When Harry Met Sally - Kun Harry tapasi Sallyn

96 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Rob Reiner

Ihmisen ikävä toisen luo on teema, joka on synnyttänyt lukemattomia erilaisia hengentuotteita. Esimerkiksi televisiossa parhaillaan esitettävän sarjan Klikkaa mua, joka kertoo eronneista sinkuista, työkaveruksista Ellasta ja Eerosta, jotka etsivät kumpikin tahollaan elämänkumppania nettideittailun kautta. Tätä kirjoittaessani sarjan viimeistä osaa ei ole vielä esitetty ja loppuratkaisu on hämärän peitossa. Mutta oma veikkaukseni on, että näistä kahdesta tulee vielä pari. Heitä yhdistää pitkä ystävyys, ja he näyttäisivät sopivan toisilleen kuin valettu mutta eivät vain tunnu tajuavan sitä. No, kävipä heille niin tai näin, toivon, että tekijät ymmärtävät jättää Ellan ja Eeron tämän jälkeen rauhaan. Jo tämä toinen tuotantokausi tuntuu vanhan lämmittämiseltä ja paikka paikoin teennäiseltä ja väkisin tehdyltä. Siksi on vaikea kuvitella aineksia riittävän enää kolmannelle kaudelle.

Mutta Ella ja Eero eivät ole varsinainen aiheeni, vaan he nousivat mieleeni sen vuoksi, että vähän samantapainen asetelma on elokuvassa When Harry Met Sally. Senkin päähenkilöinä on kaksi ystävystä, jotka pettyvät etsiessään rakkautta ja palaavat kerta toisensa jälkeen saamaan lohtua ja ymmärrystä toisiltaan. Kunnes he lopulta ymmärtävät, että se, mitä he ovat etsineet, on koko ajan ollut siinä, aivan lähellä.

Harry Burns (Billy Crystal) ja Sally Albright (Meg Ryan) tutustuvat toisiinsa valmistuttuaan yliopistosta, matkustaessaan kimppakyydillä Chicagosta New Yorkiin. Keskustelu matkalla on vilkasta, ja Sallylla riittää närkästymisen ja kauhistelun aiheita Harryn suorasukaisissa kommenteissa ja jyrkissä mielipiteissä liittyen naisiin ja miehiin ja heidän suhteeseensa. Harry julistaa hyvin varmana asiastaan, että mies ja nainen eivät voi olla ystäviä, koska seksi tulee aina väliin ja estää sen. "Meistä ei kai sitten koskaan tule ystäviä", sanoo Sally. "Sääli, sillä sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnen New Yorkissa", jatkaa hän.

Matkan päätyttyä he ovat varmoja, etteivät koskaan enää tapaa. He eivät usko koskaan edes haluavansa tavata. Mutta toisin käy. Muutaman vuoden kuluttua he törmäävät toisiinsa lentokentällä ja huomaavat, että he ovat muuttuneet tuskin ollenkaan. Sallyn villit kiharat ovat kyllä suoristuneet sileäksi polkkatukaksi, mutta hänen ruokatilauksensa ovat pysyneet yhtä kiemuraisina kuin ennenkin. Ja Harry on edelleen oma suorapuheinen, pessimistinen itsensä. "Ihmeellistä! Sinä näytät aivan normaalilta ihmiseltä, mutta olet oikeasti kalmanenkeli", puuskahtaa Sally kerrottuaan kuulumisensa ja saatuaan Harrylta niihin tämän tavanomaiset synkät kommentit ja tulevaisuudenennusteet. Harry ottaa palautteen vastaan tyynesti, koska uskoo olevansa oikeassa. Eikä hän aivan väärässä olekaan. New Yorkissa he molemmat ovat uskoneet onnen ja menestyksen odottavan, mutta vuodet tuovat heille mukanaan monia pettymyksiä ja kolhuja, varsinkin ihmissuhderintamalla.

Kun Harry ja Sally jonkin ajan kuluttua sitten jälleen odottamatta tapaavat, he huomaavat hämmästyksekseen viihtyvänsä toistensa seurassa. Molempien pitkä parisuhde on juuri päättynyt onnettomasti, ja vähitellen, vastoin kaikkia odotuksia, heistä tulee toistensa luottoihmisiä. Toisilleen he tilittävät päivänsä tapahtumat iltaisin puhelimessa ja toistensa olkapäätä vasten he itkevät sydänsurujaan. When Harry Met Sally on tullut tunnetuksi erityisesti eräästä tietystä kahvilakohtauksesta, mutta tämä elokuva on paljon, paljon muutakin. Nautin nasevasta vuoropuhelusta, ja Harryn ja Sallyn tarina on yksi suosikeistani, sillä se on oikeata sanallisen ilotulituksen juhlaa, kiitos käsikirjoittaja Nora Ephronin ja taitavien näyttelijöiden. Molemmilla päähenkilöillä on sana hallussaan ja kielenkannat kirvonneina. Heidän tapansa reagoida toistensa omituisuuksiin ja lausahduksiin tuottaa monia hauskoja hetkiä.

Ja samalla heidän sanailustaan välittyy heidän suhteensa kotoisuus ja turvallisuus. Tuskin on mitään, mitä he eivät uskaltaisi tai kehtaisi toisiltaan kysyä tai toisilleen kertoa. Sally tosin usein nostaa kauniin nenänsä ensin ylhäisesti ilmaan, kuin osoittaakseen olevansa Harryn brutaalien huomautusten tai tunkeilevien kysymysten yläpuolella. Mutta lopulta hän aina antautuu Harryn peräänantamattomuuden edessä. Ja oppiihan Harrykin vähitellen ottamaan Sallyn huomioon, jopa pyytämään anteeksi tökeryyttään.

On mielenkiintoista seurata, miten sokea ihminen voi olla. Koko ajan näillä kahdella on haku päällä, ja pakonomaisesti he etsivät seurustelukumppania ihmisistä, joiden seurassa he eivät kuitenkaan voi olla rentoja ja oma itsensä. Ja yhä uudestaan he palaavat toistensa luokse, kuin kotiin, jossa voi potkaista kengät jalasta ja huokaista syvään helpotuksesta. Ja sitten jahti taas alkaa... Kuvaava on kohtaus, jossa Harry ja Sally ovat järjestäneet toisilleen sokkotreffit ystäviensä kanssa. Harry esittelee Sallylle ystävänsä Jessin (Bruno Kirby) ja Sally Harrylle ystävänsä Marien (Carrie Fisher). Illan mittaan käy yhä selvemmäksi, että nämä potentiaaliset seurustelukumppanit eivät ole vähimmässäkään määrin kiinnostuneita Harrysta tai Sallysta, pienintäkään kipinää ei syty heidän välilleen. Sen sijaan he osoittavat jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta toisiaan kohtaan. Ja kun ilta on lopuillaan ja on aika saattaa daamit kotiin, eivätkös nämä kaksi, Jess ja Marie, kiipeä kiireesti samaan taksiin ja jätä Harryn ja Sallyn hölmistyneinä tuijottamaan jalkakäytävälle. Siinä he ovat jälleen, he kaksi. Yhdessä.

Ja ymmärtäväthän he lopulta, mistä se oikea löytyy. Harryn silmät ovat vihdoin auenneet: se on hän! Ja kun hän tunnustaa tunteensa, hän saa huomata Sallyn vastaavan niihin. Se on koko ajan ollut hän, jonka seurassa minun ei ole tarvinnut pingottaa eikä yrittää olla joku muu. Olen vain koko ajan ollut oma itseni - joskus ärsyttävä, joskus typerä, joskus masentunut, joskus jotakin muuta - mutta tuo toinen ihminen on siitä huolimatta pysynyt ystävänäni ja hyväksynyt minut juuri tällaisena.

"Olemme vain ystäviä", on lausahdus, jonka aika usein kuulee. Ja se kuulostaa oikestaan aika pahalta. Vain ystäviä. Miten niin "vain"? Miksi vähättelemme sitä, että olemme ystäviä jonkun kanssa? Entä voisiko avioliitolle, tuolle ihmissuhteista läheisimmälle, oikeastaan olla parempaa lähtökohtaa kuin se, että ensin ollaan ystäviä? Miten toista ihmistä voi oppia tuntemaan, ellei välillä ole ystävyyttä? Suhdetta, jossa tietää, että epätäydellisyydestäni ja omituisuudestani huolimatta tuo toinen ihminen on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää. Suhdetta, jossa voi tuntea olevansa kotona ja saavansa hengittää vapaasti ja olla juuri se, joka on.

Harryn ja Sallyn purjehtiminen avioliiton satamaan kesti yli kaksitoista vuotta, ja ainakin osaksi syynä oli se, että he eivät voineet käsittää sitä, että ystävyys ja seksi voidaan yhdistää. Aikaisemmin varsinkin Harryn ihmissuhteet olivat olleet aina joko tai. Naiset, jotka hän kaatoi sänkyyn, eivät koskaan olleet naisia, joiden kanssa hän olisi pystynyt olemaan ystävä. Ja kun hän kerran eksyi Sallyn kanssa yhteisen peiton alle, heti hänestä tuntui, että heidän suhteensa muuttui ja ystävyytensä vaarantui. Mutta on olemassa ihmissuhde, jossa ystävyys ja seksi voivat yhdistyä onnistuneesti, nimittäin vanha kunnon avioliitto! Onnistuneen avioliiton juju lienee se, että siinä kaksi ihmistä jakavat elämänsä ystävinä ja ovat sen lisäksi vielä jotakin enemmän. He vievät suhteensa vielä syvemmälle tasolle, alueelle, jolle ystävyys ei koskaan mene. Ja kuitenkaan ilman ystävyyttä ja täydellistä luottamusta toiseen tuo syvemmän tason kohtaaminen ei voisi olla yhtä tyydyttävää.

Ystävinä pysyminen avioliiton solmimisen jälkeen ei sitten olekaan ihan helppoa, arjen vyöryessä päälle. Olisi jaksettava etsiä elämän mukanaan tuomien tiskivuorien, laskupinojen ja vaippakasojen alta se ihminen, jonka kanssa kerran ystävystyi ja johon sitten ihastui - tai toisin päin -  ja jota on luvannut rakastaa. Kovin helposti eri asioista alkaa nousta muuri puolisoiden välille. Jos ei nyt välttämättä aina se kaikkein tylyin vaihtoehto, vihollisuuden muuri, niin kuitenkin pikku hiljaa korkeammaksi kohoava väliseinä, joka etäännyttää ja vieraannuttaa entiset ystävät toisistaan.

Harryn ja Sallyn loppuelämästä elokuva kertoo meille sen, että naimisiin he siis vihdoin menivät ja että heidän hääkakussaan tarjottiin suklaakastike erikseen - Sallyn tapaan. Toivon, ettei heidän ystävyytensä ole avioliiton arjessa kylmennyt ja ettei heidän sanallisen ilotulituksensa loisto ole ajan saatossa himmentynyt. Sillä sille tasolle ei kovin moni elokuvapariskunta toistaiseksi vielä ole yltänyt - anteeksi vaan, Ella ja Eero.

Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja

101 minuuttia, valmistusvuosi 2003.  Ohjaus Tom Shadyac

Ammatikseen puhuminen voi olla joskus aika turhauttavaa. Esimerkiksi saarnatessani minusta on usein tuntunut siltä, että en mitenkään osaa sanoa asioita niin elävästi, painokkaasti ja taitavasti, että sanani oikeasti jäisivät kuulijoiden mieleen ja lujittaisivat juurtumista totuuteen tai alkaisivat vaikuttaa hyvää muutosta. Onnellisia poikkeuksiakin tästä toki on, mutta tiedän oman kokemukseni perusteella, että monet saarnat, jotka kuunteluhetkellä tuntuvat "tosi hyviltä", menevät kuulijoilta kuitenkin ohi jättämättä pysyvää muistijälkeä. Ehkä joku muukin tunnistaa tilanteen sunnuntain päivällispöydässä, kun sinulta kysytään, mistä tämän päivän saarnassa puhuttiin ja joudut vastaamaan, että et muista -  mutta hyvä se oli! Ehkä jotakin tämänkaltaista Paavalikin tarkoitti tuskaillessaan sitä, että haluaisi oikein äänensäkin muuttaa, että saisi sanomansa paremmin kuulluksi, ymmärretyksi ja jäämään mieliin.

Mutta ei hätää. Tämän viikon leffan katsominen on nimittäin kuin hyvä ja puhutteleva saarna, ja parasta siinä on, että se taatusti jää mieleen! Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja (miksi ihmeessä jälleen kerran suomennos, joka täysin vesittää alkuperäisen idean?) kertoo Bruce Nolanista (Jim Carrey), joka on TV- toimittaja. Samaan tapaan kuin Mika Tommola, meikäläisten kymppiuutisten loppukevennystoimittaja, hän tekee kepeitä uutispätkiä ajankohtaisista aiheista tavalla, joka naurattaa mutta samalla myös koskettaa. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen tähän. Hän haluaa näkyvämpään ja arvostetumpaan asemaan, uutisankkuriksi.

Kotona Brucea odottaa tyttöystävä, Grace (Jennifer Aniston). Hän on kaunis, herttainen ja lämminsydäminen nainen, joka rakastaa Brucea ja haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen keskinkertaiseen elämäänsä, johon hän katkerimpina hetkinään lukee myös Gracen. Bruce ei osaa arvostaa sitä hyvää mitä hänellä on, vaan kaipaa jotakin muuta, jotakin enemmän. Hän on mies, joka omasta mielestään on nimensä mukaisesti Nolan - vähän niin kuin ei kukaan ja ei mitään. Ja se johtuu siitä, että epäoikeudenmukainen kohtelu ja tavallisuuteen tyytyvä tyttöystävä ovat estäneet häntä saavuttamasta tavoitteitaan. Elämä on antanut hänelle aivan liian vähän.

Näin ajattelee Bruce. Ja arvaapa ketä hän tästä kaikesta syyttää? Tuon elämän antajaa tietysti, ketäpä muutakaan. Miksi hän, jolla olisi valta ja voima täyttää Brucen elämä auringonpaisteella, menestyksellä ja muulla hyvällä, on sen sijaan antanut hänelle tylsän elämän, merkityksettömän työn ja vielä ristiksi tarpeensa sisälle tekevän koiran? Ja miksi ihmeessä Jumala johtaa juuri hänen tielleen upottavia lätäköitä ja idioottimaisia haastateltavia? Bruce ei tyydy vain jupisemaan itsekseen, vaan hänen pettymyksensä purkautuu tiukkana taisteluhaasteena Jumalan suuntaan.

Aikansa miehen purnausta kuunneltuaan Kaikkivaltias järjestää keskusteluhetken Brucen kanssa. Tapaaminen päättyy siihen, että hän antaa Brucelle mahdollisuuden toimia jonkin aikaa sijaisenaan. Mies saa näyttää kyntensä ja toimia jumalana Jumalan paikalla - ihmiskunnan onneksi ei sentään koko maailmankaikkeudessa, vaan omassa elämänpiirissään. Niin kuin arvata saattaa, katastrofiinhan tämä kaikkivaltiuskokeilu päättyy, ja Brucen on viimein pakko nöyrtyä ja tunnustaa pienuutensa Jumalan suuruuden edessä.

Siinä missä voisimme pitää kymmenen kerran kuivahkon opetussarjan ihmissydämen helmasynneistä, tämä elokuva saarnaa niistä hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla. Epäluulosta Jumalan hyvyyttä kohtaan - tuosta ihmisen alkusynnistä, jonka seurauksena pato murtui ja synti tulvahti hyökyaallon lailla ihmisen elämään. Pettymyksistä rukousvastauksiin, joita saamme liian harvoin, emmekä silloinkaan sellaisia kuin olisimme toivoneet. Tyytymättömyydestä. Katkeruudesta. Kateudesta. Kostonhalusta. Himosta. Ylpeydestä. Omahyväisyydestä. Itsekkyydestä. Ja toisaalta myös näiden ihanista vastapuolista: luottamuksesta, anteeksiantamisesta, toisten kunnioittamisesta, itsensä hyväksymisestä, ennalta valmistetuissa hyvissä teoissa vaeltamisesta ja esirukouksesta, johon voima ja palo kumpuaa siitä, että rukoilemme ihmisten ja asioiden puolesta, joista oikeasti välitämme.

Elokuva on myös upea saarna armosta - nimenomaan sen kahdessa merkityksessä, jotka tulevat hyvin ilmi sanan englanninkielisten vastineiden kautta: mercy ja grace. Mercy puhuu siitä, että Jumala ei anna meille sitä mitä me ansaitsisimme - eli iankaikkisen eron hänestä. Ja grace viestii sitä, että Jumala ei ainoastaan pidättäydy antamasta meille sitä mitä me ansaitsisimme, vaan hän tämän lisäksi antaa meille jotakin sellaista hyvää, mitä emme todellakaan ansaitse: kaikki hänen hyvät lahjansa, joita hän oikein vuodattamalla vuodattaa meidän elämäämme.

Mutta hetkinen - mikä olikaan Brucen tyttöystävän nimi? Grace on nimensä veroinen nainen. Hän osoittaa Brucelle ensinnäkin mercy- armoa. Hän ei anna Brucelle sitä mitä tämä ansaitsisi, ei käännä tylysti selkäänsä ja haudo kostoa. Grace kyllä muuttaa pois Brucen luota, koska sinne jääminen tuntuu mahdottomalta sen jälkeen, kun on saanut kuulla olevansa osa keskinkertaista elämää, jota toinen ei voi sietää. Mutta mitä tekee Grace sen jälkeen? Hän osoittaa Brucelle grace-armoa, antaa Brucelle jotakin sellaista hyvää, mitä tuo rontti ei todellakaan ansaitsisi: hän rukoilee Brucen puolesta!

Eikä tässä vielä kaikki. Kaiken muun hyvän lisäksi tässä leffasaarnassa on piirretty aivan hurmaava kuva Jumalasta. Ainakin minua puhuttelee kovasti tuo työasussa lattiaa luuttuava, ilkikurisesti myhäilevä ja jo seuraavassa hetkessä valkoiseen pukuun ja kiiltonahkakenkiin sonnustautunut, kaikkitietävä ja vakavan nuhteleva hahmo. Ja veikkaan kyllä, että aika moni muukin on tunnistanut Morgan Freemanin esittämässä Yläkerran Isännässä piirteitä, joita on aina salaa toivonut Jumalassa olevan: huumorintajua, lämpöä ja läheisyyttä ja samaan aikaan myös rajoja vetävää, turvallista rakkautta. Vaikka Jumala toki on paljon paljon enemmän ja jotakin aivan muuta kuin Morgan Freemanin versio hänestä, niin luulenpa - tai ainakin toivon - että jollakin tavalla elokuvan tekijät ovat osuneet oikeaan piirtäessään Taivaan Isästä tällaisen kuvan. He ovat tuoneet hänestä esiin puolia, joita meille ei monestikaan Jumalasta esitetä. Ehkä pikemminkin kavahdetaan ajatusta Jumalasta, joka voisi myös nauraa ja laskea leikkiä lastensa kanssa. Tämä elokuva onkin terapeuttista katsottavaa kaikille, joille Jumala on etäinen ja kylmä tai pelottava ja arvaamaton. Kun seuraa, miten tämä Taivaan Isä viisaasti ja lempeästi johdattaa asioita ja saa lopulta iloita siitä, miten yksi hänen lapsistaan luopuu kapinastaan ja löytää tien takaisin hänen lähelleen ja tyytyväisyyteen, niin luottamus Taivaan Isän hyvyyteen voi alkaa taas löytyä.

Brucen kipupiste oli siinä, että hän uskoi olevansa mitätön ja arvoton. Hän löysi rauhan ja ilon, kun hän lopulta ymmärsi, että hän saa olla juuri se, joka hän syvimmältä ytimeltään on ja että hän on onnellisin ollessaan se Bruce, joksi hänet on luotu. Hän on myös erityinen, koska kukaan muu ei voi täyttää hänen paikkaansa. "Be the miracle!" huudahtaa Bruce elokuvan lopussa kepeän uutisraporttinsa päätteeksi, joita hän on kaikkien iloksi jälleen palannut tekemään. Mies on oppinut läksynsä. Sen, että jokainen meistä on Luojan käsistä lähtenyt suuri ihme. Ja että me kaikki voimme vaikuttaa hyviä asioita toisten ihmisten elämässä juuri tuolla omalla, erityisellä tavallamme, olla heille niitä ihmeitä, joita he tielleen kaipaavat.

Ehkä sitä ei itsekään ole kovin kaukana Brucen ajattelutavasta. Niin usein huomaan tuijottelevani vain omaan napaani ja olevani tyytymätön siihen, mitä minulla on ja millainen olen. Elämän hyviä asioita pidän itsestäänselvyyksinä enkä muista, että jo pelkästään se, että nytkin istun tässä ja hengitän, on suurta armoa. Minä, sen enempää kuin kukaan muukaan meistä emme olisi tässä, ellei Kristus pitäisi tätä universumia ja myös meitä koossa. Jollakin salaperäisellä tavalla hän vaikuttaa siihen, että atomit ja muut hiukkaset, joista me kaikki muodostumme, pysyvät nykyisessä muodossaan eivätkä hajoa kirjaimellisesti taivaan tuuliin, takaisin tähtipölyksi. Hänessä me todellakin elämme, liikumme ja olemme. Sinäkin, lukijani, joka et ehkä tähän usko.

Tällaista saarnasi tämän viikon elokuva minulle, ja sanomakin taisi jäädä mieleen. Siispä: Be the miracle!

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat

129 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Clint Eastwood

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä, ja tässä lähtevät onnittelut kaikille äideille! Äidit ovat tärkeitä, sillä heillä ja heidän valinnoillaan on iso vaikutus lapsiin. Näin on äitien eläessä, mutta usein myös vielä heidän kuoltuaankin. The Bridges of Madison County kertoo kyllä vähän silloistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo erään äidin tarinan, äidin, joka puhuu lapsilleen vielä kuoltuaankin ja ohjaa heitä eteenpäin elämässään.

Äideistä on joku joskus sanonut, että he ovat kuin kello, joka pitää muun perheen elämän turvallisessa rytmissä. Ennalta-arvattavia, rutiininomaisia, säännöllisiä. Omasta mielestään usein perin tylsiä, mutta lapsille uskomattoman tärkeitä juuri sellaisina. Kuitenkin äideilläkin on - tai on ainakin joskus ollut  - elämää, josta lapset eivät välttämättä tiedä. Kokemuksia ja ajatuksia ja unelmia, joista he eivät lapsilleen ehkä milloinkaan kerro. Ja se on sääli, koska lapset voisivat oppia niistä niin paljon.

Francesca Johnson (Meryl Streep) on äiti, jolla on Menneisyys. Joskus hänestä tuntuu, että muuta hänellä ei olekaan. Nuorena hän on kotimaassaan Italiassa kohdannut siellä palvelevan amerikkalaissotilaan, Richard Johnsonin (Jim Haynie), ja tullut tämän mukana Yhdysvaltoihin. Pariskunta asettuu asumaan Johnsonin suvun perintötilalle, missä nuorikon romanttiset unelmat Amerikan ihmemaasta karisevat nopeasti. Iowan maaseutuyhteisössä elämä kun rullaa tasaiseen tahtiin maissipellon ja navetan välillä.

Hennosta italialaisneidosta tulee "la mamma", tomera äiti, joka jättää työnsä opettajana ja keskittyy kodinhoitoon. Hän kokkaa ja kuuraa ja pitää huolta miehensä ja lastensa tarpeista. Mies on tyytyväinen vaimonsa hyvässä hoidossa eikä tunnu kaipaavan mitään enempää. Mutta toisin on Francescan laita. Kaikki, mikä hänessä joskus on ollut herkkää ja unelmoivaa, on hautautunut arjen alle. Ja jos hän joskus yrittääkin elvyttää näitä unelmia, vaikkapa kuuntelemalla italialaista oopperaa tai muuta mielimusiikkiaan, eikös jompikumpi perheen teineistä tule kääntämään radion omalle suosikkikanavalleen. Italialaiselle sielulle on varmasti kärsimys myös se, että ruokapöydässä keskitytään siihen tärkeimpään, eli syömiseen, eikä tuhlata aikaa joutavaan keskusteluun. Eikä kukaan muu perheen jäsenistä tunnu piittaavan kulkijansa perässä kovaan ääneen paukahtavasta keittiönovesta, jonka ääni repii Francescan hermoja.

Elokuvan alkaessa lapset ovat jo aikuisia ja tulleet valmistelemaan äitinsä hautajaisia. Michael (Victor Slezak) ja Caroline (Annie Corley) tutustuvat äitinsä menneisyyteen tutkiessaan päiväkirjoja, jotka äiti on jättänyt heille luettavaksi. Sieltä paljastuu jotakin, mitä lapset eivät koskaan olisi äidistään voineet uskoa. Muun perheen ollessa muutaman päivän matkalla poissa kotoa äidillä on ollut romanssi, jota hän päiväkirjojensa mukaan on muistellut hamaan vanhuuteensa asti. Sisarukset ovat kuohuksissaan. Miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten on mahdollista, että he eivät ole tienneet tästä mitään?

Kerronta siirtyy nyt vuosia taaksepäin, aikaan, jolloin Michael ja Caroline ovat teini-ikäisiä ja lähdössä isänsä kanssa maatalousnäyttelyyn. Tällä välin äidin elämä mullistuu. Robert Kincaid (Clint Eastwood) on valokuvaaja, joka kiertää ympäri maailmaa kuvaamassa erilaisia paikkoja National Geographic -lehdelle. Nyt hän on saapunut kuvaamaan Iowan kuuluisia siltoja ja tulee kysymään tietä Francescan talosta. Yksi asia johtaa toiseen, niin kuin tavataan sanoa, ja Robertista ja Francescasta tulee rakastavaisia. Heidän yhteinen aikansa kestää vain muutamia päiviä, mutta tarina jatkuu vuosikymmeniä.

Francescan heittäytymistä romanssin pyörteisiin on vaikeaa hyväksyä, ja tekisi mieli muistuttaa häntä siitä vanhasta viisaudesta, että vaikka ei voi estää lintua lentämästä päänsä yli, voi kyllä estää sitä tekemästä sinne pesää. Mutta eipä unohdeta myöskään Jeesuksen sanoja, jotka osuvat ja uppoavat varmasti aivan jokaiseen meistä: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven." Niinpä vaikka emme voisikaan hyväksyä Francescan käytöstä, voimme silti yrittää ymmärtää häntä.

Ei olekaan kovin vaikeaa ymmärtää, mikä Robertissa kiehtoo ja koskettaa Francescaa, tätä naista, joka on lähtenyt kotimaastaan erilaisen elämän ja seikkailujenkin toivossa - vain päätyäkseen maissipeltojen keskelle Iowaan ruokkimaan perhettään ja ihastelemaan heidän kanssaan palkintolehmiä. Mies on villi ja vapaa, rohkea ja hiukan salaperäinenkin oman tiensä kulkija. Ja samalla herkkä kuuntelija, joka ottaa huomioon toisen ja arvostaa ja kunnioittaa naisen erityislaatuisuutta. Yhteys heidän välilleen syntyy hetkessä, jossa Robert kertoo käyneensä kerran Barissa, Francescan kotikaupungissa. Francesca ei ole uskoa korviaan. Hän on uudessa kotimaassaan tottunut siihen, että kukaan ei koskaan ole kuullutkaan tuosta kaupungista. Aivan kuin osa hänen identiteetistään ja koko hänen nuoruutensa Italiassa olisi pois pyyhitty. Mutta nyt tässä on joku, joka ei ole vain kuullut Barista vaan myös käynyt siellä! Istunut samassa kahvilassa, missä hänkin aikanaan.

Ja nyt tämä mies istuu hänen omassa keittiössään. Mies, joka pitää samanlaisesta musiikista kuin hän. Mies joka auttaa oma-aloitteisesti ruoanlaitossa. Ja ihmeiden ihme: mies, joka ei päästä keittiön ovea paukahtamaan siitä kulkiessaan! Pieniä asioita? Kyllä, mutta Francescalle suurimerkityksisiä. Tuntuu siltä, että vihdoinkin joku oikeasti näkee hänet ja kuuntelee häntä ja ymmärtää häntä. Joku huomioi hänen tarpeensa ja toiveensa. Nainen alkaa jälleen kuoriutua esiin äitiroolin alta, ja niin Francesca laittaa korvarenkaat korviinsa ja käy ostamassa itselleen uuden leningin.

Francescan ja Robertin suhde voisi vaikuttaa siirappiselta ja epäuskottavalta, elleivät huippunäyttelijät saisi sitä tuntumaan koskettavalta ja todelliselta. Erityisen puhuttelevat ovat minusta Meryl Streepin silmät ja tapa, jolla hän katsoo Robertia. Heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan hän katsoo miestä sammunein, välinpitämättömin silmin, vältellen, katsoen kuin hiukan ohi. Mutta millainen onkaan hänen katseensa paria päivää myöhemmin, hetkessä, jossa hän tunnustaa Robertille jotakin, mitä ei ehkä ole koskaan kertonut kenellekään. Että elämä, jota hän nyt elää, ei ole sitä, mistä hän nuorena unelmoi. Robert ei tarjoa tyhjiä lohdutuksia, vaan tuntuu tietävän, mistä Francesca puhuu. Häntä itseään on puhutellut jonkun lausuma ajatus, että voi olla kiitollinen siitä, että itsellä on joskus ollut unelmia, vaikka ne eivät koskaan olisikaan toteutuneet. Kun Francesca nyt katsoo Robertia, on vaikea uskoa, että siinä on sama nainen. Nyt hänen silmänsä ovat kuin syvät lähteet, jotka katsovat toisen silmiin etsien, ihmetellen ja tunnustellen, kuin kysyen: "Voitko sinä olla totta?"

Koskettavin ja samalla piinaavin on kuitenkin elokuvan lopussa nähty kohtaus autossa, jossa mitään aavistamaton aviomies ja Francesca ovat menossa kaupunkiin ostoksille. He puhuvat päivän ruokalistasta - tehtäisiinkö lihamureketta? - mutta Francesca miettii jotakin aivan muuta. Paluumatkalla hän näkee vain edellä ajavan auton, jota ajaa Robert Kincaid. Mies on lähdössä pois kaupungista, ja on viimeinen mahdollisuus lähteä hänen mukaansa. Francescan käsi hapuilee auton ovenkahvaa, epäröi…..ja luovuttaa sitten. Robertin auto kääntyy risteyksestä, ja hän on mennyt.

Francesca on nainen, joka on jo pitkään elänyt elämäänsä kuin automaattiohjauksessa, kyselemättä, kuka hän on ja mikä hänelle on tärkeää. Ja nyt tämä yllättävä uusi ihmissuhde pakottaa hänet kysymään sitä vakavasti itseltään. Ja vastaus löytyykin. Vaikka hänen ja Robertin välillä on muutaman päivän aikana tapahtunut jotakin sellaista, mitä kumpikaan heistä ei koskaan olisi uskonut saavansa elämässään kokea, Francesca ymmärtää, että se ei kestäisi, jos hän lähtisi Robertin matkaan. Sillat, jotka yhdistävät hänet Richardiin ja lapsiin, ovat rakentuneet vuosien mittaan lujiksi, eikä niitä voi enää purkaa. Jos hän yrittäisi sitä, myös se erityislaatuinen yhteys, joka hänen ja Robertin välille on syntynyt, tuhoutuisi. Houkutus lähteä Robertin matkaan on suuri, mutta Francesca kokee, että hän ei voi jättää taakseen kokonaista elämää ja vaihtaa uutta sen tilalle. Eikä hän halua antaa lapsilleen mallia naisesta, joka pakenee suhteesta johon on sitoutunut, vaikka siinä olisikin vaikeuksia. Niinpä hän valitsee jäädä puolisonsa ja perheensä luokse. Tämän valintansa kautta tämä äiti saa ainakin minun kunnioitukseni. Hän ja Robert eivät enää koskaan tapaa. Romanssi jää kipeänsuloiseksi muistoksi, josta Francesca kirjoittaa päiväkirjaansa.

"On surullista lähteä täältä niin, etteivät sinulle rakkaimmat ihmiset oikeasti tunne sinua", kirjoittaa Francesca lapsilleen jättämässään kirjeessä. Ja niinpä hän antaa lastensa luettavaksi päiväkirjansa, joihin hän on kirjoittanut elämästään. Unelmistaan ja pettymyksistään, kipuiluista avioliitossaan, rakastumisestaan Robertiin ja päätöksestään jäädä kuitenkin perheensä luokse. Michael ja Caroline lukevat äitinsä elämäntarinaa ja peilaavat omaa elämäänsä hänen elämäänsä ja valintoihinsa. Kummallakin on vaikeuksia avioliitossaan, ja äidin päiväkirjan lukeminen auttaa heitä näkemään itsensä ja puolisonsa kuin uusin silmin. Heissä syntyy uudenlainen halu sitoutua avioliittojensa rakentamiseen, niin vaikealta kuin se joskus tuntuukin.

Tämä elokuva saa minut aina miettimään sitä, miten naisesta äidiksi tullessaan niin usein tuntuu, että hän kadottaa itsensä jonnekin. Hän alkaa nähdä itsensä vain perheestään huolta pitävänä automaattina, ja sellaisena hän saattaa piirtyä myös perheensä silmissä. Voi, miten tärkeää olisi muistaa, että siellä esiliinan alla on edelleen todellinen ihminen, se sama ainutlaatuinen nainen, jolla on oma elämä, unelmia, ajatuksia ja oma tahto. Perhe-elämän ja kodinhoidon tiimellyksessä naisen olisikin joskus hyvä ottaa aikalisä ja tutustua itseensä uudelleen.

Eikä yhtään hassummalta tunnu myöskään ajatus siitä, että voisi lapsilleen kertoa vähän enemmän itsestään ja auttaa heitä näkemään äitinsä paitsi äitinä, myös naisena ja ihmisenä. Joistakin asioista se voi olla viisainta tehdä Francescan tapaan, avautuen niistä jälkikasvulleen vasta haudan takaa. Mutta se voisi olla äidin viimeinen äärettömän arvokas lahja lapsilleen, lahja joka auttaa heitä ymmärtämään paremmin itseään, läheisiään ja tätä kummallista, ainutkertaista lahjaa, joka meille jokaiselle on annettu, elämää.

The Secret Garden - Salainen puutarha

97 minuuttia, valmistusvuosi 1993. Ohjaus Agnieszka Holland

Kevään tulon huomaa meillä päin siitä, että naapuruston väki alkaa möyriä puutarhoissaan. Kun aurinko tulee esiin, myös ihmiset ilmestyvät pihoilleen ja alkavat leikata ja haravoida, ruopsutella ja kuopsutella pihoillaan. Ja minä tietysti muiden mukana.

Olen aina pitänyt puutarhahommista. On nautinnollista upottaa kätensä mehevään multaan ja laittaa kasvamaan jotakin uutta. Ja nyhtää rikkaruohoja ja antaa kasveille näin tilaa hengittää ja kasvaa. Kasvien kauneuskin tulee esiin aivan uudella tavalla, kun juurella rehottavat kilpailijat on kitketty pois. Rehevänä kukoistavan kasvin leikkaaminen tuntuu joskus tuskalliselta, mutta tuottaa samalla tyydytystä, kun tietää, että liikakasvun typistäminen auttaa kasvia toimimaan sen varsinaisessa tehtävässä, on se sitten tuottaa hedelmää tai kauniita kukkia puutarhurin iloksi. Ja kun sade tai puutarhurin kasteluletku sitten kastelee hyvin hoidetun puutarhan - oikeaoppisesti tietysti vasta iltahämärissä, auringon kuumimman porotuksen väistyttyä -  ja kun vesipisarat kimaltelevat erimuotoisilla lehdillä, ihmislapsi voi huokaista syvään. Onneen tarvitaan todellakin vain pala maata.

Sellaista pyytää itselleen myös Mary Lennox (Kate Maberly), The Secret Garden - elokuvan nuori sankaritar. Mary on orvoksi jäänyt tyttö, joka on kasvanut 1900-luvun alun Intiassa brittiläisessä yläluokan perheessä, vanhempiensa ainoana lapsena. Äiti on seurapiirikaunotar, joka ei ole koskaan halunnut lasta, eikä ainakaan Maryn kaltaista rumaa, pahantuulista ja sairastelevaa lasta. Niinpä Mary kasvaa intialaisen lastenhoitajan ja englantilaisten kotiopettajattarien hoivissa. Kun Maryn molemmat vanhemmat sitten kuolevat -  kirjassa koleraan, elokuvassa (ajan säästämiseksi?) maanjäristyksessä -  hänet lähetetään muiden orpolasten mukana sukulaistensa luo Englantiin, missä hän törmää täysin uuteen maailmaan. Poissa on Intian polttava aurinko ja äärimmäisyydestä toiseen elävä luonto, poissa ovat pehmeänsulavat intialaispalvelijat, jotka ovat totelleet tytön pienimpiäkin oikkuja, poissa ovat isä ja äiti ja kaikki tuttu. Tilalle ovat tulleet Yorkshiren nummet ja Englannin Ilmasto isolla i:llä, tiukka ja tehokas taloudenhoitaja Mrs Medlock (Maggie Smith) sekä kartanon isäntä, erakoitunut, kyttyräselkäinen lordi Craven (John Lynch), joka on aina joko matkoilla tai sulkeutunut huoneeseensa.

Elokuva perustuu Frances Hodgson Burnettin rakastettuun romaaniin, joka kuului lapsena lempilukemisiini ja jonka edelleen silloin tällöin poimin hyllystäni ja luen. Kirjan tunnelma ja henkilöt on vangittu valkokankaalle poikkeuksellisen taitavasti, ja lukukokemus ja elokuvaelämys täydentävät kerrankin onnistuneesti toisiaan, vaikka joitakin tarinan yksityiskohtia onkin elokuvaan muutettu. En tiedä, ymmärsinkö lapsena kirjaa lukiessani, kuinka paljon itse muistutin yrmeää Marya, jonka on vaikea solmia ystävyyssuhteita ja sopeutua elämään toisten kanssa. Mutta koin silloin ja koen edelleen sielujen sympatiaa tämän nuoren neitosen kanssa, jonka sisin löytää lepopaikan hylätystä, muurien ympäröimästä puutarhasta.

Tuo puutarha oli kerran talon nuoren rouvan lempipaikka, täynnä elämää, rakkautta ja iloa. Mutta puutarha koitui myös hänen kohtalokseen. Lady Cravenin tapaturmaisen kuoleman jälkeen puutarha suljettiin, ja sureva lordi Craven kielsi ketään koskaan enää menemästä sinne. Kuin sattumalta Mary löytää kuitenkin tämän salaisen puutarhan kätketyn avaimen ja alkaa herättää sitä eloon. Hän nostaa esiin sen kauneuden rikkaruohojen ja villiintyneiden kasvien keskeltä. Varjossa olleet kasvit saavat valoa ja hellää hoitoa ja puhkeavat kukkaan.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan psykologi osatakseen ennustaa, että samoja asioita alkaa tapahtua Maryssa itsessään. Tunnetasolla äitinsä hylkäämäksi tulleen lapsen sisin alkaa vähitellen sulaa ja kurkottaa valoa kohti. Tytön ympärillä ollut muuri, joka on eristänyt hänet läheisyydestä toisten kanssa, alkaa sortua. Hän jopa ystävystyy ensimmäisen kerran elämässään  - pienen punarinnan kanssa, joka jakaa tytön kanssa puutarhan salaisuuden.

Raitis ilma ja puuhailu ulkoilmassa virkistävät ja vahvistavat Marya myös fyysisesti. Hänen poskensa alkavat saada väriä, ja kartanon järkähtämättömän aurinkoinen ja ystävällinen palvelustyttö Martha (Laura Crossley) riemuitsee, kun aamupuuro alkaa vihdoin maistua Marylle. Marthan veli Dickon  (Andrew Knott) eläinystävineen, jotka kuin lumottuina seuraavat tätä nummien vapaudessa vahvaksi kasvanutta poikaa, on Marylle myös mitä parhainta ja terapeuttisinta seuraa.

Vanhan kartanon nurkissa vinkuu ja vonkuu, mutta Mary ei usko palvelusväen vakuutteluja, että tuuli se siellä vain ulvoo. Kuultuaan sitten eräänä iltana jälleen jostakin päin taloa outoa ääntä Mary lähtee tutkimaan valtavaa rakennusta. Näin hän löytää myös talon toisen salaisuuden, serkkunsa Colinin (Heydon Prowse), jonka luulotellaan olevan parantumattomasti sairas ja joka on tästä syystä kätketty kartanon pimeisiin uumeniin. Vaimonsa menetyksen murtama Lordi Craven ei kestä ajatusta poikansakin menettämisestä. Hän yrittää kyllä järjestää Colinille parasta mahdollista hoitoa, mutta välttelee itse lapsensa kohtaamista. Mary, joka pystyy omasta kokemuksestaan käsin ymmärtämään, miltä äitinsä menettäneestä, yksinäisestä Colinista tuntuu, rohkaisee tätä pelokasta ja omituisessa elinympäristössään pieneksi tyranniksi muuttunutta poikaa. Pian Colinkin viedään salaiseen puutarhaan, jossa hänen kuntoutuksensa alkaa kaikessa hiljaisuudessa, Maryn, Dickonin ja eläinten hyvässä hoidossa.

Ihana on se hetki, joka puutarhassa elokuvan lopussa vietetään. Kymmenen vuotta suljettuna ollut, kuolleeksi luultu puutarha on nyt avoin, täynnä kukkia, elämää ja iloisia ääniä.  Puutarhassa ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan poika, jonka on luultu olevan rampa ja kuolevan nuorena. Ja sinne astuu isä, joka ei ole milloinkaan uskonut näkevänsä poikansa kävelevän, vaan on pelännyt joutuvansa saattamaan hänetkin hautaan, aivan kuten vaimonsakin. Kerran koetun menetyksen kipeä muisto on puutarhassa edelleen, mutta nyt uuden, esiinpuhkeavan elämän toivorikas ilmapiiri ja kauneus ympäröi sitä ja tekee sen helpommaksi kestää.

"Kun hoidat puutarhaa, puutarha hoitaa sinua", sanotaan mietelmäkirjassa, joka muutama päivä sitten osui käteeni. Kuluneisuudestaan huolimatta puutarhan henkiinheräämisen rinnastaminen ihmissydämen elpymiseen puhuttelee ja toimii. Se toimii, koska se on totta. Käsien pöyhiessä multaa ja hoitaessa kasveja myös sydän saa hoitoa. Samaa mieltä lienee myös se myyttinen japanilainen, jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Mutta niin kuin muistamme, hän jatkaa ajatustaan sanoen, ettei puutarhanhoitokaan ole niin kauhean tärkeää. Uskonkin, että tämän ohjenuoran mukaan hoidettu puutarha hoitaa puutarhuriaan parhaiten. Puutarhastakin voi nimittäin tulla stressi, jos asettaa tavoitteekseen, että jokaisen ruohonkorren on kasvettava juuri oikeaan suuntaan ja jokaisen kasvin kukoistettava juuri siinä missä minä haluan ja silloin kun minä haluan. Puutarha elää omaa elämäänsä, ja puutarhuri vain viljelee ja varjelee tätä elämän ihmettä. Ja samaan aikaan puutarha, aivan huomaamatta, kuin salaa, hoitaakin puutarhuria itseään.

Oikeastaan ei ole mitenkään kummallista, että me koemme olomme niin kotoisaksi ja hoidetuksi juuri  puutarhoissa. Sinnehän ihminen alussa asetettiin, siihen puutarhaan, jonka Jumala istutti itään, Eedeniin. Parhaina hetkinä puutarhan siimeksessä voikin melkein kuvitella palanneensa sinne. Paratiisiin, tuohon ihmiskunnan onnelliseen alkuun. Sinne ei taida olla paluuta, mutta aavistuksen sieltä voi vielä aistia kesäillan hämärässä, kasteisen puutarhan ruohikon tuoksussa.

The 6th Day - Kuudes päivä

123 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Roger Spottiswoode

Jokaiselle vähänkin Raamattuaan tuntevalle elokuvan otsikko puhuu selvää kieltään: kuudes päivä on luomiskertomuksessa se päivä, jona Jumala loi ihmisen. Voimme siis olettaa, että elokuva The 6th Day - Kuudes päivä sisältää jonkinlaista ihmisyyden syvimpään olemukseen liittyvää pohdiskelua. Aavistuksemme vahvistuu, kun kuulemme, että elokuvan päähenkilö on nimeltään Adam. Nimen kuullessamme silmiemme eteen piirtyy ensimmäinen Aadam, tuo surullisenkuuluisa mies ihmisen aamuhämärästä, joka Raamatun lehdillä esiintyy edustamassa paitsi itseään, myös koko langennutta ihmiskuntaa.

Kun meille sitten selviää, että elokuvan sankaria, Adam Gibsonia, esittää Arnold Schwartzenegger, mies, joka on tullut kuuluisaksi jostakin aivan muusta kuin syvällisistä pohdiskeluistaan, alamme miettiä, olemmeko sittenkin väärillä jäljillä. Mutta ei syytä huoleen. Tymäkkää toimintaakin on toki tiedossa, mutta sen lomassa elokuva nostaa esiin myös isoja kysymyksiä, jotka liittyvät parhaillaan juhlimamme pääsiäisen teemaan. Jeesus kuoli ja voitti kuolemallaan kuoleman. Hän nousi ylös haudastaan, uudenlaisessa ruumiissa. Sitä me jälleen pääsiäisenä muistelemme, siitä me iloitsemme ja siihen me perustamme toivomme omasta ylösnousemuksestamme. Jos elämämme on uskon kautta liitetty Kristukseen, saamme nousta hänen kanssaan kuolleista. Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, se tulee kerran tapahtumaan Jumalan valtasuuruuden voimasta, joka pystyy murtamaan maailmankaikkeuden kaikki lainalaisuudet, myös kuoleman vallan.

Mutta onko ihmisellä lupa yrittää peukaloida näitä elämän ja kuoleman lainalaisuuksia? Tässä kysymys, jonka äärelle The 6th Day katsojansa pysäyttää. Adam joutuu miettimään asiaa, kun hänen tyttärensä lemmikkikoira Oliver kuolee. Adamin vaimo Natalie (Wendy Crewson) tietää, että tyttö olisi surun murtama, kun kuulisi asiasta. Niinpä Natalie ehdottaa Adamille, että he hankkisivat uuden Oliverin. Ei ostamalla uutta koiraa, vaan käyttäen RePet- yhtiön tekemää nopeaa ja edullista kloonausta. Oliverista voitaisiin tehdä kopio päivän aikana, eikä tytön tarvitsisi koskaan edes tietää, että rakas lemmikki on kuollut ja kloonikoira tullut sen sijaan.

Adamista tämä ei ole hyvä ajatus. Hän haluaa tyttärensä joutuvan kokemaan myös menetyksiä, koska ne ovat elämän väistämättömiä tosiasioita. Mutta illalla kotiin tullessaan hän huomaa, että Oliver on kuin onkin tullut takaisin, kloonattuna. Ja kotona näyttää olevan myös Adam itse, vaikka hän samaan aikaan kurkisteleekin vielä kuistin ikkunasta. Monimutkaisten juonenkäänteiden ja väärinkäsitysten seurauksena Adam on joutunut pahisten kynsiin. He ovat kloonanneet hänet, ja nyt klooni on ottanut hänen paikkansa perheen parissa. Kun pahikset sitten huomaavat kloonanneensa vahingossa väärän ihmisen, he yrittävät päästä Adamista eroon. (Tai hänen kloonistaan -  samantekevää, kunhan vain yksi Adam jää jatkamaan elämäänsä.) Tästä sukeutuu jännittävä takaa-ajo, Adamin ja hänen klooninsa ensin kyräillessä toisiaan. Mutta kun nämä kaksi sitten lopulta lyöttäytyvät yhteen ja roistot saavat vastaansa yhden sijasta kaksi Iso-Arskaa, lopputuloksesta ei liene epäselvyyttä.

Kuoleman peruuttaminen tavalla tai toisella tuntuu olevan meille ihmisille todella kiehtova ajatus. Silloin kaikki olisi mahdollista, sillä seuraavassa "elämässä" voisimme jatkaa tavoitteisiimme pyrkimistä siitä, mihin olisimme edellisellä kerralla jääneet. Oma ja rakkaittemme elämä voisi myös jatkua ilman surullisia, sydäntäsärkeviä jäähyväisiä. Elokuvan lähitulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa kloonauksesta on tullut mahdollisuus purkaa kuoleman väistämättömyys ja lopullisuus. Kun ihminen sairastuu tai kuolee, hänet voidaan kloonata, jolloin hän voi periaatteessa jatkaa elämäänsä loputtomiin, mikäli pystyy maksamaan uudesta kehosta, johon hänen muistinsa siirretään.

Kuulostaako hyvältä? Juuri siltä, mitä olemme aina toivoneetkin? Unelmien täyttymykseltä? Luulenpa, että jos tällainen mahdollisuus olisi ollut tarjolla kipeiden menetysten kohdatessa itseäni, olisin hyvinkin saattanut tarttua tarjoukseen - ja joutunut sen myötä todennäköisesti kokemaan elämäni karmeimman pettymyksen. Kaikki ei nimittäin ole kultaa, mikä kiiltää. The 6th Dayssa on traaginen hahmo, parantumattomasti sairas nainen, joka haluaisi jo kuolla. Mutta hänen puolisonsa ei kestä ajatusta erosta ja kloonaa hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Elämän jatkuminen ei kuitenkaan tuo heille kummallekaan heidän kaipaamaansa onnea ja täyttymystä vaan jotakin aivan muuta.

Samankaltaisia kohtaloita kuvataan myös joissakin tuoreemmissa kuolemanperuutusfantasioissa. Kuolleista palanneet -televisiosarja kertoo pienestä ranskalaiskylästä, johon alkaa palata vuosien mittaan kuolleita kyläläisiä. Bussionnettomuudessa menehtyneiden nuorten vanhemmille perustetussa sururyhmässä on kaivattu omia rakkaita ja toivottu vastoin kaikkea toivoa, että heidät voisi vielä jotenkin saada takaisin. Ja sitten eräs perhe todellakin saa takaisin onnettomuudessa kuolleen tyttärensä - vai saako? Tyttö, joka palaa kotiin ulkoisesti samannäköisenä, vaikuttaa oudon vieraalta. Hän elää jatkuvasti kuin varjojen kätkössä, löytämättä rauhaa ja iloa, pystymättä nukkumaan ja alkaen lopulta fyysisesti murentua palasiksi. Hän vaikuttaa elävältä, mutta ei kuitenkaan ole oikeasti elossa. Läheisissään hän herättää lähinnä pelkoa ja kauhua.

Entäpä sitten Black Mirror- sarjan surun murtama nuori leski, joka ostaa onnettomuudessa kuolleen aviomiehensä tilalle kyborgin. Sen keinoälyyn on tallennettu kaikki aineisto, jota mies elämänsä aikana on jättänyt internetiin. Tämä valeihminen tietää, millaisesta musiikista mies pitää, millaista kieltä hän käyttää, millaisia vitsejä hän kertoo… Kyborgin keho muistuttaa kuollutta miestä pienintä piirtoa myöten, keinoiho tuntuukin oikealta iholta. Kaikki oikeat elementit ovat paikallaan, mutta ei se kuitenkaan ole hän. Elämän henkäys puuttuu. Sielu puuttuu. Robottimies muistuttaa kuitenkin aitoa esikuvaansa niin paljon, että vaimo ei pysty tuhoamaan sitä, ja niin hän päätyy säilyttämään tätä kummajaista talonsa ullakolla. Nainen on sitonut itsensä epäaitoon korvikkeeseen ja samalla tuhonnut itseltään mahdollisuuden terveellä tavalla muistella ja kaivata kuollutta miestään. Käsittämättömän kammottava kohtalo!

Näyttäisikin siltä, että jos joku muu kuin Jumala yrittää koskea kuoleman majestettiin ja murentaa hänen valtaansa, siitä ei hyvää seuraa. Todellista uutta elämää ei voi antaa kukaan muu kuin Jumala. Muista lähteistä kumpuavat "valeylösnousemukset" tuottavat loppujen lopuksi vain tuskaa ja kärsimystä. On varminta luottaa aitoon ja oikeaan, siihen mikä on "The Real Thing". Väärennöksiä ei kannata maistella!

Tätä aitoa asiaa olemme taas saaneet juhlia tänä pääsiäisenä, ja kukapa osaisi paremmin koota yhteen sen, mistä kristillisessä pääsiäisessä on kysymys, kuin taivaallisella viisaudella inspiroitu sananiekka, apostoli Paavali. Näin hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, sen 15. luvussa: Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee. Sitten seuraa kaiken päätös, kun hän luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman. Kristuksen on näet määrä hallita, kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Sillä "Jumala on alistanut hänen jalkojensa alle kaiken."

Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Mutta ei kloonauksella eikä muilla poppaskonsteilla, vaan sillä ainoalla aidolla asialla: elämällä, jonka voi lahjoittaa vain elämän ja kuoleman Herra. Kun hän sanoo sanansa, silloin alkaa tapahtua. Hänen sanastaan syntyi maailmankaikkeus ja hänen mahtisanastaan haudat eräänä päivänä aukeavat, meri antaa kuolleensa ja hajonneiden tomumajojen tilalle luodaan uudet ruumiit. Ja sitten alkaa todellisen Kuninkaan hallituskausi, jolla ei ole loppua.

Pääsiäisenä Jeesus näytti, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Jotakin pysyvää ja kestävää, kaunista ja kirkasta. Jumalan valtakunta tulee! Se on jotakin, mitä todella kannattaa odottaa. Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain odottamaan, sillä odottavan aika voi joskus tuntua todella pitkältä. Pietarin toisessa kirjeessä on mielenkiintoinen viittaus ihmisiin, jotka odottaessaan Jumalan valtakunnan tuloa samalla jotenkin myös jouduttavat sitä. Tähän joukkoon kannattaa varmasti liittyä! Näin Hyvän Kuninkaan aika voi koittaa nopeammin, eikä odotuskaan tunnu niin pitkältä, kun laittaa itsensä likoon ja elämänsä peliin sen tuloa jouduttaessaan.

Shadowlands - Varjojen maat

131 minuuttia, valmistusvuosi 1993.  Ohjaus Richard Attenborough

Viime viikolla iloitsin Woody Allenin kysymysmerkeistä. Tämän viikon elokuvan päähenkilönä taas on mies, joka ystäviensä mielestä suoristaa kysymysmerkit liian nopeasti huutomerkeiksi ja tarjoaa liian helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Mies on ratkaissut kärsimyksen ongelman nimeämällä tuskan Jumalan megafoniksi, jolla hän herättää kuuron maailman. Kärsimys selittyy hänen mukaansa myös sillä, että olemme kuin kivimöhkäleitä, joista Jumala on muovaamassa ihmisiä. Jumalan taltan iskut satuttavat meitä mutta myös tekevät meistä täydellisiä. Kun mies päättää luentonsa näillä sanoilla, yleisö on haltioissaan.  Mutta todellinen elämä ei ole luennon pitämistä. Näiden sinänsä viisaiden ajatusten taakse kätkeytyy mies, joka ei uskalla kohdata oman elämänsä kärsimyksiin liittyvää kipua.

C.S. Lewishan se näin paatoksella luennoi, kuulijoiden aplodeeratessa innokkaasti ja kaikkien ollessa autuaan tietämättömiä siitä, että luennoitsija on kulkemassa kohti aikaa, jolloin häntä itseään aletaan muovata noilla kipeillä taltan iskuilla. Muistan joskus itsekin palavasti puhuneeni tai laulaneeni jotakin samansuuntaista: "Anna tulesi puhdistaa, Herra!", "Muovaa minut kaltaiseksesi!" Ja kun jotakin sen tapaista sitten alkoi tapahtua omassa elämässäni, kun taltan iskut alkoivat osua ja ensimmäisen liekin kuumuus tuntua, olisin ollut jo valmis pyörtämään sanani. Mitä oikein tulikaan pyydettyä? Kuinka voin olla niin järjetön, että pyydän jotakin tällaista!

Joskus elokuvateatterissa näkemämme elokuva tekee meihin niin suuren vaikutuksen, että tunnekokemus ei koskaan unohdu. Minulle Shadowlandsin näkeminen oli aikanaan tällainen kokemus, ja vielä kotisohvallakin katseluelämyksen teho on säilynyt. Osittain kokemuksen voimakkuus johtuu varmasti siitä, että elokuva kertoo suuresti ihailemastani C.S. Lewisista ja hänen elämästään ja ajatuksistaan ennen ja jälkeen suuren rakkauden ja suuren menetyksen. On hienoa seurata akateemista elämää Oxfordin historiaa havisevissa rakennuksissa. Ja kurkkia kuin kärpäsenä katossa kuuluisan kirjailijan yksityiselämään ja teosten taustoihin.

Mutta isoimman vaikutuksen minuun teki aikanaan, ja tekee edelleen, kärsimyksen, menetyksen ja toivon teema, joka elokuvaan on punottu. Miksi rakastaa, jos se sattuu niin paljon? kysytään Lewisin kertojaäänellä elokuvan lopussa. Siksi, että ollaksemme ylipäätään täysin elossa, elämään kuuluu jonkin toisen elollisen olennon rakastaminen. Kun rakastamme, se asettaa meidät alttiiksi kivulle, sillä tavalla tai toisella me ennemmin tai myöhemmin aina joudumme luopumaan rakkautemme kohteesta. Elokuvassa kulkeva syvä pääteema kertoo siitä, miten lapsena koettu äidin menetys on saanut Lewisin pukeutumaan tarkkasilmäisen ja terävä-älyisen havainnoijan ja tarkkailijan haarniskaan, joka suojaa häntä kivulta mutta samalla estää häntä uskaltamasta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja miten elämä sitten kypsällä iällä tuo hänelle yllättäen uuden mahdollisuuden valita rakastaa, antamatta menettämisen pelon estää itseään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Oxfordin yliopistokaupunkiin, jossa C.S. Lewis (Anthony Hopkins), tai Jack, jolla nimellä hän mieluummin haluaa itseään kutsuttavan, on yliopiston kirjallisuuden opettajana. Työnsä ohessa Jack kirjoittaa ja luennoi, ja hänellä on laaja lukijakunta, jolta hän saa säännöllisesti ihailijapostia. Eräänä päivänä hän saa kirjeen amerikkalaiselta Mrs Greshamilta (Debra Winger), joka haluaisi tulla häntä tapaamaan. Naisen poika ihailee Lewisin Narnia-kirjoja ja haluaisi tavata niiden kirjoittajan. Mrs Gresham on lukenut kaiken Lewisin julkaiseman tekstin ja kertoo kirjoittelevansa itsekin runoja. Naisen kirjeet tuntuvat erottuvan muista kirjeistä, joita kirjailija vastaanottaa viikoittain. "Hän kirjoittaa niin kuin hän tuntisi minut jotenkin", hämmästelee Lewis.

Kirje johtaa ensimmäiseen tapaamiseen, jonka aikana nainen onnistuu herättämään Lewisin mielenkiinnon. Keskustelun kuluessa Jack tapansa mukaan kannustaa keskustelukumppaniaan ilmaisemaan rohkeasti mielipiteitään ja sanoo pitävänsä kunnon kaksinkamppailusta. Rivien välistä voi kuulla hänen tottuneen ajattelemaan, että kenenkään ajatukset eivät tietenkään voi yltää hänen omien oivallustensa terävyyden ja lennokkuuden tasolle, mutta että kaikenlaisille ressukoille on toki annettava mahdollisuus. Joy Gresham ei kuitenkaan suostu alistumaan hänelle tarjottuun rooliin vaan tarttuu haasteeseen sanoen: "Hienoa. Koska hävisitte viimeksi?"

Tästä alkavat näiden kahden sanalliset kaksinkamppailut, keskustelut, joissa Lewis vihdoinkin kohtaa arvoisensa vastustajan, joka ei antaudu hänen nokkelien ja viisailta vaikuttavien toteamustensa edessä, vaan kyseenalaistaa ajatukset, joilla Jack on tottunut lumoamaan ihailijansa. Tunteminen lisääntyy ja syvenee ja johtaa avioliittoon. Liitto tosin alkaa järkiliittona maassaoleskeluluvan saamiseksi Joylle, mutta vaimon sairastuminen syöpään ja edessä häämöttävän menetyksen väistämättömyys pakottavat Jackin tunnustamaan itselleen, että hän rakastaa tätä naista aivan oikeasti.

Ja niin alkaa kenties onnellisin aika Lewisin elämässä. Joy on Jackille kuin ovi, jonka kautta hän astuu kirjojen sivuilta sisälle todelliseen elämään. Joyn kanssa tehdään asioita, joista Jack on ennen vain kuullut tai lukenut. Nainen avaa Jackille oven myös kivun ja tuskan todelliseen kohtaamiseen ja kokemiseen, ei vain siitä luennoimiseen. Elokuva Shadowlands on saanut nimensä Lewisin ajatuksesta, että elämme varjojen maassa, jossa aurinko paistaa aina jossakin muualla. Voimme nähdä sen tultuamme kohtaan, jossa tie tekee mutkan tai kiivettyämme kukkulan laelle, josta näemme kukkulan toiselle puolelle. Jackille aurinko paistaa aina siinä laaksossa, jota esittävä kuva roikkui lastenhuoneen seinällä hänen ollessaan pieni poika. Hän kuvitteli silloin kuvan esittävän taivasta, mutta aikuisena hänelle selvisi, että laakso on oikeasti olemassa. Kuultuaan, ettei Jack ole koskaan käynyt tuossa Kultaisessa laaksossa, jo sairauden heikentämä Joy, tietoisena siitä, että heidän yhteinen aikansa on käymässä vähiin, saa Jackin lähtemään kanssaan katsomaan sitä.

Tuossa suloisessa paikassa Joy haluaa sitten puhua siitä, miten Jack voisi jatkaa elämäänsä sitten kun häntä, Joyta, ei enää ole. Jack ei haluaisi pilata onnellista hetkeä ikävillä ajatuksilla, mutta Joy ei anna periksi. Hän haluaa auttaa miestään ajattelemaan toisin, näkemään elämän eri tavalla. "Tuska, jota tulemme kokemaan, on osa onnea, jota koemme nyt", sanoo Joy punoen menetyksen osaksi ihmisen elämää, myös hänen onneaan. Kuin tummaksi raidaksi räsymaton kirkkaiden raitojen lomaan.

"Jack, sinähän sanot aina, että todellinen elämä ei ole vielä alkanutkaan. Sinun on parasta olla oikeassa", jatkaa Joy vielä kuolinvuoteellaankin pariskunnalle ominaista nasevaa sanailua. Jackia ja Joyta yhdistää paitsi yllättäen ja odottamatta syntynyt rakkaus, myös ylösnousemustoivo. Kuolema ei ole heille kaiken loppu vaan ovi uuteen elämään.  He uskovat elämään oven toisella puolella, mutta niin kuin jokainen joka menettää rakkaansa, myös Jack joutuu jäämään oven tälle puolelle, toisen päivän iltaan, varjojen maahan, pimeisiin hetkiin ennen ylösnousemusaamua. Ja Joy, joka on astumassa ovesta tuonpuoleiseen, ei voi kurkistaa ovesta sisään ja kääntyä sitten takaisin ja tiedottaa iloisesti Jackille, että kyllä vaan, kaikki se mihin uskoimme on oikeasti totta! Lapset, jotka menivät Lewisin luomaan mielikuvitusmaailmaan Narniaan vaatekaapin kautta, pystyivät kulkemaan edestakaisin meidän maailmamme ja Narnian välillä. Mutta sama ei ole mahdollista meille, jotka astumme tuosta viimeisestä ovesta. "Sinun on annettava minun mennä", sanoo Joy miehelleen, kun eron hetki on koittanut.

Vaimon kuolema ja sen synnyttämä suru avaavat Jackin sisimmässä vanhan haavan, joka ei ole koskaan parantunut. Vaimonsa menettänyt mies pystyy vihdoin itkemään ulos myös sen pienen pojan tuskaa, joka menetti äitinsä. "Haluaisin niin kovasti nähdä hänet vielä", parkaisee Joyn äidittömäksi jäänyt Douglas-poika (Joseph Mazzello) äitinsä kuoltua. "Niin minäkin", sanoo Jack, purskahtaen hänkin itkuun, surren molempia elämänsä tärkeitä naisia: juuri menettämäänsä vaimoaan ja viimeinkin myös omaa äitiään. Hetkessä on läsnä ihmisen syvin kipu ja suurin kaipaus:  haluaisin niin nähdä hänet vielä, hänet, jonka kuolema vei minulta.

Usko tietää, että tähän kipuun on vastaus. Hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat ja kuoleman ja tuonelan avaimet, lupasi ystävilleen jotakin todella hämmästyttävää viettäessään viimeistä iltaansa heidän kanssaan. "Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen", sanoi Jeesus.  Saman ajatuksen hän toistaa vielä rukoillessaan illan päätteeksi: "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen."

Tuntuvatko nämä Johanneksen evankeliumiin tallennetut Jeesuksen sanat tässä hetkessä ehkä jotenkin laimeilta? Olisihan hän voinut viimeisiksi sanoikseen rukoilla jotakin paljon suuremmalta ja mahtavammalta ja vaikuttavammalta tuntuvaa. Vaikkapa pyytää, että hänen seuraajansa muistaisivat sen, että he tulevat kerran hallitsemaan kansoja. Olisikohan se lohduttanut opetuslapsia enemmän? Tuskinpa vaan. Uskon, että Jeesus halusi puhua viimeisinä sanoinaan ystävilleen yhteydestä, rakkaudesta ja heitä odottavasta turvallisesta tulevaisuudesta toistensa ja Jeesuksen kanssa, koska hän tiesi että juuri sitä tietoisuutta he tarvitsivat. Jeesus tiesi, kuinka hirvittävältä ja lopulliselta kuoleman mukanaan tuoma ero tulisi heistä tuntumaan. Rakkaamme lähtevät ja me jäämme. Silloin ei millään muulla tunnu olevan merkitystä kuin sillä, että omistamme todellisen toivon siitä, että näemme heidät joskus jälleen. Että kuolema ei olekaan kaiken loppu. Että täältä varjojen maasta aukeaa ovi sinne, missä kaikki on kirkasta ja missä kuolema ei enää koskaan erota meitä.

Tätä kirjoittaessani takanani on viikonloppu, jolloin jälleen kerran jouduin saattamaan yhden läheisen ja rakkaan ihmisen haudan lepoon, sinne oven toiselle puolelle. Noita hetkiä olisi vaikea kestää, ellei voisi uskoa siihen, että kuolemalta on oikeasti riistetty pois sen valta ja voima. Eräästä Max Lucadon kirjasta löytyy oivaltava vertauskuva kuolemasta juuri tällaisena, pelottavana mutta todellisuudessa voimattomana tuhoamaan meitä. Sen jälkeen kun Jeesus kaksituhatta vuotta sitten kuolemallaan voitti kuoleman, kuolema on kuin ohitsemme ajava rekka-auto, joka ei pysty vahingoittamaan meitä. Se heittää kyllä yllemme pimeän varjonsa, mutta varjon väistyttyä huomaamme olevamme elävämpiä kuin koskaan. Kun uskomme tähän, uskallamme elää ja rakastaa ilman pelkoa jo täällä kuoleman varjon maassakin. Sillä tiedämme, että kerran olemme yhdessä siellä, missä varjot väistyvät ja aurinko paistaa ja kaikki on hyvin.

Crimes and Misdemeanors - Rikoksia ja rikkomuksia

104 minuuttia, valmistusvuosi  1989. Ohjaus Woody Allen

Olen Woody Allenin elokuvien iso fani. Hänen kyynisyytensä ja sarkastinen huumorinsa löytävät vastakaikua joistakin omassa sisimmässäni kiemurtelevista kysymysmerkeistä, jotka edelleen itsepintaisesti kieltäytyvät muuttumasta huutomerkeiksi. Elämänkumppanina Woody olisi varmasti aika rasittava, mutta sopivina annoksina, esimerkiksi yhden elokuvan verran kerrallaan, hän on mitä parhainta seuraa.  Kokoelmissani olisi ollut tarjolla montakin ehdokasta tälle paikalle, mutta valitsin Allenin elokuvista sen, jossa hän syvällisimmin ruotii hänelle niin tuttua elämän mielettömyyden ja tarkoituksettomuuden mysteeriä. Crimes and Misdemeanors  - Rikoksia ja rikkomuksia on tutkielma rikoksesta ja syyllisyydestä. Se herättää katsojan pohtimaan, onko syyllisyydellä mitään merkitystä, ellei ole ketään, jolle olisi vastuussa teoistaan ja jolla olisi valta tuomita tai antaa anteeksi.

Elokuvan päähenkilö Judah Rosenthal (Martin Landau) on silmälääkäri, jolla on kaunis vaimo, kaunis tytär ja kaunis koti, vakiintunut asiakaskunta ja arvostettu asema yhteisössään. Ja kuitenkin jokin saa hänet kiinnostumaan nuoremmasta naisesta, joka tuntuu tarvitsevan suojelijaa ja kokenutta vanhempaa miestä itseään opettamaan. Dolores Payleysta (Anjelica Huston) tulee Judahin rakastajatar, joka klassisen kaavan mukaan ei suostukaan lopettamaan suhdetta silloin kun Judah haluaisi, vaan takertuu häneen ja uhkaa kertoa suhteesta Judahin vaimolle Miriamille (Claire Bloom). Kun nainen uhkaa lisäksi paljastaa taloudelliset epäselvyydet, joihin Judah on yrityksensä kirjanpidossa sotkeutunut, alkaa tilanne luisua hallinnasta.

Judah on kasvanut juutalaisessa perheessä, jossa syvästi uskovan isän puheista pienen pojan mieleen jäi Jumalan kaikkinäkevä silmä, jonka katse seuraa meitä kaikkialle ja jolta mikään ei pysy salassa. Aikuisena Judahista tulee agnostikko, joka ei enää usko lapsuutensa Jumalaan. Hänen vastaanotollaan käy hänen vanha ystävänsä, rabbi Ben (Sam Waterston), joka on sokeutumassa. Judah purkaa paineitaan Benille ja tunnustaa hänelle salaisen suhteensa. Ben rohkaisee ystäväänsä kertomaan totuuden vaimolleen ja luottamaan siihen, että tämä voisi antaa hänelle anteeksi. Kenties heidän avioliittoonsa voisi tulla uusi alku ja entistä syvempää rakkautta. Judah ei ole vakuuttunut. Hän tuntee Miriamin. Vaimo palvoo häntä, ja kaikki olisi lopussa, jos hän saisi tietää totuuden.

Samaan aikaan hysteeriseksi heittäytynyt rakastajatar kiristää verkkoaan, ja pelastaakseen maineensa Judah päättää lopulta turvautua epätoivoisiin keinoihin. Itse hän ei käsiään halua liata, vaan pestaa tuhlaajapoikaveljensä Jackin (Jerry Orbach) hoitelemaan hämäräperäisten kontaktiensa kautta Doloresin pois päiviltä. Tarvittaisiin vain yksi puhelinsoitto, jolla tilattaisiin rasitteeksi käyneen ihmisen elämän päättäminen. Yön synkkinä hetkinä Judah painiskelee omatuntonsa kanssa ja käy keskustelua kuvitteellisen Benin kanssa. "Etkö luule, että Jumala näkee?" kysyy Ben. "Jumala on ylellisyys, johon minulla ei ole varaa", vastaa Judah. "Minun tarvitsee vain painaa nappia ja sen jälkeen voin taas nukkua yöni rauhassa." "Mutta entä laki?" yrittää Ben vielä, tuo melkein sokea mies, joka kuitenkin tuntuu näkevän kirkkaammin kuin Judah. "Ilman lakia kaikki on pelkkää pimeyttä."  "Mitä hyötyä on laista, jos se estää minua saamasta oikeudenmukaisuutta?" huudahtaa Judah. Hän ei todellakaan ansaitse tällaista kohtelua eikä suostu enää olemaan Doloresin kiristettävänä.

Ja niin Judah soittaa kohtalokkaan puhelun ja tilaa rakastajattarensa kuoleman. Puhelua seuraavien tapahtumien taustalla soi Schubertin Jousikvartetto Nro 15, joka Judahin mielestä dramaattisuudessaan ja surullisuudessaan muistuttaa Doloresia. Kahdenkeskisissä hetkissään, silloin kun naisen dramaattisuus ja surullisuus vielä kiehtoivat Judahia, he olivat kuunnelleet Schubertia, Judahin maalaillessa kuvaa tulevaisuudesta, jossa heillä olisi yhteistä aikaa tutustua tämän Judahin rakastaman säveltäjän musiikkiin vielä paremmin. Tuota aikaa ei kuitenkaan koskaan tule. Palkkamurhaaja hoitaa hommansa tehokkaasti ja tunteettomasti ja lavastaa tekonsa ryöstömurhaksi.

"Jumala olkoon meille armollinen, Jack", sanoo Judah veljelleen tämän soittaessa kesken iloista perheiltaa ilmoittaakseen, että asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Järkytyksestään huolimatta Judah selviytyy murhan jälkipyykistä kylmän laskelmoivasti. Hän käy hakemassa rakastajattarensa asunnosta pois kaiken, mikä voisi yhdistää hänet naiseen. Ja kun poliisi tulee hänen vastaanotolleen kysymään, tietäisikö hän ehkä jotakin, joka voisi auttaa rikoksen selvittämisessä, Judah on järkyttynyt ja pahoitteleva, mutta ei valitettavasti pysty kertomaan mitään, mistä olisi apua. Hän ei edes oikein muista, miten murhattu Miss Payley hänen potilaakseen päätyi. Poliisi kiittää ja kumartaa ja lähtee. Miksi hän epäilisikään tämän hyvämaineisen miehen sanoja?

Mutta pian syyllisyys alkaa piinata Judahia.  Asuntonsa lattialla maanneen rakastajattaren elottomana tuijottavat silmät eivät jätä häntä rauhaan. Kun hän tutkii potilaitaan ja katsoo syvälle heidän silmiinsä, sielun peileihin, hän huomaa miettivänsä, olisiko sittenkin olemassa Jumala, joka katsoo ihmisten sieluun samalla tavalla ja näkee kaiken, tietää kaiken? Judah muistaa jälleen isänsä sanat: "Muista, että Jumalan silmät näkevät kaiken. Hän näkee vanhurskaat ja hän näkee pahat. Vanhurskaat palkitaan, mutta pahat saavat ikuisen rangaistuksen." Entä jos Jumala on sittenkin olemassa ja näkee Judahin sisimpään? Näkee rikoksen, jonka hän on tehnyt ja jonka jäljet hän on onnistuneesti peittänyt. Vaikka hän on pystynyt salaamaan rikoksensa ihmisiltä, entäpä jos häntä lopulta kuitenkin odottaa Jumalan rangaistus? Syyllisyys painaa raskaana, ja Judahin henkinen tasapaino alkaa horjua. Hän on jo lähellä tunnustaa kaiken poliisille. Mutta Jack palauttaa hänet todellisuuteen. Tunnustamisen aika on ohi. Uskottomuutensa Judah olisi aikanaan voinut tunnustaa, mutta murhan tunnustaminen on mahdotonta. Judah on mennyt jo liian pitkälle, ja juttuun on sekaantunut jo liian paljon ihmisiä.

Woody Allen on elokuvassa tyypillisessä antisankariroolissaan esittäen Cliff Sterniä, kunnianhimoista elokuvaohjaajaa, jolla on epäonnea niin työssään kuin yksityiselämässäänkin. Hänen avioliittonsa on kitunut jo vuosia ja odottaa vain lopullista kuoliniskuaan. Ja sen sijaan, että saisi toteuttaa unelmansa ja tehdä dokumentin ihailemastaan elämän tarkoitusta kyselevästä filosofista, taloudelliset realiteetit pakottavat Cliffin kuvaamaan tyhjänpäiväistä dokumenttia vaimonsa veljestä Lesteristä (Alan Alda), joka on kaikkea sitä mitä Cliff ei ole: mainetta, kunniaa, rahaa ja kaunista naisseuraa niittänyt käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Miestä kutsutaan julkisuudessa "amerikkalaiseksi ilmiöksi"  -  mutta sitähän on happosadekin, huomauttaa Cliff nuivasti. Kärsimyksen malja täyttyy, kun Lester näyttää voittavan omakseen myös Halleyn (Mia Farrow), ainoan naisen, jolle Cliff on koskaan kirjoittanut rakkauskirjeen. Cliff kihisee mustasukkaisuutta ja kateutta, ja hänelle on täyttä piinaa seistä hiljaa kameran takana ja kuvata Lesterin loputtomilta tuntuvia monologeja, joiden sisältönä on Lester itse.

Elokuvan lopussa Allen saattaa Judahin ja Cliffin yhteen käymään keskustelun, joka kiteyttää elokuvan esiin nostamat teemat. Vietetään Benin tyttären häitä ja Judah ja Cliff ovat vieraiden joukossa. Saatuaan kuulla, että Lester ja Halley ovat menneet naimisiin, Cilff vetäytyy murjottamaan nurkkaukseen, jonne myös Judah saapuu, etsien hänkin yksinäisyyttä. Synkkää olemustaan selittääkseen Cliff kertoo suunnittelevansa täydellistä murhaa (jonka kohdetta katsojan ei liene vaikea arvata). Judah olettaa hänen kehittelevän elokuvan juonta ja sanoo tietävänsä mahtavan murhajutun, jossa on hyvä juoni ja todella yllättävä loppuratkaisu. Ja niin Judah alkaa kertoa omaa tarinaansa. Hän kuvaa rikosta ja sitä seurannutta syyllisyyttä, ja jatkaa: "Ja sitten, eräänä aamuna, syyllisyys on poissa. Mies jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iloitsee perheestään ja työstään. Mitään rangaistusta ei tullut, pikemminkin hän menestyy paremmin kuin koskaan. Murha laitetaan jonkun maankiertäjän syyksi, ja hän itse on vapaa jatkaamaan elämäänsä. Ehkä syyllisyys joskus vielä pikkuisen nostaa päätään, mutta ajan mittaan sen voima heikkenee ja häipyy." Näin Judah on lopullisesti vaientanut isänsä äänen ja peittänyt Jumalan kaikkinäkevän silmän. Hän on yrittänyt häivyttää pois myös syyllisyyden -  ja on kenties onnistunutkin siinä. Viimeisiksi sanoikseen, ennen kuin hyvästelee Cliffin ja lähtee jatkamaan elämäänsä kauniin vaimonsa ja onnellisen perheensä pariin, Judah sanoo: "Todellisessa elämässä ihmiset kantavat mukanaan kaikenlaisia taakkoja, myös syyllisyyttä. Me keksimme niille hyviä selityksiä ja kiellämme niiden olemassaolon, muuten emme pystyisi jatkamaan elämäämme. "

Niin, elämä kyllä jatkuu, taakkojamme raahatenkin, mutta vapautta se ei ole. Yllättäen todellinen vapaus löytyykin syyllisyytensä ymmärtämisestä ja sen tunnustamisesta, koska vain sitä kautta voi kokea anteeksisaamisen ja sen myötä tulevan vapauden. Ihminen ei kuitenkaan voi itse olla oma tuomarinsa ja oma armahtajansa. Se ei vain toimi niin. Jos ei ole Jumalaa, jonka antama laki herättää meissä syyllisyyden, Jumalaa, joka näkee rikkomuksemme ja jolle voimme ne tunnustaa ja saada anteeksi, silloin jatkamme syntisäkkiemme raahaamista elämämme loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin. Mutta kun voimme myöntää syyllisyytemme ja luottaa siihen, että meille tarjottu anteeksianto on aivan oikeasti totta, silloin pääsemme todellisesti vapaiksi. Enää ei tarvitse peitellä selässään roikkuvaa syntisäkkiä, keksiä sille selityksiä ja verukkeita, vaan voi ottaa repun selästään, katsoa sen sisälle rehellisesti - ja antaa sitten toisen ottaa se kantaakseen. Lopullisesti. Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen, ennusti profeetta jo satoja vuosia aikaisemmin sen, mitä Golgatalla pääsiäisenä tapahtui. Kaikki syntimme - nykyiset, menneet ja tulevat -  saamme uskoa anteeksi tämän totuuden perusteella. Miksiköhän sitten meidän uskisten, jotka tätä ilosanomaa niin innokkaasti julistamme, on monesti itse vaikea uskoa saaneensa ja saavansa anteeksi? Kovin usein yritämme edelleen sinnikkäästi itse kantaa reppumme. Paavali taisi tietää tämän taipumuksemme, ja kärsi ehkä itsekin samasta asiasta, koska halusi kirjeessään muistuttaa ystäväänsä Timoteusta siitä, että Jumala on kaikkien ihmisten pelastaja, ja varsinkin uskovien.

Crimes and Misdemeanors on elokuva, jossa Allen pohtii Jumalan olemassaoloa, elämän tarkoitusta, kärsimyksen ongelmaa ja muita kysymyksiä, joita ei viime kädessä pysty järjen ja älyn avulla ratkaisemaan. Kysymyksiä, joiden edessä on vain antauduttava jollekin itseään suuremmalle. Allen on itse sanonut pitävänsä Judahin isää ja Beniä uskonsa takia kylläkin onnellisempina kuin muut, mutta myös sokeina ja naiiveina, koska he eivät näe elämän realiteetteja. Näistä kommenteista huolimatta olen kuulevinani tässä elokuvassa ohjaajan oman kaipauksen voida uskoa Jumalaan samalla tavalla kuin nämä kaksi miestä, luottavaisena kuin pieni lapsi. Ja joskus tuntuukin kuin hän olisi niin kovin lähellä, kuin tarvittaisiin vain yksi askel, että voisi koittaa ihana antautumisen hetki ja tämäkin kyselijä ja kyseenalaistaja voisi löytää rauhan. Olla levossa, kuin se osaansa tyytyväksi mainittu psalminkirjoittaja, joka kokee olevansa kuin lapsi, joka tyytyväisenä köllöttelee äitinsä sylissä.

Toivottavasti jonakin päivänä niin vielä käy. Mutta olisiko liian itsekästä toivoa, että kaikki kysymysmerkit eivät aivan heti poistuisi miehen välimerkkivalikoimasta? Sillä kenen seurassa sitten voisin olla kyyninen ja sarkastinen?