Crimson Tide - Purppuravyöhyke

110 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Tony Scott

Muistatte varmaan, miten pari viikkoa sitten Stepfordin naiset olivat kaukosäätimien kontrolloitavina. Nyt ovat sitten vuorostaan miehet tiukoissa ohjaksissa. Eivät tosin kaukosäätimien, vaan jonkin jota kutsutaan komentoketjuksi. Tunnustan tietämättömyyteni kaikesta armeijaan liittyvästä ja otan mielelläni vastaan oikaisuja, jos esitän väärää tietoa. Mutta käsittääkseni armeijan komentoketju on jotakin koskematonta ja loukkaamatonta ja melkeinpä pyhää. Sitä ei kyseenalaisteta eikä sitä vastaan pullikoida. Kun komentoketjussa sinua ylempänä oleva henkilö antaa sinulle käskyn, sinä tottelet. Vaihtoehtoja ei ole.

Varsinkin kriisitilanteissa tällainen ketju on varmasti välttämätön, ja voi vain toivoa, että ne jotka silloin ovat ketjun yläpäässä ovat mahdollisimman hyvillä ominaisuuksilla varustettuja, niin että heidän määräystensä noudattamisesta seuraa jotakin mahdollisimman hyvää. Mutta pelkäänpä, että minä en kauaa komentoketjun osana menestyisi. Kyseenalaistaminen on nimittäin toinen luontoni, ja olen melkein uuvuttanut kotijoukot "Oletko nyt ihan varma, että…." -kysymykselläni, jolla heidän toteamuksiaan usein säestän. Armeijassa tuollaista kysymystä ei esitetä, siellä totellaan.

Armeijassa en siis pärjäisi (varmasti monesta muustakaan syystä), mutta joistakin armeijaympäristöön sijoittuvista elokuvista pidän. Yksi niistä on Crimson Tide, joka kertoo amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka on joutunut keskelle tulenarkaa maailmanpoliittista tilannetta. Venäjällä puhjenneen kapinan myötä on syntynyt uhka maan ydinaseiden joutumisesta kapinallisten käsiin. USA:n on tietenkin puututtava tilanteeseen, ja se lähettää sukellusveneitään lähelle vihollisen ydinaseilla varustettuja aluksia. Strategiana on luoda uhka, joka saisi vihollisen perääntymään, mutta tarvittaessa aluksen kapteenilla on myös valtuudet laukaista ohjukset. Niihin vihollinen tietenkin vastaisi omillaan, ja näin seurauksena olisi massiivinen tuho.

Sukellusvene SS Alabaman miehistöä ohjaavat kunnia, velvollisuus ja komentoketju. Heitä johtaa kapteeni Ramsay (Gene Hackman), karski konkari, joka on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan ottanut luulot pois kokelailta, jotka ovat tulleet palvelemaan hänen alaisuudessaan. Sota-aluksella ollaan suojelemassa demokratiaa, ei harjoittamassa sitä, kuvailee Ramsay aluksen toimintakulttuuria. Kun aluksen kapteeni antaa käskyn, komentoketjussa tuo käsky toistetaan sanasta sanaan samanlaisena, kyselemättä ja viivyttelemättä.

Mutta entäpä jos komentoketjussa annettaisiin käsky, joka uhkaisi kaikkien turvallisuutta ja tulevaisuutta? Käsky, jota komentoketjussa seuraavana oleva ei voisi toistaa, ilman että kokisi toimivansa vastoin sitä minkä kokee velvollisuudekseen? Tällainen tilanne syntyy Alabamalla, kun alus vastaanottaa ohjusten laukaisukäskyn. Sitä noudattaen kapteeni Ramsay komentaa miehistönsä valmistelemaan laukaisua. Pian tämän jälkeen saadaan toinen viesti, jonka vastaanottaminen keskeytyy ulkoisten häiriöiden vuoksi. Alukseen pestattu uusi komentajakapteeni Hunter (Denzel Washington), komentoketjussa heti kapteenista seuraava, kyseenalaistaa kapteenin antaman käskyn. Hän haluaa odottaa siihen asti, että jälkimmäinen viesti saadaan vastaanotettua - siinähän saattaa olla laukaisun peruuttamiskäsky. Ramsay on eri mieltä, mutta Hunter uhmaa häntä, koska kokee sen velvollisuudekseen. On tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan ehkäisemiseksi ja siksi laukaisua on viivytettävä. Järkähtämättä Hunter kieltäytyy toistamasta kapteenin käskyä.

Kunnia, velvollisuus ja komentoketju - näistä vähän kuivakkailta kuulostavista aineksista on saatu leivottua aivan huikaisevan jännittävä elokuva, jonka keskiöön nousee komentoketjun kärjessä olevien miesten keskinäinen voimainmittelö ja tahtojen taisto. Kumman kantti kestää kauemmin? Kapteeni Ramsay, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja, on alusta asti yrittänyt horjuttaa Hunterin asemaa vähättelemällä tämän kokemusta ja ivailemalla tämän yliopisto-opintoja, joihin on sisältynyt muun muassa poliittista historiaa ja filosofiaa ja muuta Ramsayn mielestä hyödytöntä hienostelua. Kun nämä piikit eivät tunnu Hunteriin uppoavan, Ramsay alkaa ampua nuoliaan myös Hunterin ihonvärin suuntaan. Osa miehistöstä naureskelee kapteenin kanssa, mutta osa alkaa siirtyä Hunterin puolelle. Aluksen strategiset alueet siirtyvät vuorotellen kummankin puolen haltuun, ja lopulta komentoketjun rikkoutumisesta hämmentynyt miehistö joutuu seuraamaan, miten kapteeni yrittää väkivalloin pakottaa Hunterin luovuttamaan ohjusten laukaisuavaimen. Mutta nuorempi johtaja pysyy lujana. Iskuja satelee hänen kasvoihinsa kapteenin nyrkistä, mutta hän ottaa ne vastaan tuijottaen järkähtämättä vanhempaa miestä silmiin.

Samaan aikaan kriittinen viesti saadaan lopulta vastaanotettua, ja se osoittautuu kuin osoittautuukin ohjusten laukaisun peruutuskäskyksi. Kapteeni Ramsay antaa käskyn peruuttaa laukaisu, luovuttaa aluksen komennon Hunterille ja poistuu hyttiinsä. Hunterin johtajuus on nyt testattu tulisessa pätsissä, ja se on aidoksi ja kestäväksi todettu. Aikamoinen tulikoe! Mutta niin hankala persoona kuin kapteeni Ramsay onkin, hän osaa olla myös oikeudenmukainen ja rehti. Ennen Hunteria on aluksella ollut monia miehiä, jotka eivät ole kestäneet tämän vanhan merikarhun ja sotaurhon testissä. Mutta nyt on arvollinen seuraaja löytynyt, mies joka tarpeen vaatiessa pysyy järkkymättä omassa kannassaan, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Tapahtumien tiimoilta tehdyssä selvityksessä Ramsay suosittelee Hunteria seuraajakseen ja vetäytyy itse varhaiselle eläkkeelle.

Crimson Tidessa ei nähdä verenvuodatusta eikä raakaa väkivaltaa, mutta se on kuitenkin hyvin miehinen elokuva. Suurin osa tapahtumista sijoittuu uhkaavan kriisin kynnykselle sukellusveneen suljettuun tilaan, jossa joukko sotilaita palvelee tietoisina siitä, että kuolema voi kohdata heitä minä hetkenä hyvänsä. Hikikarpalot miesten kasvoilla ja silloin tällöin pinnalle kuohahtavat tunteet kertovat siitä, että nyt liikutaan kestokyvyn äärirajoilla. Mikä ihme minut naisena saa säännöllisesti palaamaan tämän elokuvan äärelle?

Tällä viimeisimmällä katselukerralla ymmärsin, että minua puhuttelee erityisesti elokuvassa oleva johtajuuden teema. Ihailen sitä, miten joku pystyy kriisitilanteessa tekemään nopeita päätöksiä, pysymään horjumatta niiden takana ja kantamaan niistä vastuun. Ramsay ja Hunter ovat eri mieltä asioista, mutta molemmat pysyvät kannassaan ja antavat käskyjä ja ohjeita miehistölle sen mukaan. Joskus päätökset, joita he tekevät, ovat vääriä. Mutta sekin lienee parempi kuin tilanne, jossa mitään ei päätetä eikä ratkaista, vaan häälytään loputtomassa epävarmuudessa, joka luo kaikkiin turvattomuutta.

 "Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti", kirjoittaa Paavali kirjeessään roomalaisille. Paljon puhutaan siitä, miten me kaikki olemme johtajia ja miten me kaikki johdamme jotakin, kaikki vaikutamme tavalla tai toisella toisiin ihmisiin. Tottahan sekin on, mutta johtajuuden lahja on kuitenkin aivan erityinen lahja, jota ei meille kaikille ole suotu. Viime vuosina olen saanut tutustua tähän lahjaan kursseilla ja seminaareissa, kirjallisuuden kautta sekä läheltä seuraten, ja se on alkanut herättää minussa aivan erityistä kunnioitusta. Arvostukseni todellista johtajuutta ja todellisia johtajia, miehiä ja naisia, kohtaan on noussut huimasti. Johtaminen ei todellakaan ole helppoa, ja mitä isommista asioista on kyse ja mitä useamman ihmisen elämä on pelissä, sitä vaikeampaa se on.

Johtajan paikasta tavataan sanoa, että se on yksinäinen ja tuulinen. Vielä ankeammaksi tuon paikan tekee se, että tuuli, joka meidän muiden suunnasta johtajaan puhaltaa, on usein aika kylmä. Johtaja-sanalla on monille melko karu kaiku, ja asenteemme heitä kohtaan saattaa olla jo lähtökohtaisesti kielteinen. Ehkä kokemuspiirissämme on ollut liian monia johtajia, jotka ovat olleet johtajan asemassa mutta ilman johtajuuden lahjaa. Tai he ovat olleet johtajia, jotka eivät ole osoittaneet olevansa luottamuksemme arvoisia, eivät sanoissaan eivätkä teoissaan. Tai he ovat käyttäneet lahjaansa tuhoa tuottavien tai itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta vaikka johtaja olisi kuinka hyvä tahansa, jo se että hänen tehtäviinsä kuuluu päätösten tekeminen ja niistä vastuun kantaminen, asettaa hänet väistämättä tulilinjalle. Päätökset eivät aina miellytä kaikkia, ja virheitäkin tulee joskus tehtyä. Ja niin kylmä tuuli alkaa jälleen puhaltaa johtajan yksinäisellä vuorenhuipulla.

Mutta oikea, terve johtajuus ei ole uhka eikä kirous. Se on lahja, ja johtajat parhaimmillaan ihmisiä, jotka ovat antaneet lahjansa yhteisen hyvän palvelukseen. Suokoon Luoja, että meillä olisi yhä enemmän johtajia, jotka palvelevat pyyteettömästi ja tekevät viisaita, oikeudenmukaisia ja hyvää tulevaisuutta rakentavia päätöksiä asioissa ja alueilla, joita johtamaan heidät on asetettu. Ja suokoon Luoja myös, että tuuli, joka vuorenhuipulle puhaltaa, voisi muuttua edes hiukan lämpöisemmäksi.

Freaky Friday - Perjantai on pahin

97 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Mark Waters

Muistan vielä hämärästi, millaista oli olla nuori.  Kun pystyi valvomaan vuorokauden ympäri, ilman että oli seuraavana päivänä täysin poissa pelistä.  Kun sai syödä mitä vaan, ilman että se näkyi missään. Ja kun aikuisten maailma vastuineen ja velvollisuuksineen tuntui tylsältä ja vastenmieliseltä mutta toisaalta niin houkuttelevalta etuoikeuksineen ja salaisuuksineen.

Ja nyt sitten opettelen sitä, millaista on olla vanha. Tai ainakin kovaa vauhtia vanheneva myöhäiskeski-ikäinen. Aikuisten maailman etuoikeudet ja salaisuudet on moneen kertaan nähty ja koettu, ja jäljelle tuntuvat jääneen vain vastuut ja velvollisuudet. Valvominen ei ole enää toivelistalla, vaan nukkumaan menemisestä on tullut jokaisen päivän odotettu kohokohta. Uusiakin elämyksiä aikuiselämä toki on tuonut. Nyt voi kuulla, miten sekä housujen vetoketju, peili että vaaka kaikki huutavat yhteen ääneen, että kierrä nyt, hyvä nainen, herkut kaukaa! Tästä eteenpäin ranskalaiset ja hampurilaiset ovat sinun kielletty hedelmäsi.

Freaky Friday on elokuva äidistä ja tyttärestä, vanhasta ja nuoresta, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Olemme löytäneet tämän leffan yhdessä tyttäreni kanssa jo vuosia sitten ja nauraneet makeasti sen äärellä. Elokuva kertoo leskeksi jääneestä kahden lapsen äidistä, Tess Colemanista (Jamie Lee Curtis), joka on löytänyt elämäänsä hyvän miehen ja on menossa uudestaan naimisiin. Tapahtumat käynnistyvät häiden aattona, kun Tessillä on monta rautaa tulessa. On hääjärjestelyt, perheestä huolehtiminen ja terapeutin ammatissa toimiminen, jossa hän haluaa tarjota potilailleen jatkuvaa rinnallakulkemista. Kolme puhelinta käsilaukussaan Tess vastailee vuoroin häiden ruokatilauskyselyihin, kotirintaman hälytyksiin ja terapiapotilaidensa avunpyyntöihin.

Kaikesta huolimatta Tess on onnellinen, ja kaikki sujuisi hyvin, ellei hänen teini-ikäinen tyttärensä olisi niin hankala. Anna (Lindsay Lohan) tuntee äidin laiminlyövän itseään ja osoittaa tunteensa harjoittamalla aktiivisesti passiivista vastarintaa tämän avioliittosuunnitelmia kohtaan. Annan elämä on täynnä epäoikeudenmukaista kohtelua. Hänellä on ärsyttävä pikkuveli, jonka kanssa sattuvat yhteentörmäykset äiti säännönmukaisesti lukee Annan syyksi. Koulussa Anna on itselleen tuntemattomasta syystä joutunut kiusatuksi ja opettajan hampaisiin, eikä mene päivääkään, ettei häntä passiteta jälki-istuntoon, aina epäoikeudenmukaisin perustein. Paras asia Annan elämässä on bändi, jonka kautta tunteet ja turhautumiset puretaan ilmoille. Kunnes äiti kyllästyy "meteliin", joksi hän Annan musiikkia nimittää,  ja katkaisee sähköt autotallista, jossa bändi harjoittelee.

Molemmista perheen naisista tuntuu, että toinen ei ymmärrä häntä. Kumpikin ajattelee, että toisen elämä on helppoa ja huoletonta, ja odottaa saavansa toiselta tukea ja myötätuntoa oman elämänsä vaikeuksiin. Äiti ja tytär eivät pysty kohtaamaan toisiaan joutumatta aina lopulta kiivaaseen sanaharkkaan, ja toinen toisensa syyttely alkaa myös kiinalaisessa ravintolassa, jossa perhe illastaa häiden aattona. "Haluan todella ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu", sanoo Tess, aluksi vielä hyvin sovittelevasti. Hänhän on vastuullinen aikuinen, jolla on lisäksi terapeutin koulutus. Mutta oman tyttären kanssa ei olekaan aivan helppoa pysytellä hillityn terapeutin roolissa. Sanasota kiihtyy sitä mukaa kun siirrytään äidin lempiaiheesta toiseen. "Anna, koulunkäynti ei ole noin rankkaa." "Vai ei, sinä et pärjäisi koulussani päivääkään!" huutaa Anna. "Pärjäisin kyllä, enkä saisi jälki-istuntoja." "No anteeksi että olen ainoa epätäydellinen asia elämässäsi!" Tässä vaiheessa terapeutinkin ääni alkaa jo kohota kimeämmäksi: "Luuletko että minun elämäni on täydellistä?" Ja niin edelleen ja edelleen.

"Haluan ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu". Yllättäen toive tulee kuulluksi, ja tapahtuu jotakin mystistä, jonka seurauksena Tess ja Anna heräävät seuraavana aamuna osia vaihtaneina. Äiti herää tyttärensä vuoteesta - tyttärensä ruumiissa. Ja teinityttö Anna herää keski-ikäisen äitinsä huoneessa tämän ruumiiseen siirtyneenä. Oppitunti voi alkaa. Molemmat tulevat todella kantapään kautta ymmärtämään, millaista on olla tuo toinen, millaista on elää hänen elämäänsä.

Ja tästä se hauskuus sitten alkaa! Tarinaan sisältyy kylläkin vakavahenkinen opetus: on tärkeä oppia ymmärtämään toista, olemaan epäitsekäs ja luopumaan omasta edustaan toisen hyväksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja olen iloinen siitä, että elokuvan loppuun mennessä sekä äiti että tytär ovat oppineet läksynsä. Mutta tätä elokuvaa katson silti enemmänkin ihan muista syistä: Annan seurassa - joka on nyt siis Tessin ruumiissa -  saamme me täditkin olla jälleen nuoria. Herkullisia tilanteita riittää, kun teinityttö, joka nyt on pujahtanut äitinsä ruumiiseen, käyttää hyväkseen aikuisen statuksen mukanaan tuomia etuoikeuksia ja vapauksia ja käyttäytyy täysin eri tavalla kuin ympärillä olevat ihmiset odottaisivat järkevän aikuisen käyttäytyvän. Jamie Lee Curtis heittäytyy aikuisen valepuvussa olevan teinitytön rooliin sellaisella antaumuksella että oksat pois! Hänellä on varmasti ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessään.

Tess taas piileskelee nyt Annan ruumiissa  - pysyttehän kärryillä? Lindsay Lohan esittää keski-ikäistä naista, joka on päässyt -  tai joutunut - teinitytön ruumiseen. Ulkoisesta nuoruudestaan huolimatta Tess pysyy tiukasti äidin roolissa keski-ikäisen kehossa huitelevalle teinitytölleen ja yrittää opastaa tätä aikuismaiseen käyttäytymiseen. Tämä Tess-Anna, äiti teinitytön ruumiiissa, ei pysty irrottelemaan, vaikka siihen nyt fyysisesti olisikin kaikki mahdollisuudet. Aikuisen vastuu painaa liian raskaana. Paitsi sen yhden ainoan, ihanan kerran. Mikä sanoinkuvaamattoman upea hetki, kun hän voi taas syödä ranskalaisia ja tietää, että ikävät jälkiseuraamukset ovat vasta vuosien ja vuosien päässä.

Freaky Friday on hauska elokuva, mutta vanheneminen ei siinä ole vain vitsi. On nimittäin aika masentavaa katsella Jamie Lee Curtisia, jonka olemuksessa näkyvät vuosien jättämät jäljet. Kaunishan hän on vieläkin, mutta muistamme varmasti, miten simpsakka hän oli Arnold Schwartzeneggerin harmaahiirulaisvaimona, josta kuoriutui esiin vetävä agentti elokuvassa True Lies. Tai 80-luvun superhitissä A Fish Called Wanda. Mutta nyt. Mistä on tullut tuo tietynlainen jäykkyys vartalossa, jokin hienoinen muutos hartialinjassa, kasvojen uurteet... Kaikki tämä on väistämätöntä, ellei sitten uhraa koko elämäänsä (ja isoa osaa lompakkonsa sisällöstä) taisteluun rapistumista vastaan. Ja ehkä se olisi väistämätöntä, vaikka niin tekisikin. Mutta todella masentavaa on se, kun tajuaa, että jos Jamie Lee Curtis näyttää viittäkymppiä lähestyessään tuollaiselta, kuinkahan vanhalta minä itse mahdankaan näyttää, kun olen jo ylittänytkin tuon kymmenluvun...

"Aika kuluu, kello käy, vanhenee meistä jokainen…" lauletaan iskelmässä. Mutta sitä ei usko, ennen kuin sen itse kokee. On vaikea ymmärtää, mitä vanheneminen tarkoittaa, ennen kuin sitä alkaa itse elää todeksi. Onhan sitä kuullut kerrottavan, miten yksi toisensa jälkeen kaikki paikat alkavat roikkua ja reistailla ja lakkaavat lopulta toimimasta. Mutta ei sitä kuitenkaan usko, että itselle voisi niin käydä. Jos joku lukijoista on vielä tämän autuaan harhan vallassa, niin odotapa muutama vuosi.

Mutta jotta emme aivan täysin vaipuisi masennukseen, annetaan psalminkirjoittajan sanoa tähän sanasensa. Hänen mukaansa on nimittäin mahdollista, että "vielä vanhoinakin he ovat voimissaan, versovat ja vihannoivat". Olen kyllä kuullut kerrottavan liki satavuotiaasta, joka tekee kärrynpyöriä, mutta hän lienee poikkeus. Psalmi puhuukin varmasti ennen kaikkea sisäisestä ihmisestä ja sen elinvoimaisuudesta ja paljastaa senkin, mistä tuo elämä kumpuaa: juuret ovat syvällä Jumalassa ja asenne kohdallaan. "Heidät on istutettu Herran temppeliin…..he kertovat Herran oikeamielisyydestä." Ja kuka tietää, kun tällainen elämä virtaa ihmisessä, ehkäpä se voi vaikuttaa hyvällä tavalla myös ulkoiseen olemukseen ja terveyteenkin.

Joka tapauksessa, vaikka perjantaihin on vielä matkaa, ehkä kannattaisi jo nyt miettiä jokin muu ruokapaikka ja jättää kiinalaiset ravintolat silloin väliin. Ainakin olisi hyvä valita tarkkaan, kenen kanssa sinne menee. Jos sattuisi vaikka käymään samalla tavalla kuin tämän elokuvan äidille ja tyttärelle.

The Stepford Wives - Stepfordin naiset

89 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Frank Oz

Kuvittelepa, että voisit muovata aviopuolisosi mieleiseksesi ja poistaa hänestä kaikki sinua ärsyttävät piirteet. Vihdoinkin se tasapainoinen ja onnellinen parisuhde, josta olet aina unelmoinut! Tuntuuko houkuttelevalta? Harmi ettei se ole mahdollista.

Mutta on paikka, jossa se on kuin onkin mahdollista. The Stepford Wives kertoo Joanna Eberhardista (Nicole Kidman) ja Walter Kresbysta (Matthew Broderick), jotka muuttavat asumaan tämän todeksi tulleen unelman keskelle Stepfordiin. Heidän avioliitossaan on jo pitkään ollut vaikeuksia. Stepfordissa he huomaavat, että paikkakunnalle on hiljattain muuttanut muitakin suhteessaan kamppailevia pareja, kun taas kaupungin kanta-asukkaiden avioliitot vaikuttavat suorastaan yliluonnollisen tasapainoisilta ja onnellisilta. Riitasointuja ei kuulu eikä näy missään.

Stepfordin ilmapiirissä näyttäisikin olevan jotakin, joka eheyttää avioliittoja ja parisuhteita. Parhaansa tekee ainakin Claire Wellington (Glenn Close), kaupungin pirteyttä pursuava hyvä hengetär, joka esittelee ylpeänä aviomiestään Mike Wellingtonia (Christopher Walken), Stepfordin kruunaamatonta kuningasta, maskuliinisuuden ruumiillistumaa, kaupungin miesten esikuvaa ja idolia ja naisten salaisten päiväunien kohdetta. Tosin Stepfordin naiset eivät näe päiväunia muista kuin omista aviomiehistään, sillä he ovat täydellisiä. Heidät on aivoihin sijoitetuilla mikrosiruilla ja ulkoista olemusta kohentavilla toimenpiteillä muokattu täydellisesti miehiään miellyttäviksi. Miehet ohjailevat heitä kullanvärisillä kaukosäätimillä, joihin on somasti kaiverrettu vaimojen etunimet. Tuloksena on sarja unelma-avioliittoja: miehiään tyytyväisinä palvelevia vaimoja ja onnellisia, hyväntuulisia miehiä, joiden pienimmätkin oikut ja hurjimmatkin unelmat toteutetaan yhdellä napinpainalluksella.

Robottinaisten joukossa elää Joannan lisäksi myös toinen lihaa ja verta oleva, tavallinen, epätäydellinen nainen: riemastuttava Bobbie Markowitz (Bette Midler). Räväkkäkielinen, ylipainoinen ja pörrötukkainen Bobbie on outo ilmestys Stepfordin simasuisten kestohymykaunottarien rinnalla. Hän on suosittu kirjailija, jonka persoonallisuutta ja ajatusmaailmaa kuvaa hyvin hänen äitisuhteesta kertova uutuuskirjansa "Rakastan sinua, mutta ole kiltti ja kuole". Stepfordissa naiset ovat intohimoisia kodinhoitajia, ja Claire on laatinut heille kotitöihin perustuvan Clairobics- liikuntaohjelmankin, jota hän itse intoa puhkuen ohjaa: "No niin, tytöt, ollaan kaikki pesukoneita!" Mutta Bobbie on eri maata. Hän ei suostu olemaan sen enempää pesukone kuin tiskikonekaan. Hänen kodissaan vallitsee täydellinen kaaos, sillä hän ei tuhlaa voimiaan taloustöihin, vaan keskittyy täysin kirjoittamiseen. Bobbien kohdalla ympäristön toivottu hyvä vaikutus ei näytä tuottavan tulosta, ja aviomiehen ainoaksi vaihtoehdoksi jääkin vaimon ohjelmoiminen kultaisen kaukosäätimen ohjattavaksi.

Muutos on hätkähdyttävä ja karmea, ja kun Joanna seuraa esiliinaan sonnustautuneen vaaleakiharaisen robotti-Bobbien lipumista leivonnaisvuorien keskellä täydellisen siistiksi muuttuneessa keittiössään, hän tekee päätöksen. Tästä on tultava loppu! Tällaisenkö vaimon miehet todellakin haluavat? Missä on vapaa tahto, joka mahdollistaa todellisen rakkauden? Joanna ei kyselekään mitä tahansa kysymystä, vaan ihmisen perusolemukseen liittyvää visaista problematiikkaa, josta keskustelua ja kiistelyä on riittänyt vuosisatojen ajan. Asiaa pohdiskeltuaan viisaat ovat tulleet siihen tulokseen, että vaikka Luojamme varmasti tiesi asiaan liittyvät riskit, hän päätti kuitenkin antaa ihmisille vapaan tahdon. Hän nimittäin halusi, että meillä olisi mahdollisuus valita rakastaa häntä ja toisiamme. Hän ei halunnut robotteja, jotka pakotettuina tottelisivat ja miellyttäisivät, mutta eivät pystyisi aidosti, omasta vapaasta tahdostaan rakastamaan ketään.

Joannan esittämä kysymys herättää Walterin lumouksestaan. Stepfordin Miestenyhdistyksen ohjelmanjulistusta uhmaten hän päättää valita keinotekoisen täydellisyyden sijasta aitouden ja epätäydellisyyden ja myös niiden mahdollistaman todellisen rakkauden. Yhdessä pariskunta onnistuu vapauttamaan kaukosäätimien vankeina olevat naiset, ja kestohymynaamarit putoavat myös Clairen ja Miken kasvoilta. Mikelta putoaa tosin vähän enemmänkin kuin hymy, mutta mitä, sen jätän teille itse löydettäväksi.

The Stepford Wives on uusi versio 1970-luvulla valmistuneesta, Ira Levinin romaaniin pohjautuvasta kauhuelokuvasta. Teemoja käsitellään nyt kevyesti ja huumorin keinoin, mutta naurun alle kätkeytyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia ja kipeitäkin. Elokuvan miehet ovat pettyneitä vaimoihinsa ja haluavat muutosta. Stepfordilaisten taustoja tutkiessaan Joanna löytää jokaisesta pariskunnasta saman lähtöasetelman: uran rakentaminen on imenyt vaimosta kaiken, ja miehelle on jäänyt vain rippeet. Miehet ovat myös tunteneet jäävänsä täysin kaikkivoipaisten vaimojensa varjoon, eikä itsensä mitättömäksi ja merkityksettömäksi itsensäselvyydeksi kokeminen ainakaan paranna parisuhdetta, tunsipa niin sitten kumpi puolisoista tahansa. Elokuvan yhdeksi pääteemaksi näyttäisikin nousevan ikiaikainen ristiriita työn ja perheen yhdistämisestä ja arvottamisesta. Kumpi on tärkeämpää, ja miten se käytännössä näkyy? Miehet on pantu tämän kysymyksen kanssa seinää vasten jo pitkään. Mutta nyt tämä kysymys esitetään uraa luovalle ja työssään menestyneelle naiselle. Mikä saa naisen uhraamaan kaiken uransa alttarille?

Syitä on varmasti monia, mutta meille kerrotaan yksi niistä Joanna Eberhardin suulla. Hän on määrätietoisesti ja rohkeasti luonut uraa julkisuuden valokeilassa, kunnes ura on katkennut hermoromahdukseen. "Ellen ole paras ja fiksuin ja menestynein, en tiedä kuka olen", tilittää Joanna tuntojaan Walterille. Jos ihmistä ajaa jatkuva pakko menestyä ja olla paras, avioliitto jää arvojärjestyksessä helposti kakkossijalle. Claire Wellington tietää tämän paremmin kuin kukaan. Hänkin on saanut karvaasti maksaa uran rakentamisesta ja puolison laiminlyömisestä, kun mies on etsinyt lohtua toisen naisen sylistä. Siksi Claire on luonut Stepfordin keinotekoisen unelmamaailman, jossa tällainen katastrofi ei pääse toistumaan. Clairen elämäntarinan kuultuani olisin tosin odottanut, että hän olisi ojentanut kaukosäätimen vaimolle ja antanut hänelle vallan ohjailla miestään. Claire valitsee kuitenkin riisua naisen kaikesta vastuusta ja tekee hänestä robotin, joka ei enää voi tehdä päätöksiä, vaan on täysin miehensä hallittavissa. Mutta olipa tuo vallan valtikka sitten kumman kädessä vaan, sen vaihtoehdon rinnalla että molemmat puolisot joutuisivat kantamaan vastuun valinnoistaan ja keskustelemaan asioista yhdessä, kaukosäädin on varmasti helppo ratkaisu. Miksi todellakaan nähdä vaivaa ja opetella vuorovaikutustaitoja ja käydä parisuhteen rikastuttamiskursseja, kun voit vain painaa nappia! Ehkä moni meistäkin hankkisi tuollaisen kaukosäätimen, jos niitä jossakin myytäisiin.

Stepfordin robottivaimot samoin kuin elokuvassa uranaisia edustavat Joanna ja Bobbie ovat kaikki tietenkin vahvasti liioiteltuja karikatyyreja. Mutta heidän vastakkainasettelunsa sai minut jälleen kerran pohtimaan naisen elämää. Onko ainoa mahdollisuus todellakin joko-tai -asetelma? Joko olet ehtoisa emäntä, kotia rakkaudella hoitava kotihengetär tai sitten menestyksen tähtitaivaalla kiitävä uraohjus, jonka elämässä koti ja perhe ovat vasta kakkostilalla. Me kaikki naiset varmasti vastaamme tähän, että ei ole olemassa mitään joko- tai -asetelmia, kyllä nämä roolit voi yhdistää. Useimpien meidän on pakkokin tehdä niin. Ja kuitenkin jokainen työssäkäyvä ja uraa luova perheellinen nainen tietää, että näiden kahden maailman yhdistäminen ei ole helppoa. Joutuu väistämättä tekemään valintoja ja uhrauksia sekä kokemaan riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, joko perhettään tai työtään kohtaan. Useimmiten molempiin suuntiin.

Niinpä niin. Lopullisia vastauksia tai syvää, salattua viisautta näihin kysymyksiin on vaikea löytää. Keskustelu jatkuu, todennäköisesti niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan. Toivoa vain sopii, että me kaikki, niin naiset kuin miehetkin, opimme yhä enemmän käyttämään vapaata tahtoamme hyvien ja rakentavien valintojen tekemiseen, mitä ikinä ne eri tilanteissa sitten ovatkin. Mutta kaiken keskustelun ja kilvoittelun lomaan suosittelen The Stepford Wives -leffan katsomista. Mitään kovin syviä prosesseja tämä elokuva ei ehkä käynnistä, mutta jokainen meistä voi varmasti löytää tarinasta tutuntuntuisia tilanteita ja kaupungin asukkaiden joukosta tutunoloisia hahmoja. Tekee hyvää nauraa joskus itselleen. Ja varsinkin toisille, sillä ihmisiähän tässä vain ollaan. Ainakin vielä toistaiseksi.

Chocolat - Pieni suklaapuoti

118 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Lasse Hallström

Jos jollakin on vielä kätköissään joulusuklaan rippeitä, nyt olisi varmasti korkea aika nautiskella ne loppuun. Muuten Nuutti, joka on tänään tullut viemään joulun pois, vie mukanaan ehkä myös loput suklaat. Ettei niin pääsisi käymään, ne kannattaa mutustella vaikkapa elokuvan Chocolat - Pieni suklaapuoti parissa.

Suklaa on herkku, josta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on syntisen hyvää. Olemmehan viime vuosina tulleet yhä enemmän tietoisiksi siitä, kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä suklaan tuottamiseen maailmassa liittyy. Mutta voi kuinka hyvää se onkaan! Eikä suklaa vain maistu hyvältä, vaan se myös tekee hyvää, sillä kaakaopavuilla on kaikenlaisia hyvää tekeviä vaikutuksia.

Niitä saapuu esittelemään pieneen ranskalaiseen 1950-luvun lopun maalaiskylään Vianne Rocher (Juliette Binoche) tyttärensä Anoukin (Victoire Thivisol) kanssa. Äiti ja tytär jatkavat perinnettä, joka kumpuaa mayakansaan kuuluneen isoäidin sukujuurista. He vaeltavat kylästä kylään ja auttavat ihmisiä erilaisissa vaivoissa ja elämän ongelmissa tarjoilemalla heille kaakaopapuja kaikissa mahdollisissa muodoissa ja makuvivahteissa. Ja nyt on vuorossa kylä, jota hallitsee -  myöskin oman sukunsa perinteitä vaalien -   kreivi de Renaud (Alfred Molina). Pahaksi onnekseen Vianne saapuu paikkakunnalle juuri kun paastonaika on alkamassa, eikä herkkukaupan avaaminen tuossa hetkessä tunnu kreivistä lainkaan hyvältä ajatukselta. Tuo aika kun on tarkoitettu kaikenlaisista nautinnoista pidättäytymiseen, eikä kiusausten lisääminen suinkaan helpota paastosta selviytymistä.

Kreivi pitää kylän ohjaksia isällisellä otteella tiukasti käsissään. Hän valvoo kyläläisten moraalia ja muokkaa heidän ajatteluaan sekä suoraan että sorvaamalla kylän nuoren ja kokemattoman papin saarnat paremmin omiin ajatuksiinsa sopiviksi. Mutta Vianne ei suostu astelemaan kreivin talutusnuorassa. Hän on nainen, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan, ja hänen suklaapuotinsa avaa ovensa paastonajasta huolimatta, pitipä kreivi siitä tai ei. Kaksintaisteluareena on valmis, ja kyläläiset seuraavat mielenkiinnolla henkien taistelua näiden kahden välillä.

Puodin avajaisvalmistelut sujuvat Viannelta tottuneesti, ja hän saa kaiken näyttämään niin kovin helpolta. Oman pienen kaupan perustaminen on minustakin aina joskus tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Enimmäkseen unelmoin kylläkin kirjakaupasta, mutta herkkujen ja lämpöisen ilmapiirin sävyttämiä keidashetkiä tarjoava kahvila on listalla vahvana kakkosena. Ikävä kyllä minulle ei ole suotu bisnesvainua, markkinointihenkisyyttä, rahankäsittelytaitoa eikä jauhopeukaloa, joita kyseisten yritysten pyörittäminen vaatisi, joten todennäköisesti jatkan vain unelmointilinjalla. Mutta Viannella tätä kaikkea on ja lisäksi roppakaupalla rohkeutta, luovuutta ja ihmisluonnon ymmärrystä. On ilo seurata, miten hän saa yrityksensä kukoistamaan, ympäristön vihamielisestä suhtautumisesta huolimatta. Ja miten hän itse kukoistaa hymyillessään herttaisesti tiskin takana, aina yhtä naisellisena liehuvissa helmoissaan ja korkokengissään.

Suklaapuoti alkaa toimia kylän sielunhoitokeskuksena ja Vianne kaakaopapuineen ja niistä valmistettuine herkkuineen terapeuttina kaikenikäisille kyläläisille. Puodin lämminsydämisen, tarkkanäköisen omistajan ja suklaan yhteisvaikutuksesta alkavat aueta niin vanhempien ja lasten kuin rakastavaistenkin suhteiden solmut. Yhteisön ulkopuolelle jääneet löytävät paikan, jossa heidät hyväksytään ja toivotetaan tervetulleiksi. Ja löytääpä lopulta Viannen arkkivihollinenkin, yksinäiseksi ja rakkautta kaipaavaksi paljastuva kreivi de Renaudkin, itsensä suklaapuodista, kirjaimellisesti suklaan sylistä lohdutusta etsimässä. Myös Viannelle itselleen tapahtuu hyviä asioita yhteydessä, joka hänen ja kyläläisten välille rakentuu. Tähän asti sisäinen levottomuus on aina estänyt häntä juurtumasta mihinkään ja kiinnittymästä kehenkään. Mutta nyt pakonomainen vaeltaminen aina vain uusille seuduille näyttäisi olevan päättynyt.

"Asiat voivat muuttua", onkin viesti, jota Vianne julistaa kylän asukkaiden lukkiutuneisiin elämäntilanteisiin ja asenteisiin, ja sama toivoa antava viesti välittyy myös katsojalle. Liian usein jämähdämme vallitseviin tilanteisiin ja tyydymme vähempään kuin mihin meillä olisi mahdollisuus. Kyläläisten elämän kautta saamme nähdä, miten kaukorakkaus voi muuttua todelliseksi, läheiseksi ihmissuhteeksi. Väkivaltaiseen suhteeseen ei ole pakko jäädä. Alistettuna ja nujerrettuna olemista ei tarvitse hyväksyä. Väljähtynyt ja viilentynyt parisuhde voi tulla jälleen täyteen hehkua ja intohimoa. Ihmissuhteet, joihin on tullut säröjä, voivat korjaantua. Jos pelko on saanut meidät yrittämään luoda turvallisuutta elämäämme kontrolloimalla, torjumalla, tuomitsemalla ja hylkäämällä, me voimme uskaltautua sen sijaan antamaan tilaa, hyväksymään ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja Jumala, joka ahdistavan uskonnollisuuden linssin läpi on näyttänyt ankaralta ja tuomitsevalta, osoittautuukin Hyväksi Paimeneksi, joka löytää eksyneen lampaansa suklaapuodin näyteikkunasta, minne rakkaudennälkä sen on ajanut, ja kantaa lampaan sinne missä on lämpöä, yhteyttä ja hyvää ruokaa.

Pienestä suklaapuodista tuleva kaakaontuoksuinen henkäys muistuttaa meitä myös siitä, että elämä on täynnä hyviä asioita, joista on lupa iloita ja nauttia, sopivina annoksina ja turvallisissa uomissa, joissa nautinnot pysyvät nautintoina, eivätkä muutu orjuuttaviksi riippuvuuksiksi tai riistäydy valloilleen meitä tai muita tuhoaviksi voimiksi. Tarvitsemme tätä muistutusta, sillä liian usein elämästä katoaa ilo, ja se muuttuu vain selviytymiseksi päivästä toiseen. Näköalat kutistuvat, ja alamme kohtalonomaisesti uskoa, että tätä samaa harmaata se tulee olemaan loppuun asti. Mikään ei koskaan tule muuttumaan. Usein emme kuitenkaan tarvitsisi kuin jonkin aivan pienen, viattoman ilon tuojan harmaan päivän keskelle mielialaamme kohentamaan. Saatamme tietääkin, mikä meitä ilahduttaisi, mutta jostakin kumman syystä emme salli sitä itsellemme. Seuraava, omasta elämästäni poimittu esimerkki puhukoon puolestaan.

Jo monena vuonna, näinä kevättalven päivinä, kun olemme taas kerran joten kuten selvinneet kaamoksen kynsistä, olen ruokaostoksilla käydessäni katsellut markettien tulppaanikimppuja ja yrttiruukkuja vähän samaan tapaan kuin kyläläiset suklaapuodin näyteikkunaa tai raivokkaasti paastoava kreivi de Renaud taloudenhoitajan hänelle tuomaa aamiaistarjotinta. Siis vesi kielellä. Olen jo melkein laittamassa kukkakimpun ja yrttiruukun tai kaksikin ostoskärryyni, kun alan kuunnella järjen ääntä. Se huomauttaa kuivasti, että kannattaako tosiaan pistää rahaa täyteen turhuuteen, johonkin, josta on vain hyvin vähän hyötyä (ja kukista ei sitäkään vähää) ja joka kestää vain muutaman päivän. Liian usein olen kuunnellut tuota ääntä, mutta nyt kysyn: miksi ei kannattaisi? Onko se turhuutta, jos joka kerran tulppaanikimpun ohi kulkiessani ja yrttiruukkuja nuuskiessani sydämeeni ruiskutetaan annos iloa ja toivoa? Yhden iloruiskullisen hinnaksikaan ei kovin montaa senttiä kerry.

Eiköhän tavata siis tulppaanikimppujen ja yrttiruukkujen luona! Ja ellet löydä minua sieltä, kannattaa ehkä etsiä suklaahyllyjen suunnalta.

The King´s Speech – Kuninkaan puhe

118 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus Tom Hooper

Viime viikolla monet meistä pysähdyimme kuuntelemaan, mitä sanottavaa presidentti Niinistöllä uuden vuoden alussa oli kansalaisilleen. Vaikka maailmaan mahtuu paljon myös aivan turhia sanoja, kukaan tuskin voi kiistää sitä, että puheilla voi olla joskus ratkaisevan tärkeä merkitys, sekä hyvän että pahan käytössä. Oikealta henkilöltä tulevat oikeat sanat voivat saada aikaan paljon, niin yksilöihmisissä kuin kokonaisissa kansakunnissakin.

The King´s Speech on elokuva, jossa on kyse juuri sanoista ja siitä, miten sanat sanotaan. Tämä elokuva naulitsi pari vuotta sitten valkokankaan ääreen tuhansia ja taas tuhansia lumoutuneita katsojia. Minut se on naulinnut sen jälkeen myös DVD:n ääreen yhä uudestaan ja uudestaan. Missä piilee tämän elokuvan tenhovoima, mikä siinä kiehtoo? Kertoohan se ensikuulemalta varsin tylsältä vaikuttavan tarinan miehestä, jolla on vaikea puhevika ja jonka pitää pystyä siitä huolimatta pitämään vakuuttavia puheita suurille yleisöille. Avukseen mies palkkaa puheterapeutin ja harjoittelee tämän kanssa niin kauan että puheiden pitäminen alkaa sujua.

Kun meille kerrotaan, että tämä mies on Englannin kuningas Yrjö VI, josta yllättäen ja vasten tahtoaan tuli brittiläisen imperiumin kuningas ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, jo tämä tieto lisää suuresti elokuvan kiinnostavuutta. Nyt puhutaan todellisesta henkilöstä, joka on elänyt eräässä maailmanhistorian käännekohdassa ja ollut silloin tärkeässä ja vaikutusvaltaisessa asemassa. Kun keitokseen lisätään tieto siitä, että jo hyvin pienenä poikana kyseinen kuningas traumatisoitui henkisesti, minkä seurauksena hän alkoi änkyttää, sydämemme alkavat kääntyä hänen puolelleen. Ja kun kokonaisuuden aromi viimeistellään kertomalla, että toisen maailmansodan syttyessä tämän kuninkaan oli puheviastaan ja epävarmuudestaan huolimatta pidettävä kansalleen ratkaisevan tärkeä puhe, joka rohkaisisi sitä kestämään sodan koettelemukset ja taistelemaan oman maansa ja koko Euroopan vapauden puolesta, alamme ymmärtää, millaisista aineksista soppa koostuu, ja mielenkiintomme on taattu.

Kuninkaan puheteraupeutiksi valikoituu lopulta Lionel Logue (Geoffrey Rush), Australiasta Englantiin muuttanut puhetaidon opettaja ja amatöörinäyttelijä, joka uudessa kotimaassaan ansaitsee leipänsä itseoppineena puheterapeuttina. Loguella on ollut omat unelmansa, hänen sydämensä palaa teatterille. Hän haluaisi näytellä ja ohjata näytelmiä ja tekeekin sitä amatööriteattereissa. Näyttämöllä hän ei kuitenkaan koskaan saavuta kaipaamaansa menestystä, mutta kotona perheen parissa isän leikkimielisyys ja näyttelijäntaidot tuottavat paljon hupia. Ja ne lahjat ja taidot, joita hän on käyttänyt näytellessään ja näytelmiä ohjatessaan, tulevat arvokkaaseen käyttöön, kun hän palvelee puheterapia-asiakkaitaan. Oppinsa terapeuttina toimimiseen Logue on saanut hoitaessaan ensimmäisessä maailmansodassa vammautuneita miehiä, joita sodan kauhut ovat monin eri tavoin haavoittaneet.  Nyt hän saa alkaa hoitaa lapsuudessaan henkisesti vammautunutta miestä, kuningas Yrjö VI:ta (Colin Firth).

Bertie, Yorkin herttua, ei koskaan olisi halunnut tulla kuninkaaksi. Hän kokee, että saappaat ovat hänelle, pienenä poikana kiusatuksi ja nujerretuksi tulleelle, aivan liian suuret. Mutta muut näkevät hänessä suuruuden idun. Jopa isä, kuningas Yrjö V (Michael Gambon), puhuu siitä kuolinvuoteellaan, vaikka ei koskaan ole pystynyt antamaan pojalleen suoraan hyvää palautetta. Bertien onneksi hänellä on rakastava, viisas vaimo (Helena Bonham Carter),  joka uskoo mieheensä ja rohkaisee häntä hakeutumaan Loguen hoitoon. Logue, joka ainakin tässä elokuvassa kuvataan perheensä lämminsydämisenä isänä, näkee kuninkaan sisällä pienen pojan, jonka sydän nälkäisenä huutaa isän hyväksyntää ja rakkautta. Mutta Logue näkee myös tuon suuruuden idun, ja hän jos joku osaa rohkaista ja houkutella hyviä asioita esiin ihmisistä. Hän uskoo Bertieen ja varjelee ja kastelee itseensä luottamisen ja johtajuuden siementä, joka tässä haavoitetussa mutta sitkeässä ja rohkeassa miehessä itää. Ja se herää kuin herääkin eloon.

Terapiasuhde, josta ajan mittaan kehittyy kahden miehen välinen ystävyys, on koskettavaa katsottavaa. Loguen ja kuninkaan vuorovaikutussuhde on puhutteleva esimerkki siitä, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen toisen ihmisen ymmärtämiseen, auttamiseen ja rohkaisemiseen voi saada aikaan. Elokuva kuvaa upeasti sitä mitä voi tapahtua, kun rinnallemme tulee ihminen, joka näkee sen, mikä meissä on mennyt rikki, mutta myös meissä olevan terveen ja hyvän ja auttaa meitä ylittämään esteemme ja ottamaan käyttöön nuo hyvät asiat. Loppukohtaus, jossa kuningas pitää ratkaisevan puheensa Loguen ollessa tilanteessa mukana eräänlaisena henkilökohtaisena kapellimestarina, on aivan mahtava! Se tuo mieleeni hyvän synnytyskokemuksen, jossa kokeneen, lämpimän kätilön rohkaisun avulla äiti punnertaa lapsensa maailmaan turvallisesti ja onnellisesti.

Yhden miehen rohkaistuminen voittamaan pelkonsa ja hyppäämään ylitsepääsemättömältä tuntuvan muurin yli rohkaisi kokonaista kansakuntaa ja sai sen selviytymään uskomattoman vaikeana aikana. Tämä oli mahdollista, koska hänellä oli rinnallaan toinen ihminen, joka omia vahvuuksiaan käyttäen auttoi häntä ylittämään esteet. Eurooppamme voisi olla tänään huomattavasti kurjempi paikka elää, elleivät nämä kaksi miestä, Lionel Logue, panimomestarin poika Australian takamailta, ja Bertie, Yorkin herttua, Englannin kuningas Yrjö VI, olisi aikanaan vastuksista ja peloistaan huolimatta tehneet kumpikin omaa osuuttaan.

Aika harvat meistä voivat loppujen lopuksi elää todeksi unelmiaan. Aika harvat meistä ovat sankareita ja tekevät urotekoja. Mutta vaikka olisimmekin joutuneet hautaamaan unelmamme ja vaikka elämämme näyttäisi arkisista arkisimmalta, emme koskaan voi tietää, milloin meidän pieneltä ja ehkä näkymättömältäkin vaikuttava tehtävämme onkin palanen suurempaa suunnitelmaa ja osa isoa ja arvokasta päämäärää. Aina emme välttämättä itse edes ymmärrä, että olemme tukemassa jotakin suuremmissa saappaissa kulkevaa kanssamatkaajaamme ratkaisevan merkityksellisellä tavalla. Joidenkin elämässä saamme kenties olla samankaltaisessa roolissa kuin Sam Frodon rinnalla Taru Sormusten Herrasta -trilogiassa. Muistathan Samin sanat seikkailun ratkaisevilla loppumetreillä: "En voi kantaa sormusta, Frodo-herra, mutta voin kantaa teitä." Luulenpa, että ilman Samin ja Loguen apua sormusta ei olisi koskaan tuhottu eikä sotaa koskaan voitettu.

Loppujen lopuksi saappaittemme koolla ei ole merkitystä, ne voivat olla suuret tai pienet. Tärkeää on se, että astumme niillä ne askeleet, jotka meille on tarkoitettu. Matkaevääksi ja rohkaisuksi alkaneeseen vuoteen voisikin olla hyvä ottaa Paavalin sanat Efesolaiskirjeen toisesta luvusta: "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme."

The Family Stone - Perheen jalokivi

99 minuuttia, valmistusvuosi 2005. Ohjaus Thomas Bezucha

Taas on yksi joulu vietetty ja sukulaiset sukuloitu. Toivottavasti meidän jouluvierailumme sujuivat kivuttomammin kuin tämän viikon elokuvan sankarittaren. Tänään astumme nimittäin erään nuoren naisen korkeakorkoisiin kenkiin ja uskaltaudumme hänen kanssaan yli pelottavan kynnyksen: tapaamaan poikaystävän perheen ensimmäisen kerran ja viettämään joulua heidän luonaan.

The Family Stone kertoo Stonen perheestä, joka on runsas ja värikäs kuin hedelmäsalaatti. He ovat kovaäänisiä ja rentoja, halailevat paljon ja viljelevät sisäpiirin huumoria, joka on omiaan saamaan perheen ulkopuolisen tuntemaan itsensä - no, juuri sellaiseksi, ulkopuoliseksi. Kelly-isän (Graig T. Nelson) ja Sybil-äidin (Diane Keaton) lisäksi perhekuntaan kuuluu kolme aikuista poikaa, kaksi aikuista tytärtä, puolisoita ja puolisokandidaatteja sekä lapsenlapsia, osa jo olemassa olevia, osa vasta tulollaan. Perhe-elokuvien normaalikaavasta poiketen Stonen perheessä ei ole lemmikkieläimiä - onneksi, sillä nämä ihmiset järjestävät menoa ja meteliä aivan riittävästi ilman haukkuvia koiria ja tappelevia kissojakin.

Perhe asuu talossa, joka on heidän näköisensä. Kyseessä ei ole mikä hyvänsä talo, vaan koti, jossa näkyvät eletyn elämän ja perheen historian jäljet. Se on kuin koiran itselleen muovaama makuupaikka, joka tuntuu mukavalta ja kotoisalta ja johon jokainen perheenjäsen saumattomasti sopii. Aikuiset lapsetkin tuntuvat olevan kotona käydessään edelleen kuin kotonaan. Aviopuolisot ja elämänkumppanit ovat myös löytäneet sieltä oman mukavan kolon itselleen.

Stonen perheen elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hymyä ja auringonpaistetta. Lämpimän yhdessäolon ja hauskanpidon ylle lankeaa synkkä varjo. Sybil tietää, että tämä joulu on jäämässä hänen viimeisekseen ja että ensi jouluna perhe joutuu juhlimaan ilman äitiä. Yksin ollessaan hän tuijottaa surullisena eteensä, mutta muuttuu muiden seurassa kuin salamaniskusta taas tutuksi nokkelaksi, sanavalmiiksi itsekseen. Viimeiseen asti hän ja Kelly yrittävät pitää äidin uusiutuneen sairauden omana tietonaan, jotta lapset saisivat viettää vielä yhden iloisen joulun. Kipeän tuttu tilanne varmasti monissa perheissä, ehkä tänäkin jouluna. Mutta Stonen kaltaisessa perheessä ei juurikaan voi olla salaisuuksia, ja vähitellen kaikki saavat tietää surullisen uutisen. Se tuo aivan oman haikeansuloisen sävynsä joulun viettoon, ja aikuiset pojatkin itkevät avoimesti äitinsä sylissä uutisen kuullessaan. Tunteita ei tässä perheessä todellakaan peitellä.

Niinpä kontrasti heidän ja esikoispoika Everettin (Dermot Mulroney) uuden tyttöystävän välillä tuntuu todella suurelta. Sillä elokuva ei kerro vain Stonen perheestä, vaan se kertoo myös ja ennen kaikkea Meredithistä (Sarah Jessica Parker), joka on pedantti jäykkis ja tiukkis ja jonka ulkoinen olemuskin jakkupukuineen, korkokenkineen ja nutturoineen viestittää tätä. Hän vaikuttaa kontrollifriikiltä ja työnarkomaanilta, ja poikaystävän perheen avoin tunteiden ilmaisu ja luonteva fyysinen läheisyys tuntuu hänestä oudolta ja uhkaavalta. Perheen on vaikea ymmärtää, miksi Everett haluaa mennä Meredithin kanssa naimisiin, eivätkä he jätä mielipidettään kertomatta. Äiti tekee pojalleen selväksi, että lupauksestaan huolimatta hän ei aio antaa omalta äidiltään perinnöksi saamaansa sormusta tuon naisen sormeen pujotettavaksi.

Kautta koko elokuvan, melkein loppuun asti, vallitseekin "outside looking in"- tunnelma, kun Meredith tuntee jäävänsä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Stonen perheen keskinäisestä yhteydestä. Niin kuin kaikilla perheillä, myös Stoneilla on vuosien varrella syntynyt yhteinen kieli, jota Meredith ei voi osata ja tapoja, joita hän ei voi tuntea, mutta joiden rikkomisesta häntä rankasti rokotetaan. Erityisen haavoittavaksi tilanteen tekee se, että Sybil kohtelee uutta miniäehdokastaan todella nurjasti. Lämminhenkisten perhe-elokuvien äitihahmoiltahan olemme yleensä tottuneet odottamaan, että he jos jotkut varjelevat sopuisan ilmapiirin säilymistä kotona ja pitävät huolta siitä, että kukaan ei satuta ketään. Tässä elokuvassa kuitenkin juuri äidin myrkyllinen, terävä kieli on aina tilaisuuden tullen valmiina pistelemään uhriaan. Huh.

Mutta eivät Stonet oikeastaan ole ilkeitä, ainakaan pelkästään. He ovat yksinkertaisesti vain ihmisiä. Erilaisuus on pelottavaa ja toisen ihmisen tuntemaan oppimiseen täytyy varata paljon aikaa ja turvallista tilaa. Äidinkin käytöstä voimme ehkä ymmärtää paremmin hänen sairautensa taustaa vasten. Hän murehtii lastensa tulevaisuutta ja yrittää epätoivoisesti varmistua siitä, että he ovat onnellisia elämässään, sitten kun hän ei itse enää ole tukemassa heitä. Enimmäkseen Stonen perheestä huokuu lämpöä ja läheisyyttä, jonka uskon ainakin osaksi syntyvän juuri siitä, että vaikeistakin asioista uskalletaan puhua ja että myös kielteisiä tunteita uskalletaan näyttää. Ei aina kovin rakentavalla tavalla, se myönnettäköön, mutta kuitenkin. Saisinpa edes osan tästä lämmöstä ja läheisyydestä omaan tapaani olla läheisteni kanssa! Tämän unelman jonkinlaisena ruumiillistumana mielessäni kangastelee joulu, joka vietettäisiin isossa, iloisessa joukossa: paljon lapsia ja lapsenlapsia, setiä ja tätejä ja serkkuja, isoäitejä ja isoisiä. Lämpöä, naurua, jälleennäkemisten iloa, mutta myös vakavia keskusteluja ja kyyneleitä siellä täällä. Sillä kun elämää jaetaan, siihen kuuluvat väistämättä nämä molemmat.

Mutta toisaalta minua puhuttelee tässä elokuvassa voimakkaasti myös ulkopuolisuuden kipeä kokemus. Se kun on itselleni niin paljon tutumpi kuin läheisyyden tunne. Tiedän liiankin hyvin, miltä Meredithistä tuntuu, ja joskus ajattelen, että olen elänyt koko elämäni "outside looking in" -moodissa. On tilanteita, joissa tunteeni on varmasti ollut todellinen, mutta pystyn kyllä kehittämään ulkopuolisuuden tunteen melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä juuri siksi kaipaukseni luoda hetkiä, joissa voidaan kokea läheisyyttä, on niin suuri. Ja toisaalta, ehkä juuri siksi niin paljon pelkään sellaisia hetkiä... Ihminen on aika monimutkainen olento, eikö vaan?

Mutta nyt on korkea aika tuoda esiin elokuvan värikkäästä henkilökimarasta sen ehkä kiinnostavin hahmo. Nimittäin Everettin veli, Ben (Luke Wilson), joka tuntuu olevan perheen musta lammas, vaikkakin rakastettu sellainen. Vailla urasuunnitelmia, aina myöhässä, pukeutuu epäsovinnaisesti… Solmiokaulaisen Everettin rinnalla hän vaikuttaa todella epäonnistuneelta. Mutta Benissä on lämpöä ja inhimillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin paremmin menestyneessä veljessään. Tarkkaillessaan tilanteita ja ihmisiä hän näkee syvemmälle kuin vain pintakerroksen. Benin silmät näkevät Meredithinkin sisäisen epävarmuuden ja halun miellyttää, joka naista hallitsee. Benistä tulee Meredithin paras ymmärtäjä ja tukija, ja ennen kuin elokuva on päätöksessään, hänestä on tullut vielä enemmänkin. Yhden joulun aikana muodostuu nimittäin monta uutta onnellista paria, kun ennakkoasetelmat menevät sekaisin kuin lattialle pudonnut korttipakka.

Beniä seuratessani mieleeni nousi aika yllättävä ajatus. Ne lukijoista, joille Uusi testamentti on tuttu, miettikäähän, ketä siellä kuvatuista persoonista Ben muistuttaa. Hän on Meredithille tukija ja rohkaisija, neuvonantaja ja lohduttaja. Hän tuntee Meredithin paremmin kuin tämä itsekään tuntee itsensä ja näkee pinnan alle syvemmälle kuin kukaan muu. Lämmin, turvallinen, vahva, viisas, kaikkinäkevä ja kaikkitietävä rinnallakulkija  - hyvänen aika, Benhän on kuin Pyhä Henki Meredithin rinnalla! Samanlaisuus korostuu varmasti senkin takia, että elokuvassa ei ole ainuttakaan kohtausta, jossa Ben yrittäisi seksuaalisesti lähestyä Meredithiä. Edes yhtä suudelmaa ei nähdä heidän välillään. Heidän suhteensa pysyy toverillisena mutta silti läheisenä. Tuntuu siltä, että Meredithillä on hyvä ja turvallinen olla Benin lähellä. Miehen seurassa hän voi rentoutua ja laskeutua lepoon. Ja toisaalta Benin rohkaisemana hän voi myös purkaa ulos negatiivisia tunteita ja aggressiotakin. Jotenkin hän vain tietää, että hän on hyväksytty ja rakastettu, vaikka ei pitäisikään itseään koko ajan täydellisessä, kauniissa paketissa.

Ihmeellinen Ben! Voiko tuollainen ihminen olla todellinenkaan? Ehkä ei, mutta olen tosi iloinen, että hänet on kirjoitettu tähän elokuvaan, paljon olisi jäänyt puuttumaan ilman häntä. Ja vaikka Benin kaltainen ihminen olisikin ihanteellisuudessaan vain elokuvahahmo, onneksi Pyhä Henki on todellinen ja lähellä jokaista meitä. Itse asiassa, huomasimmepa sitä tai emme, tänä joulunakin hän on ollut näkymättömänä vierelläkulkijanamme ja rohkaisijanamme kaikissa niissä tilanteissa ja kohtaamisissa, jotka meitä ovat pelottaneet.

The Santa Clause - Mutta mitä tapahtui Joulupukille?

97 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus John Pasquin

Tunnelma tihenee, sillä joulu on todellakin jo aivan ovella. Huomisen jouluaaton kunniaksi tämän viikon elokuvamme on jouluisista jouluisin ja esittää meille kiperän kysymyksen: Mitä tapahtui Joulupukille?

Meidän perheessämme on perinteenä ollut aina joulun lähestyessä kokoontua yhdessä television ääreen katsomaan jouluisia elokuvia. Tiedättehän: Yksin kotona, Isäni on Turbomies, Narnian tarinat: Velho ja Leijona...Vuosien saatossa rivimme kuvaruudun ääressä ovat harvenneet, mutta jatkoimme perinnettä uskollisesti tänäkin vuonna The Santa Clausen parissa.  Se onkin yksi ehdottomista suosikeistamme jouluelokuvien joukossa.

Elokuva kertoo Scott Calvinista (Tim Allen), joka on leikkikaluja valmistavan yrityksen markkinointiosastolla työskentelevä myynnin ammattilainen, siviilissä keski-ikäinen, eronnut mies. Scottilla on pieni poika nimeltä Charlie (Eric Lloyd) ja ex-vaimo nimeltä Laura (Wendy Crewson). Laura on mennyt uudelleen naimisiin, ja Charlie asuu äitinsä ja tämän uuden puolison Neilin (Judge Reinhold) kanssa. Scott ei pidä Neilistä eikä totisesti yritä peitellä vastenmielisyyttään, ja niinpä kaikki kanssakäyminen Charlie-pojan vanhan ja uuden perheen välillä on lievästi sanoen piinallista.

Elokuvan alkaessa Charlie on lähdössä viettämään joulua isänsä luokse. Poika ei ole innostunut ajatuksesta, eikä äitikään ole täysin vakuuttunut Scottin kyvyistä selviytyä kunnialla kaikesta joulunviettoon liittyvästä. Pariskunnan avioliitto on aikanaan ilmeisesti kariutunut Scottin välinpitämättömään asenteeseen perhettään kohtaan. Sama tyyli näyttää jatkuvan, sillä aattoiltana mies saapuu tekaistuja selityksiä suoltaen myöhässä kotiinsa, missä Laura ja Charlie häntä jo odottavat. Äiti lupaa, että Charlie saa tulla takaisin kotiin heti joulupäivän aamuna, ja tämän tiedon lohduttamana poika alistuu jäämään isänsä kanssa joulunviettoon.

Kaikki elokuvan aikuiset ovat aikaa sitten jättäneet taakseen uskon Joulupukkiin. Markkinoinnin rautaisena ammattilaisena Scott tietää, miten ihmiset saadaan haluamaan asioita ja miten ne sitten myydään heille. Hänelle usko Joulupukkiin on herttainen, lapsille sopiva asia ja jotakin, mitä kannattaa ylläpitää lelumyynnin lisäämiseksi. Neil on psykiatri, joka kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti analysoi ja luokittelee kaikki ihmismielen liikkeet, pienimpiä unelmanpoikasia myöten. Hänelle Joulupukki on ihmisen sisimmän luomus, toiveuni. Lauralla on joskus ollut haaveita ja unelmia ja myös uskoa Joulupukkiin, mutta unelmat ovat särkyneet jo kauan sitten, eikä niiden perään kannata enää haikailla. Elämä on kovaa, ja jalat on pidettävä maassa. Lasta pitää suojella, ettei hän joudu pettymään samalla tavalla kuin aikuiset aikanaan. On siis parempi, että häneltä karistetaan jo pienenä turhat kuvitelmat ja hömpötykset, joihin usko Joulupukkiinkin kuuluu.

Mikään ei kuitenkaan saa Charlien vakaumusta horjumaan. Hän tietää vuorenvarmasti, että Joulupukki on olemassa, ja odottaa tätä saapuvaksi jouluyönä lahjoja tuomaan. Vaikka kaikki muu Scottin ja Charlien joulunvietossa meneekin pieleen, yksi asia kuitenkin onnistuu yli odotusten. Joulupukki toden totta laskeutuu heidän katolleen mutta tulee häirityksi kesken lahjojen toimituksen ja putoaa kohtalokkain seurauksin maahan. Tarvitaan uusi pukki viemään lahjat perille, ja yllätyksekseen Scott huomaa tulleensa valituksi tuohon tehtävään. Tähän tarvittiin vain pienenpienellä painettu teksti Joulupukin käyntikortissa. Teksti, jota Scott ei edes näe lukea, mutta joka siitä huolimatta astuu voimaan samalla hetkellä, kun hän poimii kortin Joulupukin taskusta ja tavailee sitä. (Kannattaa siis suhtautua hyvin, hyvin varovaisesti papereihin, joissa on pienellä painettuja lisäpykäliä!) Jouluyöstä tulee niin isälle kuin pojallekin taatusti ikimuistoinen heidän kiitäessään porojen vetämässä reessä öisellä taivaalla.

Kyse ei kuitenkaan ole vain yhden yön jutusta, sillä seuraavana aamuna Scott herää sängystään - Joulupukkina. Totuus alkaa valjeta hänelle, kun viikkojen vieriessä hänen vatsansa alkaa kasvaa ja hiukset ja parta kieltäytyvät alistumasta minkäänlaisten saksien herruuteen. Ne vain rehottavat yhä tuuheampana ja harmaampana pehkona. Kun hän sitten uudessa pulleassa ja pörröisessä hahmossaan istahtaa puistonpenkille, hänen vieressään on kohta jono pikkulapsia, jotka haluavat tulla hänen polvelleen istumaan ja kertomaan joulutoivomuksensa. Laura ja Neil ovat kauhuissaan ja ajattelevat Scottin menettäneen järkensä. Tai ehkä kyse on jostakin vielä pahemmasta. Ehkä hän käyttää näin halpamaista temppua saadakseen Charlien suosion. Teeskennellä nyt olevansa Joulupukki, sairasta!

Mutta vähitellen kaikkien on pakko myöntää, että jotakin todellista on tapahtunut. Scott on kuin onkin uusi Joulupukki, ja hän on nyt löytänyt unelma-ammattinsa. Charliekin on onnensa kukkuloilla. Hänellä on koti äidin ja Neilin luona ja isä, jolla on maailman jännittävin ammatti ja jonka hän voi aina halutessaan tavata. Ja mikä parasta, kaikki nämä aikuiset ovat nyt ystäviä keskenään. Lopullisesti Laura ja Neil sulavat Scott-pukin tuodessa heille lahjaksi lelut, joita he pieninä niin kovasti toivoivat, mutta joita he eivät koskaan saaneet. Miten hellyttävä näky psykiatri Neil onkaan, kun hän haltioitunut ilme kasvoillaan pitää kädessään pienen pientä makkarapilliä, jonka hän nyt vihdoin, vuosien odotuksen jälkeen on saanut. Aikuisten tyly asenne ja kova sydän olikin johtunut vain särkyneiden unelmien tuottamasta kivusta.

Kun lapsena katselin jouluaattona ikkunasta ulos, muistan ajatelleeni, että ehkä voisin nähdä Joulupukin vilahtavan siellä jossakin. Järkevä minäni sanoi, että häntä ei ole olemassa, mutta jokin sisälläni halusi uskoa toisin. Pohjimmiltaan kyse oli varmastikin kaipauksesta voida uskoa, että on jotakin enemmän kuin se, mitä silmilläni pystyn näkemään. Että kaikki ei ole vain tässä, vaan että on jotakin, joka toimii arkisen tason tuolla puolen ja vaikuttaa hyvällä tavalla elämäämme. Kun aikaa kului ja kun vartuin aikuiseksi, olen iloinen siitä, että tämä kaipaus sisälläni säilyi. Sillä se ajoi etsimään vastausta, ja aikanaan vastaus löytyikin. Tuo vastaus ei kuitenkaan ollut Joulupukki, vaan minulle valkeni, että on olemassa jotakin vielä enemmän. On olemassa persoonallinen, hyvä Jumala, joka on laittanut kaiken elämän alkuun, myös minut, ja joka haluaa olla henkilökohtaisessa yhteydessä myös minun kanssani.

Mutta mitä sitten tapahtui Joulupukille? Nykyään olen taipuvainen ajattelemaan hänestä hiukan samaan tapaan kuin C.S. Lewis aikoinaan. Lewisille ei näyttänyt tuottavan ongelmia antaa Joulupukin käydä tervehtimässä Narnian asukkaita. Maata hallitsi sen todellinen Kuningas, Aslan-leijona, vertauskuvallinen Kristus-hahmo. Joulupukki tiesi paikkansa, hän oli alamainen Aslanille, ja hänen tehtävänään oli tuoda iloa ja lämpöä Narniaan, jossa siihen asti oli pahan Valkean Velhon vallan alla ollut "aina talvi mutta ei koskaan joulu". Narniassa Joulupukki, Father Christmas, oli viestintuoja toisesta maailmasta, ilon ja lämmön ja hyvyyden ja rakkauden valtakunnasta. Hän toi rohkaisevan sanoman siitä, että aivan kohta pahan valta on murtumassa, jaksakaa vielä hetki! Nimensä puolesta Father Christmas tuntuu sopivan tuollaisen viestin tuojaksi luontevammin kuin meidän aika eläimelliseltä kuulostava "Joulupukkimme", mutta eivätkö Joulupukki ja joulun henki voisi meillekin puhua jostakin samankaltaisesta? Ilahduttamalla toisiamme ja antamalla hyviä lahjoja niille, jotka kärsivät puutetta, me kuulutamme tuota samaa viestiä. Me emme alistu pahan vallan alle! Me emme anna periksi, me emme luovuta! Sillä me tiedämme, että pahan valta on murtumassa. Maailman pimeä talvi päättyy, alkaa uusi kevät ja uusi elämä puhkeaa kasvuun.

En kuitenkaan yllättyisi, jos siellä uudessa maailmassa, ilon ja rakkauden valtakunnassa, saisimme tavata myös hahmon, joka ainakin kovasti muistuttaa tuttua maanpäällistä Joulupukkiamme. Ja tänäkin jouluna tulen varmasti aattoillan hämärtyessä katsomaan ikkunasta useammankin kerran. Kuka tietää, ehkä siellä sittenkin vilahtaa joku….

Joka tapauksessa, Joulupukilla tai ilman, oikein hyvää joulua!