Rabbit Hole

91 minuuttia, valmistusvuosi 2010. Ohjaus John Cameron Mitchell

Tämän viikon lopulla vietämme pyhäinpäivää, jolloin erityisesti muistamme poisnukkuneita rakkaitamme. Myös tämän viikon elokuva liikkuu noissa tunnelmissa. Se kertoo avioparista, joka on menettänyt ainoan lapsensa, ja heidän suruprosessistaan.

Halusin tällä kertaa tutustua myös elokuvan taustoihin, koska aihe on niin vaikea ja herkkä, että siitä ei ole aivan helppoa tehdä elokuvaa. Rabbit Hole perustuu David Lindsay-Abairin samannimiseen näytelmään. Tämä palkittu näytelmä syntyi, kun kirjailija opettajansa rohkaisemana alkoi kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään pelotti. Kahden lapsen isänä hän päätti kirjoittaa lapsen menettämisestä, koska se on jokaisen isän ja äidin suurin pelko. Käsikirjoitus puhutteli ohjaaja John Cameron Mitchelliä, jonka pikkuveli oli kuollut Johnin ollessa 14-vuotias, ja joka koki perheensä edelleen olevan toipumassa menetyksestä.

Jos elämäsi tarinaan liittyy lapsen menettäminen, voit varmasti löytää tästä elokuvasta monia tuttuja ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Ja koska jokainen meistä on todennäköisesti jossakin elämänsä vaiheessa menettänyt jonkun läheisensä, elokuva voi koskettaa meitä kaikkia. Kristittyinä meille on annettu aivan valtava iankaikkisen elämän lupaus ja toivo, ja me tiedämme, että kuolema ei ole kaiken loppu, mutta meidän on silti tärkeä antaa itsellemme lupa surra. Olemme vain ihmisiä, ja läheisen menettäminen rusikoi sisintämme ankaralla kädellä. Sellaisen kokemuksen läpi ei kukaan meistä tule muuttumatta. Rabbit Holen kaltaisten elokuvien kautta voi kohdata ja käydä läpi tunteita, joita menetykseen liittyy.

Elokuvan alkaessa Beccan (Nicole Kidman) ja Howien (Aaron Eckhart) 4-vuotias Danny-poika on kahdeksan kuukautta aikaisemmin jäänyt auton alle kotitalonsa editse kulkevalla tiellä. Pariskunta yrittää jatkaa elämäänsä talossa, jossa kaikki muistuttaa heitä menetyksestä. Elokuva kuvaa sitä, miten eri tavalla ihmiset surevat ja miten vaikea on antaa toiselle lupa surra omalla tavallaan. Siinä missä Howie haluaa yhä uudestaan katsella puhelimeensa tallettamansa videopätkän pojastaan, Becca haluaa kerätä pois näkyviltä kaiken, mikä muistuttaa häntä Dannysta. Hänen piinattu mielensä näkee pojan jokaisen päivän jokaisena hetkenä ilman näitä muistutuksiakin. Howie haluaa käydä sururyhmässä, jossa lapsensa menettäneet vanhemmat jakavat tuntojaan, mutta se ei ole Beccan juttu. Hän ei halua avautua ajatuksistaan ja tunteistaan muille, eikä halua tulla "ammattimaiseksi rypijäksi", kuten hän ryhmäläisiä nimittää. Howie haluaisi myös, että he vähitellen alkaisivat taas tavata ystäviään ja palaisivat normaaliin elämään. Beccasta ajatus tuntuu mahdottomalta. Entinen on peruuttamattomasti poissa, ja hän uskoo, ettei mikään enää koskaan voi olla normaalia, saati sitten hauskaa.

Suru uhkaa näin ajaa puolisot erilleen toisistaan. Howie jatkaa sururyhmässä käymistä ja lähentyy Gabbyn (Sandra Oh) kanssa, joka myös käy ryhmässä yksin. Becca taas saa lohtua tutustuessaan onnettomuusautoa ajaneeseen Jasoniin (Miles Teller). Pojan kanssa hän voi puhua onnettomuudesta, kun Howien kanssa se on mahdotonta, koska he pelkäävät keskustelun vain avaavan haavoja ja käynnistävän toinen toisensa syyttelemisen. Elokuvan nimi Rabbit Hole juontuu Jasonin piirtämästä sarjakuvasta. Se kertoo tiedemiehestä, joka löytää kaninkolon tapaisia aukkoja, joiden kautta pääsee rinnakkaisiin todellisuuksiin. Tiedemies kuolee, ja hänen poikansa lähtee etsimään häntä kaninkolojen kautta. Poika löytääkin isänsä, mutta erilaisen version hänestä. Sarjakuva kiehtoo Beccaa. Tässä maailmassa on siis vain surullinen versio hänestä, ja on muita todellisuuksia, joissa hänen muilla versioillaan menee hyvin. "Jossain tuolla olen onnellinen", miettii Becca. Ajatus lohduttaa häntä ja auttaa häntä suuntautumaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Yhteys puolisoiden välille löytyy lopulta jälleen, ja he alkavat ottaa varovasti askeleita eteenpäin yhdessä.

Howien ja Beccan suruprosessi on koskettavaa katsottavaa, mutta Beccan äiti (Dianne Wiest) on minusta kuitenkin elokuvan kiinnostavin henkilö. Hän ymmärtää tyttärensä surun ja näkee, miten tämä kärsii. Hänenkin elämäänsä liittyy lapsen menettäminen, Beccan veli on näet kuollut vuosia aikaisemmin. Menetyksen kipu on edelleen osa tätä naista, mutta se on vain osa hänen tarinaansa, ei koko totuus hänestä. Kun hän kertoo elämästään, hänen silmissään ei ole vain kyyneleitä, vaan myös huumorin pilkettä. Huumori voi kyllä olla vähän mustanpuhuvaa, mutta naurun avulla elämän sietämättömän painavat taakat on kevyempi kantaa. Beccasta tuntuu kuitenkin, ettei äidin menetystä voi mitenkään verrata hänen omaansa: onhan pikkupojan kuolema auto-onnettomuudessa aivan eri asia kuin aikuisen pojan kuolema huumeiden yliannostukseen. Mutta äiti jaksaa odottaa ja olla saatavilla, ja pikku hiljaa luottamus ja yhteys äidin ja tyttären välille alkaa rakentua.

Joskus jostakin elokuvasta voi saada matkaevästä, joka ruokkii pitkän aikaa, ja minulle Rabbit Hole on yksi niistä elokuvista. Beccan äiti on hyvin tavallinen nainen, mutta hänellä on elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Hänen suullaan sanotaankin jotakin niin oivaltavaa, että talletin sen mieleeni heti kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Äiti lausuu nämä sanat tilanteessa, jossa Becca on vihdoin valmis kuulemaan, miten äiti on selvinnyt omasta menetyksestään. "Meneekö se koskaan pois?" kysyy Becca äidiltään. Äiti miettii hetken ja vastaa sitten. "Ei. En usko. Minulta se ei ole mennyt pois yhteentoista vuoteen. Mutta se muuttuu. Sen paino muuttuu. Jossain vaiheessa siitä tulee siedettävä. Pääset ryömimään sen painon alta pois, ja siitä tulee tulee kuin kivi, jota kannat taskussasi. Välillä jopa unohdat, että se on siellä. Mutta sitten panet jostakin syystä kätesi taskuun, etsiäksesi sieltä jotakin - ja siellä se on. Ai niin -  se. Se voi olla kauheaa. Mutta ei aina. Ei siitä pidä, mutta se on jotakin mitä sinulla on poikasi sijaan. Sitä kantaa mukanaan. Ei se mene koskaan pois. Ja se on ....oikeastaan aika hyvä niin."

Nämä sanat ovat auttaneet minua näkemään oman kipuni jonakin, jolla on rajat ja muoto ja jonka pystyy kantamaan. Mutta niin Beccan ja hänen äitinsä kuin meidän kaikkien muidenkin on kuitenkin tosi lohduttavaa saada tietää, että kyllä se vielä joskus menee pois. Menetyksen raskas, kipeä paino ei kestä ikuisesti. Kivet, joita kannamme taskuissamme, tulevat eräänä päivänä katoamaan, ja saamme huomata, että kuolleen kiven tilalla on jälleen se meidän rakkaamme, elävämpänä kuin koskaan. Beccan äidin sanat ovat viisaat, mutta haluan tällä kertaa päättää vielä lohduttavampiin ja rohkaisevampiin sanoihin. Näin kirjoittaa apostoli Paavali toisessa kirjeessään tessalonikalaisille: "Tahdomme, veljet (ja siskot), teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan." 

Toivorikasta pyhäinpäivää siis meille kaikille!

City of Angels - Enkelten kaupunki

110 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Brad Silberling

City of Angels on elokuva, josta joka katsomiskerralla toivon saavani enemmän irti kuin sitten kuitenkaan saan. Mutta jotakin se minulle puhuu, ja siksi se on päässyt mukaan myös tähän blogiin.

Elokuva kertoo nuorehkosta Los Angelesissa asuvasta sydänkirurgista, Maggiesta (Meg Ryan), joka on työssään niin taitava ja menestynyt, että leikkauksista alkaa tulla hänelle jo rutiinia. Jimi Hendrixin musiikin tahtiin vaativimmatkin operaatiot sujuvat kuin tanssi. Kunnes sitten erään rutiinileikkauksen yhteydessä potilas yllättäen kuolee. Tästä alkaa Maggien kipuilu isojen kysymysten kanssa, joita hän ei ole aikaisemmin juurikaan miettinyt. Onko ihminen todella pelkkiä soluja ja niiden välistä tilaa? Onko elämä meidän hallittavissamme, vai onko pelissä jotakin suurempaa ja enemmän? Miksi yleensä taistella ihmiselämän pelastamiseksi? Mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee? Muilta sairaalan lääkäreiltä Maggie ei juurikaan saa vastakaikua pohdinnoilleen, ja varsinkin kuolema tuntuu olevan asia, josta ei mielellään puhuta.

Näiden kysymysten keskelle saapuu - tai oikeastaan on jo siellä - Seth (Nicolas Cage), joka on enkeli. Kyllä vaan, aivan oikea enkeli, vaikka hän ei todellakaan näytä siltä mustine pitkine takkeineen ja paksupohjaisine kenkineen. Samannäköisiä enkeleitä on tuo enkelten kaupunki, Los Angeles, täynnä. Näkymättöminä he seuraavat ihmisten elämää ja vaikka eivät voikaan suoranaisesti puuttua tapahtumien kulkuun, he pystyvät läsnäolollaan ja sillä kuuluisalla enkelin kosketuksellaan rohkaisemaan ja rauhoittamaan ihmisiä. Seth ja hänen enkelitoverinsa ovat virkistävän erilaisia verrattuna monien muiden elokuvien enkeleihin, muutenkin kuin ulkoiselta olemukseltaan. Ainakin yhdessä asiassa he nimittäin ovat sellaisia kuin enkelit Raamatun mukaan ovatkin: henkiolentoja, jotka eivät ole koskaan olleet ihmisiä. Tämä elokuva ei siis syötä katsojille sitä satua, että ihmisistä tulisi kuoltuaan enkeleitä.

Enkelit eivät pysty aistimaan eivätkä tuntemaan, mutta Seth haluaisi pystyä. Varsinkin sen jälkeen, kun hän näkee Maggien ja rakastuu tähän. Suhteen eteneminen on kuitenkin melko mahdotonta aineettoman enkelin ja lihaa ja verta olevan naisen välillä. Onnekseen Seth saa eräältä aiempaa kokemusta omaavalta ystävältään vihjeen, miten asiaa voisi auttaa. Hän tekee hypyn tuntemattomaan -  ja herää ihmisenä. Itse rakkaustarina, joka tätä hyppyä sitten seuraa, ei minussa herättänyt kovinkaan suuria tunteita - ehkä siksi, että Nicolas Cage on tässä enkelin roolissaan vieläkin ilmeettömämpi kuin tavallisesti. Mutta olisihan se ollut hienoa, jos romanssi olisi voinut jatkua hiukan pidempään. Maggie saa kuitenkin vastauksia suuriin kysymyksiinsä aikaisemmin kuin itsekään olisi uskonut, ja niin pariskunnan ensimmäinen yhteinen aamupalakin jää syömättä. Puhumattakaan siitä, että olisimme saaneet nähdä, miten tämä ihmisen ja ex-enkelin yhteiselämä olisi sujunut.

Miksi tämä elokuva sitten on mukana blogissani? Se on täällä siksi, että se havahdutti minut ymmärtämään, miten valtavan hieno lahja ihmisen elämä on. Elämä ihmisruumissa kaikkine mahdollisuuksineen: voit kuulla ja nähdä, haistaa ja maistaa, koskea ja tuntea, itkeä ja nauraa, rakastaa ja vihata. Mietipä, koska olet viimeksi oikein kunnolla maistellut, miltä erilaiset syötävät maistuvat ja tunnustellut, miltä ne tuntuvat suussasi? Entä koska olet viimeksi todella haistellut hyviä tuoksuja, joita maailma on täynnä? Katsellut ja ihmetellyt kaikkea sitä kaunista, mitä ympärilläsi on? Kuunnellut tuulta, aaltoja, sadetta tai lintujen ääniä? Koska olet viimeksi oikein tuntemalla tuntenut tuulen hiuksissasi ja hiekan varpaissasi? Upottanut kätesi lemmikkisi turkkiin ja tuntenut sen lämmön ja karvaisuuden ja iloinnut eläinystäväsi kiintymyksestä ja luottamuksesta sinua kohtaan? Tai herännyt huomaamaan, kuinka valtavan rikkaita voivat olla kohtaamiset toisten ihmisten kanssa - kestivät ne sitten hetken tai vuosia? Iloinnut kyyneleestä, joka vierii poskellesi, koska sitä ei olisi ilman kiintymystä ja rakkautta, jotka synnyttävät surun ja kaipauksen?

Seth on henkiolento, jollaisia me kuolevaiset yleensä kadehdimme. Hän on näkymätön, hän on haavoittumaton ja osaa siirtyä paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Elämä ihmisenä tekee toisinaan niin kipeää, että joskus me vain odotamme sitä, että saisimme heittää tämän raihnaisen, rujon tomumajamme nurkkaan ja lentää pois. Mutta kun sitten näkee Sethin kaipauksen pystyä samaan kuin ihmiset, jotka maistavat ja haistavat, itkevät ja nauravat, rakastavat ja koskettavat, asioita alkaa miettiä uudesta näkökulmasta. Elämä on kyllä joskus raastavaa ja raadollista, mutta olisiko tähän hetken kestävään ihmisen elämään kuitenkin kätketty suurempi rikkaus kuin enkelin ikuiseen aistittomaan olemassaoloon?

Myönnän kyllä, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaisia enkelit oikeasti ovat. Voihan olla, että he maistavat ja haistavat kaiken sata kertaa paremmin kuin me ihmiset ja että Sethin kaltainen enkeli on vain elokuvantekijöiden kuvittelema luomus. Todennäköisesti enkelit ovat täysin onnellisia omassa olotilassaan. Vaikka toisaalta Raamattu kyllä viittaa siihen, että on jotakin, jota enkelit kaipaavat, jotakin joka heiltä puuttuu. Se pelastussuunnitelma, joka on tehty ihmistä varten, on nimittäin jotakin niin ihmeellistä, että enkelit haluaisivat päästä "luomaan edes silmäyksen" siihen, ainakin jos apostoli Pietaria on uskominen. He haluaisivat pystyä edes jollakin tavalla ymmärtämään ja kokemaan mahdollisuuden siirtyä pimeydestä valoon, toivottomuudesta toivoon, joka on tarjolla ihmisille. Mutta he eivät pysty, koska eivät ole ihmisiä. Mutta oli kuinka oli, joka tapauksessa Sethin kaipaus saada kokea kaikkea sitä mitä ihminen kokee, ja se uhraus, jonka hän on valmis tekemään saavuttaakseen tuon tilan, puhutteli minua. Elämä ihmisenä ihmisruumiissa on ilmeisesti niin ainutlaatuinen lahja, että en todellakaan ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Jatkuvasti lankean pitämään kaikkea itsestäänselvyytenä. Mutta olen kyllä huomannut, että uhka näön tai kuulon tai jonkin raajan toimintakyvyn menetyksestä laittaa kyllä arvojärjestyksen nopeasti jälleen kohdalleen.

Onneksi meidän Luojamme kuitenkin osaa arvostaa ihmisen elämää fyysisessä ruumissa. Miksi hän muuten olisi luonut meidät tällaisiksi? Ja miksi hän olisi varannut meille tulevaisuuden, jossa saamme elää nykyisen ruumiimme kaltaisessa ruumiissa, sen viimeisimpään versioon päivitetyssä mallissa, ilman pelkoa elämän päättymisestä ja aistit todennäköisesti vielä herkempinä kuin ne ovat nyt? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Näinhän me kuitenkin uskomme, että tulee tapahtumaan. Sitä odottaessamme kannattaa iloita jo nyt kaikesta mitä voimme kokea ja elää todeksi. Opetella elämään ihmisinä, joiksi meidät on luotu. Tämä sijoitus ei varmasti mene hukkaan iankaikkisuuttakaan ajatellen!

Kohdatessaan kuolevia ihmisiä ja saattaessaan heitä tuonpuoleiseen Sethillä oli tapana kysyä heiltä, mistä he olivat elämänsä aikana pitäneet eniten. Jos minua aikanaan saattelee enkeli ja jos hän sattuisi kysymään tuota samaa, toivon että minulla voisi olla hänelle, ei vain yksi, vaan monta asiaa kerrottavana.

Sideways

122 minuuttia, valmistusvuosi 2004. Ohjaus Alexander Payne

Olipa kerran Päivänsäde ja Menninkäinen, jotka lähtivät yhdessä automatkalle Kalifornian aurinkoon. Näin voisi kuvata Sideways- elokuvan Jackia (Thomas Haden Church) ja Milesia (Paul Giamatti), opiskeluaikaisia ystävyksiä, jotka lähtevät viikoksi reissuun juhlistamaan Jackin viimeisiä poikamiespäiviä. Kaveruksista Jack on se päivänsäde, huoleton hetken lapsi, joka haluaa ja osaa ottaa ilon irti aina kun sitä on tarjolla, seurauksia ajattelematta. Miles taas on menninkäinen, mietteliäs, masennukseen taipuvainen, elämän koettelemusten koloonsa ajama mies.

Mutta Milesilla on asia, jota hän rakastaa yli kaiken. Hän rakastaa viiniä. Ei vain sen juomista, vaikka sitäkin -  ehkä vähän liikakin. Hän rakastaa kaikkea viiniin liittyvää. Matkankin hän on suunnitellut silmälläpitäen parhaita viinitiloja ja maistelumahdollisuuksia. Hän haluaa sukeltaa syvälle viinin saloihin. Jack taas ei sukella kovin syvälle mihinkään, vaan nappaa makupalan sieltä, toisen täältä, ja siirtyy taas eteenpäin.

Jos olet joskus ollut todella innostunut jostakin ja yrittänyt sitten saada jonkun toisen suhtautumaan asiaan samanlaisella intohimolla, tiedät miltä Milesista tuntuu hänen kiertäessään viinitilalta toiselle Jackin seurassa. Jack osaa kyllä arvostaa hyvänmakuista, mieltä virvoittavaa ja kieltä kirvoittavaa juomaa, mutta Milesin kaltainen asiaan vihkiytyminen on hänelle käsittämätöntä. Koska Jack ei kuitenkaan halua pahoittaa ystävänsä mieltä, hän tekee kiltisti työtä käskettyä ja pyörittelee ja huljuttelee viiniään, tutkailee sen väriä ja työntää nenänsä syvälle lasiin - vain kulauttaakseen sitten juoman kerralla kurkkuunsa. Suurin tyylirikko lienee kuitenkin purukumi, jota hän on koko juhlallisen maisteluseremonian ajan jauhanut. Miles on pöyristynyt.

Jos ollaan ihan rehellisiä, Miles on viinifanaatikko, pahinta laatua. Mutta hän on niin sympaattinen ja hellyttävä fanaatikko, että hänelle ei voi olla haluamatta hyvää. Päivittäisen leipänsä - ja viininsä - hän ansaitsee äidinkielen opettajana, mutta hänen unelmanaan on kirjoittaa romaani. Sen hän on jo tehnytkin, mutta käsikirjoitus ei tunnu kustantajia kiinnostavan. Eikä käsikirjoitus ole ainoa, joka on kokenut hylkäämisen, vaan niin on Miles itsekin pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen avioeronsa myötä. Koko mies on vähän kuin koirankorvilla, niin kuin piittamattomasti luettu ja huolimattomasti lojumaan jätetty käsikirjoitusnippu.

Mitä pidemmälle yhteinen lomaviikko etenee, sitä selvemmäksi käy, että toverusten odotukset matkan suhteen ovat kovin erilaiset. Jack tunnustaa aikovansa ottaa vielä viimeisen kerran kaiken irti poikamieselämästä ja etsiä naisseuraa. Samaa hän ehdottaa Milesille, pillereitä tehokkaammaksi masennuslääkkeeksi. Miles ei ehdotuksesta innostu. Illanvietto seuralaisten kanssa, jotka todennäköisesti haluavat vain juoda lipittää tuota halveksittavan tavanomaista Merlot-viiniä ja puhua tyhjänpäiväisyyksiä, ei ole hänen makuunsa. Mutta Jackille on vaikea sanoa ei.

Ja illan aikana löytyykin sitten arvaamaton aarre, todellinen helmi naisten joukossa. Löytyy Maya (Virginia Madsen), jossa Miles kohtaa sukulaissielunsa, ihmisen, joka ymmärtää miksi Pinot Noir on maailman paras viinilajike. Nainen kertoo, miten aikanaan itse kiinnostui viinistä, ja Miles kuuntelee lumoutuneena. Kirjailija hänessä nauttii tavasta, jolla Maya käyttää sanoja värittääkseen kertomustaan, tuomaan siihen tuoksuja, tunteita ja tunnelmia. Katsojakin lumoutuu. Ainakin minussa syntyi halu päästä välittömästi viinitilalle korjaamaan rypäleterttuja, puristamaan niistä mehua, pullottamaan se ja tallettamaan se sitten hellävaraisesti viinikellariin kypsymään kohti hetkeä, jolloin se on parhaimmillaan. "Sillä viini elää", sanoo Maya, katsellen Milesia syvillä, lämpimillä silmillään. Viini on elävä olento, joka voisi kertoa siitä, kuka sen on poiminut, millainen ihminen poimija on ollut ja millaisessa säässä ja millaisessa paikassa viini on kypsynyt. Ja vielä pullossakin viini elää ja muuttuu koko ajan. Se kypsyy, kunnes saavuttaa hetken, jolloin se on parhaimmillaan -  hetken, jonka jälkeen alkaa väistämätön alamäki.

Miles ei ole uskoa korviaan. Vihdoinkin joku, joka ymmärtää, mistä viinissä on kysymys. Samalla tuossa hetkessä on kyse jostakin vielä paljon enemmästä ja syvemmästä. Tuntuu siltä, että kumpikin ymmärtää, että nyt ei itse asiassa puhutakaan enää viinistä, vaan jostakin aivan muusta. Siitä miten Mileskin on kuin Pinot Noir -rypäle, herkkä ja arka, joka vaatii aivan erityiset kasvuolosuhteet ja hellää huolenpitoa menestyäkseen. Toisin kuin ystävänsä Jack, hän ei ole mikään Cabernet, joka on lajikkeena ronski ja roteva ja menestyy missä vaan. Hän on vaativa ja ohutkuorinen, mutta kun hänestä tehdään viiniä, se on parasta laatua ja nautittavaa. Mayan lähellä Milesista alkaa tuntua, että hän on itse tuo viinipullo, joka on juuri nyt parhaimmassa iässään ja joka haluaa vain, että tuo ihana nainen avaisi hänet ja mahdollisimman pian! Ellei niin käy, hänen alamäkensä tulee olemaan väistämätön ja lohduton.

Haparoivin ottein Miles alkaa rakentaa läheisempää suhdetta Mayan kanssa, ja vähän aikaa näyttääkin jo siltä, että hänen elämässään on vihdoin alkamassa nousukausi. Lupaavan alun jälkeen suhteen ylle lankeaa kuitenkin epäilyksen synkkä varjo, ja Maya muuttuu kylmäksi miestä kohtaan. Tämä uusi hylkääminen saa Milesin vaipumaan epätoivoon. Hän on umpikujassa. Ei ole mitään ulospääsyä. Kuinka pohjaton voikaan masennuksen kuilu olla. Merkkinä siitä, että Miles nyt ymmärtää ohittaneensa elämänsä huippukohdan ja että alamäki on väistämättömästi alkanut, hän kotiin palattuaan korkkaa erityistä juhlahetkeä varten säästämänsä viinipullon. Juuri huippuhetkensä saavuttanut arvoviini saa huuhtoa pihvin jäänteet Milesin suusta, kun hän nauttii sen hampurilaisbaarissa pika-ateriansa painikkeeksi. Tämän tehtyään mies valmistautuu huristelemaan alamäkeä kohti elämänsä ehtoota. Kunnes eräänä päivänä hän löytää puhelinvastaajastaan viestin Mayalta, viestin, joka saattaa muuttaa kaiken...

Sideways on kuin hyvä viini, josta löytyy monia makuvivahteita: lämpöä, huumoria, ystävyyttä, rakkautta, mutta myös elämän katkeria kipupisteitä. Jotkut maut aistii heti, toiset taas avautuvat vasta pidemmän ajan kuluttua. Milesin tarinassa minua koskettaa syvällä tavalla se kaipaus, joka meillä kaikilla on löytää joku, joka ymmärtää minua, joku joka pystyy tavoittamaan edes häivähdyksen siitä tunteesta, jota tunnen kun sydämeni palaa jollekin. Olin niin iloinen Milesin puolesta, kun hän löysi Mayassa tällaisen sukulaissielun ja sai pienen hetken ajan kokea, että tässä universumissa on ainakin yksi ihminen, joka on hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Että hän ei ole yksin eikä outo kummajainen. Itsekin huomaan aina ilahtuvani suuresti, kun kohtaan jonkun, joka pystyy ymmärtämään sen elämyksen syvyyden, minkä jonkin elokuvan katselu voi tuottaa. Esimerkiksi tämän Sidewaysin, aina vaan uudelleen, kerrasta toiseen.

Contact - Ensimmäinen yhteys

144 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Robert Zemeckis

Yksi minun ja mieheni lempiharrastuksista on tähtien katselu. Olemme alkaneet opetella myös tunnistamaan niitä ja painamaan niiden nimiä mieleemme. Minne tahansa matkustammekin, meillä on aina tuttuja vastassa: tähdet loistavat kaikkialla. Tähtitaivas on ajaton ja iätön, ja edelleen sillä on kyky saada ihminen tuntemaan itsensä pieneksi. Tuikkiva samettinen taivaankansi herättää myös kysymyksiä, joista useimpiin emme todennäköisesti tule saamaan vastausta vielä tämän elämän aikana.

Kysymyksiä se herättää myös Ellie Arrowayssa, joka on Contact-elokuvan päähenkilö. Elokuvan alussa hän on pikkutyttö, joka pitää tähtien katselusta ja harrastaa sitä usein isänsä kanssa. "Isä, onko muilla planeetoilla elämää?" kysyy Ellie. "En tiedä, mutta jos avaruudessa ei ole muita kuin me, niin se tuntuu kyllä aikamoiselta tilan tuhlaukselta", vastaa isä (David Morse). Jo hyvin pienenä Ellie tietää, että isona hän haluaisi alkaa tutkia avaruutta. Ja niin käykin. Aikuisena Eleanor Ann Arrowaysta (Jodie Foster) tulee astronomi, terävä-älyinen tiedenainen, joka haluaa aina olla tinkimättömän rehellinen itselleen ja muille. Isän aikanaan lausuma ajatus hukkatilasta avaruudessa on Ellien johtotähtenä vielä aikuisenakin. Hän haluaa tutkia, olemmeko me ihmiset maaplaneetallamme todellakin avaruuden ainoat asukkaat. Vai olisiko jossakin muuallakin älyllistä elämää?

Ellie on lujatahtoinen nainen ja pätevä omalla alallaan, mutta samaan aikaan hän tuntuu sisimmässään olevan edelleen yksinäinen ja turvaton pieni tyttö. Äitiään Ellie ei ole koskaan nähnyt tämän menehdyttyä synnytykseen, ja kymmenvuotiaana hän on jo menettänyt myös isänsä ja on yksin maailmassa. Ellien koko elämää leimaa tämä menetetty yhteys hänelle tärkeisiin ihmisiin. Jo pikkutyttönä hän toivoi saavansa lyhytaaltoradiollaan yhteyden äitiin siellä jossakin. Isän kuoleman jälkeen Ellie yrittää tavoittaa myös hänet radiollaan, mutta vastausta ei tule. "Isä, kuuletko? Oletko siellä?" on parkaisu, joka jää soimaan Ellien elämän pettyneeksi pohjasäveleksi myös aikuisuudessa. Minne sinä menit? Miksi jätit minut? Taustastaan johtuen Ellien on vaikea luottaa siihen, että tärkeät ihmiset pysyisivät hänen lähellään. Hän on koko ajan valmistautunut tulemaan hylätyksi ja jäämään yksin.

"Isä, oletko siellä?" Ellie tuntuu nyt aikuisenakin huutavan avaruuteen sitä tutkiessaan. Häntä katsellessani en voi olla ajattelematta, että hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Hänenkin sisällään on se Jumalan muotoinen aukko, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Tiedenaisena Ellie ei kuitenkaan voi tunnustaa Jumalan olemassaoloa, koska sitä ei pystytä todistamaan. Tässäkään asiassa hän ei suostu teeskentelemään ja on rehellisyytensä vuoksi vähällä menettää suuren unelmansa, mahdollisuuden matkata avaruuteen luomaan yhteyttä muilla planeetoilla olevaan älylliseen elämään.

Mutta yllättäen Ellie saa uuden mahdollisuuden ja loppujen lopuksi pääsee kuin pääseekin lähtemään matkaan. Salaperäinen avaruusalus, joka on rakennettu ulkoavaruudesta tulleiden ohjeiden mukaan, vie hänet kokemaan jotakin, joka mullistaa hänen ajatusmaailmansa, mullistaa kaiken. Matkustaessaan madonreikien muodostamaa tieverkostoa pitkin Ellie pysähtyy aika ajoin ihailemaan galakseja ja tähtisumuja ja muita avaruuden ihmeitä. "Niin kaunista", hän sopertelee, "en olisi koskaan voinut uskoa..." Kerrankin tämä nainen on sanaton ja neuvoton, hän ei voi muuta kuin haukkoa henkeään ja itkeä. Hän kokee täysverisen uskonnollisen kokemuksen, suuren ja pyhän läsnäolon, jota hän ei pysty käsittämään.

Contact kertoo yhteyden etsimisestä ja löytämisestä, mutta sinänsä kiehtova avaruustutkimus on vain kehys, jonka sisällä kerrotaan paljon syvempi ja koskettavampi tarina. Minusta Contact on kertomus siitä, miten yksinäinen, pakon edessä vahvaksi ja yksin pärjääväksi varttunut, kaikessa järkeen ja todisteisiin turvautuva nainen kokee jotakin, jonka edessä hän joutuu antautumaan. Kokemuksensa seurauksena hän alkaa varovasti ottaa askeleita kohti uudenlaista tapaa elää. Hän alkaa opetella luottamaan siihen, että kaiken ei tarvitse olla hänen hallinnassaan ja että silti voi olla täysin turvassa. Ja että kaikkea ei tarvitse eikä voikaan todistaa, ja silti se voi olla olemassa ja vaikuttaa voimakkaasti. Tätähän kutsutaan uskoksi, ja sitä kohti Ellie hapuillen kulkee.

Olisiko ihan hassua ajatella, että Taivaan Isä tässä järjesti pienelle ihmislapselle kohtaamisen kanssaan? Se Jumala, johon Ellie ei usko, tarjoaa hänelle kokemuksen, joka puhuu suoraan hänen sydämeensä koko universumin luojan suuruudesta ja voimasta, kauneudesta ja hyvyydestä. Vaikka Ellie ei uskonutkaan Jumalaan, Jumala uskoi Ellieen ja halusi päästä lähemmäksi häntä. Ei Taivaan Isä ollut kääntänyt Ellielle selkäänsä, vaikka näyttikin siltä, että Ellie oli kääntänyt selkänsä hänelle. Hän tunsi naisen läpikotaisin, hänen elämänsä koko tarinan, hänen sydämensä unelmat, kivut ja kaipaukset. Hän joka oli kutonut Ellien kokoon äitinsä kohdussa, tiesi mitä kieltä tämä nainen puhuu ja miten hänen sydäntään kosketettaisiin. Ellien piti päästä galaksien keskelle, syvälle avaruuden ihmeelliseen maailmaan, että hänen sydämeensä saataisiin yhteys. Ehkä hän nyt voisi jatkaa elämäänsä ja tieteen tekemistä siitä turvallisesta tietoisuudesta käsin, että kaikki ei ole hänen varassaan, vaan on olemassa jotakin suurempaa, joka kantaa.

Minusta on aika mahtava juttu, että Jumala tietää, mitä kieltä me itse kukin parhaiten ymmärrämme ja että hän on niin hyvä, että puhuu meille jokaiselle juuri tuolla kielellä. Minulle hän on silloin tällöin järjestänyt kohtaamisia kanssaan elokuvien äärellä. Toisinaan hän on johdattanut jonkin tietyn kirjan käteeni tai laulun korviini ja puhunut niiden kautta. Joskus meren lämpimissä aalloissa on tuntunut siltä, että hän on itse keinuttanut minua omilla vahvoilla käsivarsillaan. Tai auringon lämpö ja yötaivaan ihmeelliset valot ovat tuoneet terveisiä hänen maailmoistaan, hänen läheisyydestään.

Niinpä, kun jokin seuraavan kerran koskettaa syvällä tavalla sinun sydäntäsi, olepa kuulolla. Taivaallinen Isäsi on todennäköisesti silloin hyvin lähellä.

Déjà vu

126 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Tony Scott

Oletko koskaan halunnut palata ajassa taaksepäin ja tehdä jonkin asian toisin? Minä olen, useita kertoja. Siis halunnut tehdä niin, mutta en tietenkään ole pystynyt siihen. Kukaan meistä ei pysty, mutta unelma elää sisällämme sitkeästi. Saada uusi mahdollisuus, voida tehdä tehdyt tekemättömiksi ja valita toimia toisin.

Tämä unelma on monien tieteiselokuvienkin taustalla, myös Déjà vun. Nimestään huolimatta tässä elokuvassa ei siis ole kyse  - ainakaan pelkästään - siitä tunteesta, joka meillä kaikilla varmasti joskus on ollut, että olemme eläneet jonkin tietyn hetken aikaisemminkin. Elokuvan sankarille, agentti Doug Carlinille (Denzel Washington) annetaan oikeasti mahdollisuus palata menneisyyteen ja kokea tilanteita ja tapahtumia uudestaan.

Elokuva käynnistyy New Orleansissa tapahtuvasta lauttaonnettomuudesta, kun jokilautalla räjähtää. Doug on lähetetty tutkimaan tapausta, ja hänet kutsutaan katsomaan ruumishuoneelle tuotua naisen ruumista. Nainen näyttää räjähdyksen uhrilta, mutta ruumis on löydetty joesta jo ennen lautan räjähtämistä. Tämä saa Dougin epäilykset heräämään, ja hän päättelee, että naisen kohtalolla saattaa olla jokin yhteys tapahtumaan. Ehkä kyse ei olekaan onnettomuudesta?

Joskus poliiseja ja muita viranomaisia syytetään siitä, että he kohtelevat ihmisiä vain "tapauksina", vailla inhimillisyyttä. Tämä ei ole totta ainakaan Dougin kohdalla. Kun hän katsoo ruumishuoneella makaavaa nuorta, kaunista naista, jonka elämä on väkivaltaisesti katkaistu kesken, hän kokee paitsi myötätuntoa, myös jotakin enemmän. Jokin hänen yksinäisessä sydämessään liikahtaa. Hänestä tuntuu, että Claire Kuchever (Paula Patton) olisi saattanut olla ihminen, jonka hän olisi halunnut oppia tuntemaan paremmin. Ruumiissa olevat jäljet paljastavat, että nainen on ollut vangittuna ja että hänet on todennäköisesti murhattu. Doug haluaa kiihkeästi selvittää rikoksen ja saattaa syyllisen vastuuseen teostaan. Tässä vaiheessa hallituksen supersalainen laboratorio, joka on myös mukana onnettomuuden tutkinnassa, on jo pannut merkille Dougin terävät aivot ja tarmokkuuden, ja hänet kutsutaan mukaan heidän projektiinsa.

Déja vu eroaa monista muista tieteiselokuvista olemalla aivan ällistyttävän todentuntuinen. Hallituksen laboratorion vaikuttavannäköinen tietokonerivistö ja niiden takana istuvat ihmiset, jotka keskustelevat monimutkaisin teknisin ja tieteellisin termein, vakuuttavat katsojan -  tai vakuuttivat ainakin minut. He ovat onnistuneet kehittämään tavan, jolla voidaan katsella reaaliajassa menneisyyteen. Tietylle alueelle asennetut erityiskamerat näyttävät, mitä siellä tapahtuu noin kaksi vuorokautta aikaisemmin. Dougille kerrotaan kuitenkin peitetarina, että kamerat muka kuvaavat tapahtumia normaaliin tapaan ja että filmin esittämisessä vain on teknisistä syistä johtuen kahden vuorokauden viive. Doug pyytää, että hänelle näytettäisiin Clairen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin, jotta hän voisi saada selville, miten murhaaja on päässyt naiseen käsiksi.

Ruumishuoneella syntynyt ensikosketus ja kiinnostus Clairea kohtaan vain syvenee, kun Doug katselee screeniltä hänen päivittäistä elämäänsä. Fiksuna miehenä Doug alkaa kuitenkin aavistella, että se mitä hän näkee, ei olekaan tallennetta, vaan että hän todella seuraa aitiopaikalta naisen elämää kaksi vuorokautta aikaisemmin. Kun hän sitten onnistuu saamaan screenillä näkemänsä Clairen reagoimaan aiheuttamaansa häiriöön (kohtaus, jonka uskoisin saavan turtuneimmankin tieteiselokuvien katsojan yllättymään), laboratorioväen on pakko myöntää, että kyse on todella menneisyyteen katsomisesta reaaliajassa. Dougin aivoissa alkaa taas raksuttaa. Jos menneisyyden tapahtumia pystyy seuraamaan, ehkä niihin pystyy myös vaikuttamaan. Voisiko hän muuttaa tapahtumien kulkua niin, että murhaaja saadaan kiinni, ennen kuin tämä löytää naisen?

Ennen ritari ratsasti valkoisella ratsullaan pelastamaan kaunottaren. Nyt ritari ahtautuu aikakoneeseen ja siirtyy menneisyyteen pelastamaan hänet. Mutta se on aivan yhtä kaunista ja koskettavaa. Herkkä, haikeansuloinen musiikki (josta iso kiitos Harry Gregson-Williamsille) säestää kohtauksia, joissa kuvataan Dougin ja Clairen suhteen lähentymistä: hetkiä, joissa Doug katselee Clairea menneisyydessä, ja kohtaamisia, joissa luottamus vähitellen alkaa rakentua heidän välilleen. Erityisen jännitteen ja lumon tähän aikaseikkailuun antaakin juuri tämä kahden ihmisen rakastuminen yli ajan rajojen. Ensin Doug rakastuu naiseen, joka on jo siirtynyt tästä ajasta tuonpuoleiseen. Ja kun hänelle sitten selviää, että voisi vielä olla mahdollista saada nainen palaamaan takaisin elämään ja tähän maailmaan, Doug tekee tietysti kaikkensa pelastaakseen hänet. Jos ei tämä ole romanttista, niin ei mikään!

Ja silti Dèjà vu kiehtoo todennäköisesti myös katsojia, jotka arvostavat tieteellisiä ja teknisiä yksityiskohtia. Nyt on kyse jostakin, joka on kaukana Paluu Tulevaisuuteen -elokuvien höyrypäisestä (mutta toki silti niin hurmaavasta) Docista, joka pykäsi milloin minkäkinlaisen laitteen, jolla sitten liikuttiin ajassa eteenpäin ja taaksepäin, ilman että keksijä itsekään aina tiesi kumpaan suuntaan oltiin menossa. Nyt ollaan tekemisissä vakavasti otettavien ihmisten ja vakavasti otettavan tieteen ja tietotekniikan kanssa. Tämä voisi olla oikeasti totta.

Voisi olla, vaan eipä taida kuitenkaan olla. Mutta miten upeaa olisikaan, jos se olisi totta, ja kaikki meidän "voi, jospa vain olisin tehnyt niin ja niin..."  ja " voi, kunpa olisin jättänyt tekemättä niin ja niin ..." - parahduksemme voisivat saada onnellisen lopun. Toisaalta, siitä voisi seurata aikamoinen sotku, jos me kaikki surffailisimme ajassa edestakaisin ja pyörtäisimme päätöksiämme ja tekisimme uusia. Ehkä sittenkin on parasta luottaa viisaamman tekemään suunnitelmaan ja odottaa ja omalta pieneltä osaltamme edesauttaa sen toteutumista. Meillehän on luvattu, että kerran koittaa aika, kun aikaa ei enää ole, ja saamme aloittaa alusta. Silloin kaikki entinen on mennyt, ja luvassa on vain uusia, hyviä alkuja.

Stranger than Fiction - Aidosti outoa

108 minuuttia, valmistusvuosi 2006. Ohjaus Marc Forster

Stranger than Fiction on aivan valloittavan omituinen elokuva, jossa on sotkettu todellista elämää ja fiktiota suloiseksi sekamelskaksi. Paitsi että koko hommahan on tietysti fiktiota, koska kyseessä on elokuva. Mistä oikein on kysymys?

Avainhenkilöitä elokuvassa on neljä. Harold Crick (Will Ferrell), surusilmäinen verotarkastaja, joka elää sääntöjen ja rutiinien täyttämää, pientä, pelokasta elämää; Ana Pascal (Maggie Gyllenhaal), kahvilayrittäjä, johon Harold tutustuu työnsä puitteissa - ei siis kovinkaan miellyttävissä merkeissä - ja johon hän sitten myös rakastuu; kirjallisuuden professori Jules Hillard (Dustin Hoffman), jonka luokse Harold hakeutuu, kun hänen elämässään alkaa ilmetä arvoituksellisia asioita, joiden hän toivoo ratkeavan kirjallisuustieteen keinoin. Ja neljäntenä Karen Eiffel (Emma Thompson), kuuluisa kirjailija, joka on viimeistelemässä uusinta teostaan kymmenen vuoden kirjoitustauon jälkeen. No, oikeastaan päähenkilöitä on viisi, sillä Haroldin rannekellolla tuntuu myös olevan oma tahto....

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa katsojalle selviää, että Haroldin elämän tapahtumia ohjaa teksti, jota Karen naputtelee paperille kirjaansa kirjoittaessaan. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Harold on Karenin uuden kirjan päähenkilö ja kuulee tämän äänen selostavan päivittäistä elämäänsä. Tämä alkaa ymmärrettävästi käydä Haroldin hermoille, ja hän haluaakin löytää äänen lähteen ja vaientaa sen. Kun sitten selviää, että ääni kuuluu Karen Eiffelille, joka on tunnettu siitä, että hänen kirjojensa sankarit aina kuolevat, Harold haluaa entistä kiihkeämmin löytää kirjailijan.

Samalla Haroldin elämä on kuitenkin alkanut muuttua, ja nimenomaan hyvään suuntaan. Kuultuaan lähestyvästä kuolemastaan ja alistuttuaan siihen väistämättömänä tosiasiana hän ensimmäisen kerran herää oikeasti eloon. Samasta kokemuksesta ovat todistaneet monet, jotka ovat sairastuneet johonkin parantumattomaan sairauteen. Elämää on alkanut elää eri tavalla, kun sen rajallisuuden on ymmärtänyt. Professori Hillardkin rohkaisee Haroldia elämään täysillä niin kauan kuin elämää on jäljellä. "Mene elämään elämääsi niin kuin olet aina halunnut sitä elää", sanoo professori.

Ja Harold tekee niin. Ensi töikseen hän ostaa kitaran, jota hän on aina halunnut, ja päättää opetella soittamaan. Kohtaus kitarakaupassa kuvaa muuten oivaltavasti sitä mystistä prosessia, joka sisältyy ostopäätöksiimme. Valitsemme esimerkiksi juuri tietyn vaatteen, koska se tuntuu puhuvan meille ja meistä oikeita asioita. Jos taas erehdymme ostamaan vaatteen, joka ei viestitä näitä oikeita juttuja, se tulee roikkumaan käyttämättä kaapissamme. (En uskalla edes ajatella, montako sellaista omassa kaapissani roikkuu ilkkumassa tälläkin hetkellä.) Onneksi Harold tajuaa ostaa kitaran, joka puhuu oikeita asioita. Hänen taitonsa eivät päätä huimaa, mutta sielua on soitossa ja laulussa mukana sitäkin enemmän. Rikkinäisellä, merenvihreällä Fender Stratocasterillaan hän paitsi raivaa itselleen uuden elämän, myös voittaa lopullisesti Ana Pascalin sydämen.

Kun Harold antaa kitaransa laulaa, myös hänen elämänsä alkaa muuttua. Hän alkaa selvemmin tiedostaa, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hän alkaa tehdä asioita, jotka häntä ovat ennen pelottaneet. Harmaa puku jää kaappiin, ja punainen villapaita solahtaa ylle. Hän lakkaa olemasta vain oman elämänsä henkilöhahmo ja alkaa oikeasti elää elämäänsä. Musiikki yleensäkin ja varsinkin laulaminen ja soittaminen näyttävät hoitavan meitä. Muistan omastakin elämästäni vaiheen, jolloin musiikki tuntui pitävän minut hengissä ja nostavan sisältäni esiin jotakin uutta.

Haroldin mielitietty, Ana Pascal, on myös mielenkiintoinen henkilö. Rohkaiskoon hänen tarinansa kaikkia meitä, jotka mietimme, mitä ihmettä meidän loppujen lopuksi pitäisi elämällämme tehdä. Ana omistaa leipomo-kahvilan, jossa hän leipoo suussasulavia pikkuleipiä, leivoksia ja kakkuja. Mutta alun perin hänestä piti tulla jotakin aivan muuta. Hän opiskeli lakia Harvardissa, jonne hänet oli juuri ja juuri hyväksytty esseensä ansiosta, jonka aiheena oli "Miten haluaisin muuttaa maailmaa". Ahkerat opiskelijat kokoontuivat ryhmiin, joissa toisinaan työskenneltiin öisinkin. Syötävää kului, ja Ana otti tavakseen leipoa kokoontumisia varten. Leipomuksista pidettiin, ne antoivat energiaa ja hyvää mieltä, kaikki opiskelivat ahkerasti ja menestyivät hyvin. Ja niin Ana alkoi etsiä lisää ohjeita toinen toistaan herkullisempiin leivonnaisiin. Ryhmään alkoi tulla yhä uusia jäseniä, ja lopulta kun siinä oli kolmisenkymmentä ihmistä ja Analla kahdeksan paksua vihkoa täynnä reseptejä, hän ymmärsi, että hän muuttaisi maailmaa kaikkein parhaiten leipomalla. Opinnot Harvardissa loppuivat siihen, ja hän perusti oman kahvilan. Olisiko tässä elämänohjetta meille muillekin? Uskaltaisiko sitä oikeasti lakata elämästä muiden odotusten mukaan ja alkaa sen sijaan tehdä sitä mitä osaa ja minkä tekemisestä pitää, ja tehdä sitä sellaisella tavalla, että siitä on jollekin muullekin iloa?

Tämä elokuva liikkuu - omalla omituisella tavallaan - kirjojen maailmassa, ja tämä on varmasti yksi syy, miksi se kiehtoo minua niin paljon. Olen nimittäin monesti haaveillut (epäilemättä ruusunpunaiset lasit silmilläni) kirjailijana olemisesta. Korvat hörössä olen kuunnellut kirjailijoiden kertovan siitä, miten heidän henkilöhahmonsa syntyivät - yhtäkkiä he vain olivat siinä! Kadehdittava kokemus, sillä pinnistämällä ja ponnistamalla se ei onnistu, kokeiltu nimittäin on. Ainoa tyyppi, joka minun silmieni eteen ilmestyy, on pyöreärillinen poika, jolla on arpi otsassa, ja hänelle voi vain sanoa, että valitettavasti sinut on jo keksitty. Mutta kuinka upeaa olisikaan pystyä luomaan oma maailma ja ihmisiä, joiden elämää voisi suunnitella ja ohjailla. Maailma, johon voisi uppoutua. Ja kenties saisi kokea myös sen, miten tuo maailma äkkiä alkaakin elää omaa elämäänsä, ja sinä vain kirjoitat muistiin sen mitä näet tapahtuvan. Astetta arkisemmalla tasolla herkuttelen myös sillä ajatuksella, että kirjailijana voisi elää riippumattomana muusta maailmasta. Olla erakko, niin kuin Karen Eiffel. Ei tarvitsisi välittää ulkonäöstään - mikä helpotus! Samat rytkyt ja hapsottava tukka kelpaisivat päivästä toiseen.

Varjopuoli kirjailijan elämässä saattaisi olla se, mikä Karenillekin näyttää tapahtuneen. Hän elää niin täysin omassa maailmassaan, että ei enää ymmärrä ulkopuolista todellisuutta. Päivästä toiseen hän pohtii, miten saisi kirjansa lopussa päähenkilönsä hengiltä, ja on vilpittömän hämmästynyt kuullessaan assistentiltaan, että kaikki ihmiset eivät todellakaan koko ajan ajattele rakennuksen katolta hyppäämistä tai muita tapoja päättää päivänsä. Vaikka erakkokirjailijan elämästä aina välillä unelmoinkin, niin totta totisesti iloitsin, kun Karen lopulta murtautuu ulos umpiostaan ja synkästä maailmankuvastaan. Hän uskaltautuu mukaan tavalliseen olemassaoloon, missä pienet, arkiset asiat ja yhteys toisten ihmisten kanssa tuovat iloa ja merkitystä elämään. Kuten esimerkiksi mahdollisuus vihdoinkin tutustua professori Hillardiin. Molemminpuolinen kiinnostus on ollut vireillä jo vuosien ajan, ja elokuvan loppupuolella nämä kaksi viimein tapaavat. Kirjailija on selvästi nähnyt vaivaa pukeutumisensa kanssa tätä tapaamista varten, mutta ihan nappiin se ei ole mennyt - aivan kirjaimellisesti, sillä villatakki on hellyttävästi juoponnapissa. Mutta tuollaiset pikkuseikat eivät merkitse mitään näiden kahden nyt kohdatessa. Kun Hillard ja Karen astuvat yhdessä ulos Hillardin toimistosta, se on kuin lupaus uudesta, valoisammasta tulevaisuudesta, johon ovi on nyt auki.

"Jos tietäisit kuolevasi lähitulevaisuudessa, mitä tekisit ?" kysyy Harold Crick työtoveriltaan saatuaan tietää omasta lähestyvästä kohtalonpäivästään. Ystävän ei tarvitse kauaa miettiä kun hän jo vastaa, että tekisi sen mitä on aina halunnut tehdä: menisi avaruusleirille. Haroldin esittämä kysymys on oikeastaan avainkysymys, joka elokuvasta jää mieleen, sillä kaikkihan me tiedämme, että ei pitkäikäisimmänkään ihmisen elämä täällä maan päällä loppujen lopuksi niin kovin pitkä ole. Ainakin ikuisuuteen verrattuna se on todella lyhyt, mutta silti ainutkertainen, äärettömän arvokas ja merkityksellinen. Ehkä meidän kaikkien pitäisi siis uskaltaa esittää itsellemme Haroldin kysymys, ja vielä hiukan suoremmassa muodossa:  Koska tiedän kuolevani melko lähitulevaisuudessa, mitä teen? Miksi en alkaisi oikeasti elää elämääni ja tekisi jotakin, mitä olen aina halunnut tehdä? Harold osti kitaran, Ana alkoi leipoa ja Karen uskaltautui ihmisten ilmoille. Ja minä taisin alkaa kirjoittaa tätä blogia.

Finding Nemo - Nemoa etsimässä

96 minuuttia, valmistusvuosi 2003. Ohjaus Andrew Stanton ja Lee Unkrich

Mitä ihmettä tekee animaatioelokuva tällaisessa vakavamielisessä blogissa? ajattelee ehkä nyt joku. Eivätkös animaatiot ole lapsia varten, eihän niistä aikuinen mitään irti saa. Hyvä jos jaksaa jälkikasvunsa seuraksi nuokkua yhden läpi.

Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. On animaatioita, jotka ovat puhuneet minulle elämästä osuvammin kuin monet ns. tavalliset elokuvat, ja tässä on yksi sellainen. Jo elokuvan ensimmäiset minuutit sisältävät kipeimmistä kipeimpiä elämän kysymyksiä: puolison väkivaltainen kuolema, syntymättömän lapsen menettäminen, riittämättömyyden tunne vanhempana ja se kipu, kun lapsi sanoo vihaavansa sinua,vaikka sinä haluat vain hänen parastaan. Ja yhä syvemmälle mennään, mikä tuntuukin varsin luontevalta, etupäässä meren pinnan alla tapahtuvassa elokuvassa kun kerran ollaan.

Olen huomannut, että animaation katseluun tarvitaan eräs kikka: siihen pitää heittäytyä. On ylitettävä tietty kynnys ja vain annettava mennä. Ei pidä välittää siitä järkevän aikuisen äänestä, joka väittää, että on hölmöä katsella piirrettyä hahmoa tai nukkea, joka liikkuu kuvaruudussa ja puhuu jonkun kuuluisan näyttelijän äänellä. Puhumattakaan siitä, että vielä eläytyisi johonkin hahmoon ja sen kokemuksiin. Tuo järkevän aikuisen ääni tulee joskus meidän ulkopuoleltamme, mutta aika usein se kuuluu oman itsemme sisältä. Auttaa paljon, kun opettelee sulkemaan korvansa siltä. Kannattaa vaikkapa avata karkkipussi ja rapistella oikein kunnolla ja antaa sitten tarinan vaan viedä mennessään.

Finding Nemo - elokuvan päähenkilö on klovnikala Marlin, joka asustelee vaimonsa Coralin kanssa koralliriutalla jossakin Australian lähivesissä. Klovnikalana Marlinia luullaan aina hauskaksi ja rennoksi hepuksi ja varsinaiseksi koiranleuaksi. Totuus on kuitenkin, että Marlin on pelokas ja ylihuolehtiva, ja hänen vitsinkerrontansa on lähinnä kuulijoiden kiduttamista. Mieluiten Marlin pysyttelisi turvassa merivuokkokotinsa sisällä, niin kuin Hobitin Bilbo Reppuli konsanaan. Hän ei kaipaa suuriin seikkailuihin, eikä oikeastaan uskalla astua edes omaan pieneen elämäänsä.

Kysymättä lupaa tragedia kuitenkin kohtaa Marlinia, kun ilkeännäköinen petokala hyökkää hänen vaimonsa ja pariskunnan muna-asteella olevan lapsikatraan kimppuun. Coral-äiti menettää henkensä yrittäessään suojella munia. Poikasista vain yksi jää eloon, ja isä antaa hänelle nimen, josta Coral oli sanonut pitävänsä: Nemo. Liekö äiti lukenut Jules Verneä, vai mistä nimi oli hänen mieleensä tullut, mutta niin pojasta tulee Nemo. Petokalan hampaissa Nemokin vahingoittuu lievästi, ja hänen toinen etuevänsä jää sen seurauksena surkean pieneksi.

Marlinille taas tapahtuu se, mikä niin helposti tapahtuu, kun perusturvallisuus järkkyy rajusti jonkin kokemuksen seurauksena. Hän jää kiinni menneisyyteen ja pelon kahleeseen ja lakkaa elämästä. Kaikkien vanhempien tavoin Marlin haluaa myös suojella lastaan, ja Nemoa on hänen mielestään suojeltava aivan erityisesti tuon surkastuneen evän aiheuttaman erilaisuuden takia. Marlin haluaa olla hyvä isä ja auttaa lastaan elämän alkuun, mutta ylisuojelemalla ja varjelemalla Nemoa kaikelta hän itse asiassa estää tätä elämästä. Terveen nuoren tavoin Nemo kapinoi tätä vastaan ja joutuu siinä rytäkässä sukeltajan saaliiksi päätyen lopulta sydneyläisen hammaslääkärin akvaarioon. Viimeiset sanat, jotka Marlin pojaltaan kuulee, ovat: "Minä vihaan sinua!" Marlin parka.

Marlinin kasvutarina alkaa, kun hän joutuu voittamaan pelkonsa lähtiessään pelastamaan poikaansa. Merivuokkokoti jää kauas, ja Marlinia ja katsojaa viedään yhä syvemmälle meren vaaroihin ja samalla myös syvemmälle omaan itseensä. Nemo kokee omat seikkailunsa akvaariossaan siellä asustavien kohtalotovereidensa kanssa. Niin isä kuin poikakin ylittävät rajojaan ja solmivat uusia ystävyyssuhteita löytäen samalla itsestään uusia voimavaroja ja ominaisuuksia.

Elokuvan alkuhetkistä alkaen huomasin, että Marlin tuntui jollakin lailla kovin tutulta. Oli aika hämmentävä kokemus tunnistaa itsensä pienen kalan hahmossa. Ja samalla se oli oikeastaan helpompaa ja armollisempaa kuin jos Marlin olisi ollut ihmishahmo. Ehkä juuri tässä piileekin animaatioiden ja piirrettyjen elokuvien taika. Aikuinen voi yllättäen löytää itsensä hahmosta, jonka elämää ja ajatuksia voi seurata ikään kuin etäältä, leppoisasti, maistellen. Itsensä peilaaminen tuossa hahmossa ei tunnu liian kohtikäyvältä tai uhkaavalta. Ja on myös huomattavasti helpompaa tunnustaa muille, että on kuin Marlin. Minullekin se on paljon helpompaa kuin myöntää, että olen hiukan kuin Annie McLean tai Einar Gilkyson...

Finding Nemo on kertomus siitä, miten kovia kokeneet isä ja poika oppivat luottamaan itseensä ja toisiin eläimiin heidän lähellään ja siihen, että elämä kantaa. Se kantaa niin pitkälle kuin kantaa, eikä murehtimisella voi tehdä elämäänsä yhtään pidemmäksi, ainoastaan synkemmäksi. "On aika päästää irti", sanoo Marlinin matkakumppaniksi lyöttäytynyt herttainen ja ihanan löyhäpäinen Dori-kala, kun toverukset ovat jääneet vangiksi valaan vatsaan. Tietämättään Dori sanoo näin todella syvän, koko elämää koskevan viisauden. "Mistä tiedät, ettei mitään pahaa tapahdu, jos irrotamme?" kysyy aina yhtä huolestunut ja varman päälle pelaava Marlin. "En tiedäkään", vastaa Dori, joka elää huolettomassa nyt-hetkessä - tosin olosuhteiden pakosta, koska kärsii vakavasta lähimuistihäiriöstä. Mutta Dori on oikeassa. Juju on siinä, että elämässä pitää uskaltaa heittäytyä eteen tuleville aalloille ja luottaa siihen, että ne kantavat. Tai pitäisi uskaltaa. Itse huomaan pitäväni vielä melkeinpä rystyset valkoisina laiturista kiinni.

Mutta Marlinin ja Dorin ote irtoaa. Ja kun se irtoaa, ystävykset pääsevät kuin pääsevätkin vapaiksi valaan suihkuttaessa heidät Sydneyn satama-altaaseen - juuri sinne minne he halusivatkin päästä voidakseen pelastaa Nemon. Isä ja poika löytävät toisensa ja löytävät myös uuden pohjan suhteelleen. "Isä, en minä vihaa sinua"; sanoo Nemo, kun he vihdoin ovat jälleen yhdessä. Marlin on oppinut päästämään irti, myös Nemosta, ja poika pääsee nyt elämään omaa elämäänsä, tekemään omat virheensä ja oppimaan niistä.

Ja tuleehan sieltä lopulta sekin kohtaus, jota olemme amerikkalaisissa perhe-elokuvissa tottuneet odottamaan: "Daddy, I love you", sanoo Nemo. "I love you too, Nemo", vastaa Marlin. Meitä on varmaan minun lisäkseni muitakin, joista tällaiset kohtaukset tuntuvat aina hiukan imeliltä ja kiusallisilta. Yritämme selittää kiusaantuneisuuden pois tuhahtamalla, että amerikkalaiset ne nyt viskelevät tuota love-sanaa joka paikkaan, eivät ne sillä mitään tarkoita. Ja kuitenkin tiedämme, että olisimme itse niin kovasti halunneet kuulla omien vanhempiemme sanovan meille juuri nuo sanat.

Toivottavasti olen nyt saanut kaikki epäilijätkin vakuuttuneiksi siitä, että Finding Nemo sisältää oikeastaan kaiken mitä hyvältä elokuvalta voi odottaa. Siinä on koskettava, mukaansatempaava tarina, paljon huumoria, loistavat ääninäyttelijät (joiden nimet löydät IMDB:sta, klikkaa linkkiä vieressä), taidokas animointi ja upea musiikki. Ja ihan ekstraa on lisäksi se, että sen katsottuasi tiedät, mitä lokit sanovat.