The Full Monty - Housut pois

91 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Peter Cattaneo

Ensi lauantaina vietetään naistenpäivää, ja sen kunniaksi rävähtää blogiini The Full Monty - Housut pois.  Siitä asti kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, olen ajatellut, että tämä pitäisi jokaisen naisen nähdä. Eikä vain nähdä, vaan katsoa sydämellään. Joskus me naiset nimittäin kuvittelemme, että vain me olemme heikkoja ja haavoittuvia ja tarvitsemme ymmärrystä ja tukea. Miehet taas ovat vahvoja, ja heitä hallitsee järki ja tahto. Jos heillä ylipäätään on tunteita, eivät he niitä ainakaan näytä.

Eivätkö? Mitä sitten pitäisi ajatella olympialaisten pronssiottelusta, joka oli samalla myös Teemu Selänteen viimeinen peli Suomen maajoukkuepaidassa? Voi sitä halausten ja kyynelten määrää, joka pelin jälkeen saatiin nähdä! Raavaat miehet kaulailivat ja kyynelehtivät häpeilemättä, ja sitä oli ihanaa katsella. Pelaajia haastatellut Kaj Kunnaskin syöksyi tilaisuuden tullen mukaan menoon: "Määkin itken, Teemu!" Ja niin hän myös teki.

Tavallisen arjen keskellä voi miehen kuitenkin olla vaikea tunnistaa tunteitaan ja paljastaa epäilyksiä ja pelkoja, joita hänen sisällään liikkuu. Sillä miestenkin sisimmässä niitä on, he eivät vain paljon puhu niistä. Edes toisilleen, saati sitten meille naisille. The Full Monty riisuu kyllä muutamalta mieheltä housutkin, mutta elämykseksi tämän leffan tekee se, että se riisuu heiltä väärän vahvuuden ja yksin pärjäämisen naamarit ja antaa meidän kurkistaa hetken miehen sisimpään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Sheffieldiin, Pohjois-Englannin terästeollisuuden entiseen keskukseen, jonka tehtaissa toiminta on lopetettu. Irtisanotut työntekijät maleksivat kaupungilla, antavat ulkonäköpisteitä ohi kulkeville naisille ja käyvät täyttelemässä kaavakkeita työnvälitystoimistossa. Joukon epävirallisena johtajana touhuaa Gaz (Robert Carlyle), joka ei ole menettänyt ainoastaan työtään vaan myös vaimonsa ja poikansa. Heillä on nyt uusi hieno koti miehen luona, jolla on työpaikka, yksi miehisen itsetunnon tärkeimmistä ainesosista. Gazista tuntuu siltä, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ole enää oikeutta olla edes isä pojalleen.

Myös Gazin ystävän Daven (Mark Addy) itsetuntoa työttömyys on horjuttanut pahasti, ja hän tarkkailee sairaalloisesti vatsanseutuunsa kasvanutta kumparetta. Miten vaimo voi ikinä rakastaa epäonnistujaa, joka on kaiken lisäksi vielä ruma ja ylipainoinen? Gerald (Tom Wilkinson) on tehtaan valkokaulusväkeä ja haluaisi välttää näyttäytymistä duunareitten joukossa, mutta sama työnvälitystoimiston luukku odottaa häntä kuin toisiakin. Kotona vaimo visertelee edelleen tyytyväisenä, sillä hänelle ei työpaikan menetyksestä ole kerrottu. Eikä kerrotakaan, mikäli se Geraldista riippuu. Totuuden paljastaminen tuntuisi liian suurelta häpeältä. Niinpä vaimo vinguttaa visaa entiseen tahtiin, ja Geraldin verenpaine jatkaa nousuaan.

Gazille työttömäksi jääminen on iso ongelma myös siksi, että voidakseen säilyttää oikeuden yhteishuoltajuuteen hänen pitäisi pystyä maksamaan poikansa elatusmaksut, jotka ovat jääneet maksamatta jo pitkältä ajalta. Gaz voi olla vailla työtä, mutta hän ei suinkaan ole vailla aloitekykyä, ideoita ja unelmia. Hän tarvitsee rahaa, ja nyt on vain keksittävä, mistä sitä voisi nopeasti saada. Hän saa loistoidean, jolla voisi parhaimmillaan ansaita tuhansia puntia todella helpolla. Pitää vain koota ryhmä miehiä esiintymään yhtenä iltana Chippendalesien tapaan paikallisessa pubissa, määrätä sopiva pääsymaksu, levittää sanaa ympäristön naisille, ja rahat ovat kasassa. Ryhmä koostuisi tietenkin työttömistä terästehtaalaisista, joille raha kelpaisi, ja varsinkin näin helpolla tuleva raha.

Niinpä suljetun tehtaan tiloissa järjestetään koetanssisessio, ja Gaz saa kuin saakin koottua ryhmän miehiä harjoittelemaan koreografioita. Hän on jopa onnistunut saamaan Geraldinkin mukaan, valmentamaan ryhmää, tämä kun on joukosta ainoa, joka on ottanut tanssitunteja. Ajatus vaatteiden riisumisesta hirvittää miehiä, varsinkin sen jälkeen kun Gaz on rehvastellut hanketta epäileville naisille, että hänen ryhmänsä riisuu kaiken pois. Mutta se kuuluu kauppaan, ja mukisematta sitäkin sitten harjoitellaan.

Yksi elokuvan herkullisimmista ja samalla koskettavimmista kohtauksista on tilanne työnvälitystoimistossa, jossa miehet jonottavat. Radiossa lähtee soimaan Hot Stuff, ja jonossa alkaa tapahtua. Tuttu musiikki käynnistää uutterasti harjoitellun koreografian, ja kehot alkavat automaattisesti liikkua musiikin tahdissa, ilman että miehet tuntuvan edes huomaavan, mitä heidän olkapäänsä ja lantionsa tekevät. Viereisessä jonossa myhäilevä Gaz voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Yhteinen tavoite ja sen eteen ponnisteleminen on hitsannut joukon hyvin erilaisia miehiä yhteen. On syntynyt se kuuluisa joukkuehenki, joka toi Suomen Leijonalaumallekin pronssimitalin. Ja vaikka Gaz itse on viime hetkellä menettää sekä uskon asiaansa että rohkeutensa, hänen joukkueensa on jo niin täynnä näkyä ja niin voimaantunut, että mikään ei enää pysäytä heitä.

Tempauksen hyvä anti ei kuitenkaan jää pelkästään taloudelliseksi, ja erityisesti tämän saa kokea Dave. Hänen ja Jeanin (Lesley Sharp) avioliitto kituu, koska Daven itsetunto miehenä on pakkasen puolella. Jean rakastaa miestään juuri tuollaisena, ylipainosta ja työttömyydestä huolimatta, ja yrittää vakuuttaa sitä Davelle. Ennen kuin Dave pystyy uskomaan vaimonsa sanat, hän tarvitsee kuitenkin jotakin, jonka avulla hän voi jälleen tuntea itsensä vahvaksi ja rohkeaksi. Ja juuri tätä tarjoaa Gazin luotsaama tanssiryhmä. Viime hetkeen asti Davesta tuntuu mahdottomalta mennä mukaan, koska hän on mielestään niin vastenmielisen ja epämiehekkään näköinen. Mutta jälleen kerran omien rajojen ylittäminen ja pelon voittaminen saa ihmeitä aikaan. Dave tanssii ja strippaa ja saa uskon omaan miehuuteensa takaisin.

The Full Monty on hulvattoman hauska elokuva, joka käsittelee kipeitä ja vaiettuja asioita. Vitsailun ja rehvakkaiden puheiden takana miesten sisimmässä kytee aito pelko siitä, että he ovat riittämättömiä ja tarpeettomia. "Jonkin vuoden päästä miehiä ei enää ole olemassa. Paitsi jossain eläintarhassa. Meitä enää tarvita, vai mitä? Olemme romua", pohtivat he synkästi. Vastaiskuna tällaisille mietteille haluaisin herättää meidät naiset taas kerran huomaamaan, kuinka onnekkaita olemmekaan, jos elämäämme on annettu hyviä miehiä. Aviopuolisoita, isiä, veljiä, poikia, ystäviä, poikaystäviä….Yksi monista arvokkaista asioista, joita he meidän elämäämme tuovat, on se, että tukevasti jalat maassa pysyvä mies pitää myös meidät naiset maan pinnalla, silloin kun kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset, pelot ja epäilykset lähtevät viemään meitä aivan outoihin sfääreihin ja mielenmaisemiin. Parhaimmillaan syntyy tilanne, jossa molemmat voittavat: me naiset voimme tunteittemme ja niiden ilmaisemisen kautta avata myös miehille mahdollisuuden päästä kosketuksiin omien tunteittensa kanssa; ja miehet pitävät meistä kiinni, etteivät tunteet vie meitä mennessään.

Mitäpä jos tänä naistenpäivänä me naiset antaisimmekin lahjan elämämme miehille? Voisimme antaa heille lahjaksi hyviä sanoja ja kertoa heille, mitä he meille merkitsevät. Joskus hyvien asioiden huomaaminen läheisessä ihmisessä voi olla yllättävän vaikeaa, ja kun sellaisia sitten löytää, ne saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Turha tällaista on sanoa, ajattelemme helposti. Kyllä hän tämän nyt muutenkin tietää. Ehkä tietääkin, mutta ehkä hän kaipaa silti kuulla sen meidän sanomanamme, jälleen kerran, tai ehkä pitkästä aikaa. Meillä naisilla on valta rakentaa ja vahvistaa hyvillä sanoillamme kaikkea hyvää ja todellista, myös elämämme miehissä. Käytetään sitä. Mitä kylvät, sitä niität, sanoo vanha viisaus. Kuka tietää, ehkä viimeistään seuraavana naistenpäivänä saamme niittää sanojemme hyvää satoa.

Dead Poets Society - Kuolleiden runoilijoiden seura

123 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Peter Weir

Onko sinulla joskus ollut opettaja, joka erityisellä tavalla innoitti ja rohkaisi sinua ja oli sinulle esikuvana? Silloin olet todella onnekas ja saanut elämääsi vahvemmat eväät kuin moni muu.

Dead Poets Society -elokuvan alussa Welton Academyssa, arvostetussa poikien sisäoppilaitoksessa, on jälleen alkamassa uusi lukuvuosi. Tradition, Honor, Discipline ja Excellence - Perinne, Kunnia, Kuri ja Erinomaisuus - ovat koulun arvot, joita syyskauden avajaiskulkueessa juhlallisesti kannetaan viitoittamaan tietä uuteen opiskeluvuoteen ja menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Nämä arvot ja tiedon valo, jonka leviämistä koulun perinteessä kuvataan kynttilästä toiseen tarttuvalla liekillä, tulevat johtamaan suuren osan oppilaista jatkamaan opintojaan maan arvostetuimmissa yliopistoissa. He ovat tulevia lääkäreitä, lakimiehiä ja pankkiireita.

Tai opettajia, kuten John Keating (Robin Williams), opettajakunnan uusi jäsen, joka on aikanaan myös valmistunut "Helltonista", niin kuin koulun oppilaat opinahjoaan leikkimielisesti nimittävät. Lukukauden edetessä tullaan huomaamaan, että Keatingin opetusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin virkaveljiensä eivätkä oikein tunnu sopivan koulun ajatus- ja arvomaailmaan. Keating haluaa oppilaidensa ymmärtävän, että pelkästään koulun sinänsä kunnioitettavat arvot tai tiedon valo eivät riitä tekemään elämästä mielekästä ja elämisen arvoista. Elämä on elämää vasta kun sitä eletään intohimoisesti, jokainen aidosti omana itsenään. Näin julistaessaan Keating ui vastavirtaan, ja kuten arvata saattaa, hänen uransa tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa ei tule olemaan kovinkaan pitkä. Mutta viimeistään elokuvan vaikuttavasta loppukohtauksesta voi päätellä, että tuona lyhyenä aikanakin hän onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen oppilaisiinsa.

Keating näyttää itse esimerkkiä intohimoisesta elämästä. Hän rakastaa opettamista ja tekee sitä koko sydämellään. Hän ei arkaile ottaa paikkaansa oppilaidensa esikuvana ja valmentajana, ja virallisen Mr Keatingin sijasta hän rohkaiseekin oppilaitaan kutsumaan häntä "kapteenikseen". Heti ensimmäisellä oppitunnilla kapteeni yllättää luokkansa johdattamalla heidät ulos luokkahuoneesta katsomaan koulun aulassa olevia entisten oppilaiden valokuvia. Poikia, joilla kerran oli elämä edessään ja joista jokainen nyt on lannoitteena maassa. Carpe diem, tuntuvat kuvien pojat kehottavan. "Carpe diem! Teillä on vain tämä hetki, tarttukaa siihen. Tehkää elämästänne ainutlaatuinen!" kuiskaa Keating aavemaisesti oppilaidensa selän takana. Pojat alkavat aavistella, että tästä kouluvuodesta on tulossa ikimuistoinen.

Varsinaisena oppiaineenaan Keating opettaa kirjallisuutta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi opettaja käskee heitä repimään oppikirjoistaan runouden ymmärtämiseen ohjeistavan johdannon, jonka arvovaltaa on koulussa pidetty milteipä Raamattuun verrattavana, pojat alkavat ounastella, että he ovat astumassa täysin uuteen ja erilaiseen maailmaan. Tälle opettajalle runous ei olekaan sääntöjä eikä teoriaa, vaan intohimoa, jotakin, jonka ansiosta ja jota varten me elämme. "Mikä on teidän osuutenne elämän suuressa näytelmässä?" haastaa Keating poikia miettimään.

Luokan oppilaista elokuva keskittyy kuvaamaan huonetoveruksia Todd Andersonia (Ethan Hawk) ja Neil Perryä (Robert Sean Leonard ). Toddin vanhemmat eivät pysty tai halua nähdä poikaa omana itsenään, vaan odottavat hänestä isoveljensä toisintoa, joka on ollut koulun huippuoppilas. Todd viihtyykin parhaiten näkymättömänä ja kuulumattomana, olotilassa, joka on hänelle tuttu ja turvallinen, koska hän ei ole koskaan saanut näkyä ja kuulua omana itsenään. Neil taas on elämäniloinen ja lämminsydäminen, suosittu poika, joka ei arastele näkyä ja kuulua ja innostua asioista. Tarkkanäköisenä ja empaattisena hän tuntuu ymmärtävän Toddin tilannetta paremmin kuin Todd itse. Siksi Neil ei jätäkään huonetoveriaan rauhaan, vaan lempeästi ja peräänantamattomasti haastaa tätä ja pakottaa toisen tulemaan näkyväksi.

Neil herättää henkiin myös Keatingin opiskeluaikoinaan johtaman Kuolleiden runoilijoiden seuran, salaiset öiset kokoontumiset koulun alueen ulkopuolella runojen parissa, intohimoista elämää etsien ja maistellen. Etsintä tuottaa tulosta, ja Neil alkaa tehdä löytöjä. Kuultuaan mahdollisuudesta päästä mukaan opiskelijateatteriin hän ilmoittautuu koe-esiintymiseen. Hänet hyväksytään mukaan, ja hän saa yhden näytelmän päärooleista. Neil tuntee nyt löytäneensä sen, mille hänen sydämensä palaa. Hänen kipinänsä lentää korkealle, hän hehkuu ja loistaa näytellessään. Mutta hehku kestää vain hetken, sammuakseen sitten lopullisesti. Isä (Kurtwood Smith) on suunnitellut Neilille lääkärin uraa, ja hänen mielestään poika on jo tuhlannut riittävästi aikaansa kaikenlaisiin turhuuksiin. Neil on alistunut isänsä määräykseen lopettaa koulun vuosikirjan toimittaminen, mutta hän yrittää toiveikkaana saada siunauksen teatteriharrastukselleen. Neilistä tuntuu, että hän ei voi luopua näyttelemisestä löydettyään nyt jotakin, jonka todella tuntee omakseen. Isänkin on pakko myöntyä, kun hän näkee, kuinka innoissaan Neil on, uskottelee poika itselleen.

Mutta toisin käy. Mr Perryllä ei ole Billy Elliotin isän sydäntä eikä viisautta, ja tragedian alkusoiton ensimmäiset sävelet alkavat soida, kun hän jyrkästi kieltää pojaltaan teatteriharrastuksen. Kun Neil sitten uhmaa hänen tahtoaan, isä ilmoittaa, että on päättänyt lähettää hänet sotaoppilaitokseen ja sieltä Harvardiin opiskelemaan lääkäriksi. Isä ei ymmärrä, miksi Neil kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka vain haluavat estää häntä tuhoamasta elämäänsä. On sydäntäsärkevää katsella, miten Neil sammuu isänsä katseen ja sanojen alla. Poika kuolee samassa hetkessä, kun hänen toivonsa kuolee. Hänen nuorelle, intohimoiselle mielelleen alistuminen isän vaatimaan uraan merkitsisi hidasta kuolemaa. Hän valitsee kuolla mieluummin nopeasti kuin riutua hitaasti elämän valuessa hänestä ulos ympäristössä ja ammatissa, joka sotii kaikkea sitä vastaan mitä hän ytimeltään tuntee olevansa. Sisimmässään Neil on oikeastaan jo kuollut riistäessään hengen ruumiistaan.

En tiedä, kenen kohtaloa eniten surisin. Neilinkö, jonka elämä jää traagisesti kesken tai oikeastaan kokonaan elämättä? Isänkö, joka on oman ehdottomuutensa vanki ja jonka sydän on niin tiukoissa kahleissa, että se ei pysty eläytymään millään tavalla toisen ihmisen tunteisiin ja tilanteeseen? Vai äidinkö (Carla Belver), joka kärsii poikansa kanssa ja haluaisi tukea häntä, mutta on miehensä nujertamana tahdoton ja voimaton nousemaan puolustamaan Neiliä? Tämän naisen elämä tuntuu sammuneen jo kauan sitten, vain kuoren jatkaessa koneellista toimintaansa. Omat synkät mietteensä käy läpi myös John Keating pohtiessaan, tekikö hän oikein neuvoessaan Neiliä lakkaamaan esittämästä kuuliaista poikaa. Oliko oikein rohkaista häntä seuraamaan unelmaansa ja kertomaan avoimesti isälleen, mitä hän haluaa tehdä ja mille hänen sydämensä palaa?

Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan meneillään, ja kohta ovat vuorossa oppilaitoksiin hakeminen ja pääsykokeet. Tuhannet nuoret etsivät taas itseään ja paikkaansa elämässä. Pohtiessamme ja usein murehtiessammekin lastemme elämää ja tulevaisuutta meidän vanhempien on hyvä muistaa, että heidän pitää itse saada löytää oma tiensä. Joskus se löytyy sellaisten yritysten ja erehdysten kautta, joilta me kiihkeästi haluaisimme oman nuoremme varjella. Mutta heidän on saatava tehdä löytönsä itse. Toki saamme ja meidän pitääkin tukea ja rohkaista nuoriamme ja kysyttäessä kertoa oma näkemyksemme. Mutta emme saa painostaa heitä tai yrittää istuttaa heidän mieleensä omia unelmiamme ja ajatuksiamme.

Luonto tuntuu olevan tässäkin asiassa viisaampi kuin me. Ajatellaanpa vaikka perhosen kehitystä toukasta kotelovaiheen kautta perhoseksi. Kunkin kotelon sisältä tulee juuri sellainen perhonen kuin sieltä on tarkoitettukin tulevaksi. Lajia ei voi muuttaa  - ellei ehkä nykytieteen keinoin pystytä jollakin ilkeällä sädetyksellä tai ruiskeella muovaamaan geeniperimää, mutta tämä ei alun perin ole ollut mahdollista eikä tarkoitus. Samalla tavalla mekään emme vanhempina voi vaikuttaa siihen, millainen kukin lapsistamme persoonaltaan, temperamentiltaan ja ydinominaisuuksiltaan on. Hänet on hyväksyttävä ja häntä on rakastettava juuri sellaisena kuin hän on. Emme voi myöskään kiirehtiä lastemme kehitystä. Jokainen kypsyy omassa tahdissaan, ja se voi viedä paljonkin aikaa. Meidän on vain jaksettava odottaa, että nuori kuoriutuu esiin, kun hän on siihen valmis. Jos perhosen kotelo avataan ulkoa päin eikä perhosen anneta itse ponnistella esiin, se kuolee. Tullakseen elinkelpoiseksi ja selvitäkseen elämässä sen on saatava itse puskea itsensä ulos kuorestaan. Vaikka tarkoituksemme olisikin hyvä ja haluaisimme vain auttaa, meidän on siis maltettava pitää näppimme erossa. Niin riipaisevalta kuin märän, rumannäköisen perhosen esiin ponnistelu näyttääkin, sen täytyy antaa tapahtua, jos halutaan että perhonen pääsee kohoamaan siivilleen ja lentämään.

Ei ole helppoa olla isä tai äiti. Varsinkaan, jos oma kotelosta kuoriutuminen ei ole saanut tapahtua niin kuin sen olisi pitänyt tai on jäänyt jopa täysin kesken. Mutta mahtavan turvan antaa se, että elämät, niin omamme kuin lastemmekin, on luovutettu isompiin, viisaampiin käsiin. On turvallista tietää, että kaikkea elämässämme tapahtuvaa, epäonnistumisiamme ja tappioitammekin, Jumala voi käyttää hyviin tarkoituksiinsa ja meidän rakennukseksemme. Jumalalle luovutettu elämän haaksirikkokin voi hänen käsissään muuttua pelastusveneeksi, johon hän nostaa meidät turvaan, tähystelemään uutta suuntaa yhdessä kaikkein parhaimman Kapteenin kanssa.

Billy Elliot

105 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Stephen Daldry

Joskus voi nähdä kukan kasvavan asfaltilla tai betonipinnassa. Samankaltaiselta ihmeeltä vaikuttaa Billy Elliot (Jamie Bell), Pohjois-Englannin ankeiden kaivosseutujen kasvatti, joka alkaa kukoistaa ja erottua ympäristöstään kuin keskelle jalkakäytävää ilmestynyt voikukka. Vaikka Billyn perheessä on ollut ja on parhaillaankin vastoinkäymisiä enemmän kuin yhden perheen tarpeiksi, mikään ei voi estää elämän voimaa virtaamasta pojassa ja puhkeamasta esiin.

Jatkaen isiensä kunniakkaita perinteitä kaivosyhteisön pojat käyvät uutterasti jokaviikkoisissa nyrkkeilyharjoituksissa. Billy on mukana enemmän isänsä mieliksi kuin omasta halustaan ja tuottaa valmentajalle harmaita hiuksia välttelemällä viimeiseen asti vastustajan kimppuun käymistä ja iskujen antamista. Poika pikemminkin tanssii kehässä kuin taistelee. Samassa rakennuksessa pidetään myös tyttöjen balettitunteja, ja yhä useammin Billy löytää itsensä haikailemasta siltä suunnalta. Mrs Wilkinson (Julie Walters), joka ohjaa oppilaitaan alistuneen sitkeästi elättelemättä turhia toiveita piilevien lahjakkuuksien löytymisestä, komentaa hänet mukaan rivistöön, ja niin alkavat Billyn seikkailut baletin maailmassa. Tanssi tempaa pojan vähitellen kokonaan mukaansa, ja opettajan rohkaisemana seikkailu jatkuu Kuninkaallisessa balettikoulussa Lontoossa ja vie Billyn lopulta ammattitanssijaksi isolle näyttämölle.

Minulla on ystävä, joka on kertonut, että hän tietää, miltä Billystä tuntuu. Kun on kuin sisällä virtaisi sähköä, ja sen voimaa on pakko totella. Liike ja tanssi on jotakin, joka virtaa hänessä ja vaatii joskus vastustamattomasti saada puhjeta ilmoille. Se tuntuu varmasti upealta! Toisin kuin ystävälleni, tanssi ei minulle ole mitenkään luontainen kanava ilmaista itseäni. Kaikkea muuta, olen täysi pökkelö. Jos joskus tekisikin mieli liikehtiä, en tunne pystyväni siihen, jokin vain kertakaikkiaan sitoo käteni ja jalkani. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - yksi voimakkaimpia kokemuksia aikuisessa elämässäni on ollut tilanne, jossa oli pakko tanssia. Eikä mitään humppaa eikä valssia eikä muutakaan paritanssia, vaan piti liikkua vapaasti sen mukaan kuin oma sisin ja tunne ja musiikki ohjasi. Minun sisimpäni ohjasi minua ainoastaan etsimään lähintä ovea, mistä pääsisi ulos mahdollisimman nopeasti. Hirvitti ihan hirveästi ja viimeiseen asti halusi vain livahtaa pois paikalta. Mutta kun sitten murtautui läpi mahdottomuuden muurin ja uskaltautui liikkumaan, kuinka mahtavalta se tuntuikaan! Millainen vapautuminen, millainen rohkaistuminen, kuin olisi hetkeksi oikeasti noussut siivilleen.

Tanssi ei kuitenkaan ole jotakin, joka luontevasti eläisi minussa, ja tuossakin tilanteessa puin sen vain hetkeksi päälleni kuin lenkkivaatteet käväistäkseni lenkillä. Billyn vallanneesta tanssihurmiosta minulla on siis vain kalpea aavistus. Sen sijaan tässä elokuvassa minua koskettaa erityisesti perheen isä, Jackie Elliot (Gary Lewis). Kuvitelkaa miestä, joka on sisäisessä pimeydessä menetettyään hiljattain vaimonsa. Miestä, joka on konkreettisessa pimeydessä suuren osan vuorokaudesta, koska tekee raskasta työtä pimeässä kaivoskuilussa. Miestä, jonka tulevaisuus näyttää pimeältä ja synkältä, koska tuo työ, joka sukupolvien ajan on ollut alueen perheiden päätoimeentulolähde, on nyt vaarassa loppua. Eletään 1980-luvun Englannissa, jossa Margaret Thatcher pääministerinä vaatii kannattamattomien kaivosten lakkauttamista. Vastaiskuna tälle kaivosmiehet ovat ryhtyneet lakkoon, ja perheiden talous on uskomattoman tiukilla. Mutta lakkorikkuriksi ryhtyminen olisi niin suuri häpeä, että siihen ei kukaan hevin ryhdy.

Menetyksen kivun keskellä, taloudellisen romahduksen uhan alla Jackie Elliot yrittää selviytyä vastuustaan isänä ja perheen päänä, kasvattaa nuoremman poikansa ja pitää vanhemman poikansa Tonyn (Jamie Draven) aisoissa, kun tämän tunteet kuohuvat lakkorikkureita kohtaan. Kaiken tämän lisäksi paljastuu vielä se, että Billy ei käykään nyrkkeilyharjoituksissa, niin kuin jokainen kunnon mies kaivosseudulla on aina tehnyt, vaan on mukana tanssitunneilla. Jackie on tyrmistynyt. Onko hänen poikansa naismainen  - sillä mitä muuta tanssiminen on kuin naisten touhua? Miten poika tulee ikinä pärjäämään tällä karulla seudulla, jossa miesten on oltava miehiä?

Ja toisaalta isän katseessa voi nähdä kivunsekaista iloa, kun hän katsoo poikaansa, joka niin voimakkaasti tuo hänen mieleensä pojan äidin. Naisen, joka rakasti musiikkia ja kannusti poikiaankin soittamaan pianoa. Naisen, joka toi kuin tuulahduksen jostakin toisesta maailmasta hiilenpölyisen elämän keskelle. Sama herkkyys ja kaipaus kauneuteen on nyt Billyssä, ja isä näkee sen. Voi vain kuvitella, millaisin tuntein hän jouluna hakkaa pianon polttopuiksi, kun perheellä ei enää ole hiiliä takassa poltettavaksi. On ensimmäinen joulu perheen äidin kuoleman jälkeen. Äitiä ei ole enää, ja nyt ei ole enää pianoakaan, joka sentään muistutti äidistä. Vaikka Billy ei tunnukaan sopivan ympäristöönsä, isä ei voi olla iloitsematta siitä, että kaiken synkkyyden ja kuoleman varjonkin keskeltä elämä näyttää kuitenkin nousevan esiin, eikä sitä pysty mitenkään tukahduttamaan. Isä kyllä yritti sitä aikansa, yritti saada poikansa pysymään tutuissa, turvallisissa uomissa, mutta turhaan. Ehkä Billyllä voisi olla mahdollisuus rakentaa elämänsä eri tavalla. Ehkä hänen ei tarvitsisi jäädä kaivosseudun ankeuteen ja hukata elämäänsä kaivoskuiluun.

Ja niin isä luovuttaa Billyn pois, antaa hänen lähteä kauas kotoa opiskelemaan. Hän joutuu luopumaan jälleen yhdestä rakkaastaan, ja vielä tästä pojasta, joka niin paljon muistuttaa äitiään. Mutta isä on tehnyt päätöksensä. Hän on jopa valmis nielemään katkeran kalkin saadakseen kokoon matkarahat, jotta Billy pääsisi balettikoulun pääsykokeisiin. Ja niin hän astuu bussiin, joka vie lakkorikkurit työhön kaivokselle. Bussista noustuaan Jackie luhistuu. Hän ei pysty siihen, hän ei voi pettää tovereitaan eikä toimia vastoin sitä, minkä kokee oikeaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan hän haluaa kiihkeästi pelastaa poikansa joutumasta tähän samaan kurimukseen, hän haluaa avata pojalle mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?

Raskain mielin Jackie vie lopulta vaimonsa korut panttilainaamoon ja saa näin koottua rahat Lontoon matkaan. Vaikka äiti ei enää ole mukana perheen elämässä, hänkin pääsee näin tavallaan edelleen osallistumaan ja auttamaan Billyä kulkemaan kohti unelmansa täyttymystä. Elokuvan lopussa nähtävä kohtaus, jossa aikuinen Billy esiintyy Joutsenlampi-baletin uudessa sovituksessa, sen pääosassa isolla näyttämöllä Lontoossa, korvaa isälle varmasti kaikki ne uhraukset, joita hän on joutunut tekemään. Oikeastaan Billyn tanssista ei nähdä kuin ensimmäinen hyppy, kun hän loikkaa näyttämölle. Mutta millainen loikka se onkaan! Siinä kiteytyvät kaikki menneiden vuosien vaikeudet ja kivut, pettymykset ja uhraukset; siinä näkyy se rohkaisu ja kannustus, jota hän on saanut, ja se lahjakkuus, palo ja peräänantamattomuus, joka hänessä itsessään on. Se on kuin loikka kaikkien esteiden yli, toisenlaiseen elämään. Se oli kuin olikin mahdollista! Isä ja isoveli - ja ehkä äitikin, jostakin sieltä toiselta puolelta - saavat nyt todistaa tätä ihmettä ja hämmästellä sitä, että he ovat oman kipunsa kautta voineet olla mukana synnyttämässä sitä. Isän kasvot tuossa hetkessä ovat näkemisen arvoiset, ja jotakin samankaltaista näkyy varmasti jokaisen vanhemman kasvoilta, kun katselemme lastemme ponnistelun ja työn hedelmiä, oli sitten kyse päiväkodin joulukuvaelmasta, junioreiden jalkapallo-ottelusta tai musiikkiopiston oppilaskonsertista.

Billyn loikka sai minut miettimään niitä monilla erilaisilla estradeilla nähtäviä suorituksia, joita me katsomoissa ja kotisohviltamme katselemme ja arvostelemme. Mitä kaikkea niihin mahtaakaan sisältyä? Urheilijoiden hypyt ja loikat tuovat heille joskus mitaleja, mutta aika usein kuitenkaan eivät. Ja ne, joiden loikat eivät vie heitä mitalisijoille, eivät meitä juurikaan kiinnosta. Ihmisten suorituksiin sisältyy kuitenkin niin paljon enemmän kuin se muutaman sekunnin väläys, jonka heidän hyppynsä tai loikkansa meidän silmissämme kestävät. Ne sisältävät kokonaisen siihen asti eletyn elämän. Eikä vain areenalla olevan ihmisen elämän, vaan myös niiden elämät, jotka ovat uskoneet heihin, kannustaneet heitä ja tehneet omia uhrauksiaan.

Mitalit jaetaan vain harvoille, mutta jokaisen ihmisen elämä on kaiken kunnioituksemme arvoinen ja ansaitsisi tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Tämän elämän aikana niin ei aina käy. Mutta uskon, että viimeistään se tapahtuu silloin, kun - ainakin toivottavasti - saamme kuulla sanat "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!"

As Good as It Gets - Elämä on ihanaa

133 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus James L. Brooks

"Mitään sellaista ei olekaan kuin ´normaali poikaystävä´ ", valistaa elämää nähnyt äiti tytärtään As Good as It Gets - elokuvan loppuhuipentumaa lähestyttäessä. Sellaiseksi ei todellakaan voi kuvailla ainakaan elokuvan päähenkilöä, Melvin Udallia (Jack Nicholson), pakkoneurooseista ja ilmeisesti myös jonkinasteisesta Aspergerin oireyhtymästä kärsivää kirjailijaa, joka on linnoittautunut huoneistoonsa New Yorkissa. Kun innokas naispuolinen ihailija haluaa tietää, miten Melvin osaa kirjoissaan kuvata naisia niin hyvin, hän antaa vastauksen, johon itse Aristoteleskin olisi tyytyväinen: "Ajattelen miehiä ja sitten poistan järjen ja vastuullisuuden." Tässä siis kerrankin elokuva, jonka sankariin ei ole pienintäkään vaaraa ihastua.

Melvin Udall ei ole unelmien poikamies, mutta hän on suosittu ja tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa - uskokaa tai älkää - rakkaudesta. Sormet hivelevät näppäimistöä ja katse suuntautuu haaveilevasti kaukaisuuteen, kun hän miettii, miten kuvailisi tuota tunnetta: "Lopultakin hän tiesi, mitä rakkaus oli. Rakkaus oli….rakkaus oli…." Oikea sana löytyy, mutta vaikka Melvin voitonriemuisesti napauttaa viimeisen pisteen kuudenteenkymmenenteentoiseen romaaniinsa, mies ei oikeasti tiedä rakkaudesta mitään.

Mutta muutos on kirjaimellisesti jo oven takana, sillä rakkaus koputtaa ovelle naapurin hahmossa. Naapuri on Simon Bishop (Greg Kinnear), pehmeäpiirteinen, lempeä-ääninen, homoseksuaalisesti suuntautunut taiteilija, joka todella rakastaa pientä koiraansa Verdelliä ja johon Melvin suhtautuu, jos mahdollista, vielä epäluuloisemmin kuin muihin naapureihinsa. Rakkaus ei ole pelkkää lempeää päänsilitystä, vaan sen on joskus oltava myös luja ja vedettävä rajoja. Sellainen yrittää olla myös Simon, jonka tehtävä ei ole helppo eikä mukava. Hän tulee kysymään, sattuisiko Melvin tietämään, miten Verdell oli joutunut porraskäytävän roskakuiluun.

Melvinillä, joka todellakin oli nakannut koiran roskakuiluun hermostuttuaan sen tapaan tehdä tarpeensa aulan kukkaistutuksiin, ei ole aikomustakaan tunnustaa tekoaan. Hänen vastauksensa Simonin koputukseen on tylyäkin tylympi: "Älä koputa. Älä tälle ovelle. Älä mistään syystä!" Melvin ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Ja käyttäen sanaisen arkkunsa ivallisimpia ja haavoittavimpia ilmaisuja hän tekee parhaansa, ettei kukaan myöskään haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Hän kaihtaa myös fyysisesti kosketetuksi tulemista ja pujottelee kadun ihmisvilinässä varoen visusti, ettei kukaan vain vahingossakaan hipaise häntä.

Mutta on yksi ihminen, jonka kosketusta Melvin ei kavahda ja jonka nuhtelussa hän menee sanattomaksi: Carol Connelly (Helen Hunt), tarjoilija ravintolassa, jossa mies käy syömässä päivittäisen rasvaa tihkuvan annoksensa. Melvin haluaa nauttia ruokansa aina samassa vakiopöydässä ja vain Carolin sinne tarjoilemana. Hän voisi tietenkin olla ravintolan pidetty kanta-asiakas, mutta hankalan ja öykkärimäisen käytöksensä vuoksi hän on vain kanta-asiakas, ei sen enempää, ja vaarassa menettää tämänkin asemansa.

Onneksi rakkaus ei kuitenkaan anna periksi, vaan kolkuttaa ovelle uudelleen, ja niin alkaa Melvinin matka muutokseen. Hyväuskoinen, kiltti Simon on joutunut pahoinpitelyn uhriksi, ja Verdell tarvitsee hoitajan siksi aikaa kun sen isäntä on sairaalassa. "En voi ottaa sitä tänne. Täällä ei ole koskaan ollut ketään", Melvin vastustelee. Kuinka peloissaan mies onkaan, kun hänen ylhäistä yksinäisyyttään ja tuttujen rutiinien keskelle luotua perusturvallisuuttaan näin järkytetään. Jopa koiran myötä tuntuu asuntoon tulevan vieras läsnäolo, joka tunkeutuu Melvinin yksityisyyteen. Vähitellen pienestä eläimestä tulee kuitenkin osa Melvinin elämää. Eikä ollenkaan niin vastenmielinen osa kuin hän aluksi kuvitteli ja yrittää edelleen uskotella itselleen. Oikeastaan aika mukava osa. Pieni mulkosilmäinen, karvainen koira ja erakoitunut, yksinäistä vanhuutta kohti vääjäämättä ajautuva mies alkavat kiintyä toisiinsa, jopa siinä määrin, että kun Verdellin olisi aika mennä takaisin omaan kotiinsa, koira ei haluaisikaan jättää Melviniä. Koiran välityksellä Melvin tutustuu myös sen isäntään ja tulee kuin huomaamattaan vedetyksi lähemmäksi tämän elämää ja sen kipukohtia.

Kun Melvin näin kerran on raottanut oveaan rakkaudelle, sen jälkeen asioita alkaakin tapahtua kiihtyvällä vauhdilla. Carol lakkaa olemasta hänelle vain tarjoilija, ja hän alkaa oikeasti katsoa naista ja nähdä hänet. Melvin alkaa toden teolla kiinnostua tästä väsyneen näköisestä mutta ystävällisestä naisesta ja hänen elämästään. Asioiden edetessä Carol joutuukin puntaroimaan, voisiko hän ottaa Melvinin osaksi elämäänsä, vaikka mies ei todellakaan ole "normaali" poikaystävä, ja kaukana kumppanista, jonka kanssa tämä vielä nuori, taloudellisessa ahdingossa elävä, kroonisesti sairaan lapsen yksinhuoltaja olisi unelmoinut jakavansa elämänsä. Mutta rakkauden ja kosketetuksi tulemisen muuttava voima tekee vastustamattomasti työtään Melvinissä. "You make me want to be a better man", sanoo hän Carolille. "Sinun vuoksesi haluan tulla paremmaksi mieheksi." Tämä on iso rakkaudentunnustus mieheltä, joka on siihen asti sallinut itseltään minkälaista käytöstä tahansa. Nyt hän nielee kiltisti päivittäiset pillerinsä, jotta voisi käyttäytyä ja elää tavalla, joka ei tuota Carolille mielipahaa.

Kohta miehen asunnon ovi käykin jo niin tiuhaan, että hän eräänä päivänä huomaa unohtaneensa lukita sen. Tällainen käyttäytyminen, joka on niin vastoin hänen piintyneitä tapojaan, havahduttaa Melvinin huomaamaan, että hänelle on tapahtumassa jotakin. Hän on muuttunut. Niin vain tämän omituisen miehenjörrikänkin sydän on alkanut pehmetä ja lämmetä. Koiralle. Carolille ja tämän pojalle. Ja Simonillekin, jopa siinä määrin, että Melvin tarjoaa elämän murjomalle, varattomaksi ja kodittomaksi jääneelle taiteilijalle kodin luonaan. Kaikkien hämmästykseksi, eikä varmaan vähiten miehen itsensä, Melvinistä alkaa nousta esiin hyväntekijä. Hyvin kömpelö ja tottumaton sellainen, mutta aivan selvästi ihminen, joka haluaa toisille hyvää.

As Good as It Gets on elokuva elämästä, joka on kaukana täydellisyydestä. Oikeastaan se on elokuva tästä todellisesta elämästä, sillä kaikkihan me tiedämme, että tämä on useimmiten juuri sitä. Kaukana täydellisestä. Elokuvan alkuperäisen nimen mukaisesti voisikin olla hyvä joskus pohtia elämää siltäkin kannalta, että entäpä jos elämä ei tästä tämän kummemmaksi muutu. Entäpä jos tässä ovat nyt ne ainekset, joista minun elämäni koostuu? Osaanko iloita niistä ja elää elämäni tyytyväisenä, vaikka se ei olekaan täydellistä? Luulenpa, että elämän kipeys tulee joskus siitä, että me itsepintaisesti etsimme täydellisyyttä. Tai ellemme suorastaan täydellisyyttä, niin ainakin mahdollisimman täydellistä normaaliutta, ja sitten petymme, kun emme saavuta sitä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän taipumuksen haaveilla täydellisen normaalista elämästä, täydellisen normaalista poikaystävästä, täydellisen normaalista avioliitosta, täydellisen normaaleista lapsista, täydellisen normaalista vanhemmuudesta, täydellisen normaalista työurasta, täydellisen normaaleista eläkepäivistä, täydellisen normaalista siitä, tästä ja tuosta….

Mutta ei tarvitse kuin katsoa itseään, niin tajuaa, että tässä langenneessa maailmassamme ei ole mitään sellaista kuin "täydellisen normaali". Itse asiassa emme taida edes tietää, mitä sellaisella tarkoitetaan, koska emme ole koskaan nähneet mitään sellaista. Kaikki me olemme matkan varrella tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän vinoon menneitä. Ehkä kannattaisikin opetella katsomaan itseämme ja toisiamme uudella tavalla. Opetella katsomaan silmillä, jotka näkisivät kaiken tuon vinouden takaa meitä kaikkia yhdistävän ihmisyyden, ja opetella iloitsemaan elämästä, jonka ei tarvitse olla täydellistä ollakseen riittävän hyvää.

Sitä paitsi, eiköhän elämä olisi aika tylsää, jos me kaikki olisimme täydellisen normaaleja. Oikeastaan elämä taitaa olla ihan mukavaa juuri tällaisena, epätäydellisenä, täynnä omia ja toisten omituisuuksia ja vajavuuksia. On nimittäin aika helpottavaa tajuta, että koska kerran kukaan muukaan ei ole täydellinen eikä ihan normaali, se antaa itsellekin tilaa olla epätäydellinen ja enemmän tai vähemmän omituinen. Ja kun on tilaa olla se joka on, ehkä silloin uskaltaa pitää ovensa auki. Voi päästää rakkauden kulkemaan vapaasti sisään ja ulos, uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ja silloin elämä varmasti voi, ainakin hetkittäin, olla suorastaan ihanaa.

Crimson Tide - Purppuravyöhyke

110 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Tony Scott

Muistatte varmaan, miten pari viikkoa sitten Stepfordin naiset olivat kaukosäätimien kontrolloitavina. Nyt ovat sitten vuorostaan miehet tiukoissa ohjaksissa. Eivät tosin kaukosäätimien, vaan jonkin jota kutsutaan komentoketjuksi. Tunnustan tietämättömyyteni kaikesta armeijaan liittyvästä ja otan mielelläni vastaan oikaisuja, jos esitän väärää tietoa. Mutta käsittääkseni armeijan komentoketju on jotakin koskematonta ja loukkaamatonta ja melkeinpä pyhää. Sitä ei kyseenalaisteta eikä sitä vastaan pullikoida. Kun komentoketjussa sinua ylempänä oleva henkilö antaa sinulle käskyn, sinä tottelet. Vaihtoehtoja ei ole.

Varsinkin kriisitilanteissa tällainen ketju on varmasti välttämätön, ja voi vain toivoa, että ne jotka silloin ovat ketjun yläpäässä ovat mahdollisimman hyvillä ominaisuuksilla varustettuja, niin että heidän määräystensä noudattamisesta seuraa jotakin mahdollisimman hyvää. Mutta pelkäänpä, että minä en kauaa komentoketjun osana menestyisi. Kyseenalaistaminen on nimittäin toinen luontoni, ja olen melkein uuvuttanut kotijoukot "Oletko nyt ihan varma, että…." -kysymykselläni, jolla heidän toteamuksiaan usein säestän. Armeijassa tuollaista kysymystä ei esitetä, siellä totellaan.

Armeijassa en siis pärjäisi (varmasti monesta muustakaan syystä), mutta joistakin armeijaympäristöön sijoittuvista elokuvista pidän. Yksi niistä on Crimson Tide, joka kertoo amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka on joutunut keskelle tulenarkaa maailmanpoliittista tilannetta. Venäjällä puhjenneen kapinan myötä on syntynyt uhka maan ydinaseiden joutumisesta kapinallisten käsiin. USA:n on tietenkin puututtava tilanteeseen, ja se lähettää sukellusveneitään lähelle vihollisen ydinaseilla varustettuja aluksia. Strategiana on luoda uhka, joka saisi vihollisen perääntymään, mutta tarvittaessa aluksen kapteenilla on myös valtuudet laukaista ohjukset. Niihin vihollinen tietenkin vastaisi omillaan, ja näin seurauksena olisi massiivinen tuho.

Sukellusvene SS Alabaman miehistöä ohjaavat kunnia, velvollisuus ja komentoketju. Heitä johtaa kapteeni Ramsay (Gene Hackman), karski konkari, joka on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan ottanut luulot pois kokelailta, jotka ovat tulleet palvelemaan hänen alaisuudessaan. Sota-aluksella ollaan suojelemassa demokratiaa, ei harjoittamassa sitä, kuvailee Ramsay aluksen toimintakulttuuria. Kun aluksen kapteeni antaa käskyn, komentoketjussa tuo käsky toistetaan sanasta sanaan samanlaisena, kyselemättä ja viivyttelemättä.

Mutta entäpä jos komentoketjussa annettaisiin käsky, joka uhkaisi kaikkien turvallisuutta ja tulevaisuutta? Käsky, jota komentoketjussa seuraavana oleva ei voisi toistaa, ilman että kokisi toimivansa vastoin sitä minkä kokee velvollisuudekseen? Tällainen tilanne syntyy Alabamalla, kun alus vastaanottaa ohjusten laukaisukäskyn. Sitä noudattaen kapteeni Ramsay komentaa miehistönsä valmistelemaan laukaisua. Pian tämän jälkeen saadaan toinen viesti, jonka vastaanottaminen keskeytyy ulkoisten häiriöiden vuoksi. Alukseen pestattu uusi komentajakapteeni Hunter (Denzel Washington), komentoketjussa heti kapteenista seuraava, kyseenalaistaa kapteenin antaman käskyn. Hän haluaa odottaa siihen asti, että jälkimmäinen viesti saadaan vastaanotettua - siinähän saattaa olla laukaisun peruuttamiskäsky. Ramsay on eri mieltä, mutta Hunter uhmaa häntä, koska kokee sen velvollisuudekseen. On tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan ehkäisemiseksi ja siksi laukaisua on viivytettävä. Järkähtämättä Hunter kieltäytyy toistamasta kapteenin käskyä.

Kunnia, velvollisuus ja komentoketju - näistä vähän kuivakkailta kuulostavista aineksista on saatu leivottua aivan huikaisevan jännittävä elokuva, jonka keskiöön nousee komentoketjun kärjessä olevien miesten keskinäinen voimainmittelö ja tahtojen taisto. Kumman kantti kestää kauemmin? Kapteeni Ramsay, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja, on alusta asti yrittänyt horjuttaa Hunterin asemaa vähättelemällä tämän kokemusta ja ivailemalla tämän yliopisto-opintoja, joihin on sisältynyt muun muassa poliittista historiaa ja filosofiaa ja muuta Ramsayn mielestä hyödytöntä hienostelua. Kun nämä piikit eivät tunnu Hunteriin uppoavan, Ramsay alkaa ampua nuoliaan myös Hunterin ihonvärin suuntaan. Osa miehistöstä naureskelee kapteenin kanssa, mutta osa alkaa siirtyä Hunterin puolelle. Aluksen strategiset alueet siirtyvät vuorotellen kummankin puolen haltuun, ja lopulta komentoketjun rikkoutumisesta hämmentynyt miehistö joutuu seuraamaan, miten kapteeni yrittää väkivalloin pakottaa Hunterin luovuttamaan ohjusten laukaisuavaimen. Mutta nuorempi johtaja pysyy lujana. Iskuja satelee hänen kasvoihinsa kapteenin nyrkistä, mutta hän ottaa ne vastaan tuijottaen järkähtämättä vanhempaa miestä silmiin.

Samaan aikaan kriittinen viesti saadaan lopulta vastaanotettua, ja se osoittautuu kuin osoittautuukin ohjusten laukaisun peruutuskäskyksi. Kapteeni Ramsay antaa käskyn peruuttaa laukaisu, luovuttaa aluksen komennon Hunterille ja poistuu hyttiinsä. Hunterin johtajuus on nyt testattu tulisessa pätsissä, ja se on aidoksi ja kestäväksi todettu. Aikamoinen tulikoe! Mutta niin hankala persoona kuin kapteeni Ramsay onkin, hän osaa olla myös oikeudenmukainen ja rehti. Ennen Hunteria on aluksella ollut monia miehiä, jotka eivät ole kestäneet tämän vanhan merikarhun ja sotaurhon testissä. Mutta nyt on arvollinen seuraaja löytynyt, mies joka tarpeen vaatiessa pysyy järkkymättä omassa kannassaan, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Tapahtumien tiimoilta tehdyssä selvityksessä Ramsay suosittelee Hunteria seuraajakseen ja vetäytyy itse varhaiselle eläkkeelle.

Crimson Tidessa ei nähdä verenvuodatusta eikä raakaa väkivaltaa, mutta se on kuitenkin hyvin miehinen elokuva. Suurin osa tapahtumista sijoittuu uhkaavan kriisin kynnykselle sukellusveneen suljettuun tilaan, jossa joukko sotilaita palvelee tietoisina siitä, että kuolema voi kohdata heitä minä hetkenä hyvänsä. Hikikarpalot miesten kasvoilla ja silloin tällöin pinnalle kuohahtavat tunteet kertovat siitä, että nyt liikutaan kestokyvyn äärirajoilla. Mikä ihme minut naisena saa säännöllisesti palaamaan tämän elokuvan äärelle?

Tällä viimeisimmällä katselukerralla ymmärsin, että minua puhuttelee erityisesti elokuvassa oleva johtajuuden teema. Ihailen sitä, miten joku pystyy kriisitilanteessa tekemään nopeita päätöksiä, pysymään horjumatta niiden takana ja kantamaan niistä vastuun. Ramsay ja Hunter ovat eri mieltä asioista, mutta molemmat pysyvät kannassaan ja antavat käskyjä ja ohjeita miehistölle sen mukaan. Joskus päätökset, joita he tekevät, ovat vääriä. Mutta sekin lienee parempi kuin tilanne, jossa mitään ei päätetä eikä ratkaista, vaan häälytään loputtomassa epävarmuudessa, joka luo kaikkiin turvattomuutta.

 "Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti", kirjoittaa Paavali kirjeessään roomalaisille. Paljon puhutaan siitä, miten me kaikki olemme johtajia ja miten me kaikki johdamme jotakin, kaikki vaikutamme tavalla tai toisella toisiin ihmisiin. Tottahan sekin on, mutta johtajuuden lahja on kuitenkin aivan erityinen lahja, jota ei meille kaikille ole suotu. Viime vuosina olen saanut tutustua tähän lahjaan kursseilla ja seminaareissa, kirjallisuuden kautta sekä läheltä seuraten, ja se on alkanut herättää minussa aivan erityistä kunnioitusta. Arvostukseni todellista johtajuutta ja todellisia johtajia, miehiä ja naisia, kohtaan on noussut huimasti. Johtaminen ei todellakaan ole helppoa, ja mitä isommista asioista on kyse ja mitä useamman ihmisen elämä on pelissä, sitä vaikeampaa se on.

Johtajan paikasta tavataan sanoa, että se on yksinäinen ja tuulinen. Vielä ankeammaksi tuon paikan tekee se, että tuuli, joka meidän muiden suunnasta johtajaan puhaltaa, on usein aika kylmä. Johtaja-sanalla on monille melko karu kaiku, ja asenteemme heitä kohtaan saattaa olla jo lähtökohtaisesti kielteinen. Ehkä kokemuspiirissämme on ollut liian monia johtajia, jotka ovat olleet johtajan asemassa mutta ilman johtajuuden lahjaa. Tai he ovat olleet johtajia, jotka eivät ole osoittaneet olevansa luottamuksemme arvoisia, eivät sanoissaan eivätkä teoissaan. Tai he ovat käyttäneet lahjaansa tuhoa tuottavien tai itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta vaikka johtaja olisi kuinka hyvä tahansa, jo se että hänen tehtäviinsä kuuluu päätösten tekeminen ja niistä vastuun kantaminen, asettaa hänet väistämättä tulilinjalle. Päätökset eivät aina miellytä kaikkia, ja virheitäkin tulee joskus tehtyä. Ja niin kylmä tuuli alkaa jälleen puhaltaa johtajan yksinäisellä vuorenhuipulla.

Mutta oikea, terve johtajuus ei ole uhka eikä kirous. Se on lahja, ja johtajat parhaimmillaan ihmisiä, jotka ovat antaneet lahjansa yhteisen hyvän palvelukseen. Suokoon Luoja, että meillä olisi yhä enemmän johtajia, jotka palvelevat pyyteettömästi ja tekevät viisaita, oikeudenmukaisia ja hyvää tulevaisuutta rakentavia päätöksiä asioissa ja alueilla, joita johtamaan heidät on asetettu. Ja suokoon Luoja myös, että tuuli, joka vuorenhuipulle puhaltaa, voisi muuttua edes hiukan lämpöisemmäksi.

Freaky Friday - Perjantai on pahin

97 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Mark Waters

Muistan vielä hämärästi, millaista oli olla nuori.  Kun pystyi valvomaan vuorokauden ympäri, ilman että oli seuraavana päivänä täysin poissa pelistä.  Kun sai syödä mitä vaan, ilman että se näkyi missään. Ja kun aikuisten maailma vastuineen ja velvollisuuksineen tuntui tylsältä ja vastenmieliseltä mutta toisaalta niin houkuttelevalta etuoikeuksineen ja salaisuuksineen.

Ja nyt sitten opettelen sitä, millaista on olla vanha. Tai ainakin kovaa vauhtia vanheneva myöhäiskeski-ikäinen. Aikuisten maailman etuoikeudet ja salaisuudet on moneen kertaan nähty ja koettu, ja jäljelle tuntuvat jääneen vain vastuut ja velvollisuudet. Valvominen ei ole enää toivelistalla, vaan nukkumaan menemisestä on tullut jokaisen päivän odotettu kohokohta. Uusiakin elämyksiä aikuiselämä toki on tuonut. Nyt voi kuulla, miten sekä housujen vetoketju, peili että vaaka kaikki huutavat yhteen ääneen, että kierrä nyt, hyvä nainen, herkut kaukaa! Tästä eteenpäin ranskalaiset ja hampurilaiset ovat sinun kielletty hedelmäsi.

Freaky Friday on elokuva äidistä ja tyttärestä, vanhasta ja nuoresta, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Olemme löytäneet tämän leffan yhdessä tyttäreni kanssa jo vuosia sitten ja nauraneet makeasti sen äärellä. Elokuva kertoo leskeksi jääneestä kahden lapsen äidistä, Tess Colemanista (Jamie Lee Curtis), joka on löytänyt elämäänsä hyvän miehen ja on menossa uudestaan naimisiin. Tapahtumat käynnistyvät häiden aattona, kun Tessillä on monta rautaa tulessa. On hääjärjestelyt, perheestä huolehtiminen ja terapeutin ammatissa toimiminen, jossa hän haluaa tarjota potilailleen jatkuvaa rinnallakulkemista. Kolme puhelinta käsilaukussaan Tess vastailee vuoroin häiden ruokatilauskyselyihin, kotirintaman hälytyksiin ja terapiapotilaidensa avunpyyntöihin.

Kaikesta huolimatta Tess on onnellinen, ja kaikki sujuisi hyvin, ellei hänen teini-ikäinen tyttärensä olisi niin hankala. Anna (Lindsay Lohan) tuntee äidin laiminlyövän itseään ja osoittaa tunteensa harjoittamalla aktiivisesti passiivista vastarintaa tämän avioliittosuunnitelmia kohtaan. Annan elämä on täynnä epäoikeudenmukaista kohtelua. Hänellä on ärsyttävä pikkuveli, jonka kanssa sattuvat yhteentörmäykset äiti säännönmukaisesti lukee Annan syyksi. Koulussa Anna on itselleen tuntemattomasta syystä joutunut kiusatuksi ja opettajan hampaisiin, eikä mene päivääkään, ettei häntä passiteta jälki-istuntoon, aina epäoikeudenmukaisin perustein. Paras asia Annan elämässä on bändi, jonka kautta tunteet ja turhautumiset puretaan ilmoille. Kunnes äiti kyllästyy "meteliin", joksi hän Annan musiikkia nimittää,  ja katkaisee sähköt autotallista, jossa bändi harjoittelee.

Molemmista perheen naisista tuntuu, että toinen ei ymmärrä häntä. Kumpikin ajattelee, että toisen elämä on helppoa ja huoletonta, ja odottaa saavansa toiselta tukea ja myötätuntoa oman elämänsä vaikeuksiin. Äiti ja tytär eivät pysty kohtaamaan toisiaan joutumatta aina lopulta kiivaaseen sanaharkkaan, ja toinen toisensa syyttely alkaa myös kiinalaisessa ravintolassa, jossa perhe illastaa häiden aattona. "Haluan todella ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu", sanoo Tess, aluksi vielä hyvin sovittelevasti. Hänhän on vastuullinen aikuinen, jolla on lisäksi terapeutin koulutus. Mutta oman tyttären kanssa ei olekaan aivan helppoa pysytellä hillityn terapeutin roolissa. Sanasota kiihtyy sitä mukaa kun siirrytään äidin lempiaiheesta toiseen. "Anna, koulunkäynti ei ole noin rankkaa." "Vai ei, sinä et pärjäisi koulussani päivääkään!" huutaa Anna. "Pärjäisin kyllä, enkä saisi jälki-istuntoja." "No anteeksi että olen ainoa epätäydellinen asia elämässäsi!" Tässä vaiheessa terapeutinkin ääni alkaa jo kohota kimeämmäksi: "Luuletko että minun elämäni on täydellistä?" Ja niin edelleen ja edelleen.

"Haluan ymmärtää, mitä sinun päässäsi liikkuu". Yllättäen toive tulee kuulluksi, ja tapahtuu jotakin mystistä, jonka seurauksena Tess ja Anna heräävät seuraavana aamuna osia vaihtaneina. Äiti herää tyttärensä vuoteesta - tyttärensä ruumiissa. Ja teinityttö Anna herää keski-ikäisen äitinsä huoneessa tämän ruumiiseen siirtyneenä. Oppitunti voi alkaa. Molemmat tulevat todella kantapään kautta ymmärtämään, millaista on olla tuo toinen, millaista on elää hänen elämäänsä.

Ja tästä se hauskuus sitten alkaa! Tarinaan sisältyy kylläkin vakavahenkinen opetus: on tärkeä oppia ymmärtämään toista, olemaan epäitsekäs ja luopumaan omasta edustaan toisen hyväksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja olen iloinen siitä, että elokuvan loppuun mennessä sekä äiti että tytär ovat oppineet läksynsä. Mutta tätä elokuvaa katson silti enemmänkin ihan muista syistä: Annan seurassa - joka on nyt siis Tessin ruumiissa -  saamme me täditkin olla jälleen nuoria. Herkullisia tilanteita riittää, kun teinityttö, joka nyt on pujahtanut äitinsä ruumiiseen, käyttää hyväkseen aikuisen statuksen mukanaan tuomia etuoikeuksia ja vapauksia ja käyttäytyy täysin eri tavalla kuin ympärillä olevat ihmiset odottaisivat järkevän aikuisen käyttäytyvän. Jamie Lee Curtis heittäytyy aikuisen valepuvussa olevan teinitytön rooliin sellaisella antaumuksella että oksat pois! Hänellä on varmasti ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessään.

Tess taas piileskelee nyt Annan ruumiissa  - pysyttehän kärryillä? Lindsay Lohan esittää keski-ikäistä naista, joka on päässyt -  tai joutunut - teinitytön ruumiseen. Ulkoisesta nuoruudestaan huolimatta Tess pysyy tiukasti äidin roolissa keski-ikäisen kehossa huitelevalle teinitytölleen ja yrittää opastaa tätä aikuismaiseen käyttäytymiseen. Tämä Tess-Anna, äiti teinitytön ruumiiissa, ei pysty irrottelemaan, vaikka siihen nyt fyysisesti olisikin kaikki mahdollisuudet. Aikuisen vastuu painaa liian raskaana. Paitsi sen yhden ainoan, ihanan kerran. Mikä sanoinkuvaamattoman upea hetki, kun hän voi taas syödä ranskalaisia ja tietää, että ikävät jälkiseuraamukset ovat vasta vuosien ja vuosien päässä.

Freaky Friday on hauska elokuva, mutta vanheneminen ei siinä ole vain vitsi. On nimittäin aika masentavaa katsella Jamie Lee Curtisia, jonka olemuksessa näkyvät vuosien jättämät jäljet. Kaunishan hän on vieläkin, mutta muistamme varmasti, miten simpsakka hän oli Arnold Schwartzeneggerin harmaahiirulaisvaimona, josta kuoriutui esiin vetävä agentti elokuvassa True Lies. Tai 80-luvun superhitissä A Fish Called Wanda. Mutta nyt. Mistä on tullut tuo tietynlainen jäykkyys vartalossa, jokin hienoinen muutos hartialinjassa, kasvojen uurteet... Kaikki tämä on väistämätöntä, ellei sitten uhraa koko elämäänsä (ja isoa osaa lompakkonsa sisällöstä) taisteluun rapistumista vastaan. Ja ehkä se olisi väistämätöntä, vaikka niin tekisikin. Mutta todella masentavaa on se, kun tajuaa, että jos Jamie Lee Curtis näyttää viittäkymppiä lähestyessään tuollaiselta, kuinkahan vanhalta minä itse mahdankaan näyttää, kun olen jo ylittänytkin tuon kymmenluvun...

"Aika kuluu, kello käy, vanhenee meistä jokainen…" lauletaan iskelmässä. Mutta sitä ei usko, ennen kuin sen itse kokee. On vaikea ymmärtää, mitä vanheneminen tarkoittaa, ennen kuin sitä alkaa itse elää todeksi. Onhan sitä kuullut kerrottavan, miten yksi toisensa jälkeen kaikki paikat alkavat roikkua ja reistailla ja lakkaavat lopulta toimimasta. Mutta ei sitä kuitenkaan usko, että itselle voisi niin käydä. Jos joku lukijoista on vielä tämän autuaan harhan vallassa, niin odotapa muutama vuosi.

Mutta jotta emme aivan täysin vaipuisi masennukseen, annetaan psalminkirjoittajan sanoa tähän sanasensa. Hänen mukaansa on nimittäin mahdollista, että "vielä vanhoinakin he ovat voimissaan, versovat ja vihannoivat". Olen kyllä kuullut kerrottavan liki satavuotiaasta, joka tekee kärrynpyöriä, mutta hän lienee poikkeus. Psalmi puhuukin varmasti ennen kaikkea sisäisestä ihmisestä ja sen elinvoimaisuudesta ja paljastaa senkin, mistä tuo elämä kumpuaa: juuret ovat syvällä Jumalassa ja asenne kohdallaan. "Heidät on istutettu Herran temppeliin…..he kertovat Herran oikeamielisyydestä." Ja kuka tietää, kun tällainen elämä virtaa ihmisessä, ehkäpä se voi vaikuttaa hyvällä tavalla myös ulkoiseen olemukseen ja terveyteenkin.

Joka tapauksessa, vaikka perjantaihin on vielä matkaa, ehkä kannattaisi jo nyt miettiä jokin muu ruokapaikka ja jättää kiinalaiset ravintolat silloin väliin. Ainakin olisi hyvä valita tarkkaan, kenen kanssa sinne menee. Jos sattuisi vaikka käymään samalla tavalla kuin tämän elokuvan äidille ja tyttärelle.

The Stepford Wives - Stepfordin naiset

89 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Frank Oz

Kuvittelepa, että voisit muovata aviopuolisosi mieleiseksesi ja poistaa hänestä kaikki sinua ärsyttävät piirteet. Vihdoinkin se tasapainoinen ja onnellinen parisuhde, josta olet aina unelmoinut! Tuntuuko houkuttelevalta? Harmi ettei se ole mahdollista.

Mutta on paikka, jossa se on kuin onkin mahdollista. The Stepford Wives kertoo Joanna Eberhardista (Nicole Kidman) ja Walter Kresbysta (Matthew Broderick), jotka muuttavat asumaan tämän todeksi tulleen unelman keskelle Stepfordiin. Heidän avioliitossaan on jo pitkään ollut vaikeuksia. Stepfordissa he huomaavat, että paikkakunnalle on hiljattain muuttanut muitakin suhteessaan kamppailevia pareja, kun taas kaupungin kanta-asukkaiden avioliitot vaikuttavat suorastaan yliluonnollisen tasapainoisilta ja onnellisilta. Riitasointuja ei kuulu eikä näy missään.

Stepfordin ilmapiirissä näyttäisikin olevan jotakin, joka eheyttää avioliittoja ja parisuhteita. Parhaansa tekee ainakin Claire Wellington (Glenn Close), kaupungin pirteyttä pursuava hyvä hengetär, joka esittelee ylpeänä aviomiestään Mike Wellingtonia (Christopher Walken), Stepfordin kruunaamatonta kuningasta, maskuliinisuuden ruumiillistumaa, kaupungin miesten esikuvaa ja idolia ja naisten salaisten päiväunien kohdetta. Tosin Stepfordin naiset eivät näe päiväunia muista kuin omista aviomiehistään, sillä he ovat täydellisiä. Heidät on aivoihin sijoitetuilla mikrosiruilla ja ulkoista olemusta kohentavilla toimenpiteillä muokattu täydellisesti miehiään miellyttäviksi. Miehet ohjailevat heitä kullanvärisillä kaukosäätimillä, joihin on somasti kaiverrettu vaimojen etunimet. Tuloksena on sarja unelma-avioliittoja: miehiään tyytyväisinä palvelevia vaimoja ja onnellisia, hyväntuulisia miehiä, joiden pienimmätkin oikut ja hurjimmatkin unelmat toteutetaan yhdellä napinpainalluksella.

Robottinaisten joukossa elää Joannan lisäksi myös toinen lihaa ja verta oleva, tavallinen, epätäydellinen nainen: riemastuttava Bobbie Markowitz (Bette Midler). Räväkkäkielinen, ylipainoinen ja pörrötukkainen Bobbie on outo ilmestys Stepfordin simasuisten kestohymykaunottarien rinnalla. Hän on suosittu kirjailija, jonka persoonallisuutta ja ajatusmaailmaa kuvaa hyvin hänen äitisuhteesta kertova uutuuskirjansa "Rakastan sinua, mutta ole kiltti ja kuole". Stepfordissa naiset ovat intohimoisia kodinhoitajia, ja Claire on laatinut heille kotitöihin perustuvan Clairobics- liikuntaohjelmankin, jota hän itse intoa puhkuen ohjaa: "No niin, tytöt, ollaan kaikki pesukoneita!" Mutta Bobbie on eri maata. Hän ei suostu olemaan sen enempää pesukone kuin tiskikonekaan. Hänen kodissaan vallitsee täydellinen kaaos, sillä hän ei tuhlaa voimiaan taloustöihin, vaan keskittyy täysin kirjoittamiseen. Bobbien kohdalla ympäristön toivottu hyvä vaikutus ei näytä tuottavan tulosta, ja aviomiehen ainoaksi vaihtoehdoksi jääkin vaimon ohjelmoiminen kultaisen kaukosäätimen ohjattavaksi.

Muutos on hätkähdyttävä ja karmea, ja kun Joanna seuraa esiliinaan sonnustautuneen vaaleakiharaisen robotti-Bobbien lipumista leivonnaisvuorien keskellä täydellisen siistiksi muuttuneessa keittiössään, hän tekee päätöksen. Tästä on tultava loppu! Tällaisenkö vaimon miehet todellakin haluavat? Missä on vapaa tahto, joka mahdollistaa todellisen rakkauden? Joanna ei kyselekään mitä tahansa kysymystä, vaan ihmisen perusolemukseen liittyvää visaista problematiikkaa, josta keskustelua ja kiistelyä on riittänyt vuosisatojen ajan. Asiaa pohdiskeltuaan viisaat ovat tulleet siihen tulokseen, että vaikka Luojamme varmasti tiesi asiaan liittyvät riskit, hän päätti kuitenkin antaa ihmisille vapaan tahdon. Hän nimittäin halusi, että meillä olisi mahdollisuus valita rakastaa häntä ja toisiamme. Hän ei halunnut robotteja, jotka pakotettuina tottelisivat ja miellyttäisivät, mutta eivät pystyisi aidosti, omasta vapaasta tahdostaan rakastamaan ketään.

Joannan esittämä kysymys herättää Walterin lumouksestaan. Stepfordin Miestenyhdistyksen ohjelmanjulistusta uhmaten hän päättää valita keinotekoisen täydellisyyden sijasta aitouden ja epätäydellisyyden ja myös niiden mahdollistaman todellisen rakkauden. Yhdessä pariskunta onnistuu vapauttamaan kaukosäätimien vankeina olevat naiset, ja kestohymynaamarit putoavat myös Clairen ja Miken kasvoilta. Mikelta putoaa tosin vähän enemmänkin kuin hymy, mutta mitä, sen jätän teille itse löydettäväksi.

The Stepford Wives on uusi versio 1970-luvulla valmistuneesta, Ira Levinin romaaniin pohjautuvasta kauhuelokuvasta. Teemoja käsitellään nyt kevyesti ja huumorin keinoin, mutta naurun alle kätkeytyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia ja kipeitäkin. Elokuvan miehet ovat pettyneitä vaimoihinsa ja haluavat muutosta. Stepfordilaisten taustoja tutkiessaan Joanna löytää jokaisesta pariskunnasta saman lähtöasetelman: uran rakentaminen on imenyt vaimosta kaiken, ja miehelle on jäänyt vain rippeet. Miehet ovat myös tunteneet jäävänsä täysin kaikkivoipaisten vaimojensa varjoon, eikä itsensä mitättömäksi ja merkityksettömäksi itsensäselvyydeksi kokeminen ainakaan paranna parisuhdetta, tunsipa niin sitten kumpi puolisoista tahansa. Elokuvan yhdeksi pääteemaksi näyttäisikin nousevan ikiaikainen ristiriita työn ja perheen yhdistämisestä ja arvottamisesta. Kumpi on tärkeämpää, ja miten se käytännössä näkyy? Miehet on pantu tämän kysymyksen kanssa seinää vasten jo pitkään. Mutta nyt tämä kysymys esitetään uraa luovalle ja työssään menestyneelle naiselle. Mikä saa naisen uhraamaan kaiken uransa alttarille?

Syitä on varmasti monia, mutta meille kerrotaan yksi niistä Joanna Eberhardin suulla. Hän on määrätietoisesti ja rohkeasti luonut uraa julkisuuden valokeilassa, kunnes ura on katkennut hermoromahdukseen. "Ellen ole paras ja fiksuin ja menestynein, en tiedä kuka olen", tilittää Joanna tuntojaan Walterille. Jos ihmistä ajaa jatkuva pakko menestyä ja olla paras, avioliitto jää arvojärjestyksessä helposti kakkossijalle. Claire Wellington tietää tämän paremmin kuin kukaan. Hänkin on saanut karvaasti maksaa uran rakentamisesta ja puolison laiminlyömisestä, kun mies on etsinyt lohtua toisen naisen sylistä. Siksi Claire on luonut Stepfordin keinotekoisen unelmamaailman, jossa tällainen katastrofi ei pääse toistumaan. Clairen elämäntarinan kuultuani olisin tosin odottanut, että hän olisi ojentanut kaukosäätimen vaimolle ja antanut hänelle vallan ohjailla miestään. Claire valitsee kuitenkin riisua naisen kaikesta vastuusta ja tekee hänestä robotin, joka ei enää voi tehdä päätöksiä, vaan on täysin miehensä hallittavissa. Mutta olipa tuo vallan valtikka sitten kumman kädessä vaan, sen vaihtoehdon rinnalla että molemmat puolisot joutuisivat kantamaan vastuun valinnoistaan ja keskustelemaan asioista yhdessä, kaukosäädin on varmasti helppo ratkaisu. Miksi todellakaan nähdä vaivaa ja opetella vuorovaikutustaitoja ja käydä parisuhteen rikastuttamiskursseja, kun voit vain painaa nappia! Ehkä moni meistäkin hankkisi tuollaisen kaukosäätimen, jos niitä jossakin myytäisiin.

Stepfordin robottivaimot samoin kuin elokuvassa uranaisia edustavat Joanna ja Bobbie ovat kaikki tietenkin vahvasti liioiteltuja karikatyyreja. Mutta heidän vastakkainasettelunsa sai minut jälleen kerran pohtimaan naisen elämää. Onko ainoa mahdollisuus todellakin joko-tai -asetelma? Joko olet ehtoisa emäntä, kotia rakkaudella hoitava kotihengetär tai sitten menestyksen tähtitaivaalla kiitävä uraohjus, jonka elämässä koti ja perhe ovat vasta kakkostilalla. Me kaikki naiset varmasti vastaamme tähän, että ei ole olemassa mitään joko- tai -asetelmia, kyllä nämä roolit voi yhdistää. Useimpien meidän on pakkokin tehdä niin. Ja kuitenkin jokainen työssäkäyvä ja uraa luova perheellinen nainen tietää, että näiden kahden maailman yhdistäminen ei ole helppoa. Joutuu väistämättä tekemään valintoja ja uhrauksia sekä kokemaan riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, joko perhettään tai työtään kohtaan. Useimmiten molempiin suuntiin.

Niinpä niin. Lopullisia vastauksia tai syvää, salattua viisautta näihin kysymyksiin on vaikea löytää. Keskustelu jatkuu, todennäköisesti niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan. Toivoa vain sopii, että me kaikki, niin naiset kuin miehetkin, opimme yhä enemmän käyttämään vapaata tahtoamme hyvien ja rakentavien valintojen tekemiseen, mitä ikinä ne eri tilanteissa sitten ovatkin. Mutta kaiken keskustelun ja kilvoittelun lomaan suosittelen The Stepford Wives -leffan katsomista. Mitään kovin syviä prosesseja tämä elokuva ei ehkä käynnistä, mutta jokainen meistä voi varmasti löytää tarinasta tutuntuntuisia tilanteita ja kaupungin asukkaiden joukosta tutunoloisia hahmoja. Tekee hyvää nauraa joskus itselleen. Ja varsinkin toisille, sillä ihmisiähän tässä vain ollaan. Ainakin vielä toistaiseksi.