Out of Africa - Minun Afrikkani

154 minuuttia, valmistusvuosi 1985. Ohjaus Sydney Pollack

Ei koskaan sunnuntaisin, sanotaan elokuvaklassikossa, mutta tällä kertaa joudun tuota kieltoa uhmaten kirjoittelemaan jo tänään. Viikon päästä palataan sitten taas ruotuun, ja silloin uusia ajatuksia löytyy täältä tuttuun tapaan taas maanantaina.

Out of Africa on elokuva, jota en alun perin aikonut ottaa mukaan blogiini. Mietittyäni sitten asiaa tarkemmin alkoi tuntua siltä, että en ole aivan rehellinen, jos jätän sen pois. Ilmeisesti olen nimittäin katsonut tämän elokuvan niin monta kertaa, että perheemme nuoriso on jo alkanut tulkita television ääressä olevan äidin tarkoittavan sitä, että äiti katselee jälleen kerran Minun Afrikkaani. Jostakin syystä palaan yhä uudelleen tämän elokuvan pariin, ja lienee aika selvittää myös itselleni, mikä siinä minua niin kiehtoo.

Elokuva kertoo kirjailija Karen Blixenin omaelämäkerrallisen tarinan hänen tiestään Tanskasta Afrikkaan ja Keniaan, jossa hän vietti suuren osan elämästään. Maisemat ovat mykistävän kauniita ja upeasti kuvattuja. Jokainen puu, pensas ja ruohonkorsikin tuntuu kuhisevan elämää. Afrikkalaisten tapa elää ja hahmottaa elämää on kiehtovan erilainen, ja monet heistä on kuvattu ylväinä ja salaperäisen etäisiksi jäävinä hahmoina. Musiikki on sydäntäsärkevän kaunista ja soi yllättävissäkin tilanteissa, kuten apinoiden käytellessä gramofonia savannilla. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia: Meryl Streep Karen Blixeninä ja jo monessa tämän blogin elokuvassa tähteillyt Robert Redford hänen rakastettunaan, Denys Finch-Hattonina. Unohtamatta Klaus Maria Brandaueria, joka esittää Karenin aviomiestä paroni Blixeniä, tai Malick Bowensia kenialaisena palvelijana, Farah Adenina, josta tulee Karenin luotettu tukija ja ystävä.

Mutta en usko, että mikään näistä kuitenkaan riittäisi houkuttamaan minua yhä uudelleen ja uudelleen tämän liki kolmituntisen spektaakkelin ääreen. Jotakin muuta sen täytyy olla. Pohtiessani asiaa mieleeni nousi viisi teemaa, jotka koukuttavat minut kerta toisensa jälkeen seuraamaan Karenin tarinaa. Seuraavassa siis teema joka sormelle, oikea täyskäsi.

Ensiksikin, se talo. Iso bungalow-tyylinen rakennus, joka on kuin itsestään kohonnut sitä ympäröivästä rehevästä puutarhasta ja istuu maisemaan kuin olisi aina siellä ollut. Ihmeen hyvin se sopii ympäristöönsä, vaikka onkin eurooppalaiseen tyyliin rakennettu ja sisustettu. Kodin sisustaminen juuri niin kuin itse haluaa on yksi jokaisen naisen haaveista. Jo pienenä tyttönä se alkaa leikkimökeistä ja nukkekodeista, ja joillakin voi Karenin tavoin jonakin päivänä olla kokonainen talo, jonka saa sisustaa ja somistaa. Marjatta Kurenniemen luomat pikkutytöt Onneli ja Anneli, jotka ovat päässeet nyt valkokankaallekin, ovat sinänsä onnekkaita, kun saavat oman talon jo hyvin pieninä. Mutta mikä pettymys: he saavat talonsa täysin valmiiksi sisustettuna. Ei ollenkaan niin kivaa, minun mielestäni. Naisen täytyy saada sisustaa itse! Miten monet sisustussuunnitelmat olenkaan kehitellyt yön pitkinä tunteina, kun uni ei syystä tai toisesta tule. (Saattaa tietysti olla, että uni pakenee juuri siksi, että päässäni kuhisee näitä suunnitelmia….)

Minusta ihanin paikka Karenin talossa on sen koko julkisivun mittainen pylväiden reunustama etukuisti, jolta aukeaa näköala yli taloa ympäröivän vihreän nurmikentän. Kuisti tarjoaa varjoa paahtavalta helteeltä (josta Keniassa ei ole puutetta, plussaa sekin näin meikäläisen näkökulmasta), lepohetkiä mukavissa tuoleissa, keskusteluja ystävien kanssa virvokkeiden äärellä ja kaunista musiikkia kuistille sijoitetusta gramofonista. Toinen lempipaikkani talossa on mukava sohvaryhmä takan äärellä, jonne vetäydytään seurustelemaan iltaisin ja kertomaan tarinoita.

Todellakin, ne tarinat! Siinä toinen koukku. Aikana, jolloin ei ollut televisiota eikä vielä radiotakaan, ainakaan kovin laajassa käytössä, tarinankerronta oli ajanviettämisen aatelia. Ihmisiä, jotka hallitsivat tämän taidon, pidettiin suuressa arvossa. Ja Karen on sellainen. Vaikka olen katsellut elokuvan kymmeniä kertoja ja tiedän siis hyvin, millaisen tarinan Karen vierailleen kertoo, odotan silti aina sitä hetkeä kun hän alkaa kertoa. Denys antaa hänelle tarinan ensimmäisen lauseen, ja sitten…  Se on taianomainen hetki, ja voin kuvitella millaiseen lumouksen ilmapiiriin ihmiset nuotioiden ja tulisijojen äärellä ovat vuosituhansien aikana tulleet vedetyiksi tarinankertojien avattua sanaiset arkkunsa. Harmi, että elokuvassa ei kuulla kuin tarinan alku ja loppu, pitäisi varmaankin lukea se kokonaisuudessaan jostakin Blixenin kirjasta, eiköhän se sieltä löytyisi. Joskus leikittelen ajatuksella, että entäpä jos jollakin katselukerralla Karen alkaisikin kertoa tarinaa eri tavalla… No huh, nyt taidan sukeltaa kyllä vähän liian syvälle elokuvan ja tarinoiden taikapiiriin.

Kolmanneksi Karen on nainen, joka saa mahdottomilta tuntuvia haasteita ja selviää niistä. Pelätessään tukehtuvansa Tanskan pieniin, sovinnaisiin ympyröihin hän matkustaa Keniaan solmiakseen siellä järkiavioliiton ystävänsä paroni Bror von Blixenin kanssa ja perustaakseen yhdessä hänen kanssaan meijerin. Perillä Keniassa Karenille kerrotaan, että meijerisuunnitelmat on haudattu ja että he tulevatkin aloittamaan kahvin viljelemisen. Sen lisäksi että pohjoismaalaiselle pariskunnalle kahvinviljely on täysin outo laji, se on lisäksi todellinen riskibisnes, koska kahvia ei koskaan ole kasvatettu niin ylhäällä kuin missä Blixenin maat sijaitsevat. Pian hääyön jälkeen paroni katoaa viikkokausia kestävälle metsästysretkelle ja Karen jää selviytymään yksin sekä kahvinviljelyprojektista että taloudenhoidon johtamisesta afrikkalaisen palvelusväen tapoihin totutellen. Pakon edessä Karen selviää molemmista. Hän näyttää jopa haluavan lisää haasteita ja niin hän lähtee johtamaan saattuetta, joka kuljettaa vaikeakulkuisen ja vaarallisen maaston läpi tarvikkeita sotaan lähteneille miehille. Kaiken tämän ohessa hän selviää hengissä kohtaamisista muutamien leijonien kanssa. Leijonilla taas ei ole aina aivan yhtä hyvä onni. Ei yhtään hassumpaa paronittaren titteliä kantavalta naiselta.

Neljäs teema, joka elokuvassa elää, on teema kapinallisesta naisesta, joka ei sovi muottiin. Heti maahan tultuaan Karen herättää pahennusta tunkeutuessaan miesten alueelle, klubiin, jossa vain miehet saavat käydä. Kun avioliitto Brorin kanssa osoittautuu mahdottomaksi, Karen jää elämään taloonsa yksin. Hän tarttuu riuskasti työhön käsiksi kahviviljelmillä, herättäen näin kummastusta sekä kikujuheimon ihmisissä, jotka työskentelevät viljelmillä, että toisissa eurooppalaisissa siirtolaisissa. Karen on myös nainen, joka sanoo mitä ajattelee ja joka ei suostu pelaamaan sovinnaisia pelejä, joita yläluokan sivistyneistö harrastaa. Hän on petetty ja hylätty nainen, joka ei luhistu eikä kuihdu, vaan löytää uuden rakkauden. Hän on nainen, joka sinnikkyydellään, aitoudellaan ja suoraselkäisyydellään loppujen lopuksi ansaitsee yhteisönsä arvostuksen ja kunnioituksen. Karenin lähtöpäivänä miehet kutsuvat hänet klubiinsa juodakseen jäähyväismaljan hänen kanssaan. Montaakaan sanaa ei sanota, mutta ele puhuu puolestaan. On siis ainakin yksi nainen, joka on katsottu arvolliseksi astumaan miesten alueelle. Ehkä hän näin raivaa tietä toisillekin.

Viidenneksi ja viimeiseksi minua koskettaa Karenin halu tehdä hyvää ja valmius pistää itsensä likoon asioiden puolesta. Hän haluaa pitää huolta talonsa lähistöllä asuvasta kikujuista ja auttaa parhaansa mukaan niitä kyläläisiä, jotka sairastavat. Karen järjestää myös kylän lapsille koulunkäyntimahdollisuuden. Sekä heimopäällikkö että eurooppalaiset ilmaisevat epäilyksensä suunnitelmaa kohtaan, mutta se ei Karenia pysäytä. Kahviviljelmänsä tuhouduttua, vielä viimeisenä tekonaan ennen lähtöään Afrikasta, hän vetoaa uuteen kuvernööriin, että tämä pitäisi huolta heimon tulevaisuudesta ja varmistaisi sen, että heille annetaan viljelykelpoista maata. Kuvernööri antaa aidon poliitikon tapaan hyvin ympäripyöreän vastauksen, mutta Karen pyytää häntä lupaamaan, että asia hoidettaisiin. Seuraa hiljaisuus, kunnes kuvernöörin vaimo nousee ja sanoo Karenille lujasti: "Minä lupaan sen teille." Vaikuttajanainen saa nähdä, että hänen jättämänsä hyvä perintö siirtyy eteenpäin, seuraavan vaikuttajanaisen käsiin. Elokuvassa tämä kohtaus on kuin sinetti Karen Blixenin Afrikan vuosille. Hän oli nainen, joka etsi oman tiensä ja kohtasi sen varrella monia pettymyksiä ja koettelemuksia. Mutta hän ei kuitenkaan käpertynyt itseensä, vaan halusi toimia yhteisönsä keskellä sen parhaaksi. Hänen tarinansa kiehtoo, koskettaa ja haastaa.

No niin, selvisihän se, miksi olen koukussa ja miksi löydän itseni yhä uudelleen tämän elokuvan äärestä.  Nyt tarvitsee enää saada perheen nuoriso katsomaan se edes yhden kerran elämässään. Ehkä sama kärpänen puraisee heitäkin. Niinpä niin, lapset, "Minun Afrikkani" voi olla myös "Teidän Afrikkanne".

The Talented Mr. Ripley - Lahjakas herra Ripley

139 minuuttia, valmistusvuosi 1999. Ohjaus Anthony Minghella

Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miten tärkeää minulle on, että toiset pitävät minusta? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa edelleen painiskelen, vaikka elänkin blogini esittelytekstissä mainittua "kypsää keski-ikää". Terveeksi voi kuulemma erään määritelmän mukaan sanoa ihmistä, joka kykenee olemaan riittävästi sama henkilö ja oma itsensä riippumatta siitä, kenen seurassa hän on. Kaikesta kyselystäni huolimatta uskon kyllä täyttäväni tämän edellytyksen, mutta samaa ei voi sanoa tämänviikkoisen elokuvan päähenkilöstä, lahjakkaasta herra Ripleystä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä kuin kameleontti väriä.

Ankeassa rotankolossaan asuva, hotellin miestenhuoneessa työskentelevä Tom Ripley (Matt Damon) on elokuvan alkaessa soittamassa pianoa sairastuneen pianistin tilalla ulkoilmakonsertissa. Tilaisuutta varten hän lainannut tämän takkia, jonka rintapielessä komeilee Princetonin yliopiston vaakuna. Konsertin päätyttyä varakas laivanvarustaja Herbert Greenleaf (James Rebhorn) kiittää Tomia soitosta ja, nähdessään hänen takkinsa, kysyy, sattuuko Tom tuntemaan hänen poikaansa Dickietä, joka on myös opiskellut Princetonissa. Tom miettii hetken mitä vastata ja tekee sitten kohtalokkaan päätöksensä. "Mitä Dickielle kuuluu?" kysäisee hän rennosti, kuin vanhan tutun kuulumisia tiedustellen. Tom pukee valepersoonan ylleen huolettomasti ja helposti, vähän kuin vahingossa. Ymmärtämättä, että niin tehdessään hän jää vangiksi valheen verkkoon, joka alkaa kutoutua hänen ympärilleen.

Tykästyttyään Tomin rehdin tuntuiseen (!) olemukseen Greenleaf saa ajatuksen. Suostuisiko Tom lähtemään tapaamaan Dickietä Italiaan, missä tämä vain lorvailee ja tuhlaa elämäänsä? Ehkä Tom voisi takoa poikaan vähän järkeä ja saada hänet palaamaan takaisin kotimaahan. Greenleaf luonnollisesti maksaisi Tomin matkat ja ylläpidon. Viimeistään tässä vaiheessa Tomin odottaisi oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tarjous on hänen kaltaiselleen köyhälle kirkonrotalle aivan liian houkutteleva, ja niin hän suostuu.

Makea elämä Italiassa maistuu todella hyvältä, ja valepersoona alkaa istua yhä paremmin Tomin ylle. Dickie (Jude Law) on komea ja suosittu ja naisiakin tuntuu hänellä riittävän joka sormelle. Ketään Tom Ripleyä Dickie ei opiskeluajoiltaan tosin muista, mutta hän hyväksyy olkapäitään kohauttaen Tomin kertomuksen. Ihailun ja ulkopuolisuuden tunteen sekoitus kalvaa Tomia, kun hän roikkuu joukon hännillä Dickien seurustellessa rikkaiden, huolettomien ystäviensä kanssa.

Aluksi Tomin ihailu imartelee tätä itsekeskeistä, hemmoteltua tyhjäntoimittajaa ja hänelle tuottaa jonkinlaista huvia esitellä Tomille ympäristöä ja elämäänsä. Vähitellen tilanne alkaa kuitenkin käydä Dickien hermoille, Tom kun tuntuu roikkuvan iilimadon tavoin koko ajan hänen ja hänen tyttöystävänsä Margen (Gwyneth Paltrow) kannoilla. Kun Dickie sitten paljastaa päässeensä totuuden jäljille ja tietävänsä, ettei Tom koskaan ole käynyt Princetonia tai tuntenut Dickietä, Tom ehdottaa, että he voisivat joka tapauksessa jatkaa ystävinä - tai ehkä jopa jonakin enemmän kuin vain ystävinä… Vastaukseksi hän saa ivan ja halveksunnnan ryöpyn, joka osuu hänen sisimpäänsä kuin konekiväärituli. Syntyy tappelu, jonka päätteeksi Tom nuijii primitiivisen raivon vallassa Dickien hengiltä.

Hävitettyään ruumiin Tom huomaa tilaisuutensa tulleen: hän astuu kuolleen Dickien tilalle ja alkaa esiintyä hänenä. Piinaava tilanne seuraa toistaan, kun Tom vaihtaa henkilöllisyyttä kuin tavallinen ihminen takkia. Hän on vuoroin Dickie, vuoroin Tom, ja kehittyy siinä koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi. Alun epävarmuus ja hämillisyys häviää, ja pettämisestä tulee hänen toinen luontonsa. Sen, josta tulee uhka hänen paljastumiselleen, hän raivaa tieltään.

Ja kun Tom sitten kuin ihmeen kautta näyttää pääsevän livahtamaan kuin koira veräjästä ja voivan jatkaa elämää omana itsenään, Tom Ripleynä, talous turvattuna loppuelämäkseen, niin mitä tapahtuukaan? Ilmestyy haamu menneisyydestä, rikas amerikkalaistyttö, jonka kanssa hän on heilastellut ja joka pitää häntä Dickie Greenleafinä. Juuri kun Tom uskoi voivansa vihdoin elää ja hengittää vapaasti, huomaa hän jälleen joutuneensa itse virittämäänsä ansaan. Valheiden verkko on taas kiristymässä hänen ympärilleen. "Olen hukassa. Olen eksyksissä. Olen jumissa kellarissani, yksin pimeässä. Olen valehdellut siitä, kuka olen ja missä olen. Kukaan ei ikinä löydä minua." Surullisinta on, että tätä katumusmonologia kuuntelemassa on Tomin elämään tullut uusi ihminen, joka näyttää aidosti pitävän Tomista omana itsenään ja joka on alkanut vapauttaa häntä kellarin pimeydestä. Hänet on nyt raivattava pois, jotta valheet eivät paljastu ja Tom tuhoudu.

Minulle Tom on ennen kaikkea säälittävä ja traaginen hahmo, joka tirkistelee omasta pimeydestään parempiosaisten elämään, nappaa sieltä täältä kuin varkain makupaloja itselleen ja pukeutuu salaa toisten vaatteisiin. Ja kuitenkin hän pysyy koko ajan vain omana, surullisena itsenään. Tämän elokuvan katsominen on oikeastaan täyttä kidutusta, eikä voi olla toivomatta, että Tomilla olisi ollut elämässään joku, joka olisi takonut hänen päähänsä nämä vanhat viisaat neuvot: "Valheella on lyhyet jäljet" ja "Rehellisyys maan perii".  Nyt hän kuuntelee vain omaa totuuttaan, jonka mukaan "It´s better to be a fake somebody than a real nobody." Hän uskoo siis, että on parempi olla väärennös jostakusta, jolla on merkitystä, kuin olla oma itsensä, jos on itse täysi nolla.

Entä me? Mitä me teemme, kun koemme itsemme tavalla tai toisella muita huonommiksi ja sen tähden ulkopuolisiksi? Joskus löydämme sisältämme tervettä voimaa, jonka avulla pystymme olemaan oma itsemme ja säilyttämään yhteyden toisiin tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se joskus sattuukin. Joskus taas vetäydymme ja nuolemme haavojamme yksin ja vältämme tilanteita, joissa huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteemme aktivoituvat. Ja, jos olemme rehellisiä, toisinaan olemme kuin Tom Ripley, joka yrittää muuttua joksikin toiseksi tullakseen hyväksytyksi ja voidakseen kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut.

Vaikka en milloinkaan tekisi samoja valintoja kuin lahjakas herra Ripley, mietteliääksi tämä elokuva joka tapauksessa minut saa. Miksi on niin vaikea uskoa omaan arvoonsa ja ainutlaatuisuuteensa ja siihen, että on tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin on? Minunkin, joka olen paasannut siitä kerta toisensa jälkeen, puhunut lumihiutaleiden ja hiekanjyvien yksilöllisyydestä ja kauneudesta ja siitä, miten ne ovat kaikki ainutkertaisia ja erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita ja kauniita jokainen. Saarnannut siitä, miten jokainen ihminen on arvokas ja suuri ihme. Sillä näinhän Raamattu meille vakuuttaa, ja uskon, että se on totta. Mutta vaikka uskon sen päässäni, ehkä en kuitenkaan usko sydämessäni.

"It´s better to be a fake somebody than a real nobody", sanoi Tom Ripley. "Totuus tekee teidät vapaiksi", sanoo puolestaan Jeesus. Kumpaakohan kannattaisi uskoa? Totuus voi kyllä joskus tehdä todella kipeää, mutta eiköhän vapaus ole sen riskin arvoista? Vapaus olla oma itsensä, päästä vapaaksi valeminän verkosta, jonka joko toiset tai me itse olemme päällemme kutoneet. Ties millaisiin korkeuksiin pystymmekään lentämään, kun tuon verkon siteet on katkaistu?

The Full Monty - Housut pois

91 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Peter Cattaneo

Ensi lauantaina vietetään naistenpäivää, ja sen kunniaksi rävähtää blogiini The Full Monty - Housut pois.  Siitä asti kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, olen ajatellut, että tämä pitäisi jokaisen naisen nähdä. Eikä vain nähdä, vaan katsoa sydämellään. Joskus me naiset nimittäin kuvittelemme, että vain me olemme heikkoja ja haavoittuvia ja tarvitsemme ymmärrystä ja tukea. Miehet taas ovat vahvoja, ja heitä hallitsee järki ja tahto. Jos heillä ylipäätään on tunteita, eivät he niitä ainakaan näytä.

Eivätkö? Mitä sitten pitäisi ajatella olympialaisten pronssiottelusta, joka oli samalla myös Teemu Selänteen viimeinen peli Suomen maajoukkuepaidassa? Voi sitä halausten ja kyynelten määrää, joka pelin jälkeen saatiin nähdä! Raavaat miehet kaulailivat ja kyynelehtivät häpeilemättä, ja sitä oli ihanaa katsella. Pelaajia haastatellut Kaj Kunnaskin syöksyi tilaisuuden tullen mukaan menoon: "Määkin itken, Teemu!" Ja niin hän myös teki.

Tavallisen arjen keskellä voi miehen kuitenkin olla vaikea tunnistaa tunteitaan ja paljastaa epäilyksiä ja pelkoja, joita hänen sisällään liikkuu. Sillä miestenkin sisimmässä niitä on, he eivät vain paljon puhu niistä. Edes toisilleen, saati sitten meille naisille. The Full Monty riisuu kyllä muutamalta mieheltä housutkin, mutta elämykseksi tämän leffan tekee se, että se riisuu heiltä väärän vahvuuden ja yksin pärjäämisen naamarit ja antaa meidän kurkistaa hetken miehen sisimpään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Sheffieldiin, Pohjois-Englannin terästeollisuuden entiseen keskukseen, jonka tehtaissa toiminta on lopetettu. Irtisanotut työntekijät maleksivat kaupungilla, antavat ulkonäköpisteitä ohi kulkeville naisille ja käyvät täyttelemässä kaavakkeita työnvälitystoimistossa. Joukon epävirallisena johtajana touhuaa Gaz (Robert Carlyle), joka ei ole menettänyt ainoastaan työtään vaan myös vaimonsa ja poikansa. Heillä on nyt uusi hieno koti miehen luona, jolla on työpaikka, yksi miehisen itsetunnon tärkeimmistä ainesosista. Gazista tuntuu siltä, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ole enää oikeutta olla edes isä pojalleen.

Myös Gazin ystävän Daven (Mark Addy) itsetuntoa työttömyys on horjuttanut pahasti, ja hän tarkkailee sairaalloisesti vatsanseutuunsa kasvanutta kumparetta. Miten vaimo voi ikinä rakastaa epäonnistujaa, joka on kaiken lisäksi vielä ruma ja ylipainoinen? Gerald (Tom Wilkinson) on tehtaan valkokaulusväkeä ja haluaisi välttää näyttäytymistä duunareitten joukossa, mutta sama työnvälitystoimiston luukku odottaa häntä kuin toisiakin. Kotona vaimo visertelee edelleen tyytyväisenä, sillä hänelle ei työpaikan menetyksestä ole kerrottu. Eikä kerrotakaan, mikäli se Geraldista riippuu. Totuuden paljastaminen tuntuisi liian suurelta häpeältä. Niinpä vaimo vinguttaa visaa entiseen tahtiin, ja Geraldin verenpaine jatkaa nousuaan.

Gazille työttömäksi jääminen on iso ongelma myös siksi, että voidakseen säilyttää oikeuden yhteishuoltajuuteen hänen pitäisi pystyä maksamaan poikansa elatusmaksut, jotka ovat jääneet maksamatta jo pitkältä ajalta. Gaz voi olla vailla työtä, mutta hän ei suinkaan ole vailla aloitekykyä, ideoita ja unelmia. Hän tarvitsee rahaa, ja nyt on vain keksittävä, mistä sitä voisi nopeasti saada. Hän saa loistoidean, jolla voisi parhaimmillaan ansaita tuhansia puntia todella helpolla. Pitää vain koota ryhmä miehiä esiintymään yhtenä iltana Chippendalesien tapaan paikallisessa pubissa, määrätä sopiva pääsymaksu, levittää sanaa ympäristön naisille, ja rahat ovat kasassa. Ryhmä koostuisi tietenkin työttömistä terästehtaalaisista, joille raha kelpaisi, ja varsinkin näin helpolla tuleva raha.

Niinpä suljetun tehtaan tiloissa järjestetään koetanssisessio, ja Gaz saa kuin saakin koottua ryhmän miehiä harjoittelemaan koreografioita. Hän on jopa onnistunut saamaan Geraldinkin mukaan, valmentamaan ryhmää, tämä kun on joukosta ainoa, joka on ottanut tanssitunteja. Ajatus vaatteiden riisumisesta hirvittää miehiä, varsinkin sen jälkeen kun Gaz on rehvastellut hanketta epäileville naisille, että hänen ryhmänsä riisuu kaiken pois. Mutta se kuuluu kauppaan, ja mukisematta sitäkin sitten harjoitellaan.

Yksi elokuvan herkullisimmista ja samalla koskettavimmista kohtauksista on tilanne työnvälitystoimistossa, jossa miehet jonottavat. Radiossa lähtee soimaan Hot Stuff, ja jonossa alkaa tapahtua. Tuttu musiikki käynnistää uutterasti harjoitellun koreografian, ja kehot alkavat automaattisesti liikkua musiikin tahdissa, ilman että miehet tuntuvan edes huomaavan, mitä heidän olkapäänsä ja lantionsa tekevät. Viereisessä jonossa myhäilevä Gaz voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Yhteinen tavoite ja sen eteen ponnisteleminen on hitsannut joukon hyvin erilaisia miehiä yhteen. On syntynyt se kuuluisa joukkuehenki, joka toi Suomen Leijonalaumallekin pronssimitalin. Ja vaikka Gaz itse on viime hetkellä menettää sekä uskon asiaansa että rohkeutensa, hänen joukkueensa on jo niin täynnä näkyä ja niin voimaantunut, että mikään ei enää pysäytä heitä.

Tempauksen hyvä anti ei kuitenkaan jää pelkästään taloudelliseksi, ja erityisesti tämän saa kokea Dave. Hänen ja Jeanin (Lesley Sharp) avioliitto kituu, koska Daven itsetunto miehenä on pakkasen puolella. Jean rakastaa miestään juuri tuollaisena, ylipainosta ja työttömyydestä huolimatta, ja yrittää vakuuttaa sitä Davelle. Ennen kuin Dave pystyy uskomaan vaimonsa sanat, hän tarvitsee kuitenkin jotakin, jonka avulla hän voi jälleen tuntea itsensä vahvaksi ja rohkeaksi. Ja juuri tätä tarjoaa Gazin luotsaama tanssiryhmä. Viime hetkeen asti Davesta tuntuu mahdottomalta mennä mukaan, koska hän on mielestään niin vastenmielisen ja epämiehekkään näköinen. Mutta jälleen kerran omien rajojen ylittäminen ja pelon voittaminen saa ihmeitä aikaan. Dave tanssii ja strippaa ja saa uskon omaan miehuuteensa takaisin.

The Full Monty on hulvattoman hauska elokuva, joka käsittelee kipeitä ja vaiettuja asioita. Vitsailun ja rehvakkaiden puheiden takana miesten sisimmässä kytee aito pelko siitä, että he ovat riittämättömiä ja tarpeettomia. "Jonkin vuoden päästä miehiä ei enää ole olemassa. Paitsi jossain eläintarhassa. Meitä enää tarvita, vai mitä? Olemme romua", pohtivat he synkästi. Vastaiskuna tällaisille mietteille haluaisin herättää meidät naiset taas kerran huomaamaan, kuinka onnekkaita olemmekaan, jos elämäämme on annettu hyviä miehiä. Aviopuolisoita, isiä, veljiä, poikia, ystäviä, poikaystäviä….Yksi monista arvokkaista asioista, joita he meidän elämäämme tuovat, on se, että tukevasti jalat maassa pysyvä mies pitää myös meidät naiset maan pinnalla, silloin kun kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset, pelot ja epäilykset lähtevät viemään meitä aivan outoihin sfääreihin ja mielenmaisemiin. Parhaimmillaan syntyy tilanne, jossa molemmat voittavat: me naiset voimme tunteittemme ja niiden ilmaisemisen kautta avata myös miehille mahdollisuuden päästä kosketuksiin omien tunteittensa kanssa; ja miehet pitävät meistä kiinni, etteivät tunteet vie meitä mennessään.

Mitäpä jos tänä naistenpäivänä me naiset antaisimmekin lahjan elämämme miehille? Voisimme antaa heille lahjaksi hyviä sanoja ja kertoa heille, mitä he meille merkitsevät. Joskus hyvien asioiden huomaaminen läheisessä ihmisessä voi olla yllättävän vaikeaa, ja kun sellaisia sitten löytää, ne saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Turha tällaista on sanoa, ajattelemme helposti. Kyllä hän tämän nyt muutenkin tietää. Ehkä tietääkin, mutta ehkä hän kaipaa silti kuulla sen meidän sanomanamme, jälleen kerran, tai ehkä pitkästä aikaa. Meillä naisilla on valta rakentaa ja vahvistaa hyvillä sanoillamme kaikkea hyvää ja todellista, myös elämämme miehissä. Käytetään sitä. Mitä kylvät, sitä niität, sanoo vanha viisaus. Kuka tietää, ehkä viimeistään seuraavana naistenpäivänä saamme niittää sanojemme hyvää satoa.

Dead Poets Society - Kuolleiden runoilijoiden seura

123 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Peter Weir

Onko sinulla joskus ollut opettaja, joka erityisellä tavalla innoitti ja rohkaisi sinua ja oli sinulle esikuvana? Silloin olet todella onnekas ja saanut elämääsi vahvemmat eväät kuin moni muu.

Dead Poets Society -elokuvan alussa Welton Academyssa, arvostetussa poikien sisäoppilaitoksessa, on jälleen alkamassa uusi lukuvuosi. Tradition, Honor, Discipline ja Excellence - Perinne, Kunnia, Kuri ja Erinomaisuus - ovat koulun arvot, joita syyskauden avajaiskulkueessa juhlallisesti kannetaan viitoittamaan tietä uuteen opiskeluvuoteen ja menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Nämä arvot ja tiedon valo, jonka leviämistä koulun perinteessä kuvataan kynttilästä toiseen tarttuvalla liekillä, tulevat johtamaan suuren osan oppilaista jatkamaan opintojaan maan arvostetuimmissa yliopistoissa. He ovat tulevia lääkäreitä, lakimiehiä ja pankkiireita.

Tai opettajia, kuten John Keating (Robin Williams), opettajakunnan uusi jäsen, joka on aikanaan myös valmistunut "Helltonista", niin kuin koulun oppilaat opinahjoaan leikkimielisesti nimittävät. Lukukauden edetessä tullaan huomaamaan, että Keatingin opetusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin virkaveljiensä eivätkä oikein tunnu sopivan koulun ajatus- ja arvomaailmaan. Keating haluaa oppilaidensa ymmärtävän, että pelkästään koulun sinänsä kunnioitettavat arvot tai tiedon valo eivät riitä tekemään elämästä mielekästä ja elämisen arvoista. Elämä on elämää vasta kun sitä eletään intohimoisesti, jokainen aidosti omana itsenään. Näin julistaessaan Keating ui vastavirtaan, ja kuten arvata saattaa, hänen uransa tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa ei tule olemaan kovinkaan pitkä. Mutta viimeistään elokuvan vaikuttavasta loppukohtauksesta voi päätellä, että tuona lyhyenä aikanakin hän onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen oppilaisiinsa.

Keating näyttää itse esimerkkiä intohimoisesta elämästä. Hän rakastaa opettamista ja tekee sitä koko sydämellään. Hän ei arkaile ottaa paikkaansa oppilaidensa esikuvana ja valmentajana, ja virallisen Mr Keatingin sijasta hän rohkaiseekin oppilaitaan kutsumaan häntä "kapteenikseen". Heti ensimmäisellä oppitunnilla kapteeni yllättää luokkansa johdattamalla heidät ulos luokkahuoneesta katsomaan koulun aulassa olevia entisten oppilaiden valokuvia. Poikia, joilla kerran oli elämä edessään ja joista jokainen nyt on lannoitteena maassa. Carpe diem, tuntuvat kuvien pojat kehottavan. "Carpe diem! Teillä on vain tämä hetki, tarttukaa siihen. Tehkää elämästänne ainutlaatuinen!" kuiskaa Keating aavemaisesti oppilaidensa selän takana. Pojat alkavat aavistella, että tästä kouluvuodesta on tulossa ikimuistoinen.

Varsinaisena oppiaineenaan Keating opettaa kirjallisuutta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi opettaja käskee heitä repimään oppikirjoistaan runouden ymmärtämiseen ohjeistavan johdannon, jonka arvovaltaa on koulussa pidetty milteipä Raamattuun verrattavana, pojat alkavat ounastella, että he ovat astumassa täysin uuteen ja erilaiseen maailmaan. Tälle opettajalle runous ei olekaan sääntöjä eikä teoriaa, vaan intohimoa, jotakin, jonka ansiosta ja jota varten me elämme. "Mikä on teidän osuutenne elämän suuressa näytelmässä?" haastaa Keating poikia miettimään.

Luokan oppilaista elokuva keskittyy kuvaamaan huonetoveruksia Todd Andersonia (Ethan Hawk) ja Neil Perryä (Robert Sean Leonard ). Toddin vanhemmat eivät pysty tai halua nähdä poikaa omana itsenään, vaan odottavat hänestä isoveljensä toisintoa, joka on ollut koulun huippuoppilas. Todd viihtyykin parhaiten näkymättömänä ja kuulumattomana, olotilassa, joka on hänelle tuttu ja turvallinen, koska hän ei ole koskaan saanut näkyä ja kuulua omana itsenään. Neil taas on elämäniloinen ja lämminsydäminen, suosittu poika, joka ei arastele näkyä ja kuulua ja innostua asioista. Tarkkanäköisenä ja empaattisena hän tuntuu ymmärtävän Toddin tilannetta paremmin kuin Todd itse. Siksi Neil ei jätäkään huonetoveriaan rauhaan, vaan lempeästi ja peräänantamattomasti haastaa tätä ja pakottaa toisen tulemaan näkyväksi.

Neil herättää henkiin myös Keatingin opiskeluaikoinaan johtaman Kuolleiden runoilijoiden seuran, salaiset öiset kokoontumiset koulun alueen ulkopuolella runojen parissa, intohimoista elämää etsien ja maistellen. Etsintä tuottaa tulosta, ja Neil alkaa tehdä löytöjä. Kuultuaan mahdollisuudesta päästä mukaan opiskelijateatteriin hän ilmoittautuu koe-esiintymiseen. Hänet hyväksytään mukaan, ja hän saa yhden näytelmän päärooleista. Neil tuntee nyt löytäneensä sen, mille hänen sydämensä palaa. Hänen kipinänsä lentää korkealle, hän hehkuu ja loistaa näytellessään. Mutta hehku kestää vain hetken, sammuakseen sitten lopullisesti. Isä (Kurtwood Smith) on suunnitellut Neilille lääkärin uraa, ja hänen mielestään poika on jo tuhlannut riittävästi aikaansa kaikenlaisiin turhuuksiin. Neil on alistunut isänsä määräykseen lopettaa koulun vuosikirjan toimittaminen, mutta hän yrittää toiveikkaana saada siunauksen teatteriharrastukselleen. Neilistä tuntuu, että hän ei voi luopua näyttelemisestä löydettyään nyt jotakin, jonka todella tuntee omakseen. Isänkin on pakko myöntyä, kun hän näkee, kuinka innoissaan Neil on, uskottelee poika itselleen.

Mutta toisin käy. Mr Perryllä ei ole Billy Elliotin isän sydäntä eikä viisautta, ja tragedian alkusoiton ensimmäiset sävelet alkavat soida, kun hän jyrkästi kieltää pojaltaan teatteriharrastuksen. Kun Neil sitten uhmaa hänen tahtoaan, isä ilmoittaa, että on päättänyt lähettää hänet sotaoppilaitokseen ja sieltä Harvardiin opiskelemaan lääkäriksi. Isä ei ymmärrä, miksi Neil kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka vain haluavat estää häntä tuhoamasta elämäänsä. On sydäntäsärkevää katsella, miten Neil sammuu isänsä katseen ja sanojen alla. Poika kuolee samassa hetkessä, kun hänen toivonsa kuolee. Hänen nuorelle, intohimoiselle mielelleen alistuminen isän vaatimaan uraan merkitsisi hidasta kuolemaa. Hän valitsee kuolla mieluummin nopeasti kuin riutua hitaasti elämän valuessa hänestä ulos ympäristössä ja ammatissa, joka sotii kaikkea sitä vastaan mitä hän ytimeltään tuntee olevansa. Sisimmässään Neil on oikeastaan jo kuollut riistäessään hengen ruumiistaan.

En tiedä, kenen kohtaloa eniten surisin. Neilinkö, jonka elämä jää traagisesti kesken tai oikeastaan kokonaan elämättä? Isänkö, joka on oman ehdottomuutensa vanki ja jonka sydän on niin tiukoissa kahleissa, että se ei pysty eläytymään millään tavalla toisen ihmisen tunteisiin ja tilanteeseen? Vai äidinkö (Carla Belver), joka kärsii poikansa kanssa ja haluaisi tukea häntä, mutta on miehensä nujertamana tahdoton ja voimaton nousemaan puolustamaan Neiliä? Tämän naisen elämä tuntuu sammuneen jo kauan sitten, vain kuoren jatkaessa koneellista toimintaansa. Omat synkät mietteensä käy läpi myös John Keating pohtiessaan, tekikö hän oikein neuvoessaan Neiliä lakkaamaan esittämästä kuuliaista poikaa. Oliko oikein rohkaista häntä seuraamaan unelmaansa ja kertomaan avoimesti isälleen, mitä hän haluaa tehdä ja mille hänen sydämensä palaa?

Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan meneillään, ja kohta ovat vuorossa oppilaitoksiin hakeminen ja pääsykokeet. Tuhannet nuoret etsivät taas itseään ja paikkaansa elämässä. Pohtiessamme ja usein murehtiessammekin lastemme elämää ja tulevaisuutta meidän vanhempien on hyvä muistaa, että heidän pitää itse saada löytää oma tiensä. Joskus se löytyy sellaisten yritysten ja erehdysten kautta, joilta me kiihkeästi haluaisimme oman nuoremme varjella. Mutta heidän on saatava tehdä löytönsä itse. Toki saamme ja meidän pitääkin tukea ja rohkaista nuoriamme ja kysyttäessä kertoa oma näkemyksemme. Mutta emme saa painostaa heitä tai yrittää istuttaa heidän mieleensä omia unelmiamme ja ajatuksiamme.

Luonto tuntuu olevan tässäkin asiassa viisaampi kuin me. Ajatellaanpa vaikka perhosen kehitystä toukasta kotelovaiheen kautta perhoseksi. Kunkin kotelon sisältä tulee juuri sellainen perhonen kuin sieltä on tarkoitettukin tulevaksi. Lajia ei voi muuttaa  - ellei ehkä nykytieteen keinoin pystytä jollakin ilkeällä sädetyksellä tai ruiskeella muovaamaan geeniperimää, mutta tämä ei alun perin ole ollut mahdollista eikä tarkoitus. Samalla tavalla mekään emme vanhempina voi vaikuttaa siihen, millainen kukin lapsistamme persoonaltaan, temperamentiltaan ja ydinominaisuuksiltaan on. Hänet on hyväksyttävä ja häntä on rakastettava juuri sellaisena kuin hän on. Emme voi myöskään kiirehtiä lastemme kehitystä. Jokainen kypsyy omassa tahdissaan, ja se voi viedä paljonkin aikaa. Meidän on vain jaksettava odottaa, että nuori kuoriutuu esiin, kun hän on siihen valmis. Jos perhosen kotelo avataan ulkoa päin eikä perhosen anneta itse ponnistella esiin, se kuolee. Tullakseen elinkelpoiseksi ja selvitäkseen elämässä sen on saatava itse puskea itsensä ulos kuorestaan. Vaikka tarkoituksemme olisikin hyvä ja haluaisimme vain auttaa, meidän on siis maltettava pitää näppimme erossa. Niin riipaisevalta kuin märän, rumannäköisen perhosen esiin ponnistelu näyttääkin, sen täytyy antaa tapahtua, jos halutaan että perhonen pääsee kohoamaan siivilleen ja lentämään.

Ei ole helppoa olla isä tai äiti. Varsinkaan, jos oma kotelosta kuoriutuminen ei ole saanut tapahtua niin kuin sen olisi pitänyt tai on jäänyt jopa täysin kesken. Mutta mahtavan turvan antaa se, että elämät, niin omamme kuin lastemmekin, on luovutettu isompiin, viisaampiin käsiin. On turvallista tietää, että kaikkea elämässämme tapahtuvaa, epäonnistumisiamme ja tappioitammekin, Jumala voi käyttää hyviin tarkoituksiinsa ja meidän rakennukseksemme. Jumalalle luovutettu elämän haaksirikkokin voi hänen käsissään muuttua pelastusveneeksi, johon hän nostaa meidät turvaan, tähystelemään uutta suuntaa yhdessä kaikkein parhaimman Kapteenin kanssa.

Billy Elliot

105 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Stephen Daldry

Joskus voi nähdä kukan kasvavan asfaltilla tai betonipinnassa. Samankaltaiselta ihmeeltä vaikuttaa Billy Elliot (Jamie Bell), Pohjois-Englannin ankeiden kaivosseutujen kasvatti, joka alkaa kukoistaa ja erottua ympäristöstään kuin keskelle jalkakäytävää ilmestynyt voikukka. Vaikka Billyn perheessä on ollut ja on parhaillaankin vastoinkäymisiä enemmän kuin yhden perheen tarpeiksi, mikään ei voi estää elämän voimaa virtaamasta pojassa ja puhkeamasta esiin.

Jatkaen isiensä kunniakkaita perinteitä kaivosyhteisön pojat käyvät uutterasti jokaviikkoisissa nyrkkeilyharjoituksissa. Billy on mukana enemmän isänsä mieliksi kuin omasta halustaan ja tuottaa valmentajalle harmaita hiuksia välttelemällä viimeiseen asti vastustajan kimppuun käymistä ja iskujen antamista. Poika pikemminkin tanssii kehässä kuin taistelee. Samassa rakennuksessa pidetään myös tyttöjen balettitunteja, ja yhä useammin Billy löytää itsensä haikailemasta siltä suunnalta. Mrs Wilkinson (Julie Walters), joka ohjaa oppilaitaan alistuneen sitkeästi elättelemättä turhia toiveita piilevien lahjakkuuksien löytymisestä, komentaa hänet mukaan rivistöön, ja niin alkavat Billyn seikkailut baletin maailmassa. Tanssi tempaa pojan vähitellen kokonaan mukaansa, ja opettajan rohkaisemana seikkailu jatkuu Kuninkaallisessa balettikoulussa Lontoossa ja vie Billyn lopulta ammattitanssijaksi isolle näyttämölle.

Minulla on ystävä, joka on kertonut, että hän tietää, miltä Billystä tuntuu. Kun on kuin sisällä virtaisi sähköä, ja sen voimaa on pakko totella. Liike ja tanssi on jotakin, joka virtaa hänessä ja vaatii joskus vastustamattomasti saada puhjeta ilmoille. Se tuntuu varmasti upealta! Toisin kuin ystävälleni, tanssi ei minulle ole mitenkään luontainen kanava ilmaista itseäni. Kaikkea muuta, olen täysi pökkelö. Jos joskus tekisikin mieli liikehtiä, en tunne pystyväni siihen, jokin vain kertakaikkiaan sitoo käteni ja jalkani. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - yksi voimakkaimpia kokemuksia aikuisessa elämässäni on ollut tilanne, jossa oli pakko tanssia. Eikä mitään humppaa eikä valssia eikä muutakaan paritanssia, vaan piti liikkua vapaasti sen mukaan kuin oma sisin ja tunne ja musiikki ohjasi. Minun sisimpäni ohjasi minua ainoastaan etsimään lähintä ovea, mistä pääsisi ulos mahdollisimman nopeasti. Hirvitti ihan hirveästi ja viimeiseen asti halusi vain livahtaa pois paikalta. Mutta kun sitten murtautui läpi mahdottomuuden muurin ja uskaltautui liikkumaan, kuinka mahtavalta se tuntuikaan! Millainen vapautuminen, millainen rohkaistuminen, kuin olisi hetkeksi oikeasti noussut siivilleen.

Tanssi ei kuitenkaan ole jotakin, joka luontevasti eläisi minussa, ja tuossakin tilanteessa puin sen vain hetkeksi päälleni kuin lenkkivaatteet käväistäkseni lenkillä. Billyn vallanneesta tanssihurmiosta minulla on siis vain kalpea aavistus. Sen sijaan tässä elokuvassa minua koskettaa erityisesti perheen isä, Jackie Elliot (Gary Lewis). Kuvitelkaa miestä, joka on sisäisessä pimeydessä menetettyään hiljattain vaimonsa. Miestä, joka on konkreettisessa pimeydessä suuren osan vuorokaudesta, koska tekee raskasta työtä pimeässä kaivoskuilussa. Miestä, jonka tulevaisuus näyttää pimeältä ja synkältä, koska tuo työ, joka sukupolvien ajan on ollut alueen perheiden päätoimeentulolähde, on nyt vaarassa loppua. Eletään 1980-luvun Englannissa, jossa Margaret Thatcher pääministerinä vaatii kannattamattomien kaivosten lakkauttamista. Vastaiskuna tälle kaivosmiehet ovat ryhtyneet lakkoon, ja perheiden talous on uskomattoman tiukilla. Mutta lakkorikkuriksi ryhtyminen olisi niin suuri häpeä, että siihen ei kukaan hevin ryhdy.

Menetyksen kivun keskellä, taloudellisen romahduksen uhan alla Jackie Elliot yrittää selviytyä vastuustaan isänä ja perheen päänä, kasvattaa nuoremman poikansa ja pitää vanhemman poikansa Tonyn (Jamie Draven) aisoissa, kun tämän tunteet kuohuvat lakkorikkureita kohtaan. Kaiken tämän lisäksi paljastuu vielä se, että Billy ei käykään nyrkkeilyharjoituksissa, niin kuin jokainen kunnon mies kaivosseudulla on aina tehnyt, vaan on mukana tanssitunneilla. Jackie on tyrmistynyt. Onko hänen poikansa naismainen  - sillä mitä muuta tanssiminen on kuin naisten touhua? Miten poika tulee ikinä pärjäämään tällä karulla seudulla, jossa miesten on oltava miehiä?

Ja toisaalta isän katseessa voi nähdä kivunsekaista iloa, kun hän katsoo poikaansa, joka niin voimakkaasti tuo hänen mieleensä pojan äidin. Naisen, joka rakasti musiikkia ja kannusti poikiaankin soittamaan pianoa. Naisen, joka toi kuin tuulahduksen jostakin toisesta maailmasta hiilenpölyisen elämän keskelle. Sama herkkyys ja kaipaus kauneuteen on nyt Billyssä, ja isä näkee sen. Voi vain kuvitella, millaisin tuntein hän jouluna hakkaa pianon polttopuiksi, kun perheellä ei enää ole hiiliä takassa poltettavaksi. On ensimmäinen joulu perheen äidin kuoleman jälkeen. Äitiä ei ole enää, ja nyt ei ole enää pianoakaan, joka sentään muistutti äidistä. Vaikka Billy ei tunnukaan sopivan ympäristöönsä, isä ei voi olla iloitsematta siitä, että kaiken synkkyyden ja kuoleman varjonkin keskeltä elämä näyttää kuitenkin nousevan esiin, eikä sitä pysty mitenkään tukahduttamaan. Isä kyllä yritti sitä aikansa, yritti saada poikansa pysymään tutuissa, turvallisissa uomissa, mutta turhaan. Ehkä Billyllä voisi olla mahdollisuus rakentaa elämänsä eri tavalla. Ehkä hänen ei tarvitsisi jäädä kaivosseudun ankeuteen ja hukata elämäänsä kaivoskuiluun.

Ja niin isä luovuttaa Billyn pois, antaa hänen lähteä kauas kotoa opiskelemaan. Hän joutuu luopumaan jälleen yhdestä rakkaastaan, ja vielä tästä pojasta, joka niin paljon muistuttaa äitiään. Mutta isä on tehnyt päätöksensä. Hän on jopa valmis nielemään katkeran kalkin saadakseen kokoon matkarahat, jotta Billy pääsisi balettikoulun pääsykokeisiin. Ja niin hän astuu bussiin, joka vie lakkorikkurit työhön kaivokselle. Bussista noustuaan Jackie luhistuu. Hän ei pysty siihen, hän ei voi pettää tovereitaan eikä toimia vastoin sitä, minkä kokee oikeaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan hän haluaa kiihkeästi pelastaa poikansa joutumasta tähän samaan kurimukseen, hän haluaa avata pojalle mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?

Raskain mielin Jackie vie lopulta vaimonsa korut panttilainaamoon ja saa näin koottua rahat Lontoon matkaan. Vaikka äiti ei enää ole mukana perheen elämässä, hänkin pääsee näin tavallaan edelleen osallistumaan ja auttamaan Billyä kulkemaan kohti unelmansa täyttymystä. Elokuvan lopussa nähtävä kohtaus, jossa aikuinen Billy esiintyy Joutsenlampi-baletin uudessa sovituksessa, sen pääosassa isolla näyttämöllä Lontoossa, korvaa isälle varmasti kaikki ne uhraukset, joita hän on joutunut tekemään. Oikeastaan Billyn tanssista ei nähdä kuin ensimmäinen hyppy, kun hän loikkaa näyttämölle. Mutta millainen loikka se onkaan! Siinä kiteytyvät kaikki menneiden vuosien vaikeudet ja kivut, pettymykset ja uhraukset; siinä näkyy se rohkaisu ja kannustus, jota hän on saanut, ja se lahjakkuus, palo ja peräänantamattomuus, joka hänessä itsessään on. Se on kuin loikka kaikkien esteiden yli, toisenlaiseen elämään. Se oli kuin olikin mahdollista! Isä ja isoveli - ja ehkä äitikin, jostakin sieltä toiselta puolelta - saavat nyt todistaa tätä ihmettä ja hämmästellä sitä, että he ovat oman kipunsa kautta voineet olla mukana synnyttämässä sitä. Isän kasvot tuossa hetkessä ovat näkemisen arvoiset, ja jotakin samankaltaista näkyy varmasti jokaisen vanhemman kasvoilta, kun katselemme lastemme ponnistelun ja työn hedelmiä, oli sitten kyse päiväkodin joulukuvaelmasta, junioreiden jalkapallo-ottelusta tai musiikkiopiston oppilaskonsertista.

Billyn loikka sai minut miettimään niitä monilla erilaisilla estradeilla nähtäviä suorituksia, joita me katsomoissa ja kotisohviltamme katselemme ja arvostelemme. Mitä kaikkea niihin mahtaakaan sisältyä? Urheilijoiden hypyt ja loikat tuovat heille joskus mitaleja, mutta aika usein kuitenkaan eivät. Ja ne, joiden loikat eivät vie heitä mitalisijoille, eivät meitä juurikaan kiinnosta. Ihmisten suorituksiin sisältyy kuitenkin niin paljon enemmän kuin se muutaman sekunnin väläys, jonka heidän hyppynsä tai loikkansa meidän silmissämme kestävät. Ne sisältävät kokonaisen siihen asti eletyn elämän. Eikä vain areenalla olevan ihmisen elämän, vaan myös niiden elämät, jotka ovat uskoneet heihin, kannustaneet heitä ja tehneet omia uhrauksiaan.

Mitalit jaetaan vain harvoille, mutta jokaisen ihmisen elämä on kaiken kunnioituksemme arvoinen ja ansaitsisi tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Tämän elämän aikana niin ei aina käy. Mutta uskon, että viimeistään se tapahtuu silloin, kun - ainakin toivottavasti - saamme kuulla sanat "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!"

As Good as It Gets - Elämä on ihanaa

133 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus James L. Brooks

"Mitään sellaista ei olekaan kuin ´normaali poikaystävä´ ", valistaa elämää nähnyt äiti tytärtään As Good as It Gets - elokuvan loppuhuipentumaa lähestyttäessä. Sellaiseksi ei todellakaan voi kuvailla ainakaan elokuvan päähenkilöä, Melvin Udallia (Jack Nicholson), pakkoneurooseista ja ilmeisesti myös jonkinasteisesta Aspergerin oireyhtymästä kärsivää kirjailijaa, joka on linnoittautunut huoneistoonsa New Yorkissa. Kun innokas naispuolinen ihailija haluaa tietää, miten Melvin osaa kirjoissaan kuvata naisia niin hyvin, hän antaa vastauksen, johon itse Aristoteleskin olisi tyytyväinen: "Ajattelen miehiä ja sitten poistan järjen ja vastuullisuuden." Tässä siis kerrankin elokuva, jonka sankariin ei ole pienintäkään vaaraa ihastua.

Melvin Udall ei ole unelmien poikamies, mutta hän on suosittu ja tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa - uskokaa tai älkää - rakkaudesta. Sormet hivelevät näppäimistöä ja katse suuntautuu haaveilevasti kaukaisuuteen, kun hän miettii, miten kuvailisi tuota tunnetta: "Lopultakin hän tiesi, mitä rakkaus oli. Rakkaus oli….rakkaus oli…." Oikea sana löytyy, mutta vaikka Melvin voitonriemuisesti napauttaa viimeisen pisteen kuudenteenkymmenenteentoiseen romaaniinsa, mies ei oikeasti tiedä rakkaudesta mitään.

Mutta muutos on kirjaimellisesti jo oven takana, sillä rakkaus koputtaa ovelle naapurin hahmossa. Naapuri on Simon Bishop (Greg Kinnear), pehmeäpiirteinen, lempeä-ääninen, homoseksuaalisesti suuntautunut taiteilija, joka todella rakastaa pientä koiraansa Verdelliä ja johon Melvin suhtautuu, jos mahdollista, vielä epäluuloisemmin kuin muihin naapureihinsa. Rakkaus ei ole pelkkää lempeää päänsilitystä, vaan sen on joskus oltava myös luja ja vedettävä rajoja. Sellainen yrittää olla myös Simon, jonka tehtävä ei ole helppo eikä mukava. Hän tulee kysymään, sattuisiko Melvin tietämään, miten Verdell oli joutunut porraskäytävän roskakuiluun.

Melvinillä, joka todellakin oli nakannut koiran roskakuiluun hermostuttuaan sen tapaan tehdä tarpeensa aulan kukkaistutuksiin, ei ole aikomustakaan tunnustaa tekoaan. Hänen vastauksensa Simonin koputukseen on tylyäkin tylympi: "Älä koputa. Älä tälle ovelle. Älä mistään syystä!" Melvin ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Ja käyttäen sanaisen arkkunsa ivallisimpia ja haavoittavimpia ilmaisuja hän tekee parhaansa, ettei kukaan myöskään haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Hän kaihtaa myös fyysisesti kosketetuksi tulemista ja pujottelee kadun ihmisvilinässä varoen visusti, ettei kukaan vain vahingossakaan hipaise häntä.

Mutta on yksi ihminen, jonka kosketusta Melvin ei kavahda ja jonka nuhtelussa hän menee sanattomaksi: Carol Connelly (Helen Hunt), tarjoilija ravintolassa, jossa mies käy syömässä päivittäisen rasvaa tihkuvan annoksensa. Melvin haluaa nauttia ruokansa aina samassa vakiopöydässä ja vain Carolin sinne tarjoilemana. Hän voisi tietenkin olla ravintolan pidetty kanta-asiakas, mutta hankalan ja öykkärimäisen käytöksensä vuoksi hän on vain kanta-asiakas, ei sen enempää, ja vaarassa menettää tämänkin asemansa.

Onneksi rakkaus ei kuitenkaan anna periksi, vaan kolkuttaa ovelle uudelleen, ja niin alkaa Melvinin matka muutokseen. Hyväuskoinen, kiltti Simon on joutunut pahoinpitelyn uhriksi, ja Verdell tarvitsee hoitajan siksi aikaa kun sen isäntä on sairaalassa. "En voi ottaa sitä tänne. Täällä ei ole koskaan ollut ketään", Melvin vastustelee. Kuinka peloissaan mies onkaan, kun hänen ylhäistä yksinäisyyttään ja tuttujen rutiinien keskelle luotua perusturvallisuuttaan näin järkytetään. Jopa koiran myötä tuntuu asuntoon tulevan vieras läsnäolo, joka tunkeutuu Melvinin yksityisyyteen. Vähitellen pienestä eläimestä tulee kuitenkin osa Melvinin elämää. Eikä ollenkaan niin vastenmielinen osa kuin hän aluksi kuvitteli ja yrittää edelleen uskotella itselleen. Oikeastaan aika mukava osa. Pieni mulkosilmäinen, karvainen koira ja erakoitunut, yksinäistä vanhuutta kohti vääjäämättä ajautuva mies alkavat kiintyä toisiinsa, jopa siinä määrin, että kun Verdellin olisi aika mennä takaisin omaan kotiinsa, koira ei haluaisikaan jättää Melviniä. Koiran välityksellä Melvin tutustuu myös sen isäntään ja tulee kuin huomaamattaan vedetyksi lähemmäksi tämän elämää ja sen kipukohtia.

Kun Melvin näin kerran on raottanut oveaan rakkaudelle, sen jälkeen asioita alkaakin tapahtua kiihtyvällä vauhdilla. Carol lakkaa olemasta hänelle vain tarjoilija, ja hän alkaa oikeasti katsoa naista ja nähdä hänet. Melvin alkaa toden teolla kiinnostua tästä väsyneen näköisestä mutta ystävällisestä naisesta ja hänen elämästään. Asioiden edetessä Carol joutuukin puntaroimaan, voisiko hän ottaa Melvinin osaksi elämäänsä, vaikka mies ei todellakaan ole "normaali" poikaystävä, ja kaukana kumppanista, jonka kanssa tämä vielä nuori, taloudellisessa ahdingossa elävä, kroonisesti sairaan lapsen yksinhuoltaja olisi unelmoinut jakavansa elämänsä. Mutta rakkauden ja kosketetuksi tulemisen muuttava voima tekee vastustamattomasti työtään Melvinissä. "You make me want to be a better man", sanoo hän Carolille. "Sinun vuoksesi haluan tulla paremmaksi mieheksi." Tämä on iso rakkaudentunnustus mieheltä, joka on siihen asti sallinut itseltään minkälaista käytöstä tahansa. Nyt hän nielee kiltisti päivittäiset pillerinsä, jotta voisi käyttäytyä ja elää tavalla, joka ei tuota Carolille mielipahaa.

Kohta miehen asunnon ovi käykin jo niin tiuhaan, että hän eräänä päivänä huomaa unohtaneensa lukita sen. Tällainen käyttäytyminen, joka on niin vastoin hänen piintyneitä tapojaan, havahduttaa Melvinin huomaamaan, että hänelle on tapahtumassa jotakin. Hän on muuttunut. Niin vain tämän omituisen miehenjörrikänkin sydän on alkanut pehmetä ja lämmetä. Koiralle. Carolille ja tämän pojalle. Ja Simonillekin, jopa siinä määrin, että Melvin tarjoaa elämän murjomalle, varattomaksi ja kodittomaksi jääneelle taiteilijalle kodin luonaan. Kaikkien hämmästykseksi, eikä varmaan vähiten miehen itsensä, Melvinistä alkaa nousta esiin hyväntekijä. Hyvin kömpelö ja tottumaton sellainen, mutta aivan selvästi ihminen, joka haluaa toisille hyvää.

As Good as It Gets on elokuva elämästä, joka on kaukana täydellisyydestä. Oikeastaan se on elokuva tästä todellisesta elämästä, sillä kaikkihan me tiedämme, että tämä on useimmiten juuri sitä. Kaukana täydellisestä. Elokuvan alkuperäisen nimen mukaisesti voisikin olla hyvä joskus pohtia elämää siltäkin kannalta, että entäpä jos elämä ei tästä tämän kummemmaksi muutu. Entäpä jos tässä ovat nyt ne ainekset, joista minun elämäni koostuu? Osaanko iloita niistä ja elää elämäni tyytyväisenä, vaikka se ei olekaan täydellistä? Luulenpa, että elämän kipeys tulee joskus siitä, että me itsepintaisesti etsimme täydellisyyttä. Tai ellemme suorastaan täydellisyyttä, niin ainakin mahdollisimman täydellistä normaaliutta, ja sitten petymme, kun emme saavuta sitä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän taipumuksen haaveilla täydellisen normaalista elämästä, täydellisen normaalista poikaystävästä, täydellisen normaalista avioliitosta, täydellisen normaaleista lapsista, täydellisen normaalista vanhemmuudesta, täydellisen normaalista työurasta, täydellisen normaaleista eläkepäivistä, täydellisen normaalista siitä, tästä ja tuosta….

Mutta ei tarvitse kuin katsoa itseään, niin tajuaa, että tässä langenneessa maailmassamme ei ole mitään sellaista kuin "täydellisen normaali". Itse asiassa emme taida edes tietää, mitä sellaisella tarkoitetaan, koska emme ole koskaan nähneet mitään sellaista. Kaikki me olemme matkan varrella tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän vinoon menneitä. Ehkä kannattaisikin opetella katsomaan itseämme ja toisiamme uudella tavalla. Opetella katsomaan silmillä, jotka näkisivät kaiken tuon vinouden takaa meitä kaikkia yhdistävän ihmisyyden, ja opetella iloitsemaan elämästä, jonka ei tarvitse olla täydellistä ollakseen riittävän hyvää.

Sitä paitsi, eiköhän elämä olisi aika tylsää, jos me kaikki olisimme täydellisen normaaleja. Oikeastaan elämä taitaa olla ihan mukavaa juuri tällaisena, epätäydellisenä, täynnä omia ja toisten omituisuuksia ja vajavuuksia. On nimittäin aika helpottavaa tajuta, että koska kerran kukaan muukaan ei ole täydellinen eikä ihan normaali, se antaa itsellekin tilaa olla epätäydellinen ja enemmän tai vähemmän omituinen. Ja kun on tilaa olla se joka on, ehkä silloin uskaltaa pitää ovensa auki. Voi päästää rakkauden kulkemaan vapaasti sisään ja ulos, uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ja silloin elämä varmasti voi, ainakin hetkittäin, olla suorastaan ihanaa.

Crimson Tide - Purppuravyöhyke

110 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Tony Scott

Muistatte varmaan, miten pari viikkoa sitten Stepfordin naiset olivat kaukosäätimien kontrolloitavina. Nyt ovat sitten vuorostaan miehet tiukoissa ohjaksissa. Eivät tosin kaukosäätimien, vaan jonkin jota kutsutaan komentoketjuksi. Tunnustan tietämättömyyteni kaikesta armeijaan liittyvästä ja otan mielelläni vastaan oikaisuja, jos esitän väärää tietoa. Mutta käsittääkseni armeijan komentoketju on jotakin koskematonta ja loukkaamatonta ja melkeinpä pyhää. Sitä ei kyseenalaisteta eikä sitä vastaan pullikoida. Kun komentoketjussa sinua ylempänä oleva henkilö antaa sinulle käskyn, sinä tottelet. Vaihtoehtoja ei ole.

Varsinkin kriisitilanteissa tällainen ketju on varmasti välttämätön, ja voi vain toivoa, että ne jotka silloin ovat ketjun yläpäässä ovat mahdollisimman hyvillä ominaisuuksilla varustettuja, niin että heidän määräystensä noudattamisesta seuraa jotakin mahdollisimman hyvää. Mutta pelkäänpä, että minä en kauaa komentoketjun osana menestyisi. Kyseenalaistaminen on nimittäin toinen luontoni, ja olen melkein uuvuttanut kotijoukot "Oletko nyt ihan varma, että…." -kysymykselläni, jolla heidän toteamuksiaan usein säestän. Armeijassa tuollaista kysymystä ei esitetä, siellä totellaan.

Armeijassa en siis pärjäisi (varmasti monesta muustakaan syystä), mutta joistakin armeijaympäristöön sijoittuvista elokuvista pidän. Yksi niistä on Crimson Tide, joka kertoo amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka on joutunut keskelle tulenarkaa maailmanpoliittista tilannetta. Venäjällä puhjenneen kapinan myötä on syntynyt uhka maan ydinaseiden joutumisesta kapinallisten käsiin. USA:n on tietenkin puututtava tilanteeseen, ja se lähettää sukellusveneitään lähelle vihollisen ydinaseilla varustettuja aluksia. Strategiana on luoda uhka, joka saisi vihollisen perääntymään, mutta tarvittaessa aluksen kapteenilla on myös valtuudet laukaista ohjukset. Niihin vihollinen tietenkin vastaisi omillaan, ja näin seurauksena olisi massiivinen tuho.

Sukellusvene SS Alabaman miehistöä ohjaavat kunnia, velvollisuus ja komentoketju. Heitä johtaa kapteeni Ramsay (Gene Hackman), karski konkari, joka on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan ottanut luulot pois kokelailta, jotka ovat tulleet palvelemaan hänen alaisuudessaan. Sota-aluksella ollaan suojelemassa demokratiaa, ei harjoittamassa sitä, kuvailee Ramsay aluksen toimintakulttuuria. Kun aluksen kapteeni antaa käskyn, komentoketjussa tuo käsky toistetaan sanasta sanaan samanlaisena, kyselemättä ja viivyttelemättä.

Mutta entäpä jos komentoketjussa annettaisiin käsky, joka uhkaisi kaikkien turvallisuutta ja tulevaisuutta? Käsky, jota komentoketjussa seuraavana oleva ei voisi toistaa, ilman että kokisi toimivansa vastoin sitä minkä kokee velvollisuudekseen? Tällainen tilanne syntyy Alabamalla, kun alus vastaanottaa ohjusten laukaisukäskyn. Sitä noudattaen kapteeni Ramsay komentaa miehistönsä valmistelemaan laukaisua. Pian tämän jälkeen saadaan toinen viesti, jonka vastaanottaminen keskeytyy ulkoisten häiriöiden vuoksi. Alukseen pestattu uusi komentajakapteeni Hunter (Denzel Washington), komentoketjussa heti kapteenista seuraava, kyseenalaistaa kapteenin antaman käskyn. Hän haluaa odottaa siihen asti, että jälkimmäinen viesti saadaan vastaanotettua - siinähän saattaa olla laukaisun peruuttamiskäsky. Ramsay on eri mieltä, mutta Hunter uhmaa häntä, koska kokee sen velvollisuudekseen. On tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan ehkäisemiseksi ja siksi laukaisua on viivytettävä. Järkähtämättä Hunter kieltäytyy toistamasta kapteenin käskyä.

Kunnia, velvollisuus ja komentoketju - näistä vähän kuivakkailta kuulostavista aineksista on saatu leivottua aivan huikaisevan jännittävä elokuva, jonka keskiöön nousee komentoketjun kärjessä olevien miesten keskinäinen voimainmittelö ja tahtojen taisto. Kumman kantti kestää kauemmin? Kapteeni Ramsay, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja, on alusta asti yrittänyt horjuttaa Hunterin asemaa vähättelemällä tämän kokemusta ja ivailemalla tämän yliopisto-opintoja, joihin on sisältynyt muun muassa poliittista historiaa ja filosofiaa ja muuta Ramsayn mielestä hyödytöntä hienostelua. Kun nämä piikit eivät tunnu Hunteriin uppoavan, Ramsay alkaa ampua nuoliaan myös Hunterin ihonvärin suuntaan. Osa miehistöstä naureskelee kapteenin kanssa, mutta osa alkaa siirtyä Hunterin puolelle. Aluksen strategiset alueet siirtyvät vuorotellen kummankin puolen haltuun, ja lopulta komentoketjun rikkoutumisesta hämmentynyt miehistö joutuu seuraamaan, miten kapteeni yrittää väkivalloin pakottaa Hunterin luovuttamaan ohjusten laukaisuavaimen. Mutta nuorempi johtaja pysyy lujana. Iskuja satelee hänen kasvoihinsa kapteenin nyrkistä, mutta hän ottaa ne vastaan tuijottaen järkähtämättä vanhempaa miestä silmiin.

Samaan aikaan kriittinen viesti saadaan lopulta vastaanotettua, ja se osoittautuu kuin osoittautuukin ohjusten laukaisun peruutuskäskyksi. Kapteeni Ramsay antaa käskyn peruuttaa laukaisu, luovuttaa aluksen komennon Hunterille ja poistuu hyttiinsä. Hunterin johtajuus on nyt testattu tulisessa pätsissä, ja se on aidoksi ja kestäväksi todettu. Aikamoinen tulikoe! Mutta niin hankala persoona kuin kapteeni Ramsay onkin, hän osaa olla myös oikeudenmukainen ja rehti. Ennen Hunteria on aluksella ollut monia miehiä, jotka eivät ole kestäneet tämän vanhan merikarhun ja sotaurhon testissä. Mutta nyt on arvollinen seuraaja löytynyt, mies joka tarpeen vaatiessa pysyy järkkymättä omassa kannassaan, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Tapahtumien tiimoilta tehdyssä selvityksessä Ramsay suosittelee Hunteria seuraajakseen ja vetäytyy itse varhaiselle eläkkeelle.

Crimson Tidessa ei nähdä verenvuodatusta eikä raakaa väkivaltaa, mutta se on kuitenkin hyvin miehinen elokuva. Suurin osa tapahtumista sijoittuu uhkaavan kriisin kynnykselle sukellusveneen suljettuun tilaan, jossa joukko sotilaita palvelee tietoisina siitä, että kuolema voi kohdata heitä minä hetkenä hyvänsä. Hikikarpalot miesten kasvoilla ja silloin tällöin pinnalle kuohahtavat tunteet kertovat siitä, että nyt liikutaan kestokyvyn äärirajoilla. Mikä ihme minut naisena saa säännöllisesti palaamaan tämän elokuvan äärelle?

Tällä viimeisimmällä katselukerralla ymmärsin, että minua puhuttelee erityisesti elokuvassa oleva johtajuuden teema. Ihailen sitä, miten joku pystyy kriisitilanteessa tekemään nopeita päätöksiä, pysymään horjumatta niiden takana ja kantamaan niistä vastuun. Ramsay ja Hunter ovat eri mieltä asioista, mutta molemmat pysyvät kannassaan ja antavat käskyjä ja ohjeita miehistölle sen mukaan. Joskus päätökset, joita he tekevät, ovat vääriä. Mutta sekin lienee parempi kuin tilanne, jossa mitään ei päätetä eikä ratkaista, vaan häälytään loputtomassa epävarmuudessa, joka luo kaikkiin turvattomuutta.

 "Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti", kirjoittaa Paavali kirjeessään roomalaisille. Paljon puhutaan siitä, miten me kaikki olemme johtajia ja miten me kaikki johdamme jotakin, kaikki vaikutamme tavalla tai toisella toisiin ihmisiin. Tottahan sekin on, mutta johtajuuden lahja on kuitenkin aivan erityinen lahja, jota ei meille kaikille ole suotu. Viime vuosina olen saanut tutustua tähän lahjaan kursseilla ja seminaareissa, kirjallisuuden kautta sekä läheltä seuraten, ja se on alkanut herättää minussa aivan erityistä kunnioitusta. Arvostukseni todellista johtajuutta ja todellisia johtajia, miehiä ja naisia, kohtaan on noussut huimasti. Johtaminen ei todellakaan ole helppoa, ja mitä isommista asioista on kyse ja mitä useamman ihmisen elämä on pelissä, sitä vaikeampaa se on.

Johtajan paikasta tavataan sanoa, että se on yksinäinen ja tuulinen. Vielä ankeammaksi tuon paikan tekee se, että tuuli, joka meidän muiden suunnasta johtajaan puhaltaa, on usein aika kylmä. Johtaja-sanalla on monille melko karu kaiku, ja asenteemme heitä kohtaan saattaa olla jo lähtökohtaisesti kielteinen. Ehkä kokemuspiirissämme on ollut liian monia johtajia, jotka ovat olleet johtajan asemassa mutta ilman johtajuuden lahjaa. Tai he ovat olleet johtajia, jotka eivät ole osoittaneet olevansa luottamuksemme arvoisia, eivät sanoissaan eivätkä teoissaan. Tai he ovat käyttäneet lahjaansa tuhoa tuottavien tai itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta vaikka johtaja olisi kuinka hyvä tahansa, jo se että hänen tehtäviinsä kuuluu päätösten tekeminen ja niistä vastuun kantaminen, asettaa hänet väistämättä tulilinjalle. Päätökset eivät aina miellytä kaikkia, ja virheitäkin tulee joskus tehtyä. Ja niin kylmä tuuli alkaa jälleen puhaltaa johtajan yksinäisellä vuorenhuipulla.

Mutta oikea, terve johtajuus ei ole uhka eikä kirous. Se on lahja, ja johtajat parhaimmillaan ihmisiä, jotka ovat antaneet lahjansa yhteisen hyvän palvelukseen. Suokoon Luoja, että meillä olisi yhä enemmän johtajia, jotka palvelevat pyyteettömästi ja tekevät viisaita, oikeudenmukaisia ja hyvää tulevaisuutta rakentavia päätöksiä asioissa ja alueilla, joita johtamaan heidät on asetettu. Ja suokoon Luoja myös, että tuuli, joka vuorenhuipulle puhaltaa, voisi muuttua edes hiukan lämpöisemmäksi.