Signs

102 minuuttia, valmistusvuosi 2002. Ohjaus M. Night Shyamalan

M. Night Shyamalan on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia, joita olen aina mielenkiinnolla odottanut ja mielelläni katsellut. Näin aina The Happeningiin saakka, joka ei ollut ainoastaan käsittämätön ja kamala, vaan suorastaan käsittämättömän kamala. Se aloitti miehen tuotannossa laskusuhdanteen, joka toivottavasti jossain vaiheessa päättyy, sillä parhaimmillaan Shyamalan on virkistävän erilainen elokuvantekijä. Tunnetuin hänen elokuvistaan lienee The Sixth Sense - Kuudes aisti, joka on juoneltaan todella ovela, mutta ei välttämättä kestä kovin montaa katselukertaa. Suosikkini tämän intialaissyntyisen ohjaajan tuotoksista onkin Signs.

Jo alkuteksteistään alkaen tunnelmaltaan hitchcockmaisen elokuvan juoneen kietoutuu niin ulkoavaruudesta tulevia vihamielisiä olentoja, arvoituksellisia viimeisiä sanoja, kroonista sairautta kuin epäonnistunutta urheilu-uraakin. Mutta sen pääteema on usko, jota epäilykset nakertavat. Elokuvan päähenkilö Graham Hess (Mel Gibson) on mies, jonka pitäisi jo ammattinsakin puolesta uskoa. Tämä pastori on kuitenkin kadottanut uskonsa menetettyään vaimonsa traagisessa, täysin turhassa ja vain onnettoman sattuman aikaansaamassa onnettomuudessa. Hän kieltää ehdottomasti kutsumasta itseään enää Isäksi, ja sokeripalakin on joutanut lipastonlaatikkoon. Hän ei halua eikä aio enää uskoa Jumalaan, joka voi antaa tällaista tapahtua.

Grahamin maailma on romahtanut, mutta katastrofi uhkaa myös laajemmin. Avaruusoliot piirittävät maapalloa, ja pelon vallassa olevat kaupunkilaiset katsovat Grahamiin edelleen kuin lauma paimeneensa: he odottavat häneltä apua, tukea ja kuuntelevaa korvaa. Ja isä, ainakin pienellä i:llä, hän on edelleen äidittömiksi jääneille lapsilleen, pojalleen Morganille (Rory Culkin) ja tyttärelleen Bolle (Abigail Breslin). Gibson on oikeassa elämässään ollut suuren perheen isä, ja kaikesta näkee, että hän on saanut paljon harjoitusta lasten kanssa olemisesta. Kuinka luontevasti hän vetääkään lapsensa lähelleen, koppaa heidät syliinsä ja kyykistyy juttelemaan heidän kanssaan. Uskonkysymykset ovat myös katoliselle Gibsonille tuttuja, ja ehkäpä Signs on toiminut yhtenä askeleena tiellä, joka johti hänet pari vuotta myöhemmin tekemään elokuvansa The Passion of The Christ.

Graham Hess pitää hyvää huolta lapsistaan ja myös veljestään Merrillistä (Joaquin Phoenix), joka on onnettomuuden jälkeen muuttanut asumaan veljensä perheen luokse. Mutta syvä ristiriita myllertää miehen sisimmässä. Oikeastaan hän haluaisi vain luovuttaa ja antaa periksi. Samaan aikaan hän kuitenkin tietää, että periksi antaminen ei ole vaihtoehto, koska hän kantaa huolta jäljelle jääneistä rakkaistaan.Vaikka se tärkein ihminen onkin häneltä nyt viety, silti on jäljellä ihmisiä, joita hän rakastaa ja joiden vuoksi hän murehtii. Kunpa edes he varjeltuisivat, toivoo hän, mutta kieltäytyy muuttamasta toivomustaan rukoukseksi. Eihän hän enää usko, että on olemassa ketään, joka kuulisi nuo rukoukset.

Perhe on hämmentynyt. Poissa on entinen turvallisesti Jumalaan luottava ja uskostaan voimaa ja rauhaa ammentava isä, ja tilalla on synkkä, katkera ja pelokas mies. "Etkö voisi teeskennellä olevasi sellainen kuin olit ennen? Etkö voisi lohduttaa minua? ", anelee Merrill veljesten katsellessa televisiosta maailmanloppua ennustavia uutisia. Mutta Graham ei pysty siihen. Hän haluaa liittyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka uskovat olevansa elämässään oman viisautensa, voimansa ja onnensa varassa, eivätkä kuvittele, että joku suurempi suojelee heitä. Joukkoon, joka ei koskaan pety, koska ei odota mitään. "Ei meitä kukaan tuolla suojele. Olemme omillamme", yhtyy tuohon kuoroon myös Graham.

Mies tuntuu saavan jonkinlaista kieroutunutta nautintoa siitä, että kaiken loppu on lähellä, ja hänestä alkaa viimeinkin huokua voimaa ja rohkeutta. Pian avaruusoliot valtaavat maapallon ja kaikki loppuu. Myös kärsimys ja turhat kysymykset. Grahamin ilme kirkastuu, ja hän alkaa suunnitella ruokahetkeä, josta tulisi kuin kuolemaantuomittujen viimeinen ateria, jolloin he saavat pyytää syötäväkseen aivan mitä vain haluavat. Terveellisyys on nyt sivuseikka. Hän kerää perheenjäsenten ruokatoivomukset ja toteuttaa ne käden käänteessä. He istuvat pöytään, mutta pyynnöistä huolimatta isä kieltäytyy siunaamasta ruokaa. "Me emme rukoile. Syökää!" kivahtaa hän.

Painajaismainen perheillallinen jatkuu Morganin huudahtaessa vihaavansa isäänsä, koska tämä antoi äidin kuolla. Graham jähmettyy hetkeksi, pojan sanat iskevät häneen kuin tikari. Mutta hän kovettaa itsensä ja jatkaa oudon ruokailurituaalin toimittamista. "Minä en tuhlaa enää hetkeäkään elämästäni rukouksiin. Nyt nautitaan ruuasta. Kukaan ei voi estää meitä nauttimasta tästä ruuasta! Nauttikaa!" karjaisee isä hampaat irvessä. Pieni Bo alkaa tuhertaa itkua, eikä se muillakaan taida kaukana olla. Vaikka kaikilla on lautasellaan pyytämäänsä herkkuruokaa,  kukaan ei pysty iloitsemaan annoksestaan saati syömään sitä. On sydäntäsärkevää seurata, miten Graham alkaa marttyyrimaisin elein ja katkeamispistettä lähestyen raivokkaasti haarukoida ruokaa muiden lautasilta. Hyvä on, vai ei kelpaa, hän ainakin syö! Kunnes mies murtuu ja purskahtaa itkuun ja koppaa lopuksi koko perheensä syliinsä.

Signs kuvaa kärsimyksen keskellä uskon ja epäilysten kanssa kamppailevaa ihmistä koskettavasti, ja vaikka aihe on raskas, Grahamin rakkaus perhettään kohtaan ja myös silloin tällöin pilkahteleva huumori tasapainottavat katselukokemusta. Miehen murtautuminen pimeydestä jälleen kohti valoa alkaa hänen luotsatessaan poikaansa läpi astmakohtauksen. Lempeästi ja lujasti hän rohkaisee poikaa hengittämään, olemaan vailla pelkoa ja vain luottamaan siihen, että hengitys alkaa jälleen kulkea. Graham tuntuu kehottavan näillä sanoilla myös itseään, ja hänen keskusteluyhteytensä Jumalan kanssa alkaa palautua samaan aikaan. Henki todellakin kulkee jälleen. No, ensi sanoikseen hän tosin sanoo Jumalalle vihaavansa tätä, mutta taivaassa varmasti näitäkin sanoja arvostetaan enemmän kuin täyttä mykkäkoulua.

Miten meidän pitäisi suhtautua elämään? Pitäisikö meidän uskoa, että tuolla jossakin on joku meitä suurempi, joka pitää meistä huolta? Vai pitäisikö ajatella, että olemme oman onnemme nojassa? Kaikki me varmasti joskus hapuilemme näiden kahden ajatustavan välillä, ja kysymyksille ja epäilyksillekin on oltava tilaa. Mutta niin kuin Grahamin läheiset katsoivat odottaen häneen, mekin tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka jaksavat uskoa ja toivoa, maailmanlopun uhan edelläkin. Ihmisiä, jotka oman yhteisönsä keskellä ylläpitävät toivoa, tapahtui sitten mitä tahansa. Mutta mistä tuollaisen toivon voi saada?

Raskas menetys voi horjuttaa uskoa hyvään Jumalaan. Yrityksistään huolimatta Graham ei kuitenkaan pysty heittämään uskoaan pois kuin eilisen päivän sanomalehteä, vaan kaikki hänessä käskee pitämään siitä tiukasti kiinni. Älä päästä irti toivosta, kuiskaa hänen sisimpänsä. Sillä hän tietää, että jos hän päästää irti uskosta ja toivosta, hänelle ei jää yhtään mitään. Ihminen, jonka sydämeen usko on joskus syntynyt, voi kapinoida ja kiukutella ja itkeä ja kirota, mutta en usko, että hän syvällä sisimmässään kuitenkaan koskaan pystyy lopullisesti irrottamaan siitä toivosta, että Jumala on.

"Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat."Nämä Pietarin Jeesukselle sanomat sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa, eivät piinaavan tuskan ja polttavan kärsimyksen keskellä anna huumepiikin kaltaista nopeaa helpotusta. Mutta ne antavat jotakin enemmän: toivon, joka kumpuaa siitä tietoisuudesta, että vaikka minun kärsimykseni ei katoaisikaan mihinkään, silti on joku, jolla on viimeinen sana hallussaan, myös minun tilanteeseeni. Kävipä miten tahansa, on olemassa joku joka pystyy auttamaan minua. Siksi hänen lähellään kannattaa pysytellä, vaikka kaikki ympärillä sortuisi - ja varsinkin silloin.

Graham Hess ei palaa Jumalan luo sen vuoksi, että olisi kokenut Jumalan korvaavan hänen menetyksensä hyvittämällä sen jotenkin. Hän palaa siksi, että ahdistuksensa keskelläkin hän on koko ajan tiennyt, että ei ole ketään muuta. Hän on saanut kokea jotakin samaa kuin ne kolme kaverusta, joista Danielin kirjassa kerrotaan. Miehet tuomitaan kirjaimellisesti ja konkreettisesti tuliseen pätsiin, ja vähän ennen sinne joutumistaan he rohkeasti julistavat, että heidän Jumalansa voi pelastaa heidät sieltä. Kunnioitusta herättävää uskoa, eikö vain? Mutta varsinainen pommi tulee vasta tämän jälkeen, kun he jatkavat sanoen, että vaikka Jumala ei pelastaisikaan heitä, he eivät kuitenkaan suostuisi palvelemaan muita jumalia.

Niin, aina Jumala ei pelasta eikä paranna eikä estä onnettomuuksia. Ja siitä huolimatta meidän paras ja ainoa todellinen turvamme on hänessä ja hänen lähellään. Elokuvan upein hetki on sen loppu, jossa Graham jälleen pukee papinkauluksen päälleen ja lähtee siihen työhön, johon hänet on kutsuttu: tuomaan toivoa, lohdutusta ja rohkaisua ihmisille. Luulenpa, että käytyään läpi oman tulisen pätsinsä hän pystyy toimimaan tuossa tehtävässään paremmin kuin koskaan ennen.

Good Will Hunting

126 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Gus Van Sant

Good Will Hunting on elokuva, jonka teemana on luottamus. Luottamus toiseen ihmiseen ja luottamus elämään, siihen että se kantaa, vaikka välillä myrskyääkin niin että purtemme on haaksirikkoutua. Elokuvan päähenkilöinä on kaksi miestä, toinen elämänsä alussa ja toinen kääntynyt jo loppusuoralle, siihen kohtaan, jossa voi yhtyä Kaija Koon laulun sanoihin ja todeta, että alkuun on matkaa loppua enemmän. Yhteistä miehille on se, että molempien menneisyydessä on asioita, jotka ovat haavoittaneet ja rikkoneet heitä ja vieneet luottamuksen elämään. Heidän tapansa reagoida elämän kolhuihin on kuitenkin erilainen. Siinä missä toinen purkaa vihansa ja pettymyksensä ulos väkivaltaisena käytöksenä, toinen hautaa sen sisälleen ja antaa vihansa kalvaa itseään. Kun näiden miesten tiet sitten yhtyvät, kumpikaan ei tapaamisten jälkeen ole enää entisellään.

Will Hunting (Matt Damon) on nuori mies, joka työkseen siivoaa yliopistolla ja vapaa-aikanaan, milloin ei ole kahakoimassa jossakin, notkuu kavereidensa kanssa baareissa. Mutta hänessä on toinenkin puoli. Kotona ollessaan hän tutkii ja lukee ja tankkaa itseensä huipputason tietoa eri aloilta. Hänellä on myös erityinen lahja: hän on matemaattinen superlahjakkuus, mikä tulee ilmi kun hän matematiikan laitoksen lattiaa luututessaan huomaa seinälle jätetyn vaativan matemaattisen probleeman ja ratkaisee sen.

Kun professori Gerald Lambeaulle (Stellan Skarsgård) selviää, kuka tehtävän on ratkaissut, hän haluaa heti ottaa Willin suojatikseen ja lähteä luotsaamaan tätä matemaattista neroa kohti mainetta ja kuuluisuutta. Mutta ennen sitä Will pitää saada käyttäytymään kunnon ihmisen tavoin. Poika on ollut pidätettynä väkivaltaisuudesta niin monta kertaa, että häntä uhkaa vankilatuomio, ellei hän suostu käymään läpi terapiaa, joka voisi auttaa häntä muuttamaan tuhoisia toimintamallejaan.

Terapeutteja tulee ja menee, ja Will leikittelee heidän kanssa kuin kissa hiirellä. Hän teeskentelee ensin antautuvansa heidän hoidettavakseen ja ampuu sitten koko yrityksen alas. Kukaan ei kestä Willin kanssa yhtä kertaa kauempaa, ja Lambeaun on lopulta käytettävä viimeinen korttinsa. Vasten tahtoaankin hänen on nyt pyydettävä vanhaa opiskelutoveriaan, joka toimii yliopistolla psykologian opettajana, tapaamaan Williä. Ehkä Sean Maguire (Robin Williams) voisi päästä murtautumaan pojan kuoren läpi. Menneisyyden ristiriidat tekevät miesten välit vaivautuneiksi ja etäisiksi. Erityisen vaikeaa Gerryn on ollut kohdata vanhaa ystäväänsä tämän pitkään sairastaneen vaimon kuoleman jälkeen. Sen myötä jokin Seanissa tuntuu sammuneen.

Mutta Seanilla on hyvä sydän, ja hän suostuu tapaamaan Willin. Hän ei kuitenkaan alistu pojan komenneltavaksi, vaan ottaa tapaamisissa johtajuuden. "Ei enää konnankoukkuja, kepposia eikä hölmöilyjä", oli yksi aikaisemmista terapeuteista toruskellut Williä, kuin pikkupoikaa, joka on käynyt omenavarkaissa. Sean on eri maata. Itse katujen kasvattina hän tietää millaisesta maailmasta Will tulee. Ja hän laatii pelisäännöt. Se alkaa siitä, että hän häätää terapiaistuntoa seuraamaan tulleen Lambeaun assistentteineen ulos huoneesta, ja jatkuu sillä, että hän näyttää Willille missä raja kulkee. Poika tutkii ja tulkitsee Seanin maalaamaa kuvaa yksinäisestä soutajasta ja oivaltaa siihen kätkeytyvän tuskan pelottavan tarkasti. Laskien julmaa pilaa Seanin vaimosta Will osuu tietämättään terapeuttinsa arimpaan kohtaan. Seuraavassa hetkessä hän löytää itsensä seinää vasten paiskattuna, Seanin käsi kurkullaan. "Puhu vielä kerrankin vaimostani noin halventavasti, niin tapan sinut! Ymmärrätkö? "sanoo Sean uhkaavasti. Ystävällisen ja hajamielisen näköisestä menninkäisestä kuoriutuukin yllättäen esiin varsinainen Rambo!

Huh, olipa varsinainen alku terapiasuhteelle! Olisikin voinut luulla, että näiden kahden ensimmäinen tapaaminen jäisi myös viimeiseksi. Mutta toisin käy. Nyt näyttää löytyneen ihminen, joka puhuu kieltä jota Will ymmärtää. Kummallakin on tuskansa, ja vaikka toiselle miehistä on annettu virallinen "parantajan" rooli, tapaamisten aikana heidän molempien sisimpänsä kipukohtia nostetaan esiin ja hoidetaan -  niin kuin ihmisten välisessä syvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa yleensä tapahtuu.

Terapian tehon takaa se, että Sean ei suostu tanssimaan Willin pillin mukaan eikä anna tälle periksi. Jos Will haluaa istua tunnin hiljaa, sitten istutaan hiljaa. Mutta viikon kuluttua tavataan taas samaan aikaan. Sean on järkähtämätön, ja Will alkaa kokea olonsa turvalliseksi. Luottamus, tuo kaikkein oleellisin seikka terapiassa, alkaa rakentua terapeutin ja potilaan välille. Willin elämäntarinan Sean on jo lukenut hänen papereistaan, mutta vähitellen kipeä menneisyys alkaa myös tihkua pojasta ulos. Väkivaltaa ja hylkäämisiä niin paljon ja niin monta kertaa, että sydän on ollut pakko haudata paksun kuoren alle.

Ja sieltä sen sitten kaivaa esiin Sean. Aivan uskomattoman koskettava on kohtaus, jossa Will vihdoin kertoo väläyksen siitä, mitä hän lapsena joutui kasvatti-isänsä käsissä kokemaan. Will kuittaa karmaisevan tarinansa olkapäiden kohautuksella ja naurahduksella. Tunnelma tiivistyy ja elokuva saavuttaa huippukohtansa, kun Sean äkkiä kysyy Williltä, ymmärtääkö poika, että mikään tuosta mitä hänelle on tapahtunut ja tehty, ei ollut hänen syytänsä. "Joo, tiedän" vastaa Will, jälleen naureskellen ja olkapäitään kohautellen. Mutta Sean ei tyydy tähän. Hän näkee syvemmälle ja ymmärtää, että Will ei usko siihen mitä sanoo. Ja niin Sean toistaa sanansa: "Se ei ole sinun syytäsi." Taas sama reaktio Williltä. Ja Sean toistaa, tullen koko ajan lähemmäksi Williä, katsoen häntä kiinteästi, kuin yrittäen herättää pojan pahasta unesta, jossa tämä on ollut koko elämänsä ajan.

Ja lopulta viesti menee perille. Will purskahtaa itkuun - varmasti ensimmäisen kerran vuosikausiin -  ja painautuu Seanin syliin. "Se ei ole sinun syytäsi", toistaa Sean lempeästi. Millainen määrä tuskaa onkaan ollut kätkettynä Willin kovan ja virnuilevan ulkokuoren alle. Ja miten valtava onkaan helpotus, kun sen saa vihdoin päästää ulos. Se ei ollut sinun syytäsi. Mistä ikinä sitten onkaan kyse meidän elämässämme, uskon, että niin monen olisi tärkeä saada kuulla nuo sanat ja pystyä ottamaan ne vastaan sydämeensä. Millainen vapaus siitä voisikaan seurata!

Wilfrid Stinissen on kirjoittanut seuraavat viisaat sanat: "Sydän näkee syvimpään todellisuuteen saakka. Myös ihmissuhteissasi näet etupäässä sydämellä. Silmillä voit katsella toisia, pitkään ja tarkasti, ilman että silti tosiasiassa näet heitä. Monet ihmiset ovat onnettomia siksi, ettei kukaan ole nähnyt heitä sydämen silmin. " Willin onni oli saada elämäänsä Seanin kaltainen ihminen, joka näki toisen ihmisen sydämellään, ei vain terapiakohteena, tapauksena, haasteena joka täytyy selvittää, kuten aikaisemmat terapeutit. Hän näki Willistä, että tämä ei suinkaan ollut se itsevarma nuorimies, miltä hän ulospäin näytti, vaan pikkupoika, joka pelkäsi kuollakseen. Ja tuon pikkupojan Sean halusi auttaa ulos pelon häkistä.

Willin tarina on koskettava, mutta Sean henkilönä puhuttelee minua vielä enemmän. On hienoa seurata, miten hän laittaa itsensä kokonaan peliin Willin hyväksi. Hän ei pitäydy perinteisessä, etäisessä terapeutin roolissa, vaan antautuu vuorovaikutukseen. Hän on kuin se turvallinen, rakastava mutta samalla oman särkyneisyytensä ja vajavaisuutensa tunnistava ja myöntävä isä, jota Willillä ei koskaan ollut. Ja kun Sean saa olla seuraamassa toisen menneisyyden vangin pyristelyä häkissään ja auttamassa tätä murtautumaan sieltä vapauteen, hän alkaa uskoa, että sama voisi vielä olla mahdollista hänellekin. Ehkä hän voisi puhua itselleen samaa totuutta, jota hän aikaisemmin julisti Willille: Sean, vaimosi kuolema ei ollut sinun syytäsi. Ehkä hän voisi antaa elämälle vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä maalauksen soutaja voi vielä löytää sateen ja pimeyden keskeltä kirkkaampaan säähän. Kenties hänen veneensä kokka jonakin päivänä karahtaa rantaan, jossa onni vielä kerran odottaa häntä.

Seanin työhuoneen hyllyt pullistelevat kirjoja, mutta onko niiden joukossa Raamattu, sitä ei elokuva kerro. Joka tapauksessa haluaisin antaa Seanille matkaevääksi Psalmin 27 päätössanat, jotka olen huomannut hyväksi lääkkeeksi silloin, kun menneisyyden painolastit uhkaavat vetää mukaansa ja alan tuijotella vain elämän synkemmälle puolelle. Näillä sanoilla Seankin voisi rohkaista itseään soutamaan kohti tuota onnen kaukorantaa: Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan! 

The River Wild - Villi joki

107 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus Curtis Hanson

Kannattaa osata viittomakieltä ja käyttää silmälaseja, joiden sangat saa tiukasti kierrettyä korvien taakse. Ainakin jos joutuu samanlaiseen pinteeseen kuin tämän elokuvan tuiki tavallinen ydinperhe, jonka veneretki muuttuu painajaiseksi roistojen lyöttäydyttyä heidän seuraansa ja pakotettua perheen auttamaan heitä pakomatkallaan.

Gail Hartman (Meryl Streep - jälleen kerran!) on perheenäiti ja historian opettaja, joka on nuoruudessaan toiminut oppaana Pohjois-Amerikan suurilla vuoristojoilla ja huumaantunut vaaran tunteesta harrastaessaan siellä koskenlaskua ystäviensä kanssa. Nyt hän on luvannut viedä miehensä Tomin (David Strathairn) ja poikansa Rourken (Joseph Mazzello), laskemaan noita samaisia koskia - ei kuitenkaan sitä kaikkein suurinta ja vaarallisinta.

Perheen isä on yksi niitä elokuvaisiä, jotka ovat työnarkomaaneja ja vaarassa menettää perheensä tämän vuoksi. Loma onkin mennä isukilta sivu suun arkkitehdin töiden ollessa vähällä vetää pidemmän korren, mutta viime hetkellä hän muuttaa mielensä ja saapuu rannalle salkkuineen ja papereineen.

Pikkusisko jätetään venematkan ajaksi isovanhempien hellään huomaan, ja suunnitelmana on, että nämä kolme tulevat koskenlaskijoita vastaan alempana joen juoksulla, ennen kaikkein suurimpia putouksia. Gailin isä on kuulovammainen ja koko perhe on opetellut viittomaan voidakseen kommunikoida isoisän kanssa. Onneksi, sillä tämä taito osoittautuu perheelle elintärkeäksi salakieleksi, joka pelastaa heidän henkensä.

Elokuvan maisemat ja äänimaailma tarjoavat oivaa taustaa vaikkapa psalmien luvulle. Esimerkiksi Psalmin 42 vaikuttavat sanat Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat - kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni saavat vielä lisää tehoa tämän elokuvan katselemisen myötä. Matka alkaa kuitenkin rauhallisesti äidin kertoillessa mielenkiintoisia tarinoita intiaaneista, joen varsien alkuperäisistä asukkaista. Mutta kohta tunnelma muuttuu. Venekuntaan liittyy samalla joella matkaa tekevä epämääräiseltä vaikuttava retkue. Miehet kertovat menettäneensä yllättäen oppaansa ja tarvitsevansa apua päästäkseen määränpäähänsä. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä epäluuloisemmaksi käyvät Gail ja Tom miehiä kohtaan. Heissä on jotakin hämärää, tuumivat he. Heistä on parasta päästä eroon ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja niin pariskunta tekee suunnitelman, jonka avulla he yrittävät karistaa miehet kannoiltaan ja jatkaa matkaansa ilman heitä.

Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska isälleen kaunaa kantava Rourke on tykästynyt Wadeen (Kevin Bacon), vaarallisen hurmaavaan pahikseen. Mies tuntuu jääneen pikkupojan tasolle ja elävän Rourken kautta uudelleen oman lapsuutensa unelmaversiota, jossa poika saa kaiken mitä haluaa. Kuten luvan pitää kädessään oikeaa, ladattua pistoolia ja synttärilahjaksi tukun seteleitä Waden salaperäisestä isosta kassista. Isältään Rourke on saanut linkkuveitsen, joka vielä hetki sitten tuntui kivalta lahjalta, mutta mitä nyt on yksi onneton veitsi siihen verrattuna mitä Wade pystyy hänelle antamaan! Waden roistokaveri Terry (John C. Reilly) pyörittelee kauhuissaan silmiään yrittäen hillitä toveriaan, mutta turhaan. Wade on pomo ja tekee mitä tahtoo. Ja sitäpaitsi hänhän on joukosta se, jolla on ase.

Gailin ja Tomin punoma pakosuunnitelma kariutuu siihen, että omaan perheeseensä pettynyt Rourke kieltäytyy hyppäämästä vanhempiensa veneeseen ja jatkaa matkaa uusien ystäviensä kanssa. "Ystävien", jotka hetken kuluttua osoittautuvat vankikarkureiksi, varkaiksi ja murhamiehiksi. Ennen kuin huomaavatkaan isä ja poika löytävät itsensä köytettyinä veneen perästä, jota Gail on pakotettu soutamaan. Ystävällisyyden naamarit ovat nyt pudonneet roistojen kasvoilta, ja karu totuus ja tilanteen vakavuus paljastuu kaikille. Päästäkseen pakenemaan miehet aikovat laskea joen loppuun asti, myös sen suurimman ja vaarallisimman putouksen. Ja tähän he tarvitsevat Gailin apua. Voidakseen olla varmoja, ettei nainen yritä huijata heitä, muu perhe otetaan mukaan tälle mukavalle venematkalle. Nyt he kaikki ovat samassa veneessä, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Heidän kohtalonsa on sidottu yhteen.

Nainen on voimaton vastustamaan roistoja, onhan hänen rakkaidensa henki uhattuna. Mutta vaikka Gailin jalat on sidottu veneeseen pakenemisen estämiseksi, hänen aivonsa laukkaavat vapaina. Ja ne työskentelevät villisti hautoen pakosuunnitelmaa. Toisessa päässä venettä Tom on samoissa puuhissa. Hän viittoo salaa Rourkelle ja pyytää poikaa ojentamaan lahjaveitsensä, jotta voisi katkaista köydet, joilla hänet on sidottu. Kun matkalaiset ovat leiriytyneet yöksi maihin, Tom onnistuukin pakenemaan. Huolimatta rajusta sukelluksestaan veteen hän pitää päänsä kylmänä ja silmälasinsa tallella  - kiitos korvakierukoiden! Oman henkensä uhalla hän seuraa venettä ja suunnittelee ja toteuttaa arkkitehdin aivoillaan nerokkaan viritelmän, jonka avulla hän saa perheensä vapautettua roistojen kynsistä. Roistoille taas käy niin kuin heille tämänkaltaisessa elokuvassa kuuluukin käydä: toinen päättää päivänsä veden hyisessä syleilyssä ja toinen kyyditään takaisin vankilaan.

Aina silloin tällöin viriää keskustelu naisen ja miehen rooleista - tai liekö se koskaan lakannutkaan. Kumpi saa tai kumman pitää olla vahva, vai pitääkö kummankin vai pitääkö kummankaan? Gail on voimakas ja vahva nainen - fyysisesti ja myös henkisesti. Hän on selkeä johtajatyyppi, jota perheen koirakin mukisematta tottelee. Hän ei todellakaan ole avuton prinsessa, joka odottelee tornissaan pelastajaansa. Mutta tämä voimanainenkaan ei kuitenkaan pärjää roistoille yksin. Kiperässä tilanteessa tarvitaan molempien puolisoiden panosta. Tom vaikuttaa aluksi suoranaiselta nahjukselta amatsonimaisen vaimonsa rinnalla, mutta perheen joutuminen vaaraan nostaa myös hänen sisältään esiin jotakin villiä ja vapaata, joka haluaa puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä. Myös hänen teräviä aivojaan ja uhkaavan tilanteen esiin nostamaa  rohkeuttaan  - siis kykyä mennä eteenpäin halvaannuttavasta pelosta huolimatta - tarvitaan perheen pelastamiseksi.

Tehtävä hallita ja vallita kaikkea maan päällä annettiin aikojen alussa miehelle ja naiselle yhdessä. Oli kyse sitten aviopareista tai vaikkapa työtovereista, uskon, että rooleja ei tähän tehtävään ole etukäteen jaettu, vaan molempien on löydettävä itsestään ja toisistaan ne vahvuudet, jotka tekevät juuri heistä toimivia tiimejä. Usein tähän tarvitaan vuosien taivaltaminen rinnakkain ja kipeääkin yhteenhioutumista. Mutta kun joskus näkee toisiaan toimivalla ja kauniilla tavalla täydentävän avioparin tai työtiimin, parhaimmillaan se on kuin katselisi taidokasta paritanssia.

Samaan hiileen puhaltaminen auttoi Hartmanin perhettä pääsemään turvaan ja yhteistä vihollista vastaan kamppaileminen toi myös toisistaan etääntyneet puolisot jälleen lähelle toisiaan. Lähtösatamassa veneeseen astuivat isä, äiti ja poika, ja nuo samat ihmiset nousivat veneestä matkan päätyttyä. Ja kuitenkaan perhe, joka seikkailun päätteeksi nousi maihin, ei ollut enää sama perhe, joka lähti matkaan. Veden alle oli painunut paljon muutakin kuin Tomin silmälasit, jotka näyttivät lopulta sittenkin joutuneen antamaan periksi virran voimalle. Joskus kriisi voikin hitsata ihmisiä yhteen aivan uudella tavalla ja saada etäiset ja toimimattomat ihmissuhteet toimimaan. Toivottavasti kovin monen ei kuitenkaan tarvitse perheonnensa jälleenrakentamiseksi kokea yhtä piinaavaa seikkailua kuin tämän elokuvaperheen veneretki.

Gladiator - Gladiaattori

128 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Ridley Scott

"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Näin kehottaa apostoli Paavali filippiläisiä lopetellessaan kirjettään heille.

Nämä sanat nousivat mieleeni katsellessani Gladiatoria ja sen sankaria, espanjalaista Maximusta (Russell Crowe), joka palvelee kenraalina Rooman armeijassa. "Strength and honour!" - Voima ja kunnia! on sotahuuto, iskulause, jolla Maximus kannustaa joukkojaan. Maximus on mies, jota Paavalin luettelemat adjektiivit kuvaavat hyvin. Hänen elämästään ja valinnoistaan voi nähdä, että hänen johtotähtenään ovat voiman ja kunnian lisäksi totuus, oikeus, puhtaus, rakkaus ja kauneus. Hän on hyvä mies ja ansaitsee kiitoksen.

Kyllä, hän tappaa ammatikseen, mutta hän tekee niin, koska uskoo sotivansa hyvän ja kunniakkaan asian puolesta: Rooman valtakunnan, jota hän ihailee yli kaiken. Hänen miehensä luottavat häneen ja kunnioittavat häntä. Ja niin tekee myös keisari Marcus Aurelius (Richard Harris), joka kuolinhetkensä lähestyessä haluaa tehdä Maximuksesta seuraajansa. Hän toivoo, että Maximus palauttaisi Roomaan tasavallan ja tekisi näin lopun keisarien turmeltuneesta hallinnosta.

Valoa emme erottaisi ilman pimeyttä, ja hyvään tarinaankin kuuluu aina hyvän vastapainona esiintyvä paha. Commodus (Joaquin Phoenix), keisarin poika, on paha mutta samalla traaginen hahmo. Hän on varttunut vailla isän rakkautta ja joutunut monen muun pojan lailla kokemaan, että isälle ei mikään riitä. Hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen isän rakastamaan itseään. Kun se ei onnistu, hän surunsekaisessa raivossaan tappaa isänsä ja nousee keisariksi hänen jälkeensä.

Mutta Commodus ei tyydy tähän. Hän haluaa myös kostaa Maximukselle isänsä tälle osoittaman rakkauden ja luottamuksen. Maximus pääsee pakenemaan sotilailta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen surmata hänet, mutta löytää kotiin palatessaan vaimonsa ja poikansa murhattuina. Hän luhistuu maahan, ja siitä hänet nappaa mukaansa orjakauppias, joka myy hänet gladiaattoreita kouluttavalle miehelle.

Tästä alkaa Maximuksen uusi ura. Voimakkaana, taitavana soturina, jolla ei ole enää mitään menetettävää, hän nousee nopeasti gladiaattorien kärkijoukkoon ja hänestä tulee yleisön rakastama taistelija. Jälleen hän tappaa  - mutta ei enää kunniakkaan syyn vuoksi, vaan ihmisten kieroutuneen ajanvietteen ylläpitämiseksi. Maximuksen ainoa syy elää on kostaa rakkaittensa murha. Hän tietää, kuka on hirmuteon takana ja odottaa vain tilaisuutta rangaista perheensä surmaajaa ja syöstä tämä valtaistuimelta. Näin hän voisi samalla toteuttaa vanhan keisarin viimeisen toivomuksen ja osoittautua hänen luottamuksensa arvoiseksi.

Samaan aikaan Roomassa kansan inhoama Commodus yrittää saada suosionsa nousuun ja käynnistää uudelleen pitkään lakkautettuina olleet gladiaattoriottelut Colosseumilla. Roomaan taistelemaan saapuu myös Maximus, ja niin näiden kahden tiet kohtaavat jälleen. Itseään oivana taistelijana pitävä keisari on täynnä katkeruuden sappea seuratessaan Maximusta areenalla. Hän ei kuitenkaan uskalla surmauttaa tuota yleisön suosikkia, vaan peukuttaa hänet pysymään hengissä.

Mutta Commoduksen tilaisuus kostaa lähestyy. Yhdessä keisaria lähellä olevien ihmisten kanssa Maximus on punonut juonen kelvottoman keisarin syöksemiseksi valtaistuimelta. Salaliitto kuitenkin paljastuu, ja Commodus vangitsee Maximuksen. Nyt hän voi oikeutetusti haastaa vihatun kilpakumppaninsa kaksintaisteluun. Taistelusta tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin rehti ja reilu. Kierolle mielelleen luonteenomaisesti keisari haluaa varmistaa asemansa, ja niin hän puukottaa Maximusta selkään - kirjaimellisesti.

Ja niin areenalla kohtaavat toisensa valo ja pimeys, Maximus ja Commodus. Taistelu on lyhyt, ja sen päätteeksi molemmat saavat surmansa. Mutta siinä missä keisari jää lyötynä makaamaan veriselle hiekalle, Maximus kuolee juhlittuna sankarina, joka kannetaan kunniakulkueessa pois areenalta.

Voima ja kunnia! Kuinka mahtavaa olisikaan huutaa noin ja saada toiset seuraamaan itseään hyvän ja jalon ja kunniakkaan asian puolesta. Hyvää ja jaloa asiaa ei kristityn tarvitse kaukaa hakea. Jos jokin, niin Kristuksen vääjäämättä etenevä suunnitelma saada tämä langennut maaplaneetta hallintaansa pimeyden ruhtinaalta, jonka kynsissä se vielä on, on asia, jonka puolesta kannattaa taistella. Maximuksen kunnioittama Rooma oli mahtava aikansa. Se valloitti alueita ja alisti häikäilemättä kansoja valtansa alle, kunnes mureni sisäiseen mädännäisyyteensä. Kristuksen käymä taistelu taas käydään hänen valtakuntansa puolesta, ikuisen valtakunnan, jonka arvoja ovat rakkaus ja totuus, kauneus ja puhtaus. Ja tuo taistelu on jo voitettu, vaikka kaikki voiton tulokset eivät vielä täällä näy.

Mutta eikö voimaa ja kunniaa voi huutaa vain sankari, jota kunnioitetaan ja ihaillaan ja jonka puolesta jotkut olisivat ehkä valmiita jopa uhraamaan itsensä? Yksi kristinuskon upeimpia totuuksia on se, että minun ei tarvitse olla sankari, vaan saan olla pieni ja heikko. Kristus on sankari, joka on taistellut ja voittanut, ja jokainen, se pienin ja heikoinkin, joka kulkee hänen joukoissaan, kulkee varman voittajan puolella. Hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen. Näin puhkeaa Juudas ylistämään Jumalaa kirjeensä lopuksi. (Ei se Juudas, joka ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen, vaan toinen samanniminen kaveri, todennäköisesti Jeesuksen veli.) Näihin sanoihin on jokaisen uskovan varmasti helppo yhtyä, ja majesteettisuudessaan ne saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissämme.

Kuitenkin arvokkaan ja kunniakkaan päämäärän pitäisi heijastua jotenkin myös tuon päämäärän tavoittelijaan, pieneen ja heikkoonkin. Maximuksen elämästä huokui kunnioitus, jota hän tunsi Roomaa kohtaan, mutta joskus mietin, mahtaako kunnioitus Kristusta kohtaan näkyä millään tavalla omasta elämästäni? Minun tehtäväni olisi heijastaa Jumalan valoa ympärilleni ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuottaa hänelle kunniaa. Elää hänen kirkkautensa kiitokseksi, niin kuin Paavali tämän ajatuksen pukee upeasti sanoiksi. Elää täynnä ihailua ja kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan mitä hän on ja millainen hän on, ja elää kiitollisena kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle ja minun puolestani. Elää tavalla, joka on hänelle iloksi ja kunniaksi. Ja olla tarpeen tullen valmis myös maksamaan hinnan siitä, että saan olla hänen puolellaan ja kuulua hänelle.

Sotahuudoista ja sanoista humaltuminen käy helposti. Mutta eläminen päivästä toiseen Jumalan kirkkauden kiitokseksi ei sitten olekaan yhtä helppoa. Varsinkaan silloin, kun pimeys tuntuu valtaavan enemmän ja enemmän alaa, kun rukoukset tuntuvat jäävän vaille vastauksia ja mieleen alka hiipiä epäilys siitä, onko kaikki kuitenkaan vaivan arvoista. Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että voitto on jo saatu mutta sen tuleminen näkyviin kestää vielä jonkin aikaa -  aivan kuin auringon valo, jonka tulo tänne maan päälle kestää kahdeksan minuuttia. Mutta tiedämme, että se on tulossa, yhtä varmasti kuin yötä aina seuraa aamu ja talvea uusi kevät.

Ja siksi me edelleen jaksamme nostaa päämme ja kulkea eteenpäin. Ja me pienet ja heikotkin huudamme rohkeasti "Voima ja kunnia!", koska me tiedämme, että voima ja kunnia, kirkkaus ja valta eivät kuulu meille. Ne ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan hänelle, joka oli ennen aikojen alkua, joka on nyt ja joka tulee olemaan ikuisesti. Ja kun kaikki ihmisten rakentamat valtakunnat kerran ovat sortuneet, on vihdoin tullut hänen valtakuntansa aika.

When Harry Met Sally - Kun Harry tapasi Sallyn

96 minuuttia, valmistusvuosi 1989. Ohjaus Rob Reiner

Ihmisen ikävä toisen luo on teema, joka on synnyttänyt lukemattomia erilaisia hengentuotteita. Esimerkiksi televisiossa parhaillaan esitettävän sarjan Klikkaa mua, joka kertoo eronneista sinkuista, työkaveruksista Ellasta ja Eerosta, jotka etsivät kumpikin tahollaan elämänkumppania nettideittailun kautta. Tätä kirjoittaessani sarjan viimeistä osaa ei ole vielä esitetty ja loppuratkaisu on hämärän peitossa. Mutta oma veikkaukseni on, että näistä kahdesta tulee vielä pari. Heitä yhdistää pitkä ystävyys, ja he näyttäisivät sopivan toisilleen kuin valettu mutta eivät vain tunnu tajuavan sitä. No, kävipä heille niin tai näin, toivon, että tekijät ymmärtävät jättää Ellan ja Eeron tämän jälkeen rauhaan. Jo tämä toinen tuotantokausi tuntuu vanhan lämmittämiseltä ja paikka paikoin teennäiseltä ja väkisin tehdyltä. Siksi on vaikea kuvitella aineksia riittävän enää kolmannelle kaudelle.

Mutta Ella ja Eero eivät ole varsinainen aiheeni, vaan he nousivat mieleeni sen vuoksi, että vähän samantapainen asetelma on elokuvassa When Harry Met Sally. Senkin päähenkilöinä on kaksi ystävystä, jotka pettyvät etsiessään rakkautta ja palaavat kerta toisensa jälkeen saamaan lohtua ja ymmärrystä toisiltaan. Kunnes he lopulta ymmärtävät, että se, mitä he ovat etsineet, on koko ajan ollut siinä, aivan lähellä.

Harry Burns (Billy Crystal) ja Sally Albright (Meg Ryan) tutustuvat toisiinsa valmistuttuaan yliopistosta, matkustaessaan kimppakyydillä Chicagosta New Yorkiin. Keskustelu matkalla on vilkasta, ja Sallylla riittää närkästymisen ja kauhistelun aiheita Harryn suorasukaisissa kommenteissa ja jyrkissä mielipiteissä liittyen naisiin ja miehiin ja heidän suhteeseensa. Harry julistaa hyvin varmana asiastaan, että mies ja nainen eivät voi olla ystäviä, koska seksi tulee aina väliin ja estää sen. "Meistä ei kai sitten koskaan tule ystäviä", sanoo Sally. "Sääli, sillä sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnen New Yorkissa", jatkaa hän.

Matkan päätyttyä he ovat varmoja, etteivät koskaan enää tapaa. He eivät usko koskaan edes haluavansa tavata. Mutta toisin käy. Muutaman vuoden kuluttua he törmäävät toisiinsa lentokentällä ja huomaavat, että he ovat muuttuneet tuskin ollenkaan. Sallyn villit kiharat ovat kyllä suoristuneet sileäksi polkkatukaksi, mutta hänen ruokatilauksensa ovat pysyneet yhtä kiemuraisina kuin ennenkin. Ja Harry on edelleen oma suorapuheinen, pessimistinen itsensä. "Ihmeellistä! Sinä näytät aivan normaalilta ihmiseltä, mutta olet oikeasti kalmanenkeli", puuskahtaa Sally kerrottuaan kuulumisensa ja saatuaan Harrylta niihin tämän tavanomaiset synkät kommentit ja tulevaisuudenennusteet. Harry ottaa palautteen vastaan tyynesti, koska uskoo olevansa oikeassa. Eikä hän aivan väärässä olekaan. New Yorkissa he molemmat ovat uskoneet onnen ja menestyksen odottavan, mutta vuodet tuovat heille mukanaan monia pettymyksiä ja kolhuja, varsinkin ihmissuhderintamalla.

Kun Harry ja Sally jonkin ajan kuluttua sitten jälleen odottamatta tapaavat, he huomaavat hämmästyksekseen viihtyvänsä toistensa seurassa. Molempien pitkä parisuhde on juuri päättynyt onnettomasti, ja vähitellen, vastoin kaikkia odotuksia, heistä tulee toistensa luottoihmisiä. Toisilleen he tilittävät päivänsä tapahtumat iltaisin puhelimessa ja toistensa olkapäätä vasten he itkevät sydänsurujaan. When Harry Met Sally on tullut tunnetuksi erityisesti eräästä tietystä kahvilakohtauksesta, mutta tämä elokuva on paljon, paljon muutakin. Nautin nasevasta vuoropuhelusta, ja Harryn ja Sallyn tarina on yksi suosikeistani, sillä se on oikeata sanallisen ilotulituksen juhlaa, kiitos käsikirjoittaja Nora Ephronin ja taitavien näyttelijöiden. Molemmilla päähenkilöillä on sana hallussaan ja kielenkannat kirvonneina. Heidän tapansa reagoida toistensa omituisuuksiin ja lausahduksiin tuottaa monia hauskoja hetkiä.

Ja samalla heidän sanailustaan välittyy heidän suhteensa kotoisuus ja turvallisuus. Tuskin on mitään, mitä he eivät uskaltaisi tai kehtaisi toisiltaan kysyä tai toisilleen kertoa. Sally tosin usein nostaa kauniin nenänsä ensin ylhäisesti ilmaan, kuin osoittaakseen olevansa Harryn brutaalien huomautusten tai tunkeilevien kysymysten yläpuolella. Mutta lopulta hän aina antautuu Harryn peräänantamattomuuden edessä. Ja oppiihan Harrykin vähitellen ottamaan Sallyn huomioon, jopa pyytämään anteeksi tökeryyttään.

On mielenkiintoista seurata, miten sokea ihminen voi olla. Koko ajan näillä kahdella on haku päällä, ja pakonomaisesti he etsivät seurustelukumppania ihmisistä, joiden seurassa he eivät kuitenkaan voi olla rentoja ja oma itsensä. Ja yhä uudestaan he palaavat toistensa luokse, kuin kotiin, jossa voi potkaista kengät jalasta ja huokaista syvään helpotuksesta. Ja sitten jahti taas alkaa... Kuvaava on kohtaus, jossa Harry ja Sally ovat järjestäneet toisilleen sokkotreffit ystäviensä kanssa. Harry esittelee Sallylle ystävänsä Jessin (Bruno Kirby) ja Sally Harrylle ystävänsä Marien (Carrie Fisher). Illan mittaan käy yhä selvemmäksi, että nämä potentiaaliset seurustelukumppanit eivät ole vähimmässäkään määrin kiinnostuneita Harrysta tai Sallysta, pienintäkään kipinää ei syty heidän välilleen. Sen sijaan he osoittavat jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta toisiaan kohtaan. Ja kun ilta on lopuillaan ja on aika saattaa daamit kotiin, eivätkös nämä kaksi, Jess ja Marie, kiipeä kiireesti samaan taksiin ja jätä Harryn ja Sallyn hölmistyneinä tuijottamaan jalkakäytävälle. Siinä he ovat jälleen, he kaksi. Yhdessä.

Ja ymmärtäväthän he lopulta, mistä se oikea löytyy. Harryn silmät ovat vihdoin auenneet: se on hän! Ja kun hän tunnustaa tunteensa, hän saa huomata Sallyn vastaavan niihin. Se on koko ajan ollut hän, jonka seurassa minun ei ole tarvinnut pingottaa eikä yrittää olla joku muu. Olen vain koko ajan ollut oma itseni - joskus ärsyttävä, joskus typerä, joskus masentunut, joskus jotakin muuta - mutta tuo toinen ihminen on siitä huolimatta pysynyt ystävänäni ja hyväksynyt minut juuri tällaisena.

"Olemme vain ystäviä", on lausahdus, jonka aika usein kuulee. Ja se kuulostaa oikestaan aika pahalta. Vain ystäviä. Miten niin "vain"? Miksi vähättelemme sitä, että olemme ystäviä jonkun kanssa? Entä voisiko avioliitolle, tuolle ihmissuhteista läheisimmälle, oikeastaan olla parempaa lähtökohtaa kuin se, että ensin ollaan ystäviä? Miten toista ihmistä voi oppia tuntemaan, ellei välillä ole ystävyyttä? Suhdetta, jossa tietää, että epätäydellisyydestäni ja omituisuudestani huolimatta tuo toinen ihminen on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää. Suhdetta, jossa voi tuntea olevansa kotona ja saavansa hengittää vapaasti ja olla juuri se, joka on.

Harryn ja Sallyn purjehtiminen avioliiton satamaan kesti yli kaksitoista vuotta, ja ainakin osaksi syynä oli se, että he eivät voineet käsittää sitä, että ystävyys ja seksi voidaan yhdistää. Aikaisemmin varsinkin Harryn ihmissuhteet olivat olleet aina joko tai. Naiset, jotka hän kaatoi sänkyyn, eivät koskaan olleet naisia, joiden kanssa hän olisi pystynyt olemaan ystävä. Ja kun hän kerran eksyi Sallyn kanssa yhteisen peiton alle, heti hänestä tuntui, että heidän suhteensa muuttui ja ystävyytensä vaarantui. Mutta on olemassa ihmissuhde, jossa ystävyys ja seksi voivat yhdistyä onnistuneesti, nimittäin vanha kunnon avioliitto! Onnistuneen avioliiton juju lienee se, että siinä kaksi ihmistä jakavat elämänsä ystävinä ja ovat sen lisäksi vielä jotakin enemmän. He vievät suhteensa vielä syvemmälle tasolle, alueelle, jolle ystävyys ei koskaan mene. Ja kuitenkaan ilman ystävyyttä ja täydellistä luottamusta toiseen tuo syvemmän tason kohtaaminen ei voisi olla yhtä tyydyttävää.

Ystävinä pysyminen avioliiton solmimisen jälkeen ei sitten olekaan ihan helppoa, arjen vyöryessä päälle. Olisi jaksettava etsiä elämän mukanaan tuomien tiskivuorien, laskupinojen ja vaippakasojen alta se ihminen, jonka kanssa kerran ystävystyi ja johon sitten ihastui - tai toisin päin -  ja jota on luvannut rakastaa. Kovin helposti eri asioista alkaa nousta muuri puolisoiden välille. Jos ei nyt välttämättä aina se kaikkein tylyin vaihtoehto, vihollisuuden muuri, niin kuitenkin pikku hiljaa korkeammaksi kohoava väliseinä, joka etäännyttää ja vieraannuttaa entiset ystävät toisistaan.

Harryn ja Sallyn loppuelämästä elokuva kertoo meille sen, että naimisiin he siis vihdoin menivät ja että heidän hääkakussaan tarjottiin suklaakastike erikseen - Sallyn tapaan. Toivon, ettei heidän ystävyytensä ole avioliiton arjessa kylmennyt ja ettei heidän sanallisen ilotulituksensa loisto ole ajan saatossa himmentynyt. Sillä sille tasolle ei kovin moni elokuvapariskunta toistaiseksi vielä ole yltänyt - anteeksi vaan, Ella ja Eero.

Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja

101 minuuttia, valmistusvuosi 2003.  Ohjaus Tom Shadyac

Ammatikseen puhuminen voi olla joskus aika turhauttavaa. Esimerkiksi saarnatessani minusta on usein tuntunut siltä, että en mitenkään osaa sanoa asioita niin elävästi, painokkaasti ja taitavasti, että sanani oikeasti jäisivät kuulijoiden mieleen ja lujittaisivat juurtumista totuuteen tai alkaisivat vaikuttaa hyvää muutosta. Onnellisia poikkeuksiakin tästä toki on, mutta tiedän oman kokemukseni perusteella, että monet saarnat, jotka kuunteluhetkellä tuntuvat "tosi hyviltä", menevät kuulijoilta kuitenkin ohi jättämättä pysyvää muistijälkeä. Ehkä joku muukin tunnistaa tilanteen sunnuntain päivällispöydässä, kun sinulta kysytään, mistä tämän päivän saarnassa puhuttiin ja joudut vastaamaan, että et muista -  mutta hyvä se oli! Ehkä jotakin tämänkaltaista Paavalikin tarkoitti tuskaillessaan sitä, että haluaisi oikein äänensäkin muuttaa, että saisi sanomansa paremmin kuulluksi, ymmärretyksi ja jäämään mieliin.

Mutta ei hätää. Tämän viikon leffan katsominen on nimittäin kuin hyvä ja puhutteleva saarna, ja parasta siinä on, että se taatusti jää mieleen! Bruce Almighty - Bruce - taivaanlahja (miksi ihmeessä jälleen kerran suomennos, joka täysin vesittää alkuperäisen idean?) kertoo Bruce Nolanista (Jim Carrey), joka on TV- toimittaja. Samaan tapaan kuin Mika Tommola, meikäläisten kymppiuutisten loppukevennystoimittaja, hän tekee kepeitä uutispätkiä ajankohtaisista aiheista tavalla, joka naurattaa mutta samalla myös koskettaa. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen tähän. Hän haluaa näkyvämpään ja arvostetumpaan asemaan, uutisankkuriksi.

Kotona Brucea odottaa tyttöystävä, Grace (Jennifer Aniston). Hän on kaunis, herttainen ja lämminsydäminen nainen, joka rakastaa Brucea ja haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Mutta Bruce ei ole tyytyväinen keskinkertaiseen elämäänsä, johon hän katkerimpina hetkinään lukee myös Gracen. Bruce ei osaa arvostaa sitä hyvää mitä hänellä on, vaan kaipaa jotakin muuta, jotakin enemmän. Hän on mies, joka omasta mielestään on nimensä mukaisesti Nolan - vähän niin kuin ei kukaan ja ei mitään. Ja se johtuu siitä, että epäoikeudenmukainen kohtelu ja tavallisuuteen tyytyvä tyttöystävä ovat estäneet häntä saavuttamasta tavoitteitaan. Elämä on antanut hänelle aivan liian vähän.

Näin ajattelee Bruce. Ja arvaapa ketä hän tästä kaikesta syyttää? Tuon elämän antajaa tietysti, ketäpä muutakaan. Miksi hän, jolla olisi valta ja voima täyttää Brucen elämä auringonpaisteella, menestyksellä ja muulla hyvällä, on sen sijaan antanut hänelle tylsän elämän, merkityksettömän työn ja vielä ristiksi tarpeensa sisälle tekevän koiran? Ja miksi ihmeessä Jumala johtaa juuri hänen tielleen upottavia lätäköitä ja idioottimaisia haastateltavia? Bruce ei tyydy vain jupisemaan itsekseen, vaan hänen pettymyksensä purkautuu tiukkana taisteluhaasteena Jumalan suuntaan.

Aikansa miehen purnausta kuunneltuaan Kaikkivaltias järjestää keskusteluhetken Brucen kanssa. Tapaaminen päättyy siihen, että hän antaa Brucelle mahdollisuuden toimia jonkin aikaa sijaisenaan. Mies saa näyttää kyntensä ja toimia jumalana Jumalan paikalla - ihmiskunnan onneksi ei sentään koko maailmankaikkeudessa, vaan omassa elämänpiirissään. Niin kuin arvata saattaa, katastrofiinhan tämä kaikkivaltiuskokeilu päättyy, ja Brucen on viimein pakko nöyrtyä ja tunnustaa pienuutensa Jumalan suuruuden edessä.

Siinä missä voisimme pitää kymmenen kerran kuivahkon opetussarjan ihmissydämen helmasynneistä, tämä elokuva saarnaa niistä hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla. Epäluulosta Jumalan hyvyyttä kohtaan - tuosta ihmisen alkusynnistä, jonka seurauksena pato murtui ja synti tulvahti hyökyaallon lailla ihmisen elämään. Pettymyksistä rukousvastauksiin, joita saamme liian harvoin, emmekä silloinkaan sellaisia kuin olisimme toivoneet. Tyytymättömyydestä. Katkeruudesta. Kateudesta. Kostonhalusta. Himosta. Ylpeydestä. Omahyväisyydestä. Itsekkyydestä. Ja toisaalta myös näiden ihanista vastapuolista: luottamuksesta, anteeksiantamisesta, toisten kunnioittamisesta, itsensä hyväksymisestä, ennalta valmistetuissa hyvissä teoissa vaeltamisesta ja esirukouksesta, johon voima ja palo kumpuaa siitä, että rukoilemme ihmisten ja asioiden puolesta, joista oikeasti välitämme.

Elokuva on myös upea saarna armosta - nimenomaan sen kahdessa merkityksessä, jotka tulevat hyvin ilmi sanan englanninkielisten vastineiden kautta: mercy ja grace. Mercy puhuu siitä, että Jumala ei anna meille sitä mitä me ansaitsisimme - eli iankaikkisen eron hänestä. Ja grace viestii sitä, että Jumala ei ainoastaan pidättäydy antamasta meille sitä mitä me ansaitsisimme, vaan hän tämän lisäksi antaa meille jotakin sellaista hyvää, mitä emme todellakaan ansaitse: kaikki hänen hyvät lahjansa, joita hän oikein vuodattamalla vuodattaa meidän elämäämme.

Mutta hetkinen - mikä olikaan Brucen tyttöystävän nimi? Grace on nimensä veroinen nainen. Hän osoittaa Brucelle ensinnäkin mercy- armoa. Hän ei anna Brucelle sitä mitä tämä ansaitsisi, ei käännä tylysti selkäänsä ja haudo kostoa. Grace kyllä muuttaa pois Brucen luota, koska sinne jääminen tuntuu mahdottomalta sen jälkeen, kun on saanut kuulla olevansa osa keskinkertaista elämää, jota toinen ei voi sietää. Mutta mitä tekee Grace sen jälkeen? Hän osoittaa Brucelle grace-armoa, antaa Brucelle jotakin sellaista hyvää, mitä tuo rontti ei todellakaan ansaitsisi: hän rukoilee Brucen puolesta!

Eikä tässä vielä kaikki. Kaiken muun hyvän lisäksi tässä leffasaarnassa on piirretty aivan hurmaava kuva Jumalasta. Ainakin minua puhuttelee kovasti tuo työasussa lattiaa luuttuava, ilkikurisesti myhäilevä ja jo seuraavassa hetkessä valkoiseen pukuun ja kiiltonahkakenkiin sonnustautunut, kaikkitietävä ja vakavan nuhteleva hahmo. Ja veikkaan kyllä, että aika moni muukin on tunnistanut Morgan Freemanin esittämässä Yläkerran Isännässä piirteitä, joita on aina salaa toivonut Jumalassa olevan: huumorintajua, lämpöä ja läheisyyttä ja samaan aikaan myös rajoja vetävää, turvallista rakkautta. Vaikka Jumala toki on paljon paljon enemmän ja jotakin aivan muuta kuin Morgan Freemanin versio hänestä, niin luulenpa - tai ainakin toivon - että jollakin tavalla elokuvan tekijät ovat osuneet oikeaan piirtäessään Taivaan Isästä tällaisen kuvan. He ovat tuoneet hänestä esiin puolia, joita meille ei monestikaan Jumalasta esitetä. Ehkä pikemminkin kavahdetaan ajatusta Jumalasta, joka voisi myös nauraa ja laskea leikkiä lastensa kanssa. Tämä elokuva onkin terapeuttista katsottavaa kaikille, joille Jumala on etäinen ja kylmä tai pelottava ja arvaamaton. Kun seuraa, miten tämä Taivaan Isä viisaasti ja lempeästi johdattaa asioita ja saa lopulta iloita siitä, miten yksi hänen lapsistaan luopuu kapinastaan ja löytää tien takaisin hänen lähelleen ja tyytyväisyyteen, niin luottamus Taivaan Isän hyvyyteen voi alkaa taas löytyä.

Brucen kipupiste oli siinä, että hän uskoi olevansa mitätön ja arvoton. Hän löysi rauhan ja ilon, kun hän lopulta ymmärsi, että hän saa olla juuri se, joka hän syvimmältä ytimeltään on ja että hän on onnellisin ollessaan se Bruce, joksi hänet on luotu. Hän on myös erityinen, koska kukaan muu ei voi täyttää hänen paikkaansa. "Be the miracle!" huudahtaa Bruce elokuvan lopussa kepeän uutisraporttinsa päätteeksi, joita hän on kaikkien iloksi jälleen palannut tekemään. Mies on oppinut läksynsä. Sen, että jokainen meistä on Luojan käsistä lähtenyt suuri ihme. Ja että me kaikki voimme vaikuttaa hyviä asioita toisten ihmisten elämässä juuri tuolla omalla, erityisellä tavallamme, olla heille niitä ihmeitä, joita he tielleen kaipaavat.

Ehkä sitä ei itsekään ole kovin kaukana Brucen ajattelutavasta. Niin usein huomaan tuijottelevani vain omaan napaani ja olevani tyytymätön siihen, mitä minulla on ja millainen olen. Elämän hyviä asioita pidän itsestäänselvyyksinä enkä muista, että jo pelkästään se, että nytkin istun tässä ja hengitän, on suurta armoa. Minä, sen enempää kuin kukaan muukaan meistä emme olisi tässä, ellei Kristus pitäisi tätä universumia ja myös meitä koossa. Jollakin salaperäisellä tavalla hän vaikuttaa siihen, että atomit ja muut hiukkaset, joista me kaikki muodostumme, pysyvät nykyisessä muodossaan eivätkä hajoa kirjaimellisesti taivaan tuuliin, takaisin tähtipölyksi. Hänessä me todellakin elämme, liikumme ja olemme. Sinäkin, lukijani, joka et ehkä tähän usko.

Tällaista saarnasi tämän viikon elokuva minulle, ja sanomakin taisi jäädä mieleen. Siispä: Be the miracle!

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat

129 minuuttia, valmistusvuosi 1995. Ohjaus Clint Eastwood

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä, ja tässä lähtevät onnittelut kaikille äideille! Äidit ovat tärkeitä, sillä heillä ja heidän valinnoillaan on iso vaikutus lapsiin. Näin on äitien eläessä, mutta usein myös vielä heidän kuoltuaankin. The Bridges of Madison County kertoo kyllä vähän silloistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo erään äidin tarinan, äidin, joka puhuu lapsilleen vielä kuoltuaankin ja ohjaa heitä eteenpäin elämässään.

Äideistä on joku joskus sanonut, että he ovat kuin kello, joka pitää muun perheen elämän turvallisessa rytmissä. Ennalta-arvattavia, rutiininomaisia, säännöllisiä. Omasta mielestään usein perin tylsiä, mutta lapsille uskomattoman tärkeitä juuri sellaisina. Kuitenkin äideilläkin on - tai on ainakin joskus ollut  - elämää, josta lapset eivät välttämättä tiedä. Kokemuksia ja ajatuksia ja unelmia, joista he eivät lapsilleen ehkä milloinkaan kerro. Ja se on sääli, koska lapset voisivat oppia niistä niin paljon.

Francesca Johnson (Meryl Streep) on äiti, jolla on Menneisyys. Joskus hänestä tuntuu, että muuta hänellä ei olekaan. Nuorena hän on kotimaassaan Italiassa kohdannut siellä palvelevan amerikkalaissotilaan, Richard Johnsonin (Jim Haynie), ja tullut tämän mukana Yhdysvaltoihin. Pariskunta asettuu asumaan Johnsonin suvun perintötilalle, missä nuorikon romanttiset unelmat Amerikan ihmemaasta karisevat nopeasti. Iowan maaseutuyhteisössä elämä kun rullaa tasaiseen tahtiin maissipellon ja navetan välillä.

Hennosta italialaisneidosta tulee "la mamma", tomera äiti, joka jättää työnsä opettajana ja keskittyy kodinhoitoon. Hän kokkaa ja kuuraa ja pitää huolta miehensä ja lastensa tarpeista. Mies on tyytyväinen vaimonsa hyvässä hoidossa eikä tunnu kaipaavan mitään enempää. Mutta toisin on Francescan laita. Kaikki, mikä hänessä joskus on ollut herkkää ja unelmoivaa, on hautautunut arjen alle. Ja jos hän joskus yrittääkin elvyttää näitä unelmia, vaikkapa kuuntelemalla italialaista oopperaa tai muuta mielimusiikkiaan, eikös jompikumpi perheen teineistä tule kääntämään radion omalle suosikkikanavalleen. Italialaiselle sielulle on varmasti kärsimys myös se, että ruokapöydässä keskitytään siihen tärkeimpään, eli syömiseen, eikä tuhlata aikaa joutavaan keskusteluun. Eikä kukaan muu perheen jäsenistä tunnu piittaavan kulkijansa perässä kovaan ääneen paukahtavasta keittiönovesta, jonka ääni repii Francescan hermoja.

Elokuvan alkaessa lapset ovat jo aikuisia ja tulleet valmistelemaan äitinsä hautajaisia. Michael (Victor Slezak) ja Caroline (Annie Corley) tutustuvat äitinsä menneisyyteen tutkiessaan päiväkirjoja, jotka äiti on jättänyt heille luettavaksi. Sieltä paljastuu jotakin, mitä lapset eivät koskaan olisi äidistään voineet uskoa. Muun perheen ollessa muutaman päivän matkalla poissa kotoa äidillä on ollut romanssi, jota hän päiväkirjojensa mukaan on muistellut hamaan vanhuuteensa asti. Sisarukset ovat kuohuksissaan. Miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten on mahdollista, että he eivät ole tienneet tästä mitään?

Kerronta siirtyy nyt vuosia taaksepäin, aikaan, jolloin Michael ja Caroline ovat teini-ikäisiä ja lähdössä isänsä kanssa maatalousnäyttelyyn. Tällä välin äidin elämä mullistuu. Robert Kincaid (Clint Eastwood) on valokuvaaja, joka kiertää ympäri maailmaa kuvaamassa erilaisia paikkoja National Geographic -lehdelle. Nyt hän on saapunut kuvaamaan Iowan kuuluisia siltoja ja tulee kysymään tietä Francescan talosta. Yksi asia johtaa toiseen, niin kuin tavataan sanoa, ja Robertista ja Francescasta tulee rakastavaisia. Heidän yhteinen aikansa kestää vain muutamia päiviä, mutta tarina jatkuu vuosikymmeniä.

Francescan heittäytymistä romanssin pyörteisiin on vaikeaa hyväksyä, ja tekisi mieli muistuttaa häntä siitä vanhasta viisaudesta, että vaikka ei voi estää lintua lentämästä päänsä yli, voi kyllä estää sitä tekemästä sinne pesää. Mutta eipä unohdeta myöskään Jeesuksen sanoja, jotka osuvat ja uppoavat varmasti aivan jokaiseen meistä: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven." Niinpä vaikka emme voisikaan hyväksyä Francescan käytöstä, voimme silti yrittää ymmärtää häntä.

Ei olekaan kovin vaikeaa ymmärtää, mikä Robertissa kiehtoo ja koskettaa Francescaa, tätä naista, joka on lähtenyt kotimaastaan erilaisen elämän ja seikkailujenkin toivossa - vain päätyäkseen maissipeltojen keskelle Iowaan ruokkimaan perhettään ja ihastelemaan heidän kanssaan palkintolehmiä. Mies on villi ja vapaa, rohkea ja hiukan salaperäinenkin oman tiensä kulkija. Ja samalla herkkä kuuntelija, joka ottaa huomioon toisen ja arvostaa ja kunnioittaa naisen erityislaatuisuutta. Yhteys heidän välilleen syntyy hetkessä, jossa Robert kertoo käyneensä kerran Barissa, Francescan kotikaupungissa. Francesca ei ole uskoa korviaan. Hän on uudessa kotimaassaan tottunut siihen, että kukaan ei koskaan ole kuullutkaan tuosta kaupungista. Aivan kuin osa hänen identiteetistään ja koko hänen nuoruutensa Italiassa olisi pois pyyhitty. Mutta nyt tässä on joku, joka ei ole vain kuullut Barista vaan myös käynyt siellä! Istunut samassa kahvilassa, missä hänkin aikanaan.

Ja nyt tämä mies istuu hänen omassa keittiössään. Mies, joka pitää samanlaisesta musiikista kuin hän. Mies joka auttaa oma-aloitteisesti ruoanlaitossa. Ja ihmeiden ihme: mies, joka ei päästä keittiön ovea paukahtamaan siitä kulkiessaan! Pieniä asioita? Kyllä, mutta Francescalle suurimerkityksisiä. Tuntuu siltä, että vihdoinkin joku oikeasti näkee hänet ja kuuntelee häntä ja ymmärtää häntä. Joku huomioi hänen tarpeensa ja toiveensa. Nainen alkaa jälleen kuoriutua esiin äitiroolin alta, ja niin Francesca laittaa korvarenkaat korviinsa ja käy ostamassa itselleen uuden leningin.

Francescan ja Robertin suhde voisi vaikuttaa siirappiselta ja epäuskottavalta, elleivät huippunäyttelijät saisi sitä tuntumaan koskettavalta ja todelliselta. Erityisen puhuttelevat ovat minusta Meryl Streepin silmät ja tapa, jolla hän katsoo Robertia. Heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan hän katsoo miestä sammunein, välinpitämättömin silmin, vältellen, katsoen kuin hiukan ohi. Mutta millainen onkaan hänen katseensa paria päivää myöhemmin, hetkessä, jossa hän tunnustaa Robertille jotakin, mitä ei ehkä ole koskaan kertonut kenellekään. Että elämä, jota hän nyt elää, ei ole sitä, mistä hän nuorena unelmoi. Robert ei tarjoa tyhjiä lohdutuksia, vaan tuntuu tietävän, mistä Francesca puhuu. Häntä itseään on puhutellut jonkun lausuma ajatus, että voi olla kiitollinen siitä, että itsellä on joskus ollut unelmia, vaikka ne eivät koskaan olisikaan toteutuneet. Kun Francesca nyt katsoo Robertia, on vaikea uskoa, että siinä on sama nainen. Nyt hänen silmänsä ovat kuin syvät lähteet, jotka katsovat toisen silmiin etsien, ihmetellen ja tunnustellen, kuin kysyen: "Voitko sinä olla totta?"

Koskettavin ja samalla piinaavin on kuitenkin elokuvan lopussa nähty kohtaus autossa, jossa mitään aavistamaton aviomies ja Francesca ovat menossa kaupunkiin ostoksille. He puhuvat päivän ruokalistasta - tehtäisiinkö lihamureketta? - mutta Francesca miettii jotakin aivan muuta. Paluumatkalla hän näkee vain edellä ajavan auton, jota ajaa Robert Kincaid. Mies on lähdössä pois kaupungista, ja on viimeinen mahdollisuus lähteä hänen mukaansa. Francescan käsi hapuilee auton ovenkahvaa, epäröi…..ja luovuttaa sitten. Robertin auto kääntyy risteyksestä, ja hän on mennyt.

Francesca on nainen, joka on jo pitkään elänyt elämäänsä kuin automaattiohjauksessa, kyselemättä, kuka hän on ja mikä hänelle on tärkeää. Ja nyt tämä yllättävä uusi ihmissuhde pakottaa hänet kysymään sitä vakavasti itseltään. Ja vastaus löytyykin. Vaikka hänen ja Robertin välillä on muutaman päivän aikana tapahtunut jotakin sellaista, mitä kumpikaan heistä ei koskaan olisi uskonut saavansa elämässään kokea, Francesca ymmärtää, että se ei kestäisi, jos hän lähtisi Robertin matkaan. Sillat, jotka yhdistävät hänet Richardiin ja lapsiin, ovat rakentuneet vuosien mittaan lujiksi, eikä niitä voi enää purkaa. Jos hän yrittäisi sitä, myös se erityislaatuinen yhteys, joka hänen ja Robertin välille on syntynyt, tuhoutuisi. Houkutus lähteä Robertin matkaan on suuri, mutta Francesca kokee, että hän ei voi jättää taakseen kokonaista elämää ja vaihtaa uutta sen tilalle. Eikä hän halua antaa lapsilleen mallia naisesta, joka pakenee suhteesta johon on sitoutunut, vaikka siinä olisikin vaikeuksia. Niinpä hän valitsee jäädä puolisonsa ja perheensä luokse. Tämän valintansa kautta tämä äiti saa ainakin minun kunnioitukseni. Hän ja Robert eivät enää koskaan tapaa. Romanssi jää kipeänsuloiseksi muistoksi, josta Francesca kirjoittaa päiväkirjaansa.

"On surullista lähteä täältä niin, etteivät sinulle rakkaimmat ihmiset oikeasti tunne sinua", kirjoittaa Francesca lapsilleen jättämässään kirjeessä. Ja niinpä hän antaa lastensa luettavaksi päiväkirjansa, joihin hän on kirjoittanut elämästään. Unelmistaan ja pettymyksistään, kipuiluista avioliitossaan, rakastumisestaan Robertiin ja päätöksestään jäädä kuitenkin perheensä luokse. Michael ja Caroline lukevat äitinsä elämäntarinaa ja peilaavat omaa elämäänsä hänen elämäänsä ja valintoihinsa. Kummallakin on vaikeuksia avioliitossaan, ja äidin päiväkirjan lukeminen auttaa heitä näkemään itsensä ja puolisonsa kuin uusin silmin. Heissä syntyy uudenlainen halu sitoutua avioliittojensa rakentamiseen, niin vaikealta kuin se joskus tuntuukin.

Tämä elokuva saa minut aina miettimään sitä, miten naisesta äidiksi tullessaan niin usein tuntuu, että hän kadottaa itsensä jonnekin. Hän alkaa nähdä itsensä vain perheestään huolta pitävänä automaattina, ja sellaisena hän saattaa piirtyä myös perheensä silmissä. Voi, miten tärkeää olisi muistaa, että siellä esiliinan alla on edelleen todellinen ihminen, se sama ainutlaatuinen nainen, jolla on oma elämä, unelmia, ajatuksia ja oma tahto. Perhe-elämän ja kodinhoidon tiimellyksessä naisen olisikin joskus hyvä ottaa aikalisä ja tutustua itseensä uudelleen.

Eikä yhtään hassummalta tunnu myöskään ajatus siitä, että voisi lapsilleen kertoa vähän enemmän itsestään ja auttaa heitä näkemään äitinsä paitsi äitinä, myös naisena ja ihmisenä. Joistakin asioista se voi olla viisainta tehdä Francescan tapaan, avautuen niistä jälkikasvulleen vasta haudan takaa. Mutta se voisi olla äidin viimeinen äärettömän arvokas lahja lapsilleen, lahja joka auttaa heitä ymmärtämään paremmin itseään, läheisiään ja tätä kummallista, ainutkertaista lahjaa, joka meille jokaiselle on annettu, elämää.