The Secret Garden - Salainen puutarha

97 minuuttia, valmistusvuosi 1993. Ohjaus Agnieszka Holland

Kevään tulon huomaa meillä päin siitä, että naapuruston väki alkaa möyriä puutarhoissaan. Kun aurinko tulee esiin, myös ihmiset ilmestyvät pihoilleen ja alkavat leikata ja haravoida, ruopsutella ja kuopsutella pihoillaan. Ja minä tietysti muiden mukana.

Olen aina pitänyt puutarhahommista. On nautinnollista upottaa kätensä mehevään multaan ja laittaa kasvamaan jotakin uutta. Ja nyhtää rikkaruohoja ja antaa kasveille näin tilaa hengittää ja kasvaa. Kasvien kauneuskin tulee esiin aivan uudella tavalla, kun juurella rehottavat kilpailijat on kitketty pois. Rehevänä kukoistavan kasvin leikkaaminen tuntuu joskus tuskalliselta, mutta tuottaa samalla tyydytystä, kun tietää, että liikakasvun typistäminen auttaa kasvia toimimaan sen varsinaisessa tehtävässä, on se sitten tuottaa hedelmää tai kauniita kukkia puutarhurin iloksi. Ja kun sade tai puutarhurin kasteluletku sitten kastelee hyvin hoidetun puutarhan - oikeaoppisesti tietysti vasta iltahämärissä, auringon kuumimman porotuksen väistyttyä -  ja kun vesipisarat kimaltelevat erimuotoisilla lehdillä, ihmislapsi voi huokaista syvään. Onneen tarvitaan todellakin vain pala maata.

Sellaista pyytää itselleen myös Mary Lennox (Kate Maberly), The Secret Garden - elokuvan nuori sankaritar. Mary on orvoksi jäänyt tyttö, joka on kasvanut 1900-luvun alun Intiassa brittiläisessä yläluokan perheessä, vanhempiensa ainoana lapsena. Äiti on seurapiirikaunotar, joka ei ole koskaan halunnut lasta, eikä ainakaan Maryn kaltaista rumaa, pahantuulista ja sairastelevaa lasta. Niinpä Mary kasvaa intialaisen lastenhoitajan ja englantilaisten kotiopettajattarien hoivissa. Kun Maryn molemmat vanhemmat sitten kuolevat -  kirjassa koleraan, elokuvassa (ajan säästämiseksi?) maanjäristyksessä -  hänet lähetetään muiden orpolasten mukana sukulaistensa luo Englantiin, missä hän törmää täysin uuteen maailmaan. Poissa on Intian polttava aurinko ja äärimmäisyydestä toiseen elävä luonto, poissa ovat pehmeänsulavat intialaispalvelijat, jotka ovat totelleet tytön pienimpiäkin oikkuja, poissa ovat isä ja äiti ja kaikki tuttu. Tilalle ovat tulleet Yorkshiren nummet ja Englannin Ilmasto isolla i:llä, tiukka ja tehokas taloudenhoitaja Mrs Medlock (Maggie Smith) sekä kartanon isäntä, erakoitunut, kyttyräselkäinen lordi Craven (John Lynch), joka on aina joko matkoilla tai sulkeutunut huoneeseensa.

Elokuva perustuu Frances Hodgson Burnettin rakastettuun romaaniin, joka kuului lapsena lempilukemisiini ja jonka edelleen silloin tällöin poimin hyllystäni ja luen. Kirjan tunnelma ja henkilöt on vangittu valkokankaalle poikkeuksellisen taitavasti, ja lukukokemus ja elokuvaelämys täydentävät kerrankin onnistuneesti toisiaan, vaikka joitakin tarinan yksityiskohtia onkin elokuvaan muutettu. En tiedä, ymmärsinkö lapsena kirjaa lukiessani, kuinka paljon itse muistutin yrmeää Marya, jonka on vaikea solmia ystävyyssuhteita ja sopeutua elämään toisten kanssa. Mutta koin silloin ja koen edelleen sielujen sympatiaa tämän nuoren neitosen kanssa, jonka sisin löytää lepopaikan hylätystä, muurien ympäröimästä puutarhasta.

Tuo puutarha oli kerran talon nuoren rouvan lempipaikka, täynnä elämää, rakkautta ja iloa. Mutta puutarha koitui myös hänen kohtalokseen. Lady Cravenin tapaturmaisen kuoleman jälkeen puutarha suljettiin, ja sureva lordi Craven kielsi ketään koskaan enää menemästä sinne. Kuin sattumalta Mary löytää kuitenkin tämän salaisen puutarhan kätketyn avaimen ja alkaa herättää sitä eloon. Hän nostaa esiin sen kauneuden rikkaruohojen ja villiintyneiden kasvien keskeltä. Varjossa olleet kasvit saavat valoa ja hellää hoitoa ja puhkeavat kukkaan.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan psykologi osatakseen ennustaa, että samoja asioita alkaa tapahtua Maryssa itsessään. Tunnetasolla äitinsä hylkäämäksi tulleen lapsen sisin alkaa vähitellen sulaa ja kurkottaa valoa kohti. Tytön ympärillä ollut muuri, joka on eristänyt hänet läheisyydestä toisten kanssa, alkaa sortua. Hän jopa ystävystyy ensimmäisen kerran elämässään  - pienen punarinnan kanssa, joka jakaa tytön kanssa puutarhan salaisuuden.

Raitis ilma ja puuhailu ulkoilmassa virkistävät ja vahvistavat Marya myös fyysisesti. Hänen poskensa alkavat saada väriä, ja kartanon järkähtämättömän aurinkoinen ja ystävällinen palvelustyttö Martha (Laura Crossley) riemuitsee, kun aamupuuro alkaa vihdoin maistua Marylle. Marthan veli Dickon  (Andrew Knott) eläinystävineen, jotka kuin lumottuina seuraavat tätä nummien vapaudessa vahvaksi kasvanutta poikaa, on Marylle myös mitä parhainta ja terapeuttisinta seuraa.

Vanhan kartanon nurkissa vinkuu ja vonkuu, mutta Mary ei usko palvelusväen vakuutteluja, että tuuli se siellä vain ulvoo. Kuultuaan sitten eräänä iltana jälleen jostakin päin taloa outoa ääntä Mary lähtee tutkimaan valtavaa rakennusta. Näin hän löytää myös talon toisen salaisuuden, serkkunsa Colinin (Heydon Prowse), jonka luulotellaan olevan parantumattomasti sairas ja joka on tästä syystä kätketty kartanon pimeisiin uumeniin. Vaimonsa menetyksen murtama Lordi Craven ei kestä ajatusta poikansakin menettämisestä. Hän yrittää kyllä järjestää Colinille parasta mahdollista hoitoa, mutta välttelee itse lapsensa kohtaamista. Mary, joka pystyy omasta kokemuksestaan käsin ymmärtämään, miltä äitinsä menettäneestä, yksinäisestä Colinista tuntuu, rohkaisee tätä pelokasta ja omituisessa elinympäristössään pieneksi tyranniksi muuttunutta poikaa. Pian Colinkin viedään salaiseen puutarhaan, jossa hänen kuntoutuksensa alkaa kaikessa hiljaisuudessa, Maryn, Dickonin ja eläinten hyvässä hoidossa.

Ihana on se hetki, joka puutarhassa elokuvan lopussa vietetään. Kymmenen vuotta suljettuna ollut, kuolleeksi luultu puutarha on nyt avoin, täynnä kukkia, elämää ja iloisia ääniä.  Puutarhassa ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan poika, jonka on luultu olevan rampa ja kuolevan nuorena. Ja sinne astuu isä, joka ei ole milloinkaan uskonut näkevänsä poikansa kävelevän, vaan on pelännyt joutuvansa saattamaan hänetkin hautaan, aivan kuten vaimonsakin. Kerran koetun menetyksen kipeä muisto on puutarhassa edelleen, mutta nyt uuden, esiinpuhkeavan elämän toivorikas ilmapiiri ja kauneus ympäröi sitä ja tekee sen helpommaksi kestää.

"Kun hoidat puutarhaa, puutarha hoitaa sinua", sanotaan mietelmäkirjassa, joka muutama päivä sitten osui käteeni. Kuluneisuudestaan huolimatta puutarhan henkiinheräämisen rinnastaminen ihmissydämen elpymiseen puhuttelee ja toimii. Se toimii, koska se on totta. Käsien pöyhiessä multaa ja hoitaessa kasveja myös sydän saa hoitoa. Samaa mieltä lienee myös se myyttinen japanilainen, jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Mutta niin kuin muistamme, hän jatkaa ajatustaan sanoen, ettei puutarhanhoitokaan ole niin kauhean tärkeää. Uskonkin, että tämän ohjenuoran mukaan hoidettu puutarha hoitaa puutarhuriaan parhaiten. Puutarhastakin voi nimittäin tulla stressi, jos asettaa tavoitteekseen, että jokaisen ruohonkorren on kasvettava juuri oikeaan suuntaan ja jokaisen kasvin kukoistettava juuri siinä missä minä haluan ja silloin kun minä haluan. Puutarha elää omaa elämäänsä, ja puutarhuri vain viljelee ja varjelee tätä elämän ihmettä. Ja samaan aikaan puutarha, aivan huomaamatta, kuin salaa, hoitaakin puutarhuria itseään.

Oikeastaan ei ole mitenkään kummallista, että me koemme olomme niin kotoisaksi ja hoidetuksi juuri  puutarhoissa. Sinnehän ihminen alussa asetettiin, siihen puutarhaan, jonka Jumala istutti itään, Eedeniin. Parhaina hetkinä puutarhan siimeksessä voikin melkein kuvitella palanneensa sinne. Paratiisiin, tuohon ihmiskunnan onnelliseen alkuun. Sinne ei taida olla paluuta, mutta aavistuksen sieltä voi vielä aistia kesäillan hämärässä, kasteisen puutarhan ruohikon tuoksussa.

The 6th Day - Kuudes päivä

123 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Roger Spottiswoode

Jokaiselle vähänkin Raamattuaan tuntevalle elokuvan otsikko puhuu selvää kieltään: kuudes päivä on luomiskertomuksessa se päivä, jona Jumala loi ihmisen. Voimme siis olettaa, että elokuva The 6th Day - Kuudes päivä sisältää jonkinlaista ihmisyyden syvimpään olemukseen liittyvää pohdiskelua. Aavistuksemme vahvistuu, kun kuulemme, että elokuvan päähenkilö on nimeltään Adam. Nimen kuullessamme silmiemme eteen piirtyy ensimmäinen Aadam, tuo surullisenkuuluisa mies ihmisen aamuhämärästä, joka Raamatun lehdillä esiintyy edustamassa paitsi itseään, myös koko langennutta ihmiskuntaa.

Kun meille sitten selviää, että elokuvan sankaria, Adam Gibsonia, esittää Arnold Schwartzenegger, mies, joka on tullut kuuluisaksi jostakin aivan muusta kuin syvällisistä pohdiskeluistaan, alamme miettiä, olemmeko sittenkin väärillä jäljillä. Mutta ei syytä huoleen. Tymäkkää toimintaakin on toki tiedossa, mutta sen lomassa elokuva nostaa esiin myös isoja kysymyksiä, jotka liittyvät parhaillaan juhlimamme pääsiäisen teemaan. Jeesus kuoli ja voitti kuolemallaan kuoleman. Hän nousi ylös haudastaan, uudenlaisessa ruumiissa. Sitä me jälleen pääsiäisenä muistelemme, siitä me iloitsemme ja siihen me perustamme toivomme omasta ylösnousemuksestamme. Jos elämämme on uskon kautta liitetty Kristukseen, saamme nousta hänen kanssaan kuolleista. Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, se tulee kerran tapahtumaan Jumalan valtasuuruuden voimasta, joka pystyy murtamaan maailmankaikkeuden kaikki lainalaisuudet, myös kuoleman vallan.

Mutta onko ihmisellä lupa yrittää peukaloida näitä elämän ja kuoleman lainalaisuuksia? Tässä kysymys, jonka äärelle The 6th Day katsojansa pysäyttää. Adam joutuu miettimään asiaa, kun hänen tyttärensä lemmikkikoira Oliver kuolee. Adamin vaimo Natalie (Wendy Crewson) tietää, että tyttö olisi surun murtama, kun kuulisi asiasta. Niinpä Natalie ehdottaa Adamille, että he hankkisivat uuden Oliverin. Ei ostamalla uutta koiraa, vaan käyttäen RePet- yhtiön tekemää nopeaa ja edullista kloonausta. Oliverista voitaisiin tehdä kopio päivän aikana, eikä tytön tarvitsisi koskaan edes tietää, että rakas lemmikki on kuollut ja kloonikoira tullut sen sijaan.

Adamista tämä ei ole hyvä ajatus. Hän haluaa tyttärensä joutuvan kokemaan myös menetyksiä, koska ne ovat elämän väistämättömiä tosiasioita. Mutta illalla kotiin tullessaan hän huomaa, että Oliver on kuin onkin tullut takaisin, kloonattuna. Ja kotona näyttää olevan myös Adam itse, vaikka hän samaan aikaan kurkisteleekin vielä kuistin ikkunasta. Monimutkaisten juonenkäänteiden ja väärinkäsitysten seurauksena Adam on joutunut pahisten kynsiin. He ovat kloonanneet hänet, ja nyt klooni on ottanut hänen paikkansa perheen parissa. Kun pahikset sitten huomaavat kloonanneensa vahingossa väärän ihmisen, he yrittävät päästä Adamista eroon. (Tai hänen kloonistaan -  samantekevää, kunhan vain yksi Adam jää jatkamaan elämäänsä.) Tästä sukeutuu jännittävä takaa-ajo, Adamin ja hänen klooninsa ensin kyräillessä toisiaan. Mutta kun nämä kaksi sitten lopulta lyöttäytyvät yhteen ja roistot saavat vastaansa yhden sijasta kaksi Iso-Arskaa, lopputuloksesta ei liene epäselvyyttä.

Kuoleman peruuttaminen tavalla tai toisella tuntuu olevan meille ihmisille todella kiehtova ajatus. Silloin kaikki olisi mahdollista, sillä seuraavassa "elämässä" voisimme jatkaa tavoitteisiimme pyrkimistä siitä, mihin olisimme edellisellä kerralla jääneet. Oma ja rakkaittemme elämä voisi myös jatkua ilman surullisia, sydäntäsärkeviä jäähyväisiä. Elokuvan lähitulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa kloonauksesta on tullut mahdollisuus purkaa kuoleman väistämättömyys ja lopullisuus. Kun ihminen sairastuu tai kuolee, hänet voidaan kloonata, jolloin hän voi periaatteessa jatkaa elämäänsä loputtomiin, mikäli pystyy maksamaan uudesta kehosta, johon hänen muistinsa siirretään.

Kuulostaako hyvältä? Juuri siltä, mitä olemme aina toivoneetkin? Unelmien täyttymykseltä? Luulenpa, että jos tällainen mahdollisuus olisi ollut tarjolla kipeiden menetysten kohdatessa itseäni, olisin hyvinkin saattanut tarttua tarjoukseen - ja joutunut sen myötä todennäköisesti kokemaan elämäni karmeimman pettymyksen. Kaikki ei nimittäin ole kultaa, mikä kiiltää. The 6th Dayssa on traaginen hahmo, parantumattomasti sairas nainen, joka haluaisi jo kuolla. Mutta hänen puolisonsa ei kestä ajatusta erosta ja kloonaa hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Elämän jatkuminen ei kuitenkaan tuo heille kummallekaan heidän kaipaamaansa onnea ja täyttymystä vaan jotakin aivan muuta.

Samankaltaisia kohtaloita kuvataan myös joissakin tuoreemmissa kuolemanperuutusfantasioissa. Kuolleista palanneet -televisiosarja kertoo pienestä ranskalaiskylästä, johon alkaa palata vuosien mittaan kuolleita kyläläisiä. Bussionnettomuudessa menehtyneiden nuorten vanhemmille perustetussa sururyhmässä on kaivattu omia rakkaita ja toivottu vastoin kaikkea toivoa, että heidät voisi vielä jotenkin saada takaisin. Ja sitten eräs perhe todellakin saa takaisin onnettomuudessa kuolleen tyttärensä - vai saako? Tyttö, joka palaa kotiin ulkoisesti samannäköisenä, vaikuttaa oudon vieraalta. Hän elää jatkuvasti kuin varjojen kätkössä, löytämättä rauhaa ja iloa, pystymättä nukkumaan ja alkaen lopulta fyysisesti murentua palasiksi. Hän vaikuttaa elävältä, mutta ei kuitenkaan ole oikeasti elossa. Läheisissään hän herättää lähinnä pelkoa ja kauhua.

Entäpä sitten Black Mirror- sarjan surun murtama nuori leski, joka ostaa onnettomuudessa kuolleen aviomiehensä tilalle kyborgin. Sen keinoälyyn on tallennettu kaikki aineisto, jota mies elämänsä aikana on jättänyt internetiin. Tämä valeihminen tietää, millaisesta musiikista mies pitää, millaista kieltä hän käyttää, millaisia vitsejä hän kertoo… Kyborgin keho muistuttaa kuollutta miestä pienintä piirtoa myöten, keinoiho tuntuukin oikealta iholta. Kaikki oikeat elementit ovat paikallaan, mutta ei se kuitenkaan ole hän. Elämän henkäys puuttuu. Sielu puuttuu. Robottimies muistuttaa kuitenkin aitoa esikuvaansa niin paljon, että vaimo ei pysty tuhoamaan sitä, ja niin hän päätyy säilyttämään tätä kummajaista talonsa ullakolla. Nainen on sitonut itsensä epäaitoon korvikkeeseen ja samalla tuhonnut itseltään mahdollisuuden terveellä tavalla muistella ja kaivata kuollutta miestään. Käsittämättömän kammottava kohtalo!

Näyttäisikin siltä, että jos joku muu kuin Jumala yrittää koskea kuoleman majestettiin ja murentaa hänen valtaansa, siitä ei hyvää seuraa. Todellista uutta elämää ei voi antaa kukaan muu kuin Jumala. Muista lähteistä kumpuavat "valeylösnousemukset" tuottavat loppujen lopuksi vain tuskaa ja kärsimystä. On varminta luottaa aitoon ja oikeaan, siihen mikä on "The Real Thing". Väärennöksiä ei kannata maistella!

Tätä aitoa asiaa olemme taas saaneet juhlia tänä pääsiäisenä, ja kukapa osaisi paremmin koota yhteen sen, mistä kristillisessä pääsiäisessä on kysymys, kuin taivaallisella viisaudella inspiroitu sananiekka, apostoli Paavali. Näin hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, sen 15. luvussa: Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee. Sitten seuraa kaiken päätös, kun hän luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman. Kristuksen on näet määrä hallita, kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Sillä "Jumala on alistanut hänen jalkojensa alle kaiken."

Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Mutta ei kloonauksella eikä muilla poppaskonsteilla, vaan sillä ainoalla aidolla asialla: elämällä, jonka voi lahjoittaa vain elämän ja kuoleman Herra. Kun hän sanoo sanansa, silloin alkaa tapahtua. Hänen sanastaan syntyi maailmankaikkeus ja hänen mahtisanastaan haudat eräänä päivänä aukeavat, meri antaa kuolleensa ja hajonneiden tomumajojen tilalle luodaan uudet ruumiit. Ja sitten alkaa todellisen Kuninkaan hallituskausi, jolla ei ole loppua.

Pääsiäisenä Jeesus näytti, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Jotakin pysyvää ja kestävää, kaunista ja kirkasta. Jumalan valtakunta tulee! Se on jotakin, mitä todella kannattaa odottaa. Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain odottamaan, sillä odottavan aika voi joskus tuntua todella pitkältä. Pietarin toisessa kirjeessä on mielenkiintoinen viittaus ihmisiin, jotka odottaessaan Jumalan valtakunnan tuloa samalla jotenkin myös jouduttavat sitä. Tähän joukkoon kannattaa varmasti liittyä! Näin Hyvän Kuninkaan aika voi koittaa nopeammin, eikä odotuskaan tunnu niin pitkältä, kun laittaa itsensä likoon ja elämänsä peliin sen tuloa jouduttaessaan.

Shadowlands - Varjojen maat

131 minuuttia, valmistusvuosi 1993.  Ohjaus Richard Attenborough

Viime viikolla iloitsin Woody Allenin kysymysmerkeistä. Tämän viikon elokuvan päähenkilönä taas on mies, joka ystäviensä mielestä suoristaa kysymysmerkit liian nopeasti huutomerkeiksi ja tarjoaa liian helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Mies on ratkaissut kärsimyksen ongelman nimeämällä tuskan Jumalan megafoniksi, jolla hän herättää kuuron maailman. Kärsimys selittyy hänen mukaansa myös sillä, että olemme kuin kivimöhkäleitä, joista Jumala on muovaamassa ihmisiä. Jumalan taltan iskut satuttavat meitä mutta myös tekevät meistä täydellisiä. Kun mies päättää luentonsa näillä sanoilla, yleisö on haltioissaan.  Mutta todellinen elämä ei ole luennon pitämistä. Näiden sinänsä viisaiden ajatusten taakse kätkeytyy mies, joka ei uskalla kohdata oman elämänsä kärsimyksiin liittyvää kipua.

C.S. Lewishan se näin paatoksella luennoi, kuulijoiden aplodeeratessa innokkaasti ja kaikkien ollessa autuaan tietämättömiä siitä, että luennoitsija on kulkemassa kohti aikaa, jolloin häntä itseään aletaan muovata noilla kipeillä taltan iskuilla. Muistan joskus itsekin palavasti puhuneeni tai laulaneeni jotakin samansuuntaista: "Anna tulesi puhdistaa, Herra!", "Muovaa minut kaltaiseksesi!" Ja kun jotakin sen tapaista sitten alkoi tapahtua omassa elämässäni, kun taltan iskut alkoivat osua ja ensimmäisen liekin kuumuus tuntua, olisin ollut jo valmis pyörtämään sanani. Mitä oikein tulikaan pyydettyä? Kuinka voin olla niin järjetön, että pyydän jotakin tällaista!

Joskus elokuvateatterissa näkemämme elokuva tekee meihin niin suuren vaikutuksen, että tunnekokemus ei koskaan unohdu. Minulle Shadowlandsin näkeminen oli aikanaan tällainen kokemus, ja vielä kotisohvallakin katseluelämyksen teho on säilynyt. Osittain kokemuksen voimakkuus johtuu varmasti siitä, että elokuva kertoo suuresti ihailemastani C.S. Lewisista ja hänen elämästään ja ajatuksistaan ennen ja jälkeen suuren rakkauden ja suuren menetyksen. On hienoa seurata akateemista elämää Oxfordin historiaa havisevissa rakennuksissa. Ja kurkkia kuin kärpäsenä katossa kuuluisan kirjailijan yksityiselämään ja teosten taustoihin.

Mutta isoimman vaikutuksen minuun teki aikanaan, ja tekee edelleen, kärsimyksen, menetyksen ja toivon teema, joka elokuvaan on punottu. Miksi rakastaa, jos se sattuu niin paljon? kysytään Lewisin kertojaäänellä elokuvan lopussa. Siksi, että ollaksemme ylipäätään täysin elossa, elämään kuuluu jonkin toisen elollisen olennon rakastaminen. Kun rakastamme, se asettaa meidät alttiiksi kivulle, sillä tavalla tai toisella me ennemmin tai myöhemmin aina joudumme luopumaan rakkautemme kohteesta. Elokuvassa kulkeva syvä pääteema kertoo siitä, miten lapsena koettu äidin menetys on saanut Lewisin pukeutumaan tarkkasilmäisen ja terävä-älyisen havainnoijan ja tarkkailijan haarniskaan, joka suojaa häntä kivulta mutta samalla estää häntä uskaltamasta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja miten elämä sitten kypsällä iällä tuo hänelle yllättäen uuden mahdollisuuden valita rakastaa, antamatta menettämisen pelon estää itseään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Oxfordin yliopistokaupunkiin, jossa C.S. Lewis (Anthony Hopkins), tai Jack, jolla nimellä hän mieluummin haluaa itseään kutsuttavan, on yliopiston kirjallisuuden opettajana. Työnsä ohessa Jack kirjoittaa ja luennoi, ja hänellä on laaja lukijakunta, jolta hän saa säännöllisesti ihailijapostia. Eräänä päivänä hän saa kirjeen amerikkalaiselta Mrs Greshamilta (Debra Winger), joka haluaisi tulla häntä tapaamaan. Naisen poika ihailee Lewisin Narnia-kirjoja ja haluaisi tavata niiden kirjoittajan. Mrs Gresham on lukenut kaiken Lewisin julkaiseman tekstin ja kertoo kirjoittelevansa itsekin runoja. Naisen kirjeet tuntuvat erottuvan muista kirjeistä, joita kirjailija vastaanottaa viikoittain. "Hän kirjoittaa niin kuin hän tuntisi minut jotenkin", hämmästelee Lewis.

Kirje johtaa ensimmäiseen tapaamiseen, jonka aikana nainen onnistuu herättämään Lewisin mielenkiinnon. Keskustelun kuluessa Jack tapansa mukaan kannustaa keskustelukumppaniaan ilmaisemaan rohkeasti mielipiteitään ja sanoo pitävänsä kunnon kaksinkamppailusta. Rivien välistä voi kuulla hänen tottuneen ajattelemaan, että kenenkään ajatukset eivät tietenkään voi yltää hänen omien oivallustensa terävyyden ja lennokkuuden tasolle, mutta että kaikenlaisille ressukoille on toki annettava mahdollisuus. Joy Gresham ei kuitenkaan suostu alistumaan hänelle tarjottuun rooliin vaan tarttuu haasteeseen sanoen: "Hienoa. Koska hävisitte viimeksi?"

Tästä alkavat näiden kahden sanalliset kaksinkamppailut, keskustelut, joissa Lewis vihdoinkin kohtaa arvoisensa vastustajan, joka ei antaudu hänen nokkelien ja viisailta vaikuttavien toteamustensa edessä, vaan kyseenalaistaa ajatukset, joilla Jack on tottunut lumoamaan ihailijansa. Tunteminen lisääntyy ja syvenee ja johtaa avioliittoon. Liitto tosin alkaa järkiliittona maassaoleskeluluvan saamiseksi Joylle, mutta vaimon sairastuminen syöpään ja edessä häämöttävän menetyksen väistämättömyys pakottavat Jackin tunnustamaan itselleen, että hän rakastaa tätä naista aivan oikeasti.

Ja niin alkaa kenties onnellisin aika Lewisin elämässä. Joy on Jackille kuin ovi, jonka kautta hän astuu kirjojen sivuilta sisälle todelliseen elämään. Joyn kanssa tehdään asioita, joista Jack on ennen vain kuullut tai lukenut. Nainen avaa Jackille oven myös kivun ja tuskan todelliseen kohtaamiseen ja kokemiseen, ei vain siitä luennoimiseen. Elokuva Shadowlands on saanut nimensä Lewisin ajatuksesta, että elämme varjojen maassa, jossa aurinko paistaa aina jossakin muualla. Voimme nähdä sen tultuamme kohtaan, jossa tie tekee mutkan tai kiivettyämme kukkulan laelle, josta näemme kukkulan toiselle puolelle. Jackille aurinko paistaa aina siinä laaksossa, jota esittävä kuva roikkui lastenhuoneen seinällä hänen ollessaan pieni poika. Hän kuvitteli silloin kuvan esittävän taivasta, mutta aikuisena hänelle selvisi, että laakso on oikeasti olemassa. Kuultuaan, ettei Jack ole koskaan käynyt tuossa Kultaisessa laaksossa, jo sairauden heikentämä Joy, tietoisena siitä, että heidän yhteinen aikansa on käymässä vähiin, saa Jackin lähtemään kanssaan katsomaan sitä.

Tuossa suloisessa paikassa Joy haluaa sitten puhua siitä, miten Jack voisi jatkaa elämäänsä sitten kun häntä, Joyta, ei enää ole. Jack ei haluaisi pilata onnellista hetkeä ikävillä ajatuksilla, mutta Joy ei anna periksi. Hän haluaa auttaa miestään ajattelemaan toisin, näkemään elämän eri tavalla. "Tuska, jota tulemme kokemaan, on osa onnea, jota koemme nyt", sanoo Joy punoen menetyksen osaksi ihmisen elämää, myös hänen onneaan. Kuin tummaksi raidaksi räsymaton kirkkaiden raitojen lomaan.

"Jack, sinähän sanot aina, että todellinen elämä ei ole vielä alkanutkaan. Sinun on parasta olla oikeassa", jatkaa Joy vielä kuolinvuoteellaankin pariskunnalle ominaista nasevaa sanailua. Jackia ja Joyta yhdistää paitsi yllättäen ja odottamatta syntynyt rakkaus, myös ylösnousemustoivo. Kuolema ei ole heille kaiken loppu vaan ovi uuteen elämään.  He uskovat elämään oven toisella puolella, mutta niin kuin jokainen joka menettää rakkaansa, myös Jack joutuu jäämään oven tälle puolelle, toisen päivän iltaan, varjojen maahan, pimeisiin hetkiin ennen ylösnousemusaamua. Ja Joy, joka on astumassa ovesta tuonpuoleiseen, ei voi kurkistaa ovesta sisään ja kääntyä sitten takaisin ja tiedottaa iloisesti Jackille, että kyllä vaan, kaikki se mihin uskoimme on oikeasti totta! Lapset, jotka menivät Lewisin luomaan mielikuvitusmaailmaan Narniaan vaatekaapin kautta, pystyivät kulkemaan edestakaisin meidän maailmamme ja Narnian välillä. Mutta sama ei ole mahdollista meille, jotka astumme tuosta viimeisestä ovesta. "Sinun on annettava minun mennä", sanoo Joy miehelleen, kun eron hetki on koittanut.

Vaimon kuolema ja sen synnyttämä suru avaavat Jackin sisimmässä vanhan haavan, joka ei ole koskaan parantunut. Vaimonsa menettänyt mies pystyy vihdoin itkemään ulos myös sen pienen pojan tuskaa, joka menetti äitinsä. "Haluaisin niin kovasti nähdä hänet vielä", parkaisee Joyn äidittömäksi jäänyt Douglas-poika (Joseph Mazzello) äitinsä kuoltua. "Niin minäkin", sanoo Jack, purskahtaen hänkin itkuun, surren molempia elämänsä tärkeitä naisia: juuri menettämäänsä vaimoaan ja viimeinkin myös omaa äitiään. Hetkessä on läsnä ihmisen syvin kipu ja suurin kaipaus:  haluaisin niin nähdä hänet vielä, hänet, jonka kuolema vei minulta.

Usko tietää, että tähän kipuun on vastaus. Hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat ja kuoleman ja tuonelan avaimet, lupasi ystävilleen jotakin todella hämmästyttävää viettäessään viimeistä iltaansa heidän kanssaan. "Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen", sanoi Jeesus.  Saman ajatuksen hän toistaa vielä rukoillessaan illan päätteeksi: "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen."

Tuntuvatko nämä Johanneksen evankeliumiin tallennetut Jeesuksen sanat tässä hetkessä ehkä jotenkin laimeilta? Olisihan hän voinut viimeisiksi sanoikseen rukoilla jotakin paljon suuremmalta ja mahtavammalta ja vaikuttavammalta tuntuvaa. Vaikkapa pyytää, että hänen seuraajansa muistaisivat sen, että he tulevat kerran hallitsemaan kansoja. Olisikohan se lohduttanut opetuslapsia enemmän? Tuskinpa vaan. Uskon, että Jeesus halusi puhua viimeisinä sanoinaan ystävilleen yhteydestä, rakkaudesta ja heitä odottavasta turvallisesta tulevaisuudesta toistensa ja Jeesuksen kanssa, koska hän tiesi että juuri sitä tietoisuutta he tarvitsivat. Jeesus tiesi, kuinka hirvittävältä ja lopulliselta kuoleman mukanaan tuoma ero tulisi heistä tuntumaan. Rakkaamme lähtevät ja me jäämme. Silloin ei millään muulla tunnu olevan merkitystä kuin sillä, että omistamme todellisen toivon siitä, että näemme heidät joskus jälleen. Että kuolema ei olekaan kaiken loppu. Että täältä varjojen maasta aukeaa ovi sinne, missä kaikki on kirkasta ja missä kuolema ei enää koskaan erota meitä.

Tätä kirjoittaessani takanani on viikonloppu, jolloin jälleen kerran jouduin saattamaan yhden läheisen ja rakkaan ihmisen haudan lepoon, sinne oven toiselle puolelle. Noita hetkiä olisi vaikea kestää, ellei voisi uskoa siihen, että kuolemalta on oikeasti riistetty pois sen valta ja voima. Eräästä Max Lucadon kirjasta löytyy oivaltava vertauskuva kuolemasta juuri tällaisena, pelottavana mutta todellisuudessa voimattomana tuhoamaan meitä. Sen jälkeen kun Jeesus kaksituhatta vuotta sitten kuolemallaan voitti kuoleman, kuolema on kuin ohitsemme ajava rekka-auto, joka ei pysty vahingoittamaan meitä. Se heittää kyllä yllemme pimeän varjonsa, mutta varjon väistyttyä huomaamme olevamme elävämpiä kuin koskaan. Kun uskomme tähän, uskallamme elää ja rakastaa ilman pelkoa jo täällä kuoleman varjon maassakin. Sillä tiedämme, että kerran olemme yhdessä siellä, missä varjot väistyvät ja aurinko paistaa ja kaikki on hyvin.

Crimes and Misdemeanors - Rikoksia ja rikkomuksia

104 minuuttia, valmistusvuosi  1989. Ohjaus Woody Allen

Olen Woody Allenin elokuvien iso fani. Hänen kyynisyytensä ja sarkastinen huumorinsa löytävät vastakaikua joistakin omassa sisimmässäni kiemurtelevista kysymysmerkeistä, jotka edelleen itsepintaisesti kieltäytyvät muuttumasta huutomerkeiksi. Elämänkumppanina Woody olisi varmasti aika rasittava, mutta sopivina annoksina, esimerkiksi yhden elokuvan verran kerrallaan, hän on mitä parhainta seuraa.  Kokoelmissani olisi ollut tarjolla montakin ehdokasta tälle paikalle, mutta valitsin Allenin elokuvista sen, jossa hän syvällisimmin ruotii hänelle niin tuttua elämän mielettömyyden ja tarkoituksettomuuden mysteeriä. Crimes and Misdemeanors  - Rikoksia ja rikkomuksia on tutkielma rikoksesta ja syyllisyydestä. Se herättää katsojan pohtimaan, onko syyllisyydellä mitään merkitystä, ellei ole ketään, jolle olisi vastuussa teoistaan ja jolla olisi valta tuomita tai antaa anteeksi.

Elokuvan päähenkilö Judah Rosenthal (Martin Landau) on silmälääkäri, jolla on kaunis vaimo, kaunis tytär ja kaunis koti, vakiintunut asiakaskunta ja arvostettu asema yhteisössään. Ja kuitenkin jokin saa hänet kiinnostumaan nuoremmasta naisesta, joka tuntuu tarvitsevan suojelijaa ja kokenutta vanhempaa miestä itseään opettamaan. Dolores Payleysta (Anjelica Huston) tulee Judahin rakastajatar, joka klassisen kaavan mukaan ei suostukaan lopettamaan suhdetta silloin kun Judah haluaisi, vaan takertuu häneen ja uhkaa kertoa suhteesta Judahin vaimolle Miriamille (Claire Bloom). Kun nainen uhkaa lisäksi paljastaa taloudelliset epäselvyydet, joihin Judah on yrityksensä kirjanpidossa sotkeutunut, alkaa tilanne luisua hallinnasta.

Judah on kasvanut juutalaisessa perheessä, jossa syvästi uskovan isän puheista pienen pojan mieleen jäi Jumalan kaikkinäkevä silmä, jonka katse seuraa meitä kaikkialle ja jolta mikään ei pysy salassa. Aikuisena Judahista tulee agnostikko, joka ei enää usko lapsuutensa Jumalaan. Hänen vastaanotollaan käy hänen vanha ystävänsä, rabbi Ben (Sam Waterston), joka on sokeutumassa. Judah purkaa paineitaan Benille ja tunnustaa hänelle salaisen suhteensa. Ben rohkaisee ystäväänsä kertomaan totuuden vaimolleen ja luottamaan siihen, että tämä voisi antaa hänelle anteeksi. Kenties heidän avioliittoonsa voisi tulla uusi alku ja entistä syvempää rakkautta. Judah ei ole vakuuttunut. Hän tuntee Miriamin. Vaimo palvoo häntä, ja kaikki olisi lopussa, jos hän saisi tietää totuuden.

Samaan aikaan hysteeriseksi heittäytynyt rakastajatar kiristää verkkoaan, ja pelastaakseen maineensa Judah päättää lopulta turvautua epätoivoisiin keinoihin. Itse hän ei käsiään halua liata, vaan pestaa tuhlaajapoikaveljensä Jackin (Jerry Orbach) hoitelemaan hämäräperäisten kontaktiensa kautta Doloresin pois päiviltä. Tarvittaisiin vain yksi puhelinsoitto, jolla tilattaisiin rasitteeksi käyneen ihmisen elämän päättäminen. Yön synkkinä hetkinä Judah painiskelee omatuntonsa kanssa ja käy keskustelua kuvitteellisen Benin kanssa. "Etkö luule, että Jumala näkee?" kysyy Ben. "Jumala on ylellisyys, johon minulla ei ole varaa", vastaa Judah. "Minun tarvitsee vain painaa nappia ja sen jälkeen voin taas nukkua yöni rauhassa." "Mutta entä laki?" yrittää Ben vielä, tuo melkein sokea mies, joka kuitenkin tuntuu näkevän kirkkaammin kuin Judah. "Ilman lakia kaikki on pelkkää pimeyttä."  "Mitä hyötyä on laista, jos se estää minua saamasta oikeudenmukaisuutta?" huudahtaa Judah. Hän ei todellakaan ansaitse tällaista kohtelua eikä suostu enää olemaan Doloresin kiristettävänä.

Ja niin Judah soittaa kohtalokkaan puhelun ja tilaa rakastajattarensa kuoleman. Puhelua seuraavien tapahtumien taustalla soi Schubertin Jousikvartetto Nro 15, joka Judahin mielestä dramaattisuudessaan ja surullisuudessaan muistuttaa Doloresia. Kahdenkeskisissä hetkissään, silloin kun naisen dramaattisuus ja surullisuus vielä kiehtoivat Judahia, he olivat kuunnelleet Schubertia, Judahin maalaillessa kuvaa tulevaisuudesta, jossa heillä olisi yhteistä aikaa tutustua tämän Judahin rakastaman säveltäjän musiikkiin vielä paremmin. Tuota aikaa ei kuitenkaan koskaan tule. Palkkamurhaaja hoitaa hommansa tehokkaasti ja tunteettomasti ja lavastaa tekonsa ryöstömurhaksi.

"Jumala olkoon meille armollinen, Jack", sanoo Judah veljelleen tämän soittaessa kesken iloista perheiltaa ilmoittaakseen, että asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Järkytyksestään huolimatta Judah selviytyy murhan jälkipyykistä kylmän laskelmoivasti. Hän käy hakemassa rakastajattarensa asunnosta pois kaiken, mikä voisi yhdistää hänet naiseen. Ja kun poliisi tulee hänen vastaanotolleen kysymään, tietäisikö hän ehkä jotakin, joka voisi auttaa rikoksen selvittämisessä, Judah on järkyttynyt ja pahoitteleva, mutta ei valitettavasti pysty kertomaan mitään, mistä olisi apua. Hän ei edes oikein muista, miten murhattu Miss Payley hänen potilaakseen päätyi. Poliisi kiittää ja kumartaa ja lähtee. Miksi hän epäilisikään tämän hyvämaineisen miehen sanoja?

Mutta pian syyllisyys alkaa piinata Judahia.  Asuntonsa lattialla maanneen rakastajattaren elottomana tuijottavat silmät eivät jätä häntä rauhaan. Kun hän tutkii potilaitaan ja katsoo syvälle heidän silmiinsä, sielun peileihin, hän huomaa miettivänsä, olisiko sittenkin olemassa Jumala, joka katsoo ihmisten sieluun samalla tavalla ja näkee kaiken, tietää kaiken? Judah muistaa jälleen isänsä sanat: "Muista, että Jumalan silmät näkevät kaiken. Hän näkee vanhurskaat ja hän näkee pahat. Vanhurskaat palkitaan, mutta pahat saavat ikuisen rangaistuksen." Entä jos Jumala on sittenkin olemassa ja näkee Judahin sisimpään? Näkee rikoksen, jonka hän on tehnyt ja jonka jäljet hän on onnistuneesti peittänyt. Vaikka hän on pystynyt salaamaan rikoksensa ihmisiltä, entäpä jos häntä lopulta kuitenkin odottaa Jumalan rangaistus? Syyllisyys painaa raskaana, ja Judahin henkinen tasapaino alkaa horjua. Hän on jo lähellä tunnustaa kaiken poliisille. Mutta Jack palauttaa hänet todellisuuteen. Tunnustamisen aika on ohi. Uskottomuutensa Judah olisi aikanaan voinut tunnustaa, mutta murhan tunnustaminen on mahdotonta. Judah on mennyt jo liian pitkälle, ja juttuun on sekaantunut jo liian paljon ihmisiä.

Woody Allen on elokuvassa tyypillisessä antisankariroolissaan esittäen Cliff Sterniä, kunnianhimoista elokuvaohjaajaa, jolla on epäonnea niin työssään kuin yksityiselämässäänkin. Hänen avioliittonsa on kitunut jo vuosia ja odottaa vain lopullista kuoliniskuaan. Ja sen sijaan, että saisi toteuttaa unelmansa ja tehdä dokumentin ihailemastaan elämän tarkoitusta kyselevästä filosofista, taloudelliset realiteetit pakottavat Cliffin kuvaamaan tyhjänpäiväistä dokumenttia vaimonsa veljestä Lesteristä (Alan Alda), joka on kaikkea sitä mitä Cliff ei ole: mainetta, kunniaa, rahaa ja kaunista naisseuraa niittänyt käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Miestä kutsutaan julkisuudessa "amerikkalaiseksi ilmiöksi"  -  mutta sitähän on happosadekin, huomauttaa Cliff nuivasti. Kärsimyksen malja täyttyy, kun Lester näyttää voittavan omakseen myös Halleyn (Mia Farrow), ainoan naisen, jolle Cliff on koskaan kirjoittanut rakkauskirjeen. Cliff kihisee mustasukkaisuutta ja kateutta, ja hänelle on täyttä piinaa seistä hiljaa kameran takana ja kuvata Lesterin loputtomilta tuntuvia monologeja, joiden sisältönä on Lester itse.

Elokuvan lopussa Allen saattaa Judahin ja Cliffin yhteen käymään keskustelun, joka kiteyttää elokuvan esiin nostamat teemat. Vietetään Benin tyttären häitä ja Judah ja Cliff ovat vieraiden joukossa. Saatuaan kuulla, että Lester ja Halley ovat menneet naimisiin, Cilff vetäytyy murjottamaan nurkkaukseen, jonne myös Judah saapuu, etsien hänkin yksinäisyyttä. Synkkää olemustaan selittääkseen Cliff kertoo suunnittelevansa täydellistä murhaa (jonka kohdetta katsojan ei liene vaikea arvata). Judah olettaa hänen kehittelevän elokuvan juonta ja sanoo tietävänsä mahtavan murhajutun, jossa on hyvä juoni ja todella yllättävä loppuratkaisu. Ja niin Judah alkaa kertoa omaa tarinaansa. Hän kuvaa rikosta ja sitä seurannutta syyllisyyttä, ja jatkaa: "Ja sitten, eräänä aamuna, syyllisyys on poissa. Mies jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iloitsee perheestään ja työstään. Mitään rangaistusta ei tullut, pikemminkin hän menestyy paremmin kuin koskaan. Murha laitetaan jonkun maankiertäjän syyksi, ja hän itse on vapaa jatkaamaan elämäänsä. Ehkä syyllisyys joskus vielä pikkuisen nostaa päätään, mutta ajan mittaan sen voima heikkenee ja häipyy." Näin Judah on lopullisesti vaientanut isänsä äänen ja peittänyt Jumalan kaikkinäkevän silmän. Hän on yrittänyt häivyttää pois myös syyllisyyden -  ja on kenties onnistunutkin siinä. Viimeisiksi sanoikseen, ennen kuin hyvästelee Cliffin ja lähtee jatkamaan elämäänsä kauniin vaimonsa ja onnellisen perheensä pariin, Judah sanoo: "Todellisessa elämässä ihmiset kantavat mukanaan kaikenlaisia taakkoja, myös syyllisyyttä. Me keksimme niille hyviä selityksiä ja kiellämme niiden olemassaolon, muuten emme pystyisi jatkamaan elämäämme. "

Niin, elämä kyllä jatkuu, taakkojamme raahatenkin, mutta vapautta se ei ole. Yllättäen todellinen vapaus löytyykin syyllisyytensä ymmärtämisestä ja sen tunnustamisesta, koska vain sitä kautta voi kokea anteeksisaamisen ja sen myötä tulevan vapauden. Ihminen ei kuitenkaan voi itse olla oma tuomarinsa ja oma armahtajansa. Se ei vain toimi niin. Jos ei ole Jumalaa, jonka antama laki herättää meissä syyllisyyden, Jumalaa, joka näkee rikkomuksemme ja jolle voimme ne tunnustaa ja saada anteeksi, silloin jatkamme syntisäkkiemme raahaamista elämämme loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin. Mutta kun voimme myöntää syyllisyytemme ja luottaa siihen, että meille tarjottu anteeksianto on aivan oikeasti totta, silloin pääsemme todellisesti vapaiksi. Enää ei tarvitse peitellä selässään roikkuvaa syntisäkkiä, keksiä sille selityksiä ja verukkeita, vaan voi ottaa repun selästään, katsoa sen sisälle rehellisesti - ja antaa sitten toisen ottaa se kantaakseen. Lopullisesti. Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen, ennusti profeetta jo satoja vuosia aikaisemmin sen, mitä Golgatalla pääsiäisenä tapahtui. Kaikki syntimme - nykyiset, menneet ja tulevat -  saamme uskoa anteeksi tämän totuuden perusteella. Miksiköhän sitten meidän uskisten, jotka tätä ilosanomaa niin innokkaasti julistamme, on monesti itse vaikea uskoa saaneensa ja saavansa anteeksi? Kovin usein yritämme edelleen sinnikkäästi itse kantaa reppumme. Paavali taisi tietää tämän taipumuksemme, ja kärsi ehkä itsekin samasta asiasta, koska halusi kirjeessään muistuttaa ystäväänsä Timoteusta siitä, että Jumala on kaikkien ihmisten pelastaja, ja varsinkin uskovien.

Crimes and Misdemeanors on elokuva, jossa Allen pohtii Jumalan olemassaoloa, elämän tarkoitusta, kärsimyksen ongelmaa ja muita kysymyksiä, joita ei viime kädessä pysty järjen ja älyn avulla ratkaisemaan. Kysymyksiä, joiden edessä on vain antauduttava jollekin itseään suuremmalle. Allen on itse sanonut pitävänsä Judahin isää ja Beniä uskonsa takia kylläkin onnellisempina kuin muut, mutta myös sokeina ja naiiveina, koska he eivät näe elämän realiteetteja. Näistä kommenteista huolimatta olen kuulevinani tässä elokuvassa ohjaajan oman kaipauksen voida uskoa Jumalaan samalla tavalla kuin nämä kaksi miestä, luottavaisena kuin pieni lapsi. Ja joskus tuntuukin kuin hän olisi niin kovin lähellä, kuin tarvittaisiin vain yksi askel, että voisi koittaa ihana antautumisen hetki ja tämäkin kyselijä ja kyseenalaistaja voisi löytää rauhan. Olla levossa, kuin se osaansa tyytyväksi mainittu psalminkirjoittaja, joka kokee olevansa kuin lapsi, joka tyytyväisenä köllöttelee äitinsä sylissä.

Toivottavasti jonakin päivänä niin vielä käy. Mutta olisiko liian itsekästä toivoa, että kaikki kysymysmerkit eivät aivan heti poistuisi miehen välimerkkivalikoimasta? Sillä kenen seurassa sitten voisin olla kyyninen ja sarkastinen?

Enchanted April - Ihana huhtikuu

90 minuuttia, valmistusvuosi 1991. Ohjaus Mike Newell

Kun haluan katsoa jotakin, joka luo toivoa ja vahvistaa uskoa elämän voittoon, rakkauden voimaan ja hyvän muutoksen mahdollisuuteen, katson Enchanted Aprilin. Ja koska huhtikuu on vain askeleen päässä meistä, siksikin tämä elokuva sopii tähän päivään paremmin kuin hyvin.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä sateisessa, harmaassa Lontoossa. Kaupungissa asuu toisiaan tuntematta neljä naista, joiden elämät kietoutuvat yhteen Italiassa vietetyn yhteisen lomakuukauden aikana. Yksi heistä on Lotty Wilkins (Josie Lawrence), joka on aina kokenut olevansa vain miehensä lisäke, vailla omaa identiteettiä, sukunimikin mieheltä saatu: Wilkins. Mitäänsanomaton nimi, joka kuulostaa Lottysta samalta kuin hännäntypykkä mopsin takapuolessa. Sellainen kokee Lotty olevansa itsekin miehensä ajatuksia myötäillessään ja hänen tahtoonsa mukautuessaan. Lottyn puoliso Mellersh (Alfred Molina) on menestyvä perhejuristi, joka tarvitsee vaimon jo ammattinsakin vuoksi voidakseen esiintyä kunniallisena perheellisenä miehenä. Niin, ja onhan Lottysta toki hyötyä myös ulkomaanmatkoilla, sillä hän voi vahtia matkatavaroita sillä välin kun Mellersh keskustelee paikallisten kanssa.

Mutta kaikki muuttuu, kun Lotty näkee sanomalehdessä ilmoituksen keskiaikaisesta linnasta Italiassa, jota tarjotaan vuokralle huhtikuuksi. Unelma syttyy eikä suostu enää sammumaan, vaan antaa hänelle ennenkuulumatonta rohkeutta ja uskallusta. Hän vuokraisi linnan, aivan itse, omilla rahoillaan, kysymättä lupaa Mellershiltä! Toiseksi unelmankantajaksi Lotty saa innostettua Rosen, jonka hän on usein sunnuntaisin nähnyt kirkossa ja jonka hän on huomannut myös katselevan kaihoisasti lehti-ilmoitusta. Rose Arbuthnot (Miranda Richardson) on elämäänsä pettynyt nainen, jonka avioliitossa läheisyys ja intohimo loistavat poissaolollaan. Rosen puoliso Frederick (Jim Broadbent) muistelee kaiholla vaimon kanssa vietettyjä lemmenlomia, jotka ovat nyt vain kalpea muisto. Etäisyys on tullut heidän välilleen, ja vaimo, tuo "pettynyt madonna", kuten Frederick häntä nimittää, välttelee miehensä kosketusta. Lohdutuksekseen mies kirjoittaa salanimellä eroottisia seikkailuromaaneja ja sukkuloi Lontoon seuraelämässä. Matkasuunnitelmista kuultuaan Frederick tuntuu Rosen mielestä suorastaan työntävän vaimoaan lähtemään matkaan. Hänelle on aivan samantekevää, olenko täällä vai en, ajattelee Rose katkerana.

Jakaakseen kustannuksia Lotty ja Rose etsivät kahta muuta naista lähtemään matkaan kanssaan. Kolmanneksi lähtijäksi ilmoittautuu leskirouva Mrs Fisher (Joan Plowright), jonka kasvolihakset eivät enää tunnu muistavan, miten hymy tuotetaan. Tavattuaan tämän naisen, joka on linnoittautunut kotiinsa muistojensa ja valokuviensa keskelle ja tarkastelee maailmaa ankarasti lornjettinsa läpi, Lotty ja Rose haluaisivat mieluummin jättää hänet Lontooseen. Mutta Mrs Fisherille on vaikea sanoa ei. Hän on varsinainen besserwisser, joka ottaa ohjat käsiinsä tilanteessa kuin tilanteessa ja pönkittää arvovaltaansa hienostuneella tuttavapiirillään, johon tuntuvat kuuluneen kaikki maan historian merkittävät kulttuurivaikuttajat. Seurueen täydentää lady Caroline Dester (Polly Walker), varakas, elämäänsä ja ympärillään pörrääviin miehiin kyllästynyt seurapiirikaunotar, joka haluaa päästä hetkeksi pakenemaan tuntemattomuuteen, pois huomion keskipisteestä.

Ensimmäinen aamu Italiassa on taianomainen, kuin astuminen satumaahan. Käsi kädessä kuin pienet tytöt Lotty ja Rose ihastelevat puutarhan väriloistoa ja meren kimallusta, pitkät letit selässä roikkuen. Ja tästä alkaa muutos. Kuin taikasauvan kosketuksesta elämä alkaa puhjeta esiin jokaisessa naisessa. Uusi kukoistus, uusi kaipaus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mrs Fisherin omat lomasuunnitelmat ovat tosin hyvin erilaisia: "Haluan vain istua varjossa ja muistella entisiä parempia aikoja ja parempia ihmisiä", sanoo hän. Viimeiseen asti hän vastustaa padon murtumista ja elämän virtaamista esiin sisimpänsä lukituista loukoista. Mutta tämän vanhan sotaratsunkin vastarinta murtuu Italian lämpimän auringon alla, värien ja tuoksujen ja äänien ilotulituksessa. Hän kaivaa esiin vesiväripalettinsa ja alkaa ikuistaa puutarhan kukkaloistoa.

Lottylla on lämmin sydän ja kerkeä kieli ja kyky nähdä toisten sisimpään ja tunnistaa heidän pelkojaan ja kaipauksiaan. Luottaen hyvyyden ja ystävällisyyden voimaan, joka sulattaa paksuimmankin jään, hän kylvää ahkerasti ympärilleen hyviä, toivoa luovia sanoja. Hänen omankin sydämensä ympäriltä tuntuu jotakin sulaneen, sillä Lotty näkee nyt selvästi myös omaan sisimpäänsä ja huomaa katuvansa sitä, että on kitsastellut rakkauden antamisessa avioliitossaan. "Punnitsin ja mittasin kaiken. En rakastanut Mellershiä, ellei hän rakastanut minua juuri yhtä paljon. Ja koska hän ei rakastanut, minäkään en rakastanut. Mikä tyhjyys!" Lotty päättää korjata vahingon ja kutsuu miehensä Italiaan nauttimaan lomasta kanssaan. Samaa hän suosittelee myös Roselle, ja pian vastaanottaa Frederick Arbuthnotkin samansisältöisen kirjeen vaimoltaan.

Kohta saakin linnan vanha puutarha aihetta ihmettelyyn, kun sen joka nurkassa kuhertelee rakastava pari. Tuolla ovat Arbuthnotit, jotka ovat löytäneet uudelleen kadottamansa läheisyyden ja intohimon. Ja tuolla on Caroline Dester, onnellisempana kuin koskaan. Hän on vihdoinkin tavannut miehen, joka ei ole kiinnostunut hänestä vain kauniin ulkomuodon vuoksi. Linnan omistaja, vuokralaisiaan tapaamaan tullut George Briggs (Michael Kitchen), kertoo näkevänsä kovin huonosti ja arvioivansa ihmisiä sen vuoksi heidän äänensä ja sisimpänsä perusteella. "Niin, kaunis sisin, se on tärkeää!" huudahtaa lady Caroline katsoen miestä kauniit silmät loistaen, kuin olisi oivaltanut tämän totuuden ensimmäistä kertaa elämässään. Ja niin hän vapautuu olemaan enemmän kuin pelkkä kaunis kuori, jonka näkemisestä kaikki hurmaantuvat, välittämättä ottaa selville, kuka hän on syvällä sisimmässään.

Ja tuolla ovat Lotty ja Mellersh Wilkins. Nainen, jonka toteuttama hullunrohkea unelma linnan vuokraamisesta oli ensimmäinen askel hänen muuttumisessaan pettyneestä uhrista omasta elämästään vastuuta ottavaksi aikuiseksi naiseksi. Ja mies, jonka täytyi matkustaa Italiaan asti kohdatakseen siellä täysin muuttuneen vaimonsa. Vaimon, joka tuntuu hänestä nyt oudon viehättävältä. "Yksi asia askarruttaa minua…", pohtii Mellersh harjatessaan vaimonsa pitkiä, tuoksuvia hiuksia. "Mikset ollut viehättävä jo aikaisemmin?"

Löytyisiköhän vastaus tähän kysymykseen Lottyn sanoista hänen pohtiessaan, uskaltaisiko vuokrata linnan, vaikka Mellersh vastustaisi hanketta. "On väärin olla niin hyvä, että tulee lopulta onnettomaksi. Minä olen palvellut muita pienestä pitäen, mutta ei minua kukaan siksi rakasta." Kuinka moni kiltteydestä kipeä nainen onkaan uskonut sen valheen, että häntä rakastetaan, jos hän on kiltti ja hiljainen, palvelee muita ja uhraa itsensä toisten vuoksi. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", kehottaa rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa, joka linkittää itsensä rakastamisen ja toisten rakastamisen yhteen, kuin ketjun kaksi toisissaan kiinni olevaa lenkkiä. Jos ei rakasta itseään, ei voi oikeasti rakastaa toisiakaan, vaikka sitten uhraisi viimeisen veripisaransakin heidän puolestaan.

Seuraavia Anaïs Ninin kuuluisia sanoja on paljon siteerattu, mutta koska ne sopivat niin hyvin myös Lottyn tilanteeseen, niin lainaanpa niitä minäkin: "And the day came when the risk to remain tight in a bud was more painful than the risk it took to blossom." -  Ja tuli päivä jona tiukkana nuppuna pysymisen riski oli tuskallisempi kuin kukkaan puhkeamisen. Kun elämän voima vastustamattomasti pakotti Lottyn puhkeamaan kukkaan, hänestä alkoi nousta esiin omilla jaloillaan seisova, omilla aivoillaan ajatteleva, omista valinnoistaan vastuun kantava, itseään arvostava nainen. Nainen, joka nyt oli alkanut löytää itseään ja opetella rakastamaan itseään ja jolle sen myötä myös itselleen kuoleminen tulisi saamaan aivan uuden merkityksen ja syvyyden.

Niinpä niin, Mellersh Wilkins. Juuri tämän vuoksi Lotty alkoi muuttua viehättävämmäksi kumppaniksi myös sinun silmissäsi. Ihmiseksi, joka ei enää vain kulkisi talutushihnassa aviomiehensä perässä, pientä mopsinhäntäänsä heiluttaen, vaan seisoisi hänen rinnallaan. Ihmiseksi, jonka persoonalla on muoto ja rajat ja joka kykenee liittymään toiseen, tasavertaiseen kumppaniin ja jakamaan elämänsä hänen kanssaan.

Oi, ihana huhtikuu, mitä kaikkea ihanaa saatkaan aikaan! Elämä voittaa ja rakkauden voimasta uusia asioita lähtee kasvamaan. Ja kukapa muu olisikaan kaiken tämän hyvän lähde kuin uskomattoman hyvä Taivaallinen Isämme. Psalminkirjoittajakin iloitsee: Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.

Kuulosti muuten aivan Suvivirreltä, eikö vaan? Riippumatta siitä, saadaanko sitä tulevaisuudessa julkisesti laulaa tai ei, eikö olekin mahtavaa tietää, että sen sanoma on totta? Sitä ei kukaan voi ottaa meiltä pois.

Face/off - Face/off- kahdet kasvot

138 minuuttia, valmistuvuosi 1997. Ohjaus John Woo

Yhdessä kaikkien aikojen pahimmista painajaisistani, jonka tunnelman muistan elävästi vieläkin, eräs läheinen ihmiseni muuttui joksikin toiseksi. Hänen kasvonsa ja ulkomuotonsa pysyivät samoina, mutta silti tunsin, että hän ei ollut enää sama. Jotenkin vain tiesin, että nyt tuossa edessäni ei enää ollut minulle tuttu ihminen vaan joku aivan muu. Hän kyllä näytti samalta kuin ennenkin - mutta ei sitten kuitenkaan.

Päätellen siitä, miten paljon tätä teemaa on kautta aikojen käytetty kauhuelokuvissa ja scifisarjoissa, en taida olla ihan yksin tuntojeni kanssa. Elokuvissa alienit ja kyborgit tulevat ja ottavat meidän tavallisten ihmisten paikan ja alkavat elää meidän elämäämme. Ja niin syntyvät ne kihelmöivän kammottavat tilanteet, joissa ihmiset kummastelevat läheisensä oudolta tuntuvaa olemusta: hän näyttää kyllä samalta, mutta kuka tuo oikein on? Valkokankaan ulkopuolella tapahtuvassa oikeassa elämässä jotakin samankaltaista kokevat muistisairaiden läheiset, jotka joutuvat todistamaan sitä, miten vuosikymmeniä rinnalla ollut tuttu ihminen tuntuu vain kadonneen jonnekin. Tässähän hän on... mutta ei oikeastaan sitten kuitenkaan. Minne hän meni?

Se että tuttu tuntuukin muuttuvan äkkiä vieraaksi, on jo sinänsä pelottava kokemus. Ja vaaralliseksi se muuttuu, jos en tunnista sutta, joka yrittää pyrkiä lähelleni lampaan vaatteissa. Face/off on elokuva, jossa on kyse juuri tästä. Tämän toimintaelokuvan juonen kulkuun liittyy  - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - ihmisen kasvojen irrottaminen ja vaihtaminen toisiin. Elokuvan otsikko ei siis valehtele.

Vähän sievistelevältä kuulostavaa "toimintaelokuva"-nimitystä käytetään elokuvista, joissa on runsaasti väkivaltaa, ammuskelua ja takaa-ajoja, ja niitä löytyy myös Face/offista. John Woon ohjaamat toimintaelokuvat eivät kuitenkaan ole lajissaan aivan huonoimmasta päästä, koska niissä on yleensä myös jotakin harkittua ja vaikuttavaa nähtävää ja kuultavaa: hidastuksia, valkoisia kyyhkysiä, hienoja väriefektejä ja majesteetillista musiikkia. Mutta tunnustan, että pikakelaustoiminto oli tällä kertaa katsellessani kohtalaisen vilkkaassa käytössä, sillä halusin päästä nopeammin käsiksi siihen osaan leffaa, joka minua oikeasti kiinnostaa.

Sean Archer (John Travolta) on FBI- agentti, joka on jo pitkään jahdannut terroristi Castor Troyta (Nicolas Cage). Seanin poika on saanut surmansa laukauksesta, jolla Castor yritti tappaa Seanin, ja nyt Sean janoaa kostoa. Castorin ja hänen apurinaan toimivan veljensä Polluxin (Alessandro Nivola) ajojahti päättyy molempien vangitsemiseen ja Castorin vaipumiseen koomaan takaa-ajossa saamiensa vammojen vuoksi. Kaikki olisi siis hyvin, ellei kävisi ilmi, että nämä terroristiveljekset ovat ennen tätä ennättäneet virittää pommin, joka tulee laukeamaan muutaman päivän kuluttua Los Angelesin keskustassa päästäen ilmoille tappavaa hermokaasua.

Ainoa keino saada selville pommin sijainti ja laukaisujärjestelmä on kysyä niistä pikkuveli Polluxilta, joka on aivot pommin takana. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan kenellekään muulle kuin isoveljelleen. Mikä siis neuvoksi? Onneksi FBI:lta eivät keinot lopu. Heidän laboratoriossaan on onnistuttu kehittämään tapa tehdä kasvosiirrännäisiä ja muokata ihmisen ääntä. Sean suostuu tällä bionaamioinnilla toteutettavaan salaiseen operaatioon: siirrättämään koomassa makaavan Castorin kasvot itselleen ja menemään vankilaan juttelemaan Polluxin kanssa, kuin veli veljelle. Omat kasvonsa Sean jättää laboratorioastiaan kellumaan ja odottamaan paluutaan.

Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä samaan aikaan kun Sean yrittää vale-Castorina rakentaa luottamussuhdetta Polluxiin, aito Castor herää koomastaan. Hänen ei tarvitse kuin tunnustella siteiden peittämää kohtaa, jossa hänen kasvonsa ennen olivat, ja nähdä astiassa kelluvat toiset kasvot, kun hän jo ymmärtää, mitä on tapahtunut. Hän pakottaa lääkärit asentamaan itselleen Seanin kasvot ja eliminoituaan sitten kaikki ne, jotka tietävät jotakin salaisesta bionaamiointioperaatiosta, hän lähtee järjestämään Seanille epämieluisan yllätyksen.

Kauhukseen Sean saakin vankilaan vierailijan, jolla on hänen omat kasvonsa. Hänen pahin vihollisensa esiintyy nyt hänenä ja on soluttautunut hänen kotiinsa ja työpaikalleen. Ja mitä hänelle itselleen on jäänyt jäljelle? Tuon roiston kasvot ja ääni, mutta ei Seanin itsensä lisäksi enää ketään, joka tietäisi hänen oikean henkilöllisyytensä. Seanin ainoa toivo on päästä pakenemaan vankilasta ja yrittää saada vaimonsa Eve (Joan Allen) uskomaan, että hän on oikeasti Sean vaikka näyttääkin Castorilta. Sean tietää, että verinäytteen avulla vale-Sean voitaisiin helposti tunnistaa huijariksi, koska miehillä on eri veriryhmä. Mutta ensin pitää saada Eve epäilemään, että hänen miehensä ei ole hänen miehensä.

Tästä alkaa elokuvan paras ja piinaavin osa. Vankilapaot, pommin purkamiset, ammuskelut ja takaa-ajot ohitan vailla suurempaa mielenkiintoa ja keskityn kuvittelemaan itseni Even asemaan, Seanin vaimoksi. Ehkä hän aluksi tulkitsee miehensä oudon käytöksen johtuvan siitä euforisesta helpotuksen tunteesta, joka tämän on vallannut, kun ajojahti on vihdoin päättynyt ja Castor Troy tehty vaarattomaksi. Mutta vähitellen miehen muuttunut olemus ja käytös alkaa vaivata Eveä yhä enemmän. Miksi hänestä tuntuu, että mies, joka hänen vieressään vuoteessa makaa ja jolla on Seanin kasvot, ei kuitenkaan ole Sean? Missä on esimerkiksi Seanin tuttu tapa sivellä toisen kasvoja ylhäältä alas avoimella kämmenellään? Tapa, joka on Archerin perheen keskinäiseen sanattomaan kommunikointiin juurtunut tavaksi osoittaa kiintymystä toisilleen. (Ja tapa, joka saa katsojan toivomaan, että perheellä on käsihygienia hyvin hallussa.)

Lopulta oikea Sean pääsee livahtamaan kotiinsa ja onnistuu vakuuttamaan vaimonsa henkilöllisyydestään kertomalla yhteisen nuoruusmuiston, jonka vain he kaksi voivat tietää. Varmistaakseen asian Even tarvitsee enää vain ottaa verinäyte huijarista ja analysoida se. Lääkärinä se onnistuu Eveltä näppärästi, minkä jälkeen asiat etenevät pyssynpaukkeen säestyksellä rivakasti onnellista loppuratkaisua kohti.

Elokuva on elokuvaa, ja se, että vaimo ei pystyisi erottamaan, että viereiselle patjalle on nyt oman puolison sijasta hypännyt joku toinen, tuntuu aika vaikealta uskoa - vaikka tuolla tyypillä sitten olisikin jostakin kumman syystä samanlaiset kasvot ja ääni kuin ukkokullalla. Mutta ovatko kasvot sittenkään viime kädessä se asia, josta me tunnistamme toisemme, vai onko kyse jostakin muusta? Olemuksesta, äänestä, tavasta puhua, liikkua, olla, reagoida? Kaikkien näiden yhdistelmästä? Tai silmistä ja katseesta?Vaikka kasvojen pintakerros elokuvan miehiltä irrotettiinkin, silmät jätettiin käsittääkseni paikalleen. Ja niiden katse oli kyllä hyvällä poliisilla ja pahalla terroristilla täysin erilainen, vaikka silmien väri ja muoto saattoikin olla samanlainen.

Vai olisiko tunnistamisessa auttava tekijä kenties ominaistuoksumme? Onhan arveltu, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, koska heistä erittyy tietynlaista tuoksua, jota ei oikeastaan hajuaistillaan varsinaisesti haista, mutta jonka aistii jotenkin syvemmällä tasolla. Jos olisimme eläimiä ja hajuaistimme omaamme paljon herkempi, ehkä toistemme tunnistaminen olisi huomattavasti helpompaa: vain yksi nuuhkaisu ja voisimme erottaa tutun vieraasta ja suden lampaan turkin sisällä.

Ja jos mennään vielä syvemmälle, voisimme pohtia, mikä tekee meistä jokaisesta juuri sen ihmisen, sen persoonan, joka me olemme? Mikä on se ominaisuus, joka tekee minusta juuri minut ja erottaa minut kaikista muista maailman ihmisistä? Vaikka olisin ulkoisesti täysin identtinen toisen ihmisen kanssa, niin kuin identtiset kaksoset ymmärtääkseni ovat, niin enkö kuitenkin ytimessäni, sielussani ja hengessäni olisi ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan toinen? Todella mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin tämä ajatuskulku johtaa, jos alamme pohtia ihmisklooneja. Täysin teoreettiselta kannalta tietenkin, sillä oikeasti heitä ei tämän maapallon kamaralla ainakaan vielä juoksentele - kai? Mutta jos juoksentelisi, niin olisiko kloonilla sielu? Hän (vai pitäisikö kuitenkin sanoa "se"?) olisi elävä ihmisolento, eikö vaan? Ja voiko elävää ihmisolentoa olla ilman että hänellä olisi myös sielu? Ja jos samasta ihmisestä tehtäisiin monta kloonia, olisivatko he kaikki kuitenkin sisimmältään ainutlaatuisia yksilöitä, joilla on ainutlaatuinen, yksilöllinen sielu?

En tiedä, lienikö se lainkaan John Woon ja muun Face/offin tekijätiimin tavoitteena, mutta yllättävän syvällisiä kysymyksiä voi näköjään herätä toimintaleffankin äärellä. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että ohitin pikakelauksella kiivaimmat toimintajaksot, joita olisi voinut tyytyväisenä tuijotella ilman sen suurempaa aivotoimintaa? Oli kuinka oli, nyt on varmasti hyvä päästää mieli lepäämään ja tyytyä iloitsemaan siitä, että tässäkin leffassa paha sai palkkansa ja sankarin perhe pääsi jatkamaan elämäänsä turvassa. Ja vaikka mahdollisuus vaihtopään saamiseen joskus kieltämättä tuntuukin houkuttelevalta ajatukselta, ehkä kannattaa kuitenkin iloita omista ja läheisten tutuista kasvoista, jotka ovat ja pysyvät lujasti kiinni paikoillaan.

Out of Africa - Minun Afrikkani

154 minuuttia, valmistusvuosi 1985. Ohjaus Sydney Pollack

Ei koskaan sunnuntaisin, sanotaan elokuvaklassikossa, mutta tällä kertaa joudun tuota kieltoa uhmaten kirjoittelemaan jo tänään. Viikon päästä palataan sitten taas ruotuun, ja silloin uusia ajatuksia löytyy täältä tuttuun tapaan taas maanantaina.

Out of Africa on elokuva, jota en alun perin aikonut ottaa mukaan blogiini. Mietittyäni sitten asiaa tarkemmin alkoi tuntua siltä, että en ole aivan rehellinen, jos jätän sen pois. Ilmeisesti olen nimittäin katsonut tämän elokuvan niin monta kertaa, että perheemme nuoriso on jo alkanut tulkita television ääressä olevan äidin tarkoittavan sitä, että äiti katselee jälleen kerran Minun Afrikkaani. Jostakin syystä palaan yhä uudelleen tämän elokuvan pariin, ja lienee aika selvittää myös itselleni, mikä siinä minua niin kiehtoo.

Elokuva kertoo kirjailija Karen Blixenin omaelämäkerrallisen tarinan hänen tiestään Tanskasta Afrikkaan ja Keniaan, jossa hän vietti suuren osan elämästään. Maisemat ovat mykistävän kauniita ja upeasti kuvattuja. Jokainen puu, pensas ja ruohonkorsikin tuntuu kuhisevan elämää. Afrikkalaisten tapa elää ja hahmottaa elämää on kiehtovan erilainen, ja monet heistä on kuvattu ylväinä ja salaperäisen etäisiksi jäävinä hahmoina. Musiikki on sydäntäsärkevän kaunista ja soi yllättävissäkin tilanteissa, kuten apinoiden käytellessä gramofonia savannilla. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia: Meryl Streep Karen Blixeninä ja jo monessa tämän blogin elokuvassa tähteillyt Robert Redford hänen rakastettunaan, Denys Finch-Hattonina. Unohtamatta Klaus Maria Brandaueria, joka esittää Karenin aviomiestä paroni Blixeniä, tai Malick Bowensia kenialaisena palvelijana, Farah Adenina, josta tulee Karenin luotettu tukija ja ystävä.

Mutta en usko, että mikään näistä kuitenkaan riittäisi houkuttamaan minua yhä uudelleen ja uudelleen tämän liki kolmituntisen spektaakkelin ääreen. Jotakin muuta sen täytyy olla. Pohtiessani asiaa mieleeni nousi viisi teemaa, jotka koukuttavat minut kerta toisensa jälkeen seuraamaan Karenin tarinaa. Seuraavassa siis teema joka sormelle, oikea täyskäsi.

Ensiksikin, se talo. Iso bungalow-tyylinen rakennus, joka on kuin itsestään kohonnut sitä ympäröivästä rehevästä puutarhasta ja istuu maisemaan kuin olisi aina siellä ollut. Ihmeen hyvin se sopii ympäristöönsä, vaikka onkin eurooppalaiseen tyyliin rakennettu ja sisustettu. Kodin sisustaminen juuri niin kuin itse haluaa on yksi jokaisen naisen haaveista. Jo pienenä tyttönä se alkaa leikkimökeistä ja nukkekodeista, ja joillakin voi Karenin tavoin jonakin päivänä olla kokonainen talo, jonka saa sisustaa ja somistaa. Marjatta Kurenniemen luomat pikkutytöt Onneli ja Anneli, jotka ovat päässeet nyt valkokankaallekin, ovat sinänsä onnekkaita, kun saavat oman talon jo hyvin pieninä. Mutta mikä pettymys: he saavat talonsa täysin valmiiksi sisustettuna. Ei ollenkaan niin kivaa, minun mielestäni. Naisen täytyy saada sisustaa itse! Miten monet sisustussuunnitelmat olenkaan kehitellyt yön pitkinä tunteina, kun uni ei syystä tai toisesta tule. (Saattaa tietysti olla, että uni pakenee juuri siksi, että päässäni kuhisee näitä suunnitelmia….)

Minusta ihanin paikka Karenin talossa on sen koko julkisivun mittainen pylväiden reunustama etukuisti, jolta aukeaa näköala yli taloa ympäröivän vihreän nurmikentän. Kuisti tarjoaa varjoa paahtavalta helteeltä (josta Keniassa ei ole puutetta, plussaa sekin näin meikäläisen näkökulmasta), lepohetkiä mukavissa tuoleissa, keskusteluja ystävien kanssa virvokkeiden äärellä ja kaunista musiikkia kuistille sijoitetusta gramofonista. Toinen lempipaikkani talossa on mukava sohvaryhmä takan äärellä, jonne vetäydytään seurustelemaan iltaisin ja kertomaan tarinoita.

Todellakin, ne tarinat! Siinä toinen koukku. Aikana, jolloin ei ollut televisiota eikä vielä radiotakaan, ainakaan kovin laajassa käytössä, tarinankerronta oli ajanviettämisen aatelia. Ihmisiä, jotka hallitsivat tämän taidon, pidettiin suuressa arvossa. Ja Karen on sellainen. Vaikka olen katsellut elokuvan kymmeniä kertoja ja tiedän siis hyvin, millaisen tarinan Karen vierailleen kertoo, odotan silti aina sitä hetkeä kun hän alkaa kertoa. Denys antaa hänelle tarinan ensimmäisen lauseen, ja sitten…  Se on taianomainen hetki, ja voin kuvitella millaiseen lumouksen ilmapiiriin ihmiset nuotioiden ja tulisijojen äärellä ovat vuosituhansien aikana tulleet vedetyiksi tarinankertojien avattua sanaiset arkkunsa. Harmi, että elokuvassa ei kuulla kuin tarinan alku ja loppu, pitäisi varmaankin lukea se kokonaisuudessaan jostakin Blixenin kirjasta, eiköhän se sieltä löytyisi. Joskus leikittelen ajatuksella, että entäpä jos jollakin katselukerralla Karen alkaisikin kertoa tarinaa eri tavalla… No huh, nyt taidan sukeltaa kyllä vähän liian syvälle elokuvan ja tarinoiden taikapiiriin.

Kolmanneksi Karen on nainen, joka saa mahdottomilta tuntuvia haasteita ja selviää niistä. Pelätessään tukehtuvansa Tanskan pieniin, sovinnaisiin ympyröihin hän matkustaa Keniaan solmiakseen siellä järkiavioliiton ystävänsä paroni Bror von Blixenin kanssa ja perustaakseen yhdessä hänen kanssaan meijerin. Perillä Keniassa Karenille kerrotaan, että meijerisuunnitelmat on haudattu ja että he tulevatkin aloittamaan kahvin viljelemisen. Sen lisäksi että pohjoismaalaiselle pariskunnalle kahvinviljely on täysin outo laji, se on lisäksi todellinen riskibisnes, koska kahvia ei koskaan ole kasvatettu niin ylhäällä kuin missä Blixenin maat sijaitsevat. Pian hääyön jälkeen paroni katoaa viikkokausia kestävälle metsästysretkelle ja Karen jää selviytymään yksin sekä kahvinviljelyprojektista että taloudenhoidon johtamisesta afrikkalaisen palvelusväen tapoihin totutellen. Pakon edessä Karen selviää molemmista. Hän näyttää jopa haluavan lisää haasteita ja niin hän lähtee johtamaan saattuetta, joka kuljettaa vaikeakulkuisen ja vaarallisen maaston läpi tarvikkeita sotaan lähteneille miehille. Kaiken tämän ohessa hän selviää hengissä kohtaamisista muutamien leijonien kanssa. Leijonilla taas ei ole aina aivan yhtä hyvä onni. Ei yhtään hassumpaa paronittaren titteliä kantavalta naiselta.

Neljäs teema, joka elokuvassa elää, on teema kapinallisesta naisesta, joka ei sovi muottiin. Heti maahan tultuaan Karen herättää pahennusta tunkeutuessaan miesten alueelle, klubiin, jossa vain miehet saavat käydä. Kun avioliitto Brorin kanssa osoittautuu mahdottomaksi, Karen jää elämään taloonsa yksin. Hän tarttuu riuskasti työhön käsiksi kahviviljelmillä, herättäen näin kummastusta sekä kikujuheimon ihmisissä, jotka työskentelevät viljelmillä, että toisissa eurooppalaisissa siirtolaisissa. Karen on myös nainen, joka sanoo mitä ajattelee ja joka ei suostu pelaamaan sovinnaisia pelejä, joita yläluokan sivistyneistö harrastaa. Hän on petetty ja hylätty nainen, joka ei luhistu eikä kuihdu, vaan löytää uuden rakkauden. Hän on nainen, joka sinnikkyydellään, aitoudellaan ja suoraselkäisyydellään loppujen lopuksi ansaitsee yhteisönsä arvostuksen ja kunnioituksen. Karenin lähtöpäivänä miehet kutsuvat hänet klubiinsa juodakseen jäähyväismaljan hänen kanssaan. Montaakaan sanaa ei sanota, mutta ele puhuu puolestaan. On siis ainakin yksi nainen, joka on katsottu arvolliseksi astumaan miesten alueelle. Ehkä hän näin raivaa tietä toisillekin.

Viidenneksi ja viimeiseksi minua koskettaa Karenin halu tehdä hyvää ja valmius pistää itsensä likoon asioiden puolesta. Hän haluaa pitää huolta talonsa lähistöllä asuvasta kikujuista ja auttaa parhaansa mukaan niitä kyläläisiä, jotka sairastavat. Karen järjestää myös kylän lapsille koulunkäyntimahdollisuuden. Sekä heimopäällikkö että eurooppalaiset ilmaisevat epäilyksensä suunnitelmaa kohtaan, mutta se ei Karenia pysäytä. Kahviviljelmänsä tuhouduttua, vielä viimeisenä tekonaan ennen lähtöään Afrikasta, hän vetoaa uuteen kuvernööriin, että tämä pitäisi huolta heimon tulevaisuudesta ja varmistaisi sen, että heille annetaan viljelykelpoista maata. Kuvernööri antaa aidon poliitikon tapaan hyvin ympäripyöreän vastauksen, mutta Karen pyytää häntä lupaamaan, että asia hoidettaisiin. Seuraa hiljaisuus, kunnes kuvernöörin vaimo nousee ja sanoo Karenille lujasti: "Minä lupaan sen teille." Vaikuttajanainen saa nähdä, että hänen jättämänsä hyvä perintö siirtyy eteenpäin, seuraavan vaikuttajanaisen käsiin. Elokuvassa tämä kohtaus on kuin sinetti Karen Blixenin Afrikan vuosille. Hän oli nainen, joka etsi oman tiensä ja kohtasi sen varrella monia pettymyksiä ja koettelemuksia. Mutta hän ei kuitenkaan käpertynyt itseensä, vaan halusi toimia yhteisönsä keskellä sen parhaaksi. Hänen tarinansa kiehtoo, koskettaa ja haastaa.

No niin, selvisihän se, miksi olen koukussa ja miksi löydän itseni yhä uudelleen tämän elokuvan äärestä.  Nyt tarvitsee enää saada perheen nuoriso katsomaan se edes yhden kerran elämässään. Ehkä sama kärpänen puraisee heitäkin. Niinpä niin, lapset, "Minun Afrikkani" voi olla myös "Teidän Afrikkanne".