunnu liian kohtikäyvältä tai uhkaavalta. Ja on myös huomattavasti helpompaa tunnustaa muille, että on kuin Marlin. Minullekin se on paljon helpompaa kuin myöntää, että olen hiukan kuin Annie McLean tai Einar Gilkyson...

Finding Nemo on kertomus siitä, miten kovia kokeneet isä ja poika oppivat luottamaan itseensä ja toisiin eläimiin heidän lähellään ja siihen, että elämä kantaa. Se kantaa niin pitkälle kuin kantaa, eikä murehtimisella voi tehdä elämäänsä yhtään pidemmäksi, ainoastaan synkemmäksi. "On aika päästää irti", sanoo Marlinin matkakumppaniksi lyöttäytynyt herttainen ja ihanan löyhäpäinen Dori-kala, kun toverukset ovat jääneet vangiksi valaan vatsaan. Tietämättään Dori sanoo näin todella syvän, koko elämää koskevan viisauden. "Mistä tiedät, ettei mitään pahaa tapahdu, jos irrotamme?" kysyy aina yhtä huolestunut ja varman päälle pelaava Marlin. "En tiedäkään", vastaa Dori, joka elää huolettomassa nyt-hetkessä - tosin olosuhteiden pakosta, koska kärsii vakavasta lähimuistihäiriöstä. Mutta Dori on oikeassa. Juju on siinä, että elämässä pitää uskaltaa heittäytyä eteen tuleville aalloille ja luottaa siihen, että ne kantavat. Tai pitäisi uskaltaa. Itse huomaan pitäväni vielä melkeinpä rystyset valkoisina laiturista kiinni.

Mutta Marlinin ja Dorin ote irtoaa. Ja kun se irtoaa, ystävykset pääsevät kuin pääsevätkin vapaiksi valaan suihkuttaessa heidät Sydneyn satama-altaaseen - juuri sinne minne he halusivatkin päästä voidakseen pelastaa Nemon. Isä ja poika löytävät toisensa ja löytävät myös uuden pohjan suhteelleen. "Isä, en minä vihaa sinua"; sanoo Nemo, kun he vihdoin ovat jälleen yhdessä. Marlin on oppinut päästämään irti, myös Nemosta, ja poika pääsee nyt elämään omaa elämäänsä, tekemään omat virheensä ja oppimaan niistä.

Ja tuleehan sieltä lopulta sekin kohtaus, jota olemme amerikkalaisissa perhe-elokuvissa tottuneet odottamaan: "Daddy, I love you", sanoo Nemo. "I love you too, Nemo", vastaa Marlin. Meitä on varmaan minun lisäkseni muitakin, joista tällaiset kohtaukset tuntuvat aina hiukan imeliltä ja kiusallisilta. Yritämme selittää kiusaantuneisuuden pois tuhahtamalla, että amerikkalaiset ne nyt viskelevät tuota love-sanaa joka paikkaan, eivät ne sillä mitään tarkoita. Ja kuitenkin tiedämme, että olisimme itse niin kovasti halunneet kuulla omien vanhempiemme sanovan meille juuri nuo sanat.

Toivottavasti olen nyt saanut kaikki epäilijätkin vakuuttuneiksi siitä, että Finding Nemo sisältää oikeastaan kaiken mitä hyvältä elokuvalta voi odottaa. Siinä on koskettava, mukaansatempaava tarina, paljon huumoria, loistavat ääninäyttelijät (joiden nimet löydät IMDB:sta, klikkaa linkkiä vieressä), taidokas animointi ja upea musiikki. Ja ihan ekstraa on lisäksi se, että sen katsottuasi tiedät, mitä lokit sanovat.